Kaari Utrio: Vaitelias perillinen (2009)

Joululukemista parhaimmillaan! Ainakin minulle, joka kaipaa välillä romantiikkaa ja huumoria.

Olen tainnut lukea suurimman osan Kaari Utrion tuotannosta. Aloitin joskus lukiossa, kun olin muutenkin innostunut historiasta. Utrion kirjoissa sanottiin olevan historialliset faktat kohdallaan, joten niiden lukeminen oli vähän kuin olisi koulua varten lukenut...

No, kauaa ei tarvinnut itseäni minun huijata. Luin Utrion kirjoja ihan mielelläni. Jo silloin minua viehättivät samat asiat kuin nyt: tarkka miljöön- ja henkilöiden kuvaus, monipuoliset näkökulmat käsiteltävään aikaan (rikkaista köyhiin), vahva sankaritar, romantiikka ja huumori sekä tietenkin vetävä tarina. Ei se mitään, että monesti jo kirjan alussa olevaa henkilöluetteloa lukiessa saattaa arvata, ketkä joukosta saavat toisensa.

Vaitelias perillinen on uusin Utrion 1800-luvulle sijoittuvista romaaneista. Olen lukenut muutkin, usein juuri joululahjana saadut: Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja Ilkeät sisarpuolet. Kiitos vain, Sisko! Itse asiassa Ruman kreivittären kuuntelimme autossa äänikirjana, ja jopa Mieheni piti tarinasta, vaikka valitti hieman sitä, pitääkö jokainen krinoliini sun muu silkkikangas niin tarkasti kuvata.

Vaitelias perillinen on nimensä mukaisesti perinteinen suomalainen mies, joka ei välttämättä osaa maailmanmiehen elkeitä, mutta joka toimii silloin, kun tarvitaan. Tässä tapauksessa hän palaa Suomeen ottamaan haltuunsa sukukartanon ja lasiruukin. Samoihin aikoihin naapurikartanoon ilmestyy nuori nainen outoinen isineen ja suloisine lapsineen vaatimaan taloa itselleen. Lopun varmaan arvaattekin.

Rakastavaisten tie haaksirikosta hääjuhlaan on mutkikas, koska esteenä on tietenkin lauma itsekkäitä sukulaisia ja epärehellisiä sukuun pyrkijöitä. Mieleen tulee väistämättä Jane Austen, jonka kirjoissa myös on kova pyrky päästä hyviin naimisiin.

Tämän kirjan eräs kiinnostavia piirteitä on jälleen ympäristö. Utrion kirjojen kautta minulle on syntynyt historiankirjoja elävämpi kuva suomalaisen teollisuuden synnystä. Vaiteliaassa perillisessä kyse on lasiruukista; aiemmista kirjoista muistan ainakin rautaruukin ja kirjapainon.

Utrio on muuten lukulistallani jo kolmas kirjailija, jolla on omat sivut netissä. Hän olisikin minusta loistava bloggaaja. Yksi suosikkikirjoistani Utrion teosten joukossa on nimittäin Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junalla, johon on kootu hänen kolumnejaan. Se on aivan mahtava kokoelma, jota aika ei ainakaan vielä ole syönyt.

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala (2005)

Neil Gaiman vaikuttaa mieleiseltäni kirjailijalta. Pidän nimittäin tarinoista, erityisesti jos ja kun niissä on onnellinen loppu. Tämä on vasta ensimmäinen Neil Gaimanin kirjoittama kirja, jonka luen, mutta hyvältä vaikuttaa.

Tosin aivan ensimmäinen Gaiman-kirja tämä ei ole, sillä muistan lukeneeni Hyviä enteitä -kirjan, jonka ovat kirjoittaneet Gaiman ja suosikkini Terry Pratchett. Osasin siis odottaa fantasiaa.

Hämähäkkijumala ei ole Tolkien- tai Pratchett-tyyppinen fantasiateos, jossa kaikki tapahtumat sijoittuvat fantasiamiljööseen ja -aikaan. Tässä romaanissa eletään nykyaikaa lähinnä Lontoossa. Päähenkilö on Paksu Charlie, jonka elämä on alussa hyvin: hänellä on kohtuullinen työpaikka, mukiinmenevä asunto ja morsian. Sitten hänen isänsä kuolee ja hän saa kuulla, että hänellä on veli, minkä jälkeen kaikki muuttuu. Reaalimaailman lisäksi Charlie pääsee tutustumaan noitiin ja toiseen todellisuuteen, isänsä hämähäkkijumalan maailmaan.

Kirjan alku tuntuu vähän tylsältä, koska tosiaan odotin fantasiamaailmaa. Alkupuolella kerrotaan myös muutama eläinsatu hämähäkkijumalasta ja muista eläimistä. Ne tuntuivat ensin irrallisilta ja epäkiinnostavilta, mutta kun päästiin satuun, jossa mukaan tulee lintunainen, niin johan alkaa vauhti lisääntyä. Sen jälkeen kirjaa ei tee mieli laskea käsistään. Kirjassa on seikkailun lisäksi huumoria, joka syntyy veljesten suhteesta ja muutamista sivuhenkilöistä, erityisesti Charlien kihlatun Rosien äidistä.

