Shauna Reid: Dieettitytön huimat seikkailut

Tämän kirjan ohjeilla ei pääse kesäksi rantakuntoon, mutta sen sijaan voi saada inspiraation opetella terveellinen elämäntapa.

Shauna Reid alkoi kirjoittaa blogiaan The Amazing Adventures of Dietgirl opiskelijatyttönä synnyinmaassaan Australiassa vuonna 2001, jolloin hän painoi 160 kiloa. Kuuden vuoden
kuluttua hän oli naimisissa Skotlannissa ja painoi puolet vähemmän. Dieettitytön huimat seikkailut -kirja perustuu blogimerkintöihin, joihin Reid kirjasi sekä onnistumisensa että epäonnistumisensa. Hän kirjoittaa edelleen ja kannustaa lukijoita terveellisten elämäntapojen pariin.

Tartuin kirjaan - pakko myöntää - hieman tirkistelynhaluisena. Ajatus yli puolitoistasataa kiloa painavasta parikymppisestä, joka lähtee lenkille, oli yhtä aikaa sekä huvittava, hurja että kannustava. En ole koskaan kamppaillut suuren ylipainon kanssa, mutta tiedän kyllä, millaista on miettiä syömisiään ja pakottaa itsensä lenkille. Totta kai halusin tietää, miten käy, vaikka arvasin, ettei tätä kirjaa olisi julkaistu, jos päähenkilö olisi laihduttuaan lihonut kaiken takaisin.

Shauna Reid yllätti minut tekstillään, vaikka kannen perusteella oli lupa odottaa rentoa otetta. Hän suhtautuu itseensä ja painoonsa enimmäkseen huumorilla. Aamuvarhaiset "lepakkolenkit", Painonvartija- ja kuntosalikokemukset hän kuvaa huvittavasti, välillä surkuhupaisasti. Hän hallitsee itseironian ja osaa myös kritisoida painoon ja ulkonäköön keskittynyttä maailmaamme. Hän analysoi ylipainonsa syitä ja sen seurauksia, paikoin kipeän henkilökohtaisesti.

Kirja ei sisällä varsinaisia dieetti- tai kuntoiluohjeita, vaan se on kuvaus yhden naisen matkasta maailman toiselle puolelle ja uuteen elämäntapaan. Reid aloitti Painonvartijoissa, mutta siirtyi sitten nostamaan painoja kuntosalille. Hän tarkastelee hyvin laihdutusbisnestä ja suhtautuu ylipäätään järkevästi laihduttamiseen - paria ylilyöntiä lukuunottamatta. Hän sanoo, että tärkein muutos oli ajattelutavan muutos: ruoka ja syöminen eivät enää ole hänelle vihollisia, vaan ystäviä, jotka auttavat häntä pysymään vahvana ja terveenä.

Shauna Reidin kirja toi mieleeni Janne Jääskeläisen Läski syö miestä -kirjan, josta olen kirjoittanut aiemmin ja joka myös kirjoittaa rennosti, vaikka asenne laihduttamiseen on miehisempi.

Suosittelen Dieettityttöä ilman muuta kaikille painonsa kanssa pyristeleville. Myös blogi ja sen seurana oleva Two Fit Chicks and a Microphone -podcast on kurkkaamisen arvoinen.

Kaksi kamalaa murhaa

Näitä kirjoja en lukenut loppuun. En siis ala näitä sen tarkemmin arvioimaan. Molemmat kyllä silmäilin läpi ja loppuun.

Terhi Nikulaisen Rakkausmurhassa ja Susanna Yliluoman Lööppimurhassa ei ole juurikaan mitään yhteistä, jollei yhteisenä voi pitää dramaattista aihetta. Rakkausmurhassa käsitellään insestiä, ja Lööppimurhassa on kyse sarjamurhaajasta.

Lööppimurhan jätin kesken, koska se alkoi muistuttaa liikaa Patricia Cornwellin kirjoja. Lopetin Kay Scarpetta -kirjojen lukemisen, kun yksityiskohtaiset ruumiinavaukset ja sadistiset kidutukset alkoivat olla minulle liikaa. Tässä kirjassa kerrotaan kiduttamisesta kiduttajan silmin ja ajatuksin. Luin yhden kohtauksen, kysyin Mieheltä, onko näitä enemmänkin, ja päätin sitten antaa lopun olla.

