Kira Poutanen: Katso minua!

Joskus on hyvä, että ei muista, mitä on ajatellut jostakin kirjasta tai kirjailijasta. Lainasin tämän Kira Poutasen kirjan, enkä ollenkaan muistanut, että olin moittinut hänen kirjaansa Kesähömppää-nimisessä postauksessa.

Tämänkin kirjan kannet herättivät vähän epäilyksiä. Hopeanhohtoinen kynttiläkruunu olisi ollut ehdottoman luotaantyöntävä ilman siitä putoavia sirpaleita.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Leo. Hän on näyttelijä, joka haluaa tähdeksi. Tähteyden saavuttamiseksi hän tekee mitä vain. Hänen uransa alku pikkuteatterissa on vielä taiteellisesti haastava, mutta maineen kasvaessa työtehtävät muuttuvat viihteellisemmiksi. Leon dilemma on haluta mainetta, mutta samalla myös sisältöä. Lopulta hän tekee valintansa, vaikka sanookin, että olisi halunnut päättää tarinansa maaseudun rauhaan, johon hän pakenee menneisyyttä ja mediaa.

Kirja antaa teatterimaailmasta hurjan kuvan. Leo sentään jonkin verran kyseenalaistaa valintojaan, mutta Johanna, hänen partnerinsa tähtitaivaalle kipuamisessa, tuntuu elävän täysin viihdemaailman ehdoilla, vaikka ei hänenkään elämänsä lopulta niin onnellista ole.
Kira Poutanen kertoo Ylioppilaslehden haastattelussa, että kirjan kuvaama maailma on todellinen. Poutanen asuu Pariisissa ja työskentelee siellä näyttelijänä. Nykyistä julkisuushakuista maailmaa kun ajattelee, niin kyllähän kirjan kuvaamat tapahtumat voi uskoa mahdollisiksi.

Kirja ei siis ole viihdehömppää eikä kovin kevyttä lukemista. Poutasen kieli on upean kuvailevaa. Usein kuvaukseen on liitetty näköhavainnon lisäksi liike ja tuoksu - Pariisin metron ollessa kyseessä lähinnä haju.

Tätä kirjaa tekisi mieli tätimäisesti suositella niille nuorille, jotka haaveilevat viihdemaailmasta ja kuvittelevat julkisuuden tuovan maineen lisäksi onnea. Vaikka teatteri- ja elokuvamaailma on aivan omansa, niin kyllä tätä voi mielestäni lukea ajankuvana, erityisesti juuri viihdeteollisuuden kannalta. Ihmisluonteen eri puolet - toiveikkuus, kunnianhimo, kosto, ailahtelevaisuus, petturuus ja miellyttämisen halu - tulevat kyllä kaikki esille tässä teoksessa.
 

Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi

Toinen susikirja saman tien Tiina Lymin kirjan jälkeen. Tosin ei tässäkään ole kyse oikeasta eläimestä, vaan ihmisestä.

Leonie Swannin Murha laitumella -kirjasta tuttu lammaslauma on päässyt vihdoin perimälleen matkalle Eurooppaan, tarkemmin sanottuna Ranskaan. Talvea aletaan viettää laitumella linnan vieressä. Aluksi kaikki näyttää hyvältä, mutta pian käy ilmi, että seutua riivaa ihmissusi. Eikä linnankaan historia aivan herttainen ole.

Lammaslauman paimen Rebecca on saanut vaivoikseen äitinsä, minkä takia hän ei aivan täysin keskity laumaansa. Miss Maplen ja kumppanien tutkimukset etenevät melko rauhassa. Ratkottavaa onkin: Kuka on ihmissusi? Missä on ainoan paikallisen lampaan kadonnut lauma? Keitä ovat kummalliset talvituristit? Ainoa ongelma on vieras kieli, jota kyllä viereisen laitumen vuohet ymmärtävät, mutta näiden tapa ajatella on niin sekavaa, että sekavasti ajattelevat lampaatkin sen huomaavat.

Lukijalle kerrotaan tapahtumia ja ihmisten ajatuksiakin, mutta hän on tässä kirjassa, kuten ensimmäisessä osassa,  paljolti lampaiden havaintojen varassa. Swann kirjoittaa mainiosti ihmisten tavoista ja puheista lampaiden näkökulmasta, mikä ihastuttaa minua edelleen. Lampaiden tulkinta vaikkapa Rebecan äidin tarot-korteista on mainio. Ääneen nauroin kohtauksessa, jossa oranssi suojavaate toimi juuri niin kuin on tarkoitettu - tässä kohtauksessa suojaa kantaa vain erikoinen kaksikko.