Hieman minua häiritsi, etten päässyt varmasti selville, mitä kulttuuria hämähäkkijumala edustaa. Toisaalta eläintarinat ovat yhteisiä kaikille kulttuureille, joten ne ymmärtää helposti. Ilmeisesti Charlien isällä on jamaikalaiset juuret, ainakin kirjan loppuhuipennus tapahtuu Karibian merellä.

Gaiman on Pratchettin tapaan nykyaikainen kirjailija. Hänellä on omat nettisivut, joilta voi lukea hänen kuulumisiaan. Hän mainitseekin Hämähäkkijumalan lopussa kiitoksissaan bloginsa ja sen lukijat, jotka "olivat aina paikalla, kun minun piti saada tietää jotain, ja jotka ymmärtääkseni tietävät yhdessä kaiken, mitä tiedettävissä on".

Runeberg-ehdokkaat

Olipa mukava huomata, että on lukenut jotain arvovaltaisen raadinkin mielestä vaikuttavaa.

Tämän vuoden Runeberg-ehdokkaat ja teokset ovat Kari Hotakaisen romaani Ihmisen osa, Kristina Carlsonin romaani Herra Darwinin puutarhuri, Monika Fagerholmin romaani Glitterscenen (suom. Säihkenäyttämö), Gerry Birgit Ilvesheimon romaani Lykantropia, Sanna Karlströmin runokokoelma Harri Harlow’n rakkauselämät, Juha Siron romaani Marilynin hiuspinni ja Maarit Verrosen novellikokoelma Normaalia elämää.

Olen tosin lukenut näistä vain Verrosen novellikokoelman, mutta siitä pidinkin tosi paljon. Hotakainen oli jo lainassa, mutta sattui kiireinen viikonloppu. Carlsoninkin kirjaa olen pyöritellyt käsissäni, mutta lainakoriin asti se ei päätynyt.

Runebergin päivänä 5. helmikuuta nähdään, kuka saa palkinnon.

Tässä on Runeberg-raadin perustelut Uusimaan sivuilta.

Mika Waltari: Turms kuolematon

681 sivua mahtavaa tarinaa! Lars Turms vie lukijan kymmenessä kirjassaan halki antiikin maailman. Teoksen alaotsikossa kerrotaan aika: noin 520 - 450 eKr. Karttaa kirjassa ei valitettavasti ole, mutta tarinaa olisi mielellään seurannut myös siitä. Tekeehän Turms pitkän matkan Kreikassa ja Roomassa.

Teos on yhtä suurta takaumaa. Turms ottaa elämänsä aikana keräämiänsä kiviä esille ja kirjoittaa muistelmansa. Hän on löytölapsi, joka etsii itseään ja sukuaan. Hänen matkansa alkaa, kun hän temppelin poltettuaan menee kysymään neuvoa Delfoin oraakkelilta. Matkan varrella hän tapaa ja menettää ystäviä ja naisia. Teoksen sankarit ovat ovelia ja urheita ja naiset Waltarille tyypillisiä, osa petollisia ja osa hyviä. Lopulta Turms saa kuulla olevansa etruski ja kansansa pyhä mies, lukumo.

Turmsin tarina on miehen tarina. Tulee heti mieleen ”Sinne ja takaisin” –hupisivuston tiivistelmä Waltarin teoksista. Sinuhesta sanotaan ”Suomalaista miestä ahistaa, mutta muinaisessa Egyptissä.” ja Turms kuolemattomasta ”Kuten Sinuhe, mutta muinaisella Välimerellä.”

Pelkkää ahistusta teos ei ole, mutta jonkinlainen lempeä pessimismi siitä heijastuu. En voi siis olla ajattelematta, että tässä kirjailija purkaa paitsi omia tuntojaan taiteilijana myös yleisemmin elämänasennettaan: ” Olkoon kirjoitukseni vain leikki ja oikku, kuten elämä parhaimmillaankin on vain leikki ja oikku.”

Waltari on tätä(kin) kirjaa kirjoittaessaan tehnyt massiivisen taustatyön. Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassa Unio Mysticassa kerrotaan, miten Waltari oli käynyt tutustumassa etruskien historiaan Italian museoissa ja vanhoissa kaupungeissa. Lukija voi siis luottaa antiikin ajan kuvaukseen. Teoksessa mainitaan myös monia historiallisia henkilöitä, mikä sai minut harmittelemaan, miten vähän koulun historiantunneilta enää muistaa.