Kuten nimi kertoo, käsitellään Lööppimurhassa myös lööppijulkisuutta. Päähenkilö ja sankaritar on iltapäivälehden rikostoimittaja, jonka ajatuksia teoksessa myös tuodaan esiin. Tästä aiheesta olisin mielelläni lukenut, mutta verta ja suolenpätkiä oli siis liikaa.

Rakkausmurhaa en lukenut huonosti aiheen tai sen käsittelyn takia, vaan teoksen kerronnan takia. Teksti on jotenkin hengästyttävää lukea. Henkilöitä on paljon, ja tarina etenee etupäässä dialogien varassa. Välillä käsitellään päähenkilön, juristi Anna Angerin, elämää ja lapsuusmuistoja, välillä hänen tutkimaansa insestisyytöstä.

Olemme kirjallisuusanalyysikurssilla keskustelleet opiskelijoiden kanssa siitä, miten sekä kirjoitusaika että tekstin lukemisen ajankohta vaikuttavat tulkintaan. Kun luokassa on eri-ikäisiä aikuisia, on mukavaa ja opettavaista kuulla ajasta, jolloin vaikka Boccaccion Decameronesta vain kuiskailtiin koulun pihalla. Lukeminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Nykyään kirjoissa tulee vastaan ronskeja seksi- ja sadistisia väkivaltakuvauksia, emmekä juuri muuta kuin vähän kohotamme kulmakarvoja, jos sitäkään. Onneksi kirjaan pätee sama kuin telkkariin: jos jokin ohjelma tai teksi ei miellytä, sen voi vain sulkea.

Vaikka en näistä kahdesta teoksesta pitänyt, suosittelen niitä kovapintaisille dekkareiden ystäville.

Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia

Suosikkisarjakuvahahmoni on kirkkohistorian professori Anni Isotalo. Hän aloitti seikkailunsa vuonna 2005 Minerva-kustannuksen kirjassa Marian koodi, jonka ostin Akateemisesta ja johon ihastuin heti. En ole sarjakuvaharrastaja enkä -tuntija, mutta luen sarjiksia, kun vain käteeni saan. Tähän kirjaan aikoinani tartuin, koska se on suomalainen ja koska päähenkilö ja sankari on nainen.


Kirjan etukannen leima "SUOMALAINEN DA VINCI -MYSTEERI" paljastaa, että Dan Brownin teoksella on sarjakuvassa iso osa. Ketola ja Rauhala tuovat kuuluisaan tarinaan suomalaista väriä, kun professori Isotalo lähtee oppaaksi Da Vinci -koodi -kiertomatkalle ja saa kuulla monien vaiheiden jälkeen, että onkin kuuluisaa sukua. Dan Brownin kirjaa ei tarvitse tätä teosta varten lukea, sillä sekä Da Vinci -koodin tarina että sen ympärillä ollut hulabaloo tulevat tässä täysin selväksi. Sarjan tekijöistä Mikko Ketola on yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja Anssi Rauhala sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja, jonka hienoa työtä on myös meidänkin koulussa tulosteena pyörinyt Piraattitehtaan arvoitus. Tekijäkaksikko on siis äärimmäisen pätevä.

Toisessa ja kolmannessa Anni Isotalo - kirjassa tarina jatkuu, eikä Da Vinci -viittauksia varsinaisesti enää ole. Valkoisen meren timantit -teos vie Annin rajan taakse Karjalaan ja Bosporin helmi Istanbuliin. Koko ajan Isotalon suvun vihollinen Globus Dei pyrkii tuhoamaan sekä Annin että hänen haltuunsa tulevia aarteita. Annin apuna on Isotalon suvun väkeä, milloin kaksi tomeraa tätiä, milloin hupaisa veljespari. Matkoillaan Anni myös tapaa kuuluisuuksia ja tutustuu jopa itseensä paaviin.