Kunnon perinteisen dekkarin tapaan lukijaa johdatellaan epäilemään murhaajaksi useita kirjan henkilöitä, ja lopussa on tietysti yllätys, kun ihmissusi vihdoin paljastuu.  Ihmissusi-aihe tekee tästä kirjasta on paikoin yllättävän jännittävän. En ainakaan muista ensimmäisen osan olleen niinkään jännittävä vaan enemmänkin huvittava.

Kirja sopii dekkareiden ystäville silloin, kun haluaa lukea jotain vähän erilaista.

Tiina Lymi: Susi sisällä

Kun lukupiirimme halusi lukea jonkin avioeroa käsittelevän kirjan (niitä tuntui putkahdelleen äkisti useita), olin lopulta tyytyväinen, että valituksi tuli Tiina Lymin kirja.

Avioerohan ei ole aiheena mukava.  Lymin kirjan juonikuvio ja henkilöhahmot ovat kuitenkin sen verran uskomattomia, että kirjaa lukiessa useammin huvitti kuin vaikkapa tunsi myötätuntoa henkilöitä kohtaan.

Kirjan päähenkilö on Tuula, jolla on täydellinen aviomies Vesa. Kirja alkaa syntymäpäivästä, jolloin Vesa on lahjoittanut Tuulalle ikimuistoisen lahjan. Onhan Tuula "tyytyväinen, hyvin pidetty nainen", joka itsekin miettii hänen ja Vesan olevan "kuningaspari". 

Pian tulee kuitenkin muutos, kun paljastuu Vesan pitäneen hyvänä muitakin naisia. Avioliitto on kriisissä. Tuula on järkyttynyt, ja Vesa yrittää saada hänet takaisin. Samaan vyyhteen sotkeutuvat Vesan ystävä Antero ja Tuulan ystävä Sanna. Lukijalle tarjoillaan patologinen naistenmies, vähän ressukka sinkku, elämäänsä tyytymätön puoliso ja tavallinen aviomies, jonka arvon vaimo ymmärtää vasta eron jo häämöttäessä.

Teksti on alun perin kirjoitettu näytelmäksi, mikä näkyy kielessä. Monet kohtaukset voi kuvitella näyttämölle, ja moni niistä myös naurattaa. Huvittavan pinnan alla on toki surullisia teemoja. Minua kosketti eniten lasten tilanne. He pyörivät vanhempien mukana ymmärtämättä oikeastaan, mitä tapahtuu, ja kommentoiden välillä todella osuvasti. Lymi kuvaa hienosti lapsia, esimerkiksi kirjan alun synttäriyllätystä seuraavat paikallaan hyppivät lapset ovat täysin elävästä elämästä.

Vaikka kirjan loppu on minusta jotenkin haikea, suosittelen tätä kirjaa silti niille, jotka   haluavat lukea komediaa, jossa on sisältöä. 

Erik Wahlström: Tanssiva pappi

480 sivua kansakoulun isän Uno Cygnaeuksen elämästä. Tätä kirjaa välttelin tosi pitkään. Muistan lukeneeni sen ilmestyessä vuonna 2004 kiittäviä arvioita, mutta ajatelleeni, ettei kirja voi olla hyvä, vaikka kansikuva lupaakin jotain muuta kuin kuivakkaa historian tulkintaa.

Nyt vihdoin otin sen kirjastosta mukaani, kun sillä kertaa ei oikein muuta löytynyt. Sitten lukea ahmaisin koko opuksen yhdessä viikossa.

En tiedä, kuinka paljon Wahlström panee kirjassa omiaan ja kuinka paljon on todella Cygnaeuksen elämäkertaa, mutta koska kyse on romaanista, sillä ei ole oikeastaan yhtään väliä. Kirja on mainio kuvaus 1800-luvun maailmasta, jossa uudet aatteet leviävät ja maailma laajenee matkustusmahdollisuuksien parantuessa.

Kirjan päähenkilö on tietenkin Uno Cygnaeus, joka ei voi ruveta pappisuralle saatettuaan raskaaksi kortteerinsa taloudenhoitajattaren. Kirjan Cygnaeus on todella perso naiskauneudelle. Hän ei voi olla vikittelemättä tapaamiaan naisia. Naislukijaa huvittaa, että juuri naisten ihailu esitetään syyksi ottaa opettajakoulutukseen ja ylipäätään kouluun naisia. Toisaalta Cygnaeuksen käytös on paikoin silkkaa seksuaalista häirintää. Wahlström kuvaa päähenkilönsä kuitenkin sen verran itserakkaaksi hölmöksi, että tälle ei voi oikeastaan olla vihainen.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden elämää seurataan tarkasti. Suosikkini oli Emma Åström, Suomen ensimmäinen naismaisteri, joka esiintyy sivuhenkilönä myös Mustosen ja Raivion Calonius-kirjassa. Toinen mielenkiintoinen sivuhenkilö on August Soldan, joka haluaa kirjoittaa koko maailmankaikkeuden selittävän teoksen, mutta ei oikein ehdi tehdä sitä, koska näkee ympärillään parannettavaa ja keksii sitten erilaisia elämää helpottavia vimpaimia.