Kymmenes kirja päättyy Turmsin kuolemaan valmistumiseen. Tarina on kerrottu. Lopussa palataan alkuun: Turms käy läpi keräämänsä kivet, joiden perusteella hän on tarinansa kirjoittanut. Kirjoitukset voivat kadota ja tarinat unohtua, mutta Turms luottaa siihen, että seuraavan kerran palatessaan hän löytää jälleen kivet. Sillä hän on joskus palaava, vuosisatojen tai vuosituhansien jälkeenkin.

Veikko Huovinen: Hamsterit (1957)

Pitkästä aikaa ehdin lukemaan mitään. Kirjavalinta oli lukupiirimme vastaisku kaikille masentaville nykyajan kuvauksille ja verisille dekkareille.

Kirjahyllyssäni oli jopa kaksi Hamsterit-teosta. Kuvan kirja on ilmestymisvuodelta 1957, mutta se on jo neljäs painos. Ties kuinka monta painosta kirjasta on jo otettu. Ja kyllä kannattaakin ottaa.

Vaikka kirjan maailma selvästi kertoo ajasta ennen kännyköitä ja nettiä, niin perusajatus ei ole vanhentunut. Ihmisen kaipuu rauhaan ja hiljaisuuteen pois ahdistavasta työstä on täysin ymmärrettävä ja samaistuttavissa. Eri asia on, kaipaammeko maaseudulle talvivarastoja keräämään.

Tosin lukupiirimme mielestä ajatus maalle muutosta ei suinkaan ollut vastenmielinen. Moni meistä tunnustautui jonkin sortin hamsteriksi. Erityisesti joulu saa aikaan ruoan hamstrausta, jotta pyhät voi sitten viettää rauhassa varastoja tyhjennellen.

Nykyaikaisissa lämmitetyissä taloissa jääkaapin vieressä ei tarvetta monenlaiselle säilömiselle ja varustautumiselle ole, mutta Hamsterin ja Rurikin puuhista on silti mukava lukea. Teksti etenee letkeästi, mitään kohokohtia ei voi sanoa olevan, mutta eipä henkilöiden puolesta tarvitse jännittääkään. Toki pieniä vastoinkäymisiä varastojen keruussa on, mutta lopulta päästään nauttimaan metsien antimia, etelän hedelmiä ja tropiikin tyttöjen tekemää juomaa.

Veikko Huovisen tuotannossa on purevaakin tekstiä, mutta tämän kirjan huumori on letkeää. Se perustuu lähinnä miesten liioiteltuun käytökseen ja kiireistä elämänmenoa arvostelevaan kuvaukseen.

Suosikkikohtaukseni on ylioppilaskirjoituksissakin ollut kohta, jossa kerrotaan, miten Hamsteri lukee seikkailuromaanejaan vahvasti eläytyen ja nauraa käkättäen. Siinä on hyvä esimerkki kirjallisuuden voimasta. Nyt odotan joululomaa, jotta pääsen itse eläytymään muihin maailmoihin.

Leila Tuure: Piiritanssi (2009)

Tunnelmasta toiseen. Kun edellisessä kirjassa sinkkunaiset pyörivät ravintoloissa 2000-luvun Tampereella, tässä kirjassa piirissä tanssivat 1840-luvun Porissa nuoret säätyläiset.

Oli tosin hauska lukea nämä kirjat peräkkäin ja huomata, että peruskysymys, hyvän kumppanin löytäminen, ei ole mihinkään muuttunut. Parisuhde on yhtä lailla Tyyppiteorian naisten kuin Piiritanssin päähenkilöiden Kristiina ja Aleksandra Modenin mielessä.

On epäreilua verrata, mutta koska tämän kirjan asetelma muistuttaa suuresti Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvia romaaneja, en vertailulta voi välttyä. Vaikka Tuure kuvaa tarkasti kaupunkia ja ihmisiä ja vaikka kirjan pääpari Aleksandra ja Mikael Grönfors ovat sopivan epäsovinnaisia, niin jonkinlainen elävyys kirjasta puuttuu.

Myös kerronnan jatkuvuudessa on ongelmia. Tarkoitan tällä sitä, että tarina jotenkin hypähtelee eteenpäin. Lukija arvaa melko pian henkilöiden esittelyn jälkeen, ketkä saavat toisensa, mutta tähän ratkaisuun päästään vasta kirjan loppupuolella. Loppuun on vielä mahdutettu vakava sairastuminen ja piikatytön pyrkimys erottaa isäntäparinsa. Mainittu piikatyttökin emäntäunelmineen kuin putoaa taivaasta ja häviää yhtä nopeasti.

Vaatii taitoa kuljettaa sopiva määrä henkilöitä pitkin romaania niin, että lukija ei jää ihmettelemään, mistä tuokin tuohon tupsahti tai mihin sekin on kadonnut. Tämän lajin mestareita on tämän päivän (4.9.2009) kohukirjailija Jari Tervo, jonka Myyrä-romaani on uskomaton kokoelma henkilöitä, jotka romaanin kuluessa putkahtelevat aika ajoin esiin, yllättäen, mutta täysin romaanin maailmassa uskottavasti.

