lauantai 28. helmikuuta 2009
Kirjeitä lapsiperheestä & Illalla pelataan Afrikan tähteä
Lapsettomana on joskus mukava kurkistaa lapsiperheen elämään sekä oikeassa elämässä että kirjallisuuden kautta. Myönnetään, että se on joskus myös haikeaa. Toisaalta lapsiperhevierailun pituudesta ja kirjan näkökulmasta riippuen voi myös tulla tunne, että onneksi ei ole kyse minun elämästäni.
Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen kirjeromaani Kirjeitä lapsiperheestä ja Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä eivät kumpikaan saaneet aikaan "onneksi minulla ei ole lapsia" -reaktiota, vaikka molemmissa käsitellään myös lasten kanssa elämisen hankaluutta.
Alvarin ja Katajamäen kirjeet kattavat vuoden pituisen ajan, jolloin kotona lasten kanssa oleva isä ja äiti kirjoittavat toisilleen. Mistään ei tainnut käydä ilmi, mistä kirjoittajat tuntevat toisensa, mutta kirjeet ovat rehellisen tuntuisia kuvauksia tavallisesta arjesta. Kirjoittajat kertovat toisilleen intiimejäkin asioista parisuhteestaan ja kannustavat toisiaan ongelmia kohdatessaan. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo tietysti se, että toinen kirjoittajista on mies. Alvari tuokin ajoittain esille sen, miten kotona lasten kanssa olevaan mieheen suhtaudutaan välillä oudosti.
Kirjassa käsitellään paitsi lasten kanssa elämistä ja parisuhdetta, myös nykyajan elämänmenoa ja ympäristökysymyksiä. Molemmat kirjan perheet pyrkivät luontoa säästävään elämäntapaan, omista lähtökohdistaan. Välillä tulikin huono omatunto omista tuhlaavaisista tottumuksista.
Merete Mazzarellan kirjat ovat suosikkejani. Erityisesti pidän hänen nuoruuden elämäkerroistaan Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Hänen kirjoissaan yhdistyvät kirjailijan omat kokemukset ja hänen lukeneisuutensa. Hän viittaa aina moniin, usein pohjoismaisiin, teoksiin ja tutkimuksiin kuulostamatta kuitenkaan liian akateemiselta. Kirjoissa on myös paljon muistelmia ja juttuja Mazzarellan omasta suvusta, tässä kirjassa ilman muuta hänen isovanhemmistaan.
Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista oli ilmestyessään kai jonkinlainen kohukirja, koska siinä kerrotaan isovanhemmuudesta myös kielteisiä asioita. Tai lähinnä negatiivista on anopin ja miniän suhteen kuvaus. Lukemieni juttujen perusteella odotin mehevämpiä paljastuksia, mutta en suinkaan pettynyt siihen, että mitään kovin erikoista ei paljastettu. Minusta Mazzarellan tyyli ei koskaan ole ollut sensaationhakuinen, rehellinen kylläkin - myös itseään kohtaan.
En siis ymmärrä mitään kohua. On kai täysin ymmärrettävää, että erilaisista kulttuureista tulevien perheenjäsenten välillä on erimielisyyksiä ja ongelmia. Eikä senkään pitäisi olla yllätys kenellekään, ettei lasten kanssa aina jaksa. Joka muuta väittää, valehtelee.
Suosittelen molempia kirjoja ihan kaikille, sekä lapsellisille että lapsettomille. Normaalista ihmisen elämästä hyvällä kielellä kirjoitettuna on ilo lukea.
Suomalaisia
Marja Airolan ja Anne Tarsalaisen toimittama Suomalaisia on 14 eri-ikäisen suomalaisen esittely. Etukannen tummien silmien ja kirjan nimen välillä on monen mielestä varmaan ristiriita, takakannessa kerrotaankin, että kyse on "uusista suomalaisista". Mukana on tv:stä tuttuja, kuten laulaja Roni Tran, kätilö Batulo Essak ja juoksija Wilson Kirwa.
Maahanmuuttajiakin opettaneena eivät kirjan tarinat olleet minulle uutta. Silti on aina pysähdyttävää lukea ihmiskohtaloista. Myös Suomeen muuttaneiden kokemukset uudesta kotimaastaan ovat mielenkiintoisia, osa hyviä, osa valitettavasti huonoja. Kirjassa esitellyt henkilöt ovat eri-ikäisiä ja kotoisin eri puolilta maailmaa, joten maahanmuutosta syntyy kaiken kaikkiaan monipuolinen kuva ja lukijalle käsitys siitä, että maahanmuutossa on kyse yksilöistä eikä massoista.