Uusin Anni Isotalo -kirja on Vatikaanin vanki, joka on ilmestynyt 2009. Nyt Anni kutsutaan Vatikaaniin, jossa paavi on tekemässä kirkkoa mullistavan ilmoituksen. Tarinalla on valitettavasti huono loppu ja ilmoitus jää tekemättä, mikä onneksi ennakoi uusia seikkailuja.

Pidän näistä kirjoista, niin kuin jo mainitsin, erityisesti päähenkilön takia. Kirkkohistorian professori, karateka ja itsenäinen sinkkunainen, jolla on ystäviä monista maista ja taipumus ihastua välillä vaarallisestikin, on minusta mahtava valinta sankariksi. Kirjojen tarinat - tai oikeastaan yksi suuri tarina - eivät Dan Brownin jälkeen ole ollenkaan epäuskottavia. Historian hämärästä voi aivan hyvin kuvitella nousevan vaikka millaisia salaliittoja ja mystisiä avaimia.

Toinen syy nauttia kirjoista on ilman muuta kuvitus. Anssi Rauhalan kuvat ovat upeita. Pidän ilmavista isoista ruuduista, joissa maisema on usein kuvattu yläviistosta. Rauhala tuntuu pitävän lentokoneista ja -kentistä. Myös tuttujen suomalaisten ja ainakin kuvista tuttujen eurooppalaisten kaupunkien miljööt on piirretty tarkasti ja tyylikkäästi. Kontrastina kuvissa sitten välillä seikkailee ja vitsailee karikatyyrimäisiä ihmishahmoja.

Pidän myös ihmisiä täyteen piirretyistä ruuduista, joista minäkin saatan löytää viittauksia johonkin tunnettuun sarjakuvaan. Tähän mennessä olen bongannut hahmoja ainakin Tintistä ja Natashasta. Lisäksi kirjoissa on sekä historian että nykypäivän tunnettuja henkilöitä, esim. poliitikkoja. Epäilen myös, että Valkoisen meren timantit -kirjassa esiintyvät "vaatimattomat dosentit Huuhka ja Hankka" eivät ole aivan keksittyjä hahmoja. Lisäksi äikänopettaja ilahtuu huomatessaan viittauksen mihin tahansa kirjaan. Vaikka esimerkiksi mainitun Valkoisen meren timantit -kirjan professori Woland näyttää olevan sympaattinen mies, niin Mihail Bulgakovinsa lukenut käy oitis epäilemään hänen tarkoitusperiään.

Suosittelen Anni Isotalon seikkailuja lämpimästi. Erityisesti tietysti nuorisolle. Aina ei sarjakuvasankarin tarvitse pukeutua niukkoihin ja tiukkoihin vaatteisiin oikeutta puolustaessaan :)

saranasukupolvi

Tänään oli Hesarissa mielenkiintoinen juttu siitä, miten eri sukupolvet suhtautuvat työhön eri tavoin. Yli 56-vuotiaista kaksi kolmesta yhtyy väitteeseen, että työ on elämän tärkein sisältö, kun taas alle 35-vuotiaista kaksi kolmasosaa on päinvastaista mieltä.

Jutusta jäi asiasisällön lisäksi mieleen sana "saranasukupolvi", jolla tarkoitetaan 56 - 65-vuotiaita, jotka osaavat sekä lypsää että surffata netissä. He ovat vanhan ja uuden maailman välissä ja selviytyvät sekä vanhan että uuden tekniikan kanssa. Heidän asenteensa elämään ja työn tekemiseen juontaa kuitenkin sieltä lypsyjen aikakaudelta. Minusta tässä sanassa on kuitenkin hauskasti käytetty saranaa metaforana: Saranan avulla saamme oven auki ja pääsemme eteen päin. Kyse on siis myönteisestä asiasta.

Jutussa ei valitettavasti kerrottu, miten oma ikäluokkani vastasi kysymykseen. Luulen, että minun ei olisi ollut helppoa vastata, sillä vaikka työ ei ole elämäni tärkein asia, on se tärkeysjärjestyksessä tosi korkealla.

Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla

Vappulukemiseksi kantaaottava työläiskuvaus. Nyt ei ole kyse 1800-luvun lopun realismin ajan tekstistä, vaan Barbara Ehrenreichin vuonna 2001 kirjoittamasta Nickel and Dimed -kirjasta, joka on dokumentti nykypäivän työläisten elämästä.

Vähän alle kuusikymppinen Ehrenreich, filosofian tohtori ja kolumnisti, päätti kokeilla, pystyykö Amerikassa asumaan ja elämään tekemällä työtä minimipalkalla. Hän muutti pois kotoaan ja ilmoittautui työnhakijaksi erilaisiin matalapalkkatöihin. Työn saaminen ei ollut vaikeaa, sillä onhan "Babs" valkoihoinen ja puhuu äidinkielenään englantia.

Ravintola-, myynti-, siivous- ja hoitotyöstä ei ollut pulaa, mutta ongelman aiheutti asuminen. Monet Ehrenreichin työkavereista asuivat ahtaasti ja kalliisti. Yleinen tapa näytti (näyttää) olevan asua motelleissa, jotka tietysti veloittavat kovan hinnan. Kaksikaan työtä ei lopulta riittänyt turvallisen, ihmisarvoisen asumisen maksamiseen.

Oma lukunsa on työpaikkojen harjoittama valintapolitiikka. Vaikka työntekijöistä on pulaa, tarjokkaat joutuvat tekemään outoja psykologisia testejä ja antamaan virtsanäytteen huumetestiä varten. Ehrenreichin mukaan testien tarkoitus on alistaa jo alistuneet ihmiset, jotta he uskoisivat, etteivät he ansaitse yhtään parempaa kuin huonosti palkatun työn, jossa joku valvoo koko ajan. Itsensä epäonnistuneeksi tunteva ja alistettu ihminen ei nouse vastustamaan parempina pitämiään, varsinkin kun on taloudellisesti riippuvainen. Firmojen nöyryyttävien käytäntöjen ja väliportaan johtajien kyttäyksen jälkeen työntekijän ainoa tapa kapinoida on "antaa asiakkaalle enemmän kuin kuusi krutonkia salaattiin".

Luin kirjan lukupiirissämme, ja se sai aikaan laajan keskustelun. Puhuimme tietysti siitä, miten erilainen yhteiskunta U.S.A. on Suomeen verrattuna ja miten Suomen tilanne on sentään vielä melko hyvä, vaikka merkkejä amerikkalaistumisesta on näkyvissä.

Monet meistä olimme lukiessamme ihmetelleet, miten ihmiset tekivät esimerkiksi surkeasti palkattua siivoustyötä rikkaiden kodeissa eivätkä nähneet tilanteessa mitään erityistä tai korjattavaa. Osa kyllä toivoi voivansa itsekin joskus saavuttaa amerikkalaisen unelman, mutta osa oli jo menettänyt toivonsa eikä tosiaan uskonut pystyvänsä tai ansaitsevansa parempaa. Ehrenreicin kysellessä, eikö tilannetta voisi jotenkin muuttaa esim. joukkovoimalla, ei hän saanut juurikaan vastakaikua. Suomalaisen yhteiskunnan kasvatin, joka nauttii - ainakin toistaiseksi - ammattiliittojen työn tuloksesta palkka- ja työaika-asioissa, on todella vaikeaa ymmärtää, miten liittoon kuulumisesta on saatu tehtyä niin suuri peikko.

Lukupiiritapaamisessamme puhutti lisäksi eriarvoisuus ja samoin se, että näköalattomuus periytyy. Mietimme, missä määrin Suomessakin jää käyttämättä potentiaalia, koska lapsilta ja nuorilta puuttuu perheen tuki ja kannustus.

Tämä kirja oli silmiä avaava lukukokemus. Vaikka kirjan tapahtumapaikka on valtameren takana, se teki monet viime aikojen uutiset työttömyydestä ja tuloeroista aivan uudella tavalla todellisiksi. Suosittelen, muutoinkin kuin suomalaisen työn päivänä.