Leila Tuuren kirja sopii romanttisten tarinoiden ystäville. Jos tästä pitää, niin kirjan etulehdillä mainitaan kaksi muutakin, nimistään päätellen historiallista, teosta.

Laura Saari: Tyyppiteoria (2008)

Sormipano baarissa sivulla 29 ja raiskausyritys sivulla 97. Kyseessä on"Laura Saaren villi esikoisteos, jossa arkipäiväkin voi nostattaa sävähdyttäviä vibroja - kuuman kaupungin yöstä nyt puhumattakaan!" Näin kehuu takalieveteksti tätä 2008 ilmestynyttä kirjaa, jonka päähenkilö on 32-vuotias Suomen kirjallisuuden gradua vaille valmis oleva opiskelija-kenkäkaupan myyjä Tampereelta, joka on siis takaliepeessä mainostettu "kuuma kaupunki".

Lainasin kirjan avainsanojen "Suomen kirjallisuuden opiskelija" ja "sinkkutyttö" perusteella. Arvelin saavani tuttuun opiskeluympäristöön sijoitetun letkeän chick-lit-kirjan viimeisten lomapäivien ratoksi. Enkä täysin pettynyt. Ikuisen opiskelijatytön Sallan vaiheet miestenmetsästyksessä noudattavat lajityypin konventiota vuoroin humoristisine vuoroin surullisine kohtauksineen. Monet kohtauksista pystyy näkemään filminä, enkä hämmästyisi, jos tästä kirjasta tehdään elokuva.

Sen sijaan minua vaivasivat kirjan kuvaukset seksistä. Tai oikeastaan eivät ne kuvaukset, vaan jokin muu. Olenhan minä Anaïs Ninini ja Henry Millerini sekä satunnaiset miestenlehdet lukenut, joten suorasukainenkaan seksikuvaus ei sinänsä häiritse. Kuitenkin ronskin seksin ja seksuaalisen väkivallan kuvaus nuorten naisten viihdekirjassa vain tökki. Kirjaa lukiessani kyllä ajattelin, etten selvästikään kuulu kohderyhmään, koska näin ajattelen. Uskon, että nuoret tytöt lukaisevat tämän yhtenä muiden joukossa, ja voi olla, että muissakin lajityypin teoksissa seksiä kuvataan nykyään samaan tapaan. Bridget Jonesin päiväkirjojen ilmestymisestä on sentään jo yli kymmenen vuotta, ja chick lit -kirjojen kirjo taatusti laaja.

Haluan huomauttaa, että kyseessä ei ole moraalinen kannanotto naisten seksuaalisuuteen. Minulle on ihan sama, juokseeko seksin perään nainen vai mieshahmo. En olisi pitänyt kirjasta yhtään enempää, vaikka päähenkilönä olisi ollut Sakke, joka etsii täydellistä panoa ja inhoaa mahaläskejään.

Osa ärtymyksestäni menee uskottavuuden piikkiin. Jos päähenkilö olisi ollut kymmenen vuotta nuorempi, jotenkin hänen itseinhoinen minäkuvansa, ryyppäämisensä ja lapsellisuutensa olisi mennyt paremmin läpi. Yli kolmikymppisen akateemisen koulutuksen hankkineen naisen ainakin toivoisi suhtautuvan vähän kypsemmin tilanteeseensa. Toisaalta huumori on vaikea laji, joten ylilyönnit ovat ymmärrettäviä. Lisäksi lajityyppiin ovat aina kuuluneet nuoren naisen kasvukivut, töppäilyt ja muut kommellukset. Toivottavasti kyseessä ei ole jonkinlainen ajan ilmiö: Tämä on tänä kesänä toinen lukemani viihdekirja, jonka huumori syntyy siitä, että päähenkilö on tietämätön (tai tyhmä).

Okei, mitä hyvää? Itsensä etsiminen on aina hyvä aihe. Myös seksuaalinen väkivalta ja erityisesti sen seuraukset ilman muuta ansaitsevat tilaa kirjallisuudessa. Tämän kirjan hyviä puolia ovat lisäksi eloisa dialogi, huvittavat kuvaukset ja kielikuvat sekä henkilöiden kuvaus ilman ylenpalttista ulkonäköön ja tuotemerkkeihin keskittymistä, mikä on tämän tyypin kirjoissa melko tavallista. Ja ilman muuta pidin siitä, että paha saa palkkansa ja että päähenkilö saa pikku hiljaa sovun itsensä kanssa. Niin ja enemmän olisin tietysti toivonut juttua kirjallisuuden opiskelusta.

Kirjoitettuani tämän etsin linkkiä Laura Saaresta. Löysinkin mielenkiintoisen blogipostauksen, jossa kirjailija kertoo pseudonyyminsä synnystä ja kuvaa itseään kirjoittajana. Sonetteja Lauralta -otsikolla (huomatkaa opiskelijat hieno viittaus) nimetty blogi lähti heti seurantaan.