Parasta kirjassa ovat minusta Uzi Varonin kuvat. Ne ovat upeita. Jokaisesta esitellystä on kolme kuvaa: silmät ja kaksi puolilähikuvaa, jossa toisessa henkilö esiintyy tavallisissa arkivaatteissa ja toisessa jonkinlaisessa kansallisasussa tai itseään tai kulttuuriaan kuvaavan tausta edessä (näin ainakin tulkitsen kuvat). Lisäksi jokaiselta on kuvattu jokin heille tärkeä esine. Erityisesti nämä pienet esineiden kuvat ja niihin liittyvät tarinat nostivat paikoin tunteet pintaan.
Kiinnostuneet voivat katsoa kirjan kuvia Varonin sivuilta kohdasta "projects" -> "finns". Myös sivuilla olevalla "imagebank"-sivulla on upeita kuvia.
Neimala & Papinniemi: Lukukirja - Kirja kirjoista (2008)
Parnasson kirja-arvostelijoista on mieleeni jäänyt muutama. Heidän joukossaan ovat Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi. Tartuin siksi aivan innoissani tähän kirjaan.
Äikänopettajana minun pitäisi olla perillä kirjallisuudesta ja mielellään lukea mahdollisimman paljon. Tämä blogikin paljastaa, etten ehdi. Siksi tämänkaltaiset kirjat ovat mahtavia. Kirjallisuuden tuntijat ovat lukeneet työkseen paljon ja kerotvat sitten muille lukemastaan. Tätä ennen olen pitänyt myös Hesarin arvostelijan Suvi Aholan kirjoista, siis erityisesti niistä, joissa hän käsittelee kirjallisuutta.
Lukukirjassa on 10 lukua, joiden kaikkien nimessä on sanat "Lue - - ". Siis Lue ja naura, Lue ja kummastele, Lue ja kauhistu, Lue ja liikutu sekä Lue perusasioista: kuolema, Lue perusasioista: syntymä ja Lue perusasioista: rakkaus sekä vielä Lue yksityiskohtia ja Lue suomentajia.
Jokaisessa luvussa käsitellään teeman mukaisesti kirjoja, lyhyesti, mutta riittävästi. Kirjan perusteella voi siis etsiä hyvää luettavaa teeman mukaisesti. Ainoastaan Lue ja naura -luvussa esitellyt kirjat eivät minusta aivan vastaa otsikkoaan, ainakaan niiden kirjojen osalta, joita olen lukenut. Tosin kirjoittajat sanovatkin, että "suomalainen huumori on perinteisesti ollut hengeltään syrjäkareista".
Tämän kirjan aion hankkia!
Luterilaisuuden ABC ja Avoin taivas
Mökkipaikkakuntamme kirjasto on todella hyvä. Usein käy niin, että olen lukenut jostain kirjasta Hesarista tai naistenlehdestä ja seuraavalla kerralla kirjastoon mennessä kirja odottaa minua uutuus-karusellissa. Heillä on siellä kaksi pyörivää kirjatelinettä, toinen kauno-, toinen tietokirjallisuudelle.
Tietokirjakarusellista löysin Jaakko Heinimäen ja Jari Jolkkosen kirjoittaman Luterilaisuuden ABC - synkkä ja harmaa sanakirja -teoksen. Tästä olin lukenut Hesarista. Sen pariksi mukaan lähti Eero Huovisen Avoin taivas. Olen joskus lukenut jotakin Huoviselta ja muistin pitäneeni. Erityisesti pidän Huovisen rauhallisesta ja maanläheisestä esiintymisestä julkisuudessa.
Suosikkipappini on kuitenkin Jaakko Heinimäki. Minulla on hänen kirjoittamansa Pieni mies jalustalla, Pyhiä naisia ja muita pyhimysesseitä, Outo hartauskirja ja Harrasta ruokaa, ja olen lukenut monta muutakin hänen kirjoittamaansa kirjaa. Pidän hänen kirjoitustyylistään. Hän käsittelee uskontoon liittyviä aiheita kuin mitä tahansa ilman saarnatyyliä.
Huovisen kirja on kokoelma kirjoituksia, joista (pakko myöntää) luin vain osan. Huovinen kirjoittaa hyvin, lukijan ei tarvitse olla teologiaa opiskellut ymmärtääkseen, mutta Heinimäen ja Jolkkosen rinnalla sanontatapa on perinteisempää. Kirjassa on kolme osaa: Elämä ja armo, Maailma ja oikeus ja Ihmiset ja kirkko. Yksi teksteistä mainitaan olevan esitelmä Tampereen filosofiapäivillä, ja osa vaikuttaa saarnoilta tyyliin "Raamatun kohta ja selitys".
