Eoin Colfer: Vielä yksi juttu...

Eoin Colfer on kirjoittanut kuudennen osan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja -trilogiaan. Tartuin siihen epäileväisenä, sillä en ole oikein innostunut jatko-osista, varsinkaan jos jatko-osan on kirjoittanut joku muu kuin alkuperäinen kirjailija.

Olen pitänyt Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niistä on ollut paljon juteltavaa Veljenpojan kanssa. Niissä on Harry Potter meets James Bond -aihe ja humoristista tyyliä. Siksi uskalsinkin ottaa tämän kirjan, koska tiesin Colferin osaavan kirjoittaa hauskasti.

Vielä yksi juttu... alkaa vanhojen tuttujen henkilöiden esittelyllä. Uutena hahmona mukana on Arthur Dentin tytär Random. Maapallo tuhotaan jälleen, mutta pieni joukko maan asukkaita on aiemmin lähtenyt toiselle planeetalle. Sankarit lähtevät matkalle halki avaruuden estääkseen vogonien yrityksen tuhota kaikki jäljellä olevat ihmiset. Mukana hääräilee oikeita jumalia, joista Torilla on suurin rooli.

Kirjassa on paljon hauskoja kohtauksia. Suosikkini on luku, jossa "uuden maan" asukkaille etsitään jumalaa. Asukkaiden johtaja haastattelee jumalaehdokkaita kunnon "mitkä ovat vahvuutesi jumalana?" -tyyliin. Kuitenkin minua häiritsivät tässä kirjassa juuri ne asiat, joista pidän Adamsin kirjoissa eli erikoiset henkilöhahmot, monet alaviitteet ja tarkat selitykset. Plussan puolelle lukukokemuksen vie huumori. Hauskat kirjat, siis sellaiset, jotka saavat nauramaan, ovat harvassa.

Kirja loppuu niin, että epäilen jatkoa olevan tulossa. Aion kyllä lukea senkin. Pienellä varauksella voin tätä suositella Linnunrata-faneille. Jos trilogiaa ei ole lukenut, tästä voi olla vaikea saada otetta.

Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua (2009)

Zacharias Topelius on ainakin kaikkien keski-ikää vanhempien tuntema satusetä ja Suomen kuvaaja. Muistan minäkin lastentarhaikäisenä ihailleeni isoja tyttöjä Adalmiinan helmi -näytelmässä ja lukiolaisena ahmineeni Välskärin kertomukset.

Merete Mazzarella on kirjoittanut yhden päivän romaanin Topeliuksen elämästä vuonna 1897, vuotta ennen tämän kuolemaa. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Topelius herää, syö päivän ateriat, kirjoittaa viestejä ja käy kävelyllä.

Topelius on jo vanha mies ja haluaisi elää rauhassa, nauttia elämästään ja hoitaa kirjeenvaihtoa, joka tosin on rasittavaa. Sen verran paljon erilaisia pyyntöjä ja fanikirjeitä hänelle tulee. Elämää häiritsevät sekä heikentynyt terveys että tyttäret.

Varsinkin Toini-tyttären elämä ja ajatukset aiheuttavat päänvaivaa. Toisaalta Topeliusta kiehtoo naisten välinen ystävyys, toisaalta hän ei voi ymmärtää, miksei tytär jaa isänsä ajatusmaailmaa, jossa nainen on "kodin lempeä, suloinen hoitajatar".

Kirjan sisältö ja imu tulevat Topeliuksen ajatuksista. Mazzarella on käyttänyt Topeliuksen tekstejä, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä ja runoja, ja merkinnyt ne, mikä häiritsi minua aluksi. Vaikka totuin merkintöihin, aloin miettiä niiden tarkoitusta. Kirja ei ole elämäkerta, mutta autenttiset tekstikappaleet antavat vaikutelman, että teksti todella kuvaa Topeliuksen elämää. Muistan, että minulla oli sama ongelma lukiessani Rakel Liehun Helene-romaania. Tiesi lukevansa fiktiota, mutta teksti on niin taitavaa, että taiteilija alkaa elää.

Ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta pidin tästä kirjasta todella. Olen pitänyt kaikesta, mitä Merete Mazzarella kirjoittaa. Vaikka päähenkilön muistot ja ajatukset olivat paikoin negatiivisia ja ahdistuneitakin, niin teksti oli ihanan rauhoittavaa, mikä varmasti johtuu 1800-luvun ja Topeliuksen varkkaisen elämänmenon kuvaamisesta. Luin tätä usein illalla ennen nukahtamista, jolloin riitti lyhyt pätkä rauhoittamaan ajatukset.

Mirva Saukkola: Murhaava katseluaika & Hautajaishäät

Sitaisen punaraidallisen Lexinton-esiliinani pois ja otan Euromarketista ostetun valkoisen tarjottimen, jolle olen asettanut vihreät Arabian mukit ja kirpputorilta ostetut lasilautaset. Vien teen ja Domino-keksit patiolle miehelleni, joka istuu kansituolissa mustissa Fjällrävenin housuissaan ja sävyyn sopivassa Love Records-T-paidassaan. Minulla on Intersportin alennusmyynnistä ostetut bikinit ja asetun toiselle tuolille lukemaan Mirva Saukkolan dekkaria.

En taida valitettavasti osata kunnolla matkia näiden dekkareiden tyyliä, joka alkoi ärsyttää melko pian. Nappasin kirjat kirjastosta ilahtuneena, koska ajattelin löytäneeni uuden kivan suomalaisen dekkaristin. En siis löytänyt. Tekstissä on liian paljon product placementia, eikä todellakaan mitään Pirkka-tuotteita, vaan maailmanmerkkejä ja muuta luksusta.

Päähenkilö Noora Hankasuo on toimittaja, joka elää yli varojensa ja ottaa siksi vastaan erilaisia työkeikkoja. Jollakinhan hänen täytyy kalliit vaatteet ja shampanjat maksaa. Kirjassa on siis jonkin verran ironiaa, mutta jatkuva tuotetykitys vie siltä pohjaa.

Murhaavassa katseluajassa Nooran työ on kirjoittaa talk-showta ja Hautajaishäissä hän kirjoittaa eri lehtiin ja valmistelee häitään. Molemmissa kirjoissa esiintyvät hänen elämänsä miehet sekä ystävät. Kirjoissa kuolee ihmisiä, mutta murhien tutkinnasta kertominen ei ole niin tärkeää kuin Nooran miesasiat.

Teksti on sujuvalukuista, ja siinä on paikoin hauskoja vertauksia. Nooran ajatuksina esitetään myös pohdiskelua journalismista ja naistenlehdistä. Kirjat lukee nopeasti, joten ne sopivat tämän hellekesän viihteeksi riippukeinuun. Jopa Mieheni luki toisen näistä, tosin siinä vaiheessa kun kaikki muut oli jo luettu eikä jaksettu lähteä kirjastoon.