Sari Mikkonen: Naistenpyörä (1995)

Näitä novelleja todella suosittelen. Vaikka kokoelma on ilmestynyt jo 1995, eivät nämä tunnu mitenkään vanhentuneilta, eivät sisällöiltään eivätkä teemoiltaan.

Olemme lukeneet koulussa kokoelman ensimmäisen novellin Hinta. Se on ensimmäisessä osassa, jonka novellit kuvaavat eri-ikäisiä ihmisiä. Yhteistä heille on eri syistä johtuva ulkopuolisuuden tai erilaisuuden kokemus. Haikeudesta ja surumielisyydestä huolimatta tarinoissa on sympaattinen viritys.

Keskimmäisen osan novellit ovat todella koskettavia. Ne kertovat tarinan pienviljelijäperheestä, erityisesti äidistä ja kolmesta lapsesta. Vaikka maalaismiljöö ja novellien dialogeissa käytetty murre ovat minulle vieraita, pystyin mielestäni ymmärtämään perheenjäsenten tilanteita ja reaktioita.

Kolmannen osan novellien keskiössä on parisuhde. Näiden novellien henkilöt ovat oudompia kuin muiden osien novellien henkilöt. Osa tilanteista on ymmärrettäviä ja aivan nykymaailmasta tuttujen teemojen mukaisia, kuten Lauantaina-novellin päähenkilön Hemmin epävarmuus ja oman vartalon inhoaminen. Osa on suorastaan absurdeja, kuten Mielteitä-novellin Karin päässä pyörivä ajatus "tuo on leikattava poikki". Tekstin "tuo" on nimittäin hänen peniksensä.

Naistenpyörä on Mikkosen esikoisteos. Tämän kokoelman luettuani tartun varmasti Mikkosen muihinkin kirjoihin.

Sari Malkamäki: Viikon päivät (2008)

Tässä on tarjolla lempeän surkeaa perhe- ja parisuhdekuvausta. Viikon päivät -kirjan mukaan perhe-elämässä voi olla hyviäkin hetkiä (verrattuna edelliseen Kreetta Onkelin kirjaan, jossa ei muuta kuin kurjuutta tuntunut olevan), mutta perusvire on silti pessimistinen ja negatiivinen.

Kirjassa kertovat elämästään sisarukset Marja ja Eero, jotka yrittävät tahoillaan elää tavallista perhe-elämää. Eero on naimisissa ja isä, Marja avioeron jälkeen yksinhuoltaja. Eerolla ei mene hyvin, eikä Marjankaan tilanne ole mukava: tytär on lähtenyt vaihto-oppilaaksi Brasiliaan ja edessä on kahdenkeskistä elämää seurustelukumppanin kanssa. Tilanne saa Marjan miettimään tulevaisuuttaan ja sitä, uskaltaako sitoutua.

Kirjan kertojina toimivat siis Eero ja Marja. Minä-muotoisen tekstin lomassa kerrotaan molempien sisarusten lapsuudesta hän-muodossa, mikä sai minut välillä palaamaan tekstiä taaksepäin selvittääkseni, kenestä nyt puhutaan. Rakenne ei ole monimutkainen, mutta jäin miettimään, mitä se palvelee. Ehkä tarkoitus oli näyttää, miten lapsuus näyttäytyy aikuiselle kerrottuna kuin toisen silmin eikä omina kokemuksina.

Pidin erityisesti lapsuudenkokemusten kuvauksesta ja siitä, miten aikuinen lukija tajuaa lapsen näkökulmasta kerrotusta enemmän kuin lapsi itse. Pidin myös kirjan avoimesta lopusta, johon optimismina pystyin kuvittelemaan tapahtuneita onnellisemman lopun.

Kreetta Onkeli: Kotirouva (2007)

Onko tämä rakkautta? Voiko suhteesta tulla mitään, jos se alkaa ostosreissulla Tarjoustaloon? Sinne nimittäin vie "liikemies" Asser sairaala-apulainen Sirren autonkotterollaan, jonka jalkatilassa kierivät deodoranttipullot. Takapenkillä istuu Vita, Asserin tytär, jonka Sirre oli aiemmin löytänyt iltamyöhään kadun varresta.

Kirjan nimilehdellä on nimen alla sana "rakkausromaani". Kansikuvan designlamppu ja etuliepeen espressopannu antavat vaikutelman edustusvaimon elämästä. Oikeampaan osuu takaliepeen kuva johtonsa varassa kuin hirtettynä roikkuvasta sähkövatkaimesta. Löyhässä hirressä tuntuu elävän koko kirjan porukka, eikä rakkautta kai lopulta tunne kukaan ketään kohtaan.

Sirre on taiteilija, joka aktiivisesti unohtaa taiteen tekemisen. Hän kohtaa sattumalta ensin lapsen ja sitten isän, joka tarvitsee äidin tyttärelleen ja vaimon hoitamaan kotia. Alussa kaikki näyttää menevän kohtalaisesti, mutta Asserin tulojen kasvaessa ja elintason kohotessa vähäinenkin onnentunne kaikkoaa. Sirre tekee kotirouvan työstä elämäntehtävän, mutta se ei kuitenkaan riitä täyttämään hänen elämäänsä.

Takakannessa sanotaan, että kirja "valottaa naisen roolia Suomessa, jossa luokkayhteiskunta tekee paluuta" ja että se on "koominen tragedia". Tekstin kirjoittaja ja minä olemme lukeneet eri kirjan. Tragedian hyväksyn, mutta komiikkaa, edes mustaa huumoria, en löytänyt. Minusta kirja kertoo ihmisistä, jotka eivät tule toimeen itsensä kanssa ja pyrkivät sitten olemaan yhdessä helpottaakseen hankalaa oloaan. Siitäkään ei tule mitään, mutta on sentään parempaa kuin yksinolo, joten he pysyvät yhdessä, tuli mitä tuli.

Kirjan ihmisten elämä on masentavaa. Kieli sen sijaan on hienoa. Onkeli kuvaa ihmisiä, ympäristöä ja tunteita oivaltavin kielikuvin ilman kikkailua.

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu (2005)

Opettajako murhaaja? Lukukauden alussa oli vähän outoa lukea joulujuhlajärjestelyistä, mutta loppujen lopuksi tässä kirjassa oli melko vähän kouluelämän kuvausta. Syy tämän kirjan lainaamiseen oli ilman muuta koulu dekkarin miljöönä. Takakannen teksti "sopii myös niille lukijoille, jotka vierastavat nykydekkareiden kovuutta ja raakuutta" vaikutti myös. Jens Lapiduksen jälkeen - Maria Langista huolimatta - luin mielelläni perinteistä dekkaria.

Lukukauden loppu alkaa takaumalla, jossa nimettömäksi jäävä henkilö kutsutaan rehtorin puhutteluun. Sitten hypätään nykyaikaan ja rikosylikonstaapeli Laitakariin, joka on uimahallissa. Häntä lähestyy Iiris Kemilä, joka kysyy poliisin neuvoa. Kohta esitellään vahtimestari Voipio, joka löytää ruumiin.

Kirjan mittaan lähes jokainen henkilö todella esitellään. Toisaalta on mielenkiintoista lukea henkilöiden taustoja, mutta paikoin jää ihmettelemään, miksi kertoa jonkun opettajan aatelistaustasta, jos sillä ei ole mitään tekemistä rikoksen kanssa ja varsinkin jos kyseinen opettaja on vain sivuhahmo. Erilaisia henkilötyyppejä on runsaasti uhittelevista kovispojista hössöttävään ja epävarmaan rehtoriin. Poliisi on tässä kirjassa sympaattinen puoliso ja perheenisä, josta tulee mieleen Donna Leonin Guido Brunetti.

Tarina etenee sujuvasti, ja lukija pääsee arvailemaan murhaajaehdokkaita, mutta lopussa juttu jotenkin lässähtää. Alun takauma selittää loppuratkaisua, mutta koska siihen ei viitata tarinan edetessä, niin ratkaisu tulee kuin puskan takaa.

Kaikesta huolimatta pidin kirjasta. On mukava lukea pohjoisempaan Suomeen sijoittuvaa tarinaa, jossa ei todellakaan mässäillä väkivaltakuvauksilla. Toivon, että ylikonstaapeli Laitakari saa lisää juttuja selvitettäväkseen.

Kirjan jo luettuani huomasin sen kuuluvan Murhamylly-nimiseen sarjaan (kustantaja on Myllylahti). Täytyy pitää sarja mielessä, kun seuraavan kerran etsin dekkareita.

Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009)

Tässä on huvittavia ja mukavia novelleja nykymaailmasta. Luin nämä yhdeltä istumalta ja pidin jokaisesta. Huomaan muuten syksyn lähestyvän, kun kirjastosta tarttuu mukaan novellikokoelmia, joista etsiskelen koulussa luettavaa, vaikka teidän, että aikaa ei yleensä ole kovin monen teoksen käsittelyyn.

Maarit Verrosen kokoelmaa Normaalia elämää aion ilman muuta suositella kolmoskurssin novellikokoelmaksi. Jutut ovat lyhyitä ja lakonisen huvittavia. Ne eivät ole samalla tavalla irvokkaita kuin Outi Almin Suhteettomia tiloja -kokoelman novellit, mutta usein jonkin novellin luettuani mieleeni nousi kysymys, mitä tämä oikein on. Onko tämä siis normaalia?

Kokoelmassa on neljä erikseen nimettyä osaa, joissa on 4 - 5 novellia. Novellit on nimetty ammatin tai muun roolin mukaan. Suosikkejani ovat Hammaslääkäri-novelli, jonka päähenkilö oikeastaan on hammashoitaja, ja Restauroija-novelli, jossa leppoisa huonekalujen restauroija nousee vastustamaan öykkärimäistä yrittäjää.

Näiden novellien tapahtumia voi pitää täysin mahdollisina. Vaikka itse tuskin ruumiin löydettyäni soittaisin ensimmäiseksi iltapäivälehteen, saa Verronen Varastomies-tarinan parin sivun kuvauksessa luotua uskottavan hahmon, jonka tosiaan voisi kuvitella tekevän niin. Novellia lukiessa hymyilyttää, mutta myös kylmää ajatus siitä, että, niin kuin takakansi sanoo, ihmisten "moraalitajun sattumanvaraisuus" voisi tosiaan olla totta.

Maria Lang: Murhanäytelmä (1986)

Tämä on vain vannoutuneille dekkareiden ystäville. Alkuperäinen nimi Dödligt drama på Dramaten kertoo suomennosta paremmin, mistä on kyse. Kirjassa miljöönä on nimittäin Tukholman Dramaten-teatteri ja henkilöinä sekä todellisia että keksittyjä hahmoja.

En ole montaakaan Maria Langia lukenut, eikä tämä kirja kannusta enempää Langin pariin. Vaikka olenkin perinteisen arvoitusdekkarin ystävä, niin jotain vauhtia saa jutussa sentään olla. Tässä keskitytään liikaa teatteriin ja sen historiaan, ja poliisin työ jää vähälle. Oletus myös on, että lukija jo tuntee vakiohahmot. Lisäksi henkilöiden käytös on paikoin epäuskottavaa, ja ainakin minulta meni loppuratkaisu jotenkin ohi.

Jos siis haluat lukea Maria Langia, onhan hän klassikko, niin suosittelen valitsemaan jotain hänen varhaisimpia kirjojaan (1950-luvulta!).

Outi Alm: Suhteettomia tiloja (2009)

Siinä ne ovat kirjan kannessa, ihmiset sullottuna sardiinipurkkiin, suhteettomaan tilaan. Outi Almin novellikokoelman takakannessa ehdotetaan, että "jonain päivänä nämä vinksahtaneet maailmat saattaisivat olla totta".

Miltä kuulostaisi Himmeli-novellin maailma, jossa entisestä kanalasta tehdään vanhusten hoitokoti ruokinta- ja pesuautomaatteineen? Tai Kellarin maailma, jossa keskiluokkaisella asuntoalueella olevien talojen kellareissa pidetään maksua vastaan alkoholisteja tai muita yhteiskunnan hoidettavia? Kuulostaisiko hyvältä Sillat-novellin perhe, jossa vanhemmat eivät tapaa lastaan viikkoihin, koska firman vaatimukset täyttääkseen heidän täytyy yöpyä työpaikalla saadakseen tavoitteet toteutettua? Entä novellin Puistopäivä maailma, jossa naisille on pakollinen halulääkitys ja miesorjat haluja purkamassa?

Kirjallisuudessa yksi minua kiehtovista asioista on se, että kirjailija pystyy todella luomaan uskottavia, vaikka samalla uskomattomia, maailmoja. Jopa muutaman sivun novelleihin saadaan tilanne, joka lukiessa tuntuu mahdolliselta, oli se sitten menneisyyttä, nykyaikaa tai kuten näissä novelleissa epämääräinen tulevaisuus. Lukemisen jälkeen sitten tulee häh-tunne. Mitä tämä oikein on? Eihän näin voi tehdä?

Jos olisi aikaa ja halua, tuo häh-tunne olisi loistava analyysin alkupiste. Voisi kysyä itseltään, miksi suostuu uskomaan nämä vinksahtaneet ideat, mikä voisi (vai voisiko) olla joskus mahdollista ja mitä merkkejä nykymaailmassa on ehkä jo nähtävillä.

Novellien loppuratkaisujakin olisi mielenkiintoista vertailla. Osa jää auki, mutta osassa on varovaisen toiveikas loppu, jopa hieman anarkistinen, kuten novellissa Karhun pesä, jossa isä jättää työnantajan vaatiman "aivotoimintaa laajentavan puuhan" ja lähtee lapsensa kanssa kiipeilemään puuhun. Suosikkini novelleista oli kokoelman päätösnovelli Enkelikeinu, joka antaa hieman toisenlaisen ratkaisun vanhustenhoito-ongelmaan kuin aloitusnovelli Himmeli. Himmelillä on muuten osuutensa molempien novellien tapahtumissa.

Kesähömppää

Kira Poutanen: Rakkautta au lait & Tuija Lehtinen: Ruutukuningatar

Kira Poutasen Rakkautta au lait tarttui käteeni, koska takakannessa puhuttiin Nizzasta. Alkukesästä tein sinne päiväretken, joten ajattelin, että on hauska lukea jotain "tutuista" maisemista.