Pidin myös jaksosta, joka kertoo Alaskan Sitkan siirtokunnasta. Cygnaeus toimii siirtokunnassa tarmokkaasti ja suunnittelee sinne kirkonkin. Hän tekee pitkän matkan Suomesta Alaskaan ja Pietarin kautta takaisin Suomeen. Ylipäätään minua kiehtovat historiallisissa teoksissa kaikki matkustamiseen liittyvät jutut. Vain pari sataa vuotta sitten lyhytkin matka vei pitkän ajan ja oli tosi vaivalloista.

Jos pitää historiasta, pitää tästä kirjasta varmasti. Vaikka se on toisinaan turhan tarkka selittäessään eri sivuhenkilöiden elämää, niin jokainen heistäkin tuo kirjaan mukaan jonkin kirjan kuvaaman aikakauden piirteen. Paikoin kirjan on myös hauska, mikä ei minusta ole koskaan huono asia.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Kun kirja alkaa sillä, että päähenkilö saa kuulan kalloonsa, on hyvä, että sitä ennen on takakansitekstistä jotain perustietoja kirjan aiheesta ja tarinasta. Tosin tämä kirja on niin mielikuvituksellinen ja monipolvinen, ettei mikään ennakkotieto pysty tähän valmistamaan.

Takakansi lupaa Jean le Flambeurin, mestarivarkaan ja huijarin, seikkailuja tulevaisuuden aurinkokunnassa. Seikkailut alkavat virtuaalisessa dilemmavankilassa ja yhtä outoja miljöitä riittää pitkin kirjaa. Puhumattakaan henkilöistä.

Jeania auttavat Mieli-niminen nainen ja hänen aluksensa Perhonen, jota voi pitää yhtenä henkilöistä. Tärkeä rooli on myös poliisilla. Poliisi Isidore tulee mukaan tarinaan aluksi tutkimaan suklaamestarin murhaa ja jatkaa tutkimuksissaan, kunnes on kasvokkain Jean le Flambeurin kanssa.

Kun tässä pitelen kirjaa sylissäni ja selaan sitä palauttaen samalla mieleeni tapahtumia ja hahmoja, huomaan, että yritykseni kuvata kirjan juonta, miljöötä tai henkilöhahmoja on tuhoon tuomittu. Kirjassa on liikaa kaikkea. Jo pelkästään alun murhatun kuvauksen ymmärtäminen vaatisi pitkän selostuksen. "Isidore 'silmää Oublietten ulkomuistia, ja pian vainajan kasvot muuttuvat tutuiksi kuin vanhan ystävän. Marc Deveraux, kolmas jalosyntyisinkarnaatio. Suklaamestari. Naimisissa. Yksi tytär."

Ulkomuisti, inkarnaatio, gogolpiraatit ja gevulotaisti ovat vain pieni näyte kirjan erikoista maailmaa kuvaavasta sanastosta. Kvanttivarkaan maailma on mielikuvituksellinen. Osa asioista on nykymaailman ilmiöiden todella pitkälle kehitettyjä versioita, kuten ulkomuisti, jota voisi kuvata eräänlaiseksi ihmisten mielten käytössä olevaksi internetiksi. Näiden kohdalla välillä vähän pelotti ajatus siitä, että kirjassa kuvatun kaltainen kehitys tuntui täysin mahdolliselta. Erityisesti tekniset jutut menivät minulta täysin ohi, pakko myöntää. Kirjassa ikään kuin oletetaan, että esitetyt tekniikat ovat hallussa, joten pitää hyväksyä se, että osa asioista selkenee tekstin edetessä. Osan kohdalla oli mukava huomata, että ymmärsi viittauksen johonkin kirjallisuuden klassikkoon.

Kvanttivarasta lukiessani olin pitkästä aikaa todella innostunut jostain kirjasta.  Pidän yleensä kaikista erilaisiin aikakausiin tai maailmoihin sijoitetuista dekkareista, mutta tässä kirjassa rikollisen jahtaaminen jäi sivuseikaksi.  Kirjan maailma kutkutti mielikuvitustani, joten oli kiva huomata viimeisellä sivulla, että jatkoa saattaisi ola tulossa.