Heinimäen ja Jolkkosen kirja on alaotsikkonsa mukaan sanakirja, aakkosten mukaan järjestetty kokoelma lyhyitä "artikkeleita" luterilaisuuteen liittyvistä teemoista ja henkilöistä. Kirjaa oli mukava lukea pari "artikkelia" kerrallaan. Kirjassa on paljon viittauksia teologisiin kirjoituksiin (myös Eero Huoviseen), mutta myös elokuviin ja romaaneihin.
Tietokirjakarusellista löysin Jaakko Heinimäen ja Jari Jolkkosen kirjoittaman Luterilaisuuden ABC - synkkä ja harmaa sanakirja -teoksen. Tästä olin lukenut Hesarista. Sen pariksi mukaan lähti Eero Huovisen Avoin taivas. Olen joskus lukenut jotakin Huoviselta ja muistin pitäneeni. Erityisesti pidän Huovisen rauhallisesta ja maanläheisestä esiintymisestä julkisuudessa.
Suosikkipappini on kuitenkin Jaakko Heinimäki. Minulla on hänen kirjoittamansa Pieni mies jalustalla, Pyhiä naisia ja muita pyhimysesseitä, Outo hartauskirja ja Harrasta ruokaa, ja olen lukenut monta muutakin hänen kirjoittamaansa kirjaa. Pidän hänen kirjoitustyylistään. Hän käsittelee uskontoon liittyviä aiheita kuin mitä tahansa ilman saarnatyyliä.
Huovisen kirja on kokoelma kirjoituksia, joista (pakko myöntää) luin vain osan. Huovinen kirjoittaa hyvin, lukijan ei tarvitse olla teologiaa opiskellut ymmärtääkseen, mutta Heinimäen ja Jolkkosen rinnalla sanontatapa on perinteisempää. Kirjassa on kolme osaa: Elämä ja armo, Maailma ja oikeus ja Ihmiset ja kirkko. Yksi teksteistä mainitaan olevan esitelmä Tampereen filosofiapäivillä, ja osa vaikuttaa saarnoilta tyyliin "Raamatun kohta ja selitys".
Heinimäen ja Jolkkosen kirja on alaotsikkonsa mukaan sanakirja, aakkosten mukaan järjestetty kokoelma lyhyitä "artikkeleita" luterilaisuuteen liittyvistä teemoista ja henkilöistä. Kirjaa oli mukava lukea pari "artikkelia" kerrallaan. Kirjassa on paljon viittauksia teologisiin kirjoituksiin (myös Eero Huoviseen), mutta myös elokuviin ja romaaneihin.
Aino Kontula: Herra rehtori (2009)
Muistan nauraneeni hyvin lukiessani Aino Kontulan Rexi on homo ja opettajat hullui -kirjaa. Siinä on kuvaus peruskoulun lukuvuodesta opettajan näkökulmasta. Muistan myös ajatelleeni taas kerran, että onneksi en ole työssä peruskoulussa. Tokikaan kirja ei ole dokumentti nykyajan koulusta, mutta osa jutuista on senkaltaisia, että olen kuullut vastaavia muualtakin. Kirja ei myöskään ole pelkästään hauska, vaan siinä on kohtia, jotka saattavat saada herkemmälle tipan silmäkulmaan.
Kontulan toinen eli Ei eläinkokeita - käyttäkää mopoja! oli sitten jo paljon surullisempi. Kirjan päähenkilön, seiskaluokkalaisen pojan elämä on muistaakseni melko kurjaa, vaikka kyllä hän tuo esiin myös huvittavia kohtauksia koulumaailmasta.
Tämä Kontulan uusin kertoo sekin koulusta, tällä kertaa rehtorin näkökulmasta. Näistä kolmesta tässä on vähiten huumoria, vaikka päähenkilö herra rehtori Antti Allan Mikael Tuominen on aivan normaalin huumorintajuinen ja epätavallisen suorapuheinen. Lähinnä hänen suorapuheisuutensa aiheuttaa hankaluuksia eikä humoristisia kohtauksia.
Minäkertoja rehtori Tuominen on aloittanut koulu-uransa kansakoulusta. Hän käy läpi elämänsä koulut armeijaa ja Kansan Raamattuseuran nimissä tehtyä saarnatyötä myöten. Hänen tiensä opettajaksi käy Rauman seminaarin kautta.
Kirjan loppusanoista käy ilmi (tosin lukiessa jo aavistaa, että herra rehtori on todellinen henkilö), että kirja perustuu Aino Kontulan viidentoista vuoden kokemuksiin samassa koulussa Antti Tuomisen kanssa. Ehkä juuri se, että kirjan rehtorilla on elävä esikuva, tekee kirjasta jotenkin vaisun. Tosin on selvä, että peruskoulun arjesta saa mehevämpää kuvausta.