Tämä arvio on ilmestynyt lapsettomien yhdistyksen Simpukka-lehdessä 2007.
Teresa Laine-Puhakaisen kirja Liian lyhyt elämä on kirja surusta ja hiljaisuudesta. Perheen elämässä alkaa uusi ajanlasku poikavauvan kuoltua pian syntymänsä jälkeen. Päiväkirjan tapaan kirja kuvaa uuden ajanlaskun ensimmäistä vuotta.
Kirjan kertoja on äiti, joka minämuodossa kuvaa tapahtumia ja sisäistä maailmaansa. Perheeseen kuuluu aviomies ja kaksi tyttöä. Kirja alkaa Akseli-pojan syntymällä. Hän kuolee äitinsä käsivarsille.
On valtavaa, että Teresa Laine-Puhakainen on pystynyt kertomaan kaikesta tapahtuneesta. Hän pystyy antamaan sanat tapahtuneelle ja tunteille. Hän kuvaa erityisen hyvin tuntemuksia niinä päivinä, jolloin perhe tapaa ihmisiä ensimmäisen kerran vauvan kuoleman jälkeen. Mitkään sanat eivät ole oikeita, ja kaikki lohdutusyritykset kääntyvät äidin mielessä vastakohdikseen.
Luvut on nimetty suomalaisten laulujen ja virsien säkein. Aluksi äidin ajatuksissa ei ollut muuta kuin lauluja. Ne pyörivät hänen päässään, ja ne alkavat helposti pyöriä myös lukijan päässä. Laulut ovat tuttuja pop- ja rock-kappaleita, jotka tiivistävät sanoman ja tuovat äidin kokemukset lähelle lukijaa.
Aviopari käsittelee lapsen kuolemaa eri tavoin. Äiti vie lukijan sisään omaan maailmaansa ja näyttää tunnemyrskyn. Isä on toiminnan mies: hän pesee mattoja ja tekee Akselille arkun. Työtä tarjotaan usein lääkkeeksi suruun, jotta ”saisi muuta ajateltavaa”. Joillekin toiminta onkin parhain tapa tulla toimeen surun kanssa, mutta ei kaikille.
Kirjan perusteella monet mielenterveyden asiantuntijatkaan eivät pysty auttamaan ihmisiä yksilöllisesti. Kuolema näyttäytyy lääkäreille epäonnistumisena ja suru epäluonnollisena. Laine-Puhakaiselle halutaan antaa diagnoosi ja lääkkeitä. Maallikkolukija ihmettelee, kuvitteleeko psykiatri tosiaan, että kolme kuukautta on riittää vauvan kuolemasta toipumiseen.
Yhdessä luvussa Laine-Puhakainen kertoo, miten lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmästä oli apua. Ryhmäläiset eivät sortuneet hyvää tarkoittaviin, mutta pahaa tekeviin kommentteihin, vaan antoivat jokaisen olla oma itsensä ja puhua surusta omalla tavallaan. Vaikka osa heistä vain piipahti ryhmässä, jokainen auttoi – tietoisesti tai tietämättään.
Aluksi kirja vaikuttaa suoraan tunteisiin. Päällimmäiseksi jäävät mieleen tunteet: suru ja ahdistus. Sitten huomaa, miten tilanteita ja ihmisiä analysoidaan: kirjailija esimerkiksi ymmärtää eri ammattiryhmiä edustavien hoitajien eri tavan käsitellä Akselin kuolemaa. Toisella lukukerralla huomaa paremmin myös muiden ihmisten reaktiot. Moni lääkäri ja hoitaja voisi lukea tämän kirjan. Ei opiksi, vaan kokemukseksi, sillä mikään oppi ei voi valmistaa vauvan kuolemaan. Kirjan lopussa äiti sanoo, miten Akselin elämä pyyhkäisi hänen ylitseen ja jätti jälkeensä lukuisat kysymykset ja hiljaisuuden. Tämä kirja ei anna vastauksia, mutta se voi olla läheisensä menettäneelle yksi etappi surun polulla.
Uskon, että tämä kirja on vaikea lukukokemus kaikille, jotka ovat menettäneet lapsensa. Lapsettomana koin itsekin ymmärtäväni lapsen menettämisen tuskaa, mutta en voi kieltää, että mielessäni kävi epäreilu ajatus, että kirjan perheessä on kuitenkin kaksi lasta eli enemmän kuin minulla koskaan. Jos olisin nähnyt Laine-Puhakaisen perheen kesken omaa lapsettomuusshokkiani, olisin pitänyt sitä onnen huippuna. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, ettei ulkoapäin voi nähdä kenenkään elämän onnellisuutta.
Vaikka oma menetykseni on erilainen kuin kirjan perheen, kirja toi mieleeni omat kokemukset ja tunteet. Teresa Laine-Puhakainen käyttää surusta monia kielikuvia, joista yksi on virtaava vesi. Liian lyhyt elämä –kirja antoi minulle hetken myös oman suruni virralla, mikä ei ole ollenkaan huono asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti