Umberto Eco: Ruusun nimi

Lainasin kirjastosta historiallisen dekkarin nimeltä Luostarin varjo, jonka takakannessa kehuttiin, että kirja vetää vertoja Ruusun nimelle. Muistan lukeneeni Ruusun nimen joskus lukioikäisenä, mutta kaikki mielikuvani siitä ovat pari kertaa näkemästäni elokuvasta. Pidän elokuvasta tosi paljon, koska pidän Sean Connerysta, mutta elokuvassa on muitakin hyviä näyttelijäsuorituksia, joista mieleeni on jäänyt erityisesti Ron Perlmanin esittämä Salvatore. (Ja kyllä, haen nämä tiedot aina Imdb:sta tai wikipediasta, en tietenkään muista näyttelijöiden tai hahmojen nimiä.)

Olen yleensä skeptinen, kun jotain uutta kirjaa verrataan aikaisempaan klassikkoon tai mestariteokseen. Niin nytkin. Siksi päätin verestää muistiani ja lukea uudestaan Ruusun nimen, ennen kuin lukisin Luostarin varjon.

No, mitä voin sanoa. Umberto Eco on maailmankuulu suosittu kirjailija ja semiootikko (= merkkien merkitysten tutkija). Ruusun nimi on best seller ympäri maailmaa, eikä syyttä. Kirja vie mukanaan, mutta siihen pitää keskittyä. Kirjan pituuskin (624 sivua) vaikuttaa lukemiseen. Kirjaa ei lue pikaisesti, vaan sen kanssa menee useampi päivä.

Kirjan rakenne helpottaa lukemista: Kirjan minäkertoja on noviisi Adson, jonka käsikirjoitus kirja itse asiassa on. Päähenkilö munkki William Baskerville ja hänen apulaisensa Adson viettävät seitsemän päivää luostarissa, jossa sattuu useita murhia. Jokainen päivä on jaettu munkkien aikataulun mukaan, joten kirjassa on ikään kuin seitsemän lukua, jotka on jaettu 6 - 9 jaksoon. Jokaisen jakson alussa on lisäksi muutaman rivin tiivistelmä, joten ihan joka jaksoa ei ole pakko lukea...

Fra Williamin ja Adsonin tehtävä luostarissa ei alun perin ole ratkaista murhia, vaan valmistella munkkiveljeskuntien välistä neuvottelua. Kyse on teologiasta ja politiikasta, ja kirjassa on paljon pitkiä keskusteluja, yksinpuheluita ja saarnoja aiheesta. Osan niistä olen taatusti hypännyt joskus nuorena yli, mutta nyt luin kaikki pohdinnat kiinnostuneena, vaikka hellepäivinä en aivan terässä ollutkaan.

Kirja piirtää hienosti keskiaikaisen maailman. Munkkien arkipäivä rukouksineen ja kirjojen kopiointotöineen vaikuttaa ylevältä, mutta sen vastakohdaksi esitellään sääntöjenvastaisia suhteita ja ei niin yleviä luonteita. Ajatukset naisista ovat... no keskiaikaisia, ja eräs kirjan parhaista keskusteluista käsittelee naurun olemusta. Nauroiko Jeesus vai onko nauru Saatanasta?

Lukiessani ajattelin, miten onnellisia saamme nyt 2000-luvulla olla, että maailma on muuttunut eikä ajatteluamme enää ohjaa silkka tietämättömyys ja järkkymätön usko menneisiin kirjoituksiin. Vähänpä tiesin. Viikonlopun uutiset Norjan verityöstä ja siihen liittyvästä manifestista saivat minut palaamaan Ruusun nimen maailmaan. Kerettiläiset vastaan oikeauskoiset. Me vastaan ne. Minä vastaan maailma. Tiedon etsintä vastaan uskomukset. Aina vain joku vastaan joku.

Ruusun nimi kannattaa panna lukulistalle, jos on kiinnostunut historiasta, ideologioiden merkityksistä tai vain haluaa lukea erikoisen dekkarin.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Miten hoitaa hommansa mies, joka jää yksin vastasyntyneen kanssa? Ihan niin kuin nainenkin, paitsi että ei imetä.

Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanin ansiosta oivaltaa sen, että nainen tai mies ovat samassa tilanteessa vauvan kanssa. Molempien pitää oppia tuntemaan lapsi ja opetella hoitorutiinit.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Antti Pasanen on toimittaja ja tuore isä. Hänen vaimonsa lähtee synnytyssairaalan pihalta muutamaksi päiväksi jonnekin pois ja jättää miehen vastasyntyneen pojan kanssa. Vaimo palaa hetkeksi kotiin, mutta sairastuu masennukseen ja lähtee sitten lopullisesti. Näin kerrottuna tarina ei kuulosta yhtään hauskalta, mutta kirja on hauskaa luettavaa.

Vauvan kanssa kulkeva Antti herättää huomiota, minne meneekin, mutta vääjäämättä sopeutuu leikkipuistoäitien joukkoon. Leikkipuiston äitiporukka on mainio: he eivät tunne toisiaan kuin nimeltä ja puhuvat vain lapsista ja satunnaisesti miehistä. Kirjan huumori syntyy paljolti siitä, että sen antama kuva äideistä vastaa liioitellen stereotypiaa. Huvittavia ovat myös Antin vauvanhoitoon liittyvät pohdinnat ja jotkin ratkaisut.

Kirjan vauva, Paavo-poika on lapsettomankin silmiin helppo lapsi. Toki muutamassa kohdassa menevät Antinkin hermot. Antista kasvaa tarinan edetessä kelpo isä, mutta hänellä onkin hyvä roolimalli. Oma tarinansa on nimittäin Antin isällä, joka omaishoitajana hoitaa aikuista kehitysvammaista poikaa eli Antin veljeä. Nämä kaksi isää muodostavat suorastaan ideaalikuvan miehestä, joka tekee, mitä pitää.

Otin kirjan luettavakseni, koska halusin nähdä, miten Hietamies käsittelee miestä tässä tilanteessa. Miehen valinta päähenkilöksi mahdollistaa komiikan ja muuttaa näkökulmaa aiheeseen sen verran, että lapsetonkin pystyy nauramaan. Pystyin jopa samastumaan joihinkin tilanteisiin, joissa Antin pärjäämistä epäiltiin, ja minusta oli mukava, että kirjassa kyseenalaistettiin - joskin lievästi ja epäsuoraan - naisen synnyinen kyky alkaa hoitaa vauvaa heti sellaisen nähdessään. Uskon kuitenkin, että kirjasta saa eniten iloa lapsensa jo vanhemmaksi saattanut äiti tai isä, joka voi suhtautua kirjan kohtauksiin nostalgisesti.

Pidän tätä kirjaa hyvänä viihteenä. Vakavan aiheen ja kepeän käsittelyn yhdistelmä panee hetkittäin ajattelemaan omia käsityksiään lapsensaannista ja hoitamisesta, mikä on ainakin lapsettomalle aina tervetullutta.

Inna Patrakova: Tulkki

Tätä oli hauska lukea. Inna Patrakovan Tulkki-kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Olga, joka reilusti pinnallinen, mutta sydämellinen yksinhuoltajaäiti. Hän on tulkki ja bisnesnainen, joka kipittää pitkin Helsinkiä ja välillä Moskovaakin korkokengissään. Genren mukaisesti Olga shoppailee, bilettää ja etsii miestä. Hän etsii myös työtä, mikä onnistuu välillä paremmin, välillä huonommin.

Olga toivoo löytävänsä elämänkumppanin, mutta tarjokkaat ovat syystä tai toisesta sopimattomia. Oman panoksensa tilanteisiin tuo Olgan tytär Lizka, joka harrastaa ratsastusta. Myös Lizkan Stefanie-hevosella on tärkeä rooli kirjan loppuratkaisun kannalta.

Tulkki on chick lit-kirja minun makuuni. Siinä on korean kuoren sisällä asiaa kahden kulttuurin välissä elämisestä ja naisen elämästä yleensä. Olga pärjää hyvin, mutta joutuu tasapainoilemaan venäläisyyden ja suomalaisuuden välillä. Ei ole helppoa edes viihdekirjassa elää tilanteessa, jossa ei oikein ole enää kotonaan entisessä, mutta ei aivan nykyisessäkään kotimaassa. Miehen etsintä on siis kirjan yksi teemoista, mutta tärkeämpiä ovat kuitenkin yritteliäisyys, ystävyys, äitiys ja oikeudenmukaisuus.

Takakannen mukaan kirja perustuu Patrakovan omiin kokemuksiin, mitä en yhtään epäile. Olgan kokemukset maahanmuuttajuutta käsittelevissä projekteissa eivät kuulostaneet täysin vierailta minustakaan, mikä ei tässä tapauksessa valitettavasti ole hyvä asia. Kirjasta löytyy siis yhteiskuntakritiikkiä, josta osansa saavat sekä suomalaiset että venäläiset.

Suosittelen Bridget Jonesin ystäville, sillä Olgassa on paljon samaa: Hän koheltaa elämässä eteenpäin hyvää tarkoittaen, välillä typeryyksiä tehden ja välillä onnistuen. Oma hupinsa on tietysti seurata kirjan miljöötä eli Helsinkiä. Varsin hyvin pääkaupunkimme taipuu lajityypin näyttämöksi.

Andrea Camilleri: Retki Tindariin

Andrea Camillerin komisario Montalbano on ollut suosikkejani sekä kirjoissa että tv:ssä. WSOY:n sivujen mukaan seitsemän 16 Montalbano-kirjasta olisi suomennettu - tai ainakin nykyään saatavilla. Luulin lukeneeni ne kaikki, mutta vielä löytyi ainakin kaksi lukematonta.


Montalbano on sisilialainen komisario, jolla on dekkarisankarityyliin hankaluuksia sekä esimiehensä että naisten kanssa. Hän ratkaisee rikoksia Vigátan poliisiasemalta käsin apunaan tasainen Fazio, naisiinmenevä Mimi ja yksinkertainen Catarella, joka on puutteistaan huolimatta kuitenkin varsinainen tietokonevelho. Tarinoissa esiintyy monenlaista väkeä unohtamatta taustalla uhkaavaa mafiaa.

Eräs hauska piirre kirjoissa on viittaus espanjalaiseen dekkarikirjailija Manuel Vászquez Montalbániin, jonka mukaan komisario Montalbano on nimetty. Tässäkin tarinassa Montalbano yrittää lukea Montalbánin Pepe Carvalho -kirjaa, mutta tutkimukset eivät anna siihen tilaisuutta. Sekä Carvalho että Montalbano ovat hyvän ruoan ystäviä, joten kirjojen yhteinen piirre on pysähdykset erilaisiin trattorioihin ja ravintoloihin nauttimaan lounaista ja illallisista.

Retki Tindariin oli tuttu tarina elokuvasta, joten lukiessa oli helppo nähdä mielessään kaikki hahmot. Vain yksinkertainen konstaapeli Catarella on elokuvissa riehakkaampi kuin kirjoissa. Hän on kuitenkin suosikkihahmoni, joka tuo huumoria tähänkin kirjaan.

Montalbano-kirjat ovat Sapo-sarjassa perinteisiä salapoliisiromaaneja. Rikokset ovat yleensä erilaisia petoksia ja niihin liittyviä murhia ja rikosten selvittely perinteistä poliisityötä oikeuslääkäreineen, haastatteluineen ja tutkimuksineen. Välillä Montalbano toki harrastaa menetelmiä, jotka eivät täysin kestä päivänvaloa.

En käy tässä selostamaan kirjan juonta, vaan suosittelen tämän ja muidenkin Montalbano-kirjojen lukemista, jos perinteinen dekkari yhtään kiinnostaa.

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Lukupiirimme kesäteemaksi valittiin matka. Emme siis lukeneet yhteistä kirjaa, vaan tarkoitus oli lukea mikä tahansa matka-aiheinen kirja.

Olin lähdössä viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan, joten ajattelin, että jokin kevyt matka-aiheinen kirja sopisi hyvin rannalla luettavaksi. Lentoaseman ärrältä nappasinkin tämän pokkarin, joka takakansitekstin perusteella vaikutti juuri sopivalta. "Teoksessa yhdistyy lukuromaani, aikuinen realismihakuinen naisviihde ja kulinaristinen matkakertomus mallikkaaksi kokonaisuudeksi"

Mikään noista luonnehdinnoista ei ole väärin. Tämä kirja on helppo lukea, ja mukana on kuvauksia ruoanlaitosta ja syömisestä. Päähenkilö on Kristiina Kallio, keski-ikää ainakin lähestyvä kuvausjärjestäjä, joka lähtee miehensä ja naapureiden kanssa Toscanaan lomalle. Realisminhakuisuutta voi sanoa olevan pääparin ja muidenkin parien avioliitto- ja rahaongelmien käsittelyssä, ja viihdepuolesta vastaa tuotteita esittelevä miljöökuvaus yhdistettynä onnelliseen loppuun. Kristiinan järjestelyjen ja suunnitelmien törmäykset muiden lomailijoiden elämäntyylin kanssa viihdyttävät myös. Erityisesti seurueen lapset ja nuoret aiheuttavat huvittavia tilanteita.

Periaatteessa aihe, henkilöt ja tietysti miljöö ovat kohdallaan. En kuitenkaan innostunut kirjasta. Teksti on kyllä kepeää, mutta välillä joku henkilöistä innostuu selittämään turhan opettavaisesti jotain historia- tai gastronomia-aiheista tarinaa. Lisäksi minua on alkanut häiritä chick-lit-kirjojen sankarittarien lapsellisuus. Tässäkin tarinassa päähenkilö soutaa ja huopaa teini-ikäisen lailla: halutako nykyistä miestä vai entistä poikaystävää?

Ilmeisesti olen kasvanut ulos genrestä, mikä on harmillista, sillä juuri rannalla tai riippukeinussa lukisin mielelläni sellaista tekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti ja joka ei tarjoa analysoitavaa. Pelkkiä dekkareita en haluaisi lukea.

En siis suosittele tätä vakavan kirjallisuuden ystäville, mutta jos chick-lit ei töki, niin tämä kirja on kelpo kumppani lomalle.

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Löytyipä tämmöinen draft (raakaversio lienee suomeksi). Julkaisen tämän, vaikka arvio ei mitenkään mietitty ole, koska pidän tätä blogia myös lukemieni kirjojen luettelona.

****

Virpi Hämeen-Anttila on ollut hänen ensimmäisestä kirjastaan alkaen suosikkini. Olen monena jouluna toivonut hänen uusintaan lahjaksi, sillä kirjat ovat olleet todella mukavaa lomalukemista. Olen pitänyt tarinoista ja akateemisen maailman kuvauksista. On ollut myös mukava lukea romansseista, joiden päähenkilöt eivät ole ihan perinteisiä.

Tässä kirjassa teemana on maahanmuuttajuus ja erilaisuuden kokeminen. Se on minua kiinnostava teema, mutta nyt en syttynyt. Kirjan päähenkilö Olivia asuu Lontoossa. Hän on syntyisin Etelämereltä ja ollut naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Hänen poikansa Matthew on kirjan toinen päähenkilö. Matthew matkustaa Suomeen tutkimaan sukujuuriaan, kun taas Olivia pyrkii olemaan vain englantilainen. Äidin ja pojan suhtautuminen on siis täysin erilainen.

Kirja etenee eri aikatasoilla, joten välillä täytyi vähän miettiä, missä nyt mennään. Takaumissa Olivia muistelee elämäänsä. Rakenneratkaisu kuvaa Olivian matkaa itsensä ja taustansa hyväksymiseen. Nykyhetkessä ollaan Matthewin mukana Helsingissä kuvaamassa elokuvaa. Elokuvassa on moderni Romeo ja Julia -tarina, jossa käsitellään ajankohtaista aihetta eli eri kulttuurien kohtaamista. Samaa teemaa käsitellään siis monessa yhteydessä.

Jotenkin ajattelen, että vähempikin olisi riittänyt. En osaa tarkasti sanoa, miksi tämä kirja ei lähtenyt oikein vetämään. Henkilöt ovat jotenkin jäykkiä, vaikka heidän elämässään onkin vahvoja tunteita.

*****

Nyt jälkeenpäin on pakko sanoa, etten enää edes kunnolla muista, millainen kirja oli. Mitään suurta vaikutusta se ei siis tehnyt. Uskon, että jos on pitänyt Hämeen-Anttilan aiemmista teoksista, pitää tästäkin. Vaikka tarina ei tuntuisi omalta, niin ainakin kerronnan kieli on kunnollista, mitä äikänope arvostaa.

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Ah, Agatha! Vielä on lukematta Dame Christien kirjoja, vaikka olen aloittanut jo lukiossa, ellen aiemmin. Christie kuuluu ilman muuta Sapon perinteiseen osastoon ja on eräs kaikkien aikojen dekkarisuosikkini.

Nyt kun tv:ssäkin menevät kesäuusintoina Hercule Poirot -elokuvat, niin nappasin kirjastosta Poirotin varhaiset jutut. Novellinmittaiset jutut ovat hyvää lomalukemista silloin, kun on hetki aikaa istahtaa parvekkeelle tai patiolle esim. ruoanlaiton lomassa.

Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kertojana toimii kapteeni Hastings. Miljööt vaihtuvat Lontoosta Egyptiin ja rannikon lomanviettokohteisiin. Sivuhenkilöinä ja rikosten uhreina on yläluokkaa, joten kuvauksia kartanoista ja kaupunkiasunnoista riittää. Yhdessä tarinassa Poirot osallistuu jopa sodanaikaiseen tärkeän poliitikon katomaistapauksen tutkintaan, jolloin tarinan pohjavire on synkähkö. Viimeisessä Kadonneen testamentin arvoitus -jutussa on taas jopa humoristista Viisikko-henkeä.

Ainakin osa tarinoista on filmattu ja siten tuttuja tv-sarjasta, joten lukiessani näin sieluni silmin David Suchetin ja Hugh Fraserin näyttelemän parivaljakon.  Poirotin persoona on kirjoissa ja filmeissä ylimielinen, mutta näissä tarinoissa Poirot on paikoin jopa hieman ilkeä puhuessaan Hastingista.

Mukavaa luettavaa, yhtä kaikki. Ei jää varmaan viimeiseksi Christien kirjaksi tänä kesänä.