No, luin kirjan, mutta toivon muistavani seuraavalla kerralla, ettei Poutaseen tarvitse tarttua. Mielestäni viihdekirjassa pitää olla joko huumoria tai jännitystä tai jotain muuta tunnelmaa, joka vie mukanaan. Tämä kirja pyrki olemaan hauska: kirjan huumorin lähtökohta on sähläävä, tietämätön suomalaistyttö, joka pääsee mukaan jet set -elämään. Huvittavuus voisi syntyä kahden eri maailman törmäyksestä, mutta minua kirjan päähenkilön Lara Aution hahmo vain ärsytti, ei huvittanut.

Tuija Lehtisen kirjaan tarttuessani tiesin mitä tein. Olen lukenut hänen kirjojaan aikaisemminkin ja nyt muistini toimi. Lehtinen kirjoittaa sujuvasti, kirjojen huumori ei ole päälleliimatun tuntuista eivätkä henkilöhahmot täysin epäuskottavia. Kirjoissa on yhtymäkohtia Anni Polvan ja Hilja Valtosen viihdeklassikoihin: näpsäkkä sankaritar, työ- tai kyläyhteisö miljöönä ja tietysti komea sankari, joka loppujen lopuksi saa sankarittaren. Ruutukuningatteressa Isla Kaarna on työssä Luksus-tv:n toimituksessa ja pohtii, ollako vai eikö olla runoilevan jalkapalloilija Julle Juslinin kanssa.

Useinkaan ei romaanihenkilöiden nimiä jää miettimään, vaikka nimien tulkinnasta oppitunneilla puhunkin. Viihderomaaneissa nimet sen sijaan pistävät silmään lähes aina. Näidenkin kirjojen hahmogalleriassa on Lara Autio, Charles Belmar, Nina Frivole, Karin Swan, Vilja Virta ja Otso Kontio. Omalta osaltaan nimet luovat viihdekirjan maailmaa, jossa ei perusvirtasia nähdä.

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät & The Miracle at Speedy Motors

Tässä on dekkareita minun makuuni. Olen lukenut kaikki suomennetut Mma Ramotswe -kirjat sekä yhden englanniksi ja pitänyt jokaisesta. Luulisi, että näihin kyllästyy, mutta kun olen lukenut korkeintaan pari kesässä, niin en todellakaan ole kyllästynyt, vaan kirjojen maailma on aina jaksanut ihastuttaa.

Alexander McCall Smithin luoma Mma Ramotswe -hahmo on Botswanan naisten etsivätoimiston numero yhden omistaja ja pääetsivä. Hän on perinteinen nainen, sekä ruumiinrakenteeltaan että ajatusmaailmaltaan. Hän arvostaa perinteitä ja hyviä vanhoja käytöstapoja. Hän on kuitenkin myös moderni nainen, joka siis omistaa oman yrityksen.

Mma Ramotswen apulaisena on Mma Makutsi, jonka vuoro on pikku hiljaa päästä naimisiin. Mma Ramotswehan sai J.L.B. Matekoninsa jo aiemmin. J.L.B. Matekoni omistaa Tlokweng Road Speedy Motorsin, jossa hänen apunaan toimivat Charlie ja toinen asentajaopiskelija. Melko uutena hahmona molemmissa firmoissa auttelee herra Polopetsi, joka romaanissa Onni ja siniset kengät selvittää hieman epäonnisesti yhden jutun.

Näissä romaaneissa ei ole seksiä eikä väkivaltaa, vaan kaikki etsivätoimiston jutut kaipaavat enempi psykologia kuin poliisia. Kirjojen rauhallinen tunnelma vie mukanaan. Etsivärouvat aloittavat päivänsä teetä juoden, ja on varmaan Mma Ramotswen ansiota, että rooibos-tee on suosittua. Sitä kuluu päivittäin paljon.

Kirjoissa kerrotaan Botswanasta, sen luonnosta ja ihmisistä. Mma Ramotswe on erittäin ylpeä maastaan, mutta hänen työnsä vie hänet myös huonojen asioiden luo.

En lue dekkareita oppiakseni mitään erityistä, vaan vain viihtyäkseni. Mma Ramotswe -kirjoista voisi kuitenkin oppia sen, että ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa ja että elämän pieniin onnenhetkiin kannattaa tarttua. Päällimmäiseksi kirjoista jääkin mieleen leppoisan positiivinen suhtautuminen elämään ja ihmisiin.

Jens Lapidus: Rahalla saa (2006)

Rahalla saa on kovaksikeitetty rikosromaani. Kirja on ensimmäinen osa Stockholm noir -sarjaa, johon pitäisi ilmestyä vielä kaksi osaa. Rahalla saa ei kuitenkaan ole dekkari siinä mielessä, että poliisit eivät tässä kirjassa ole kuin sivuosassa.

Olen dekkareiden ystävä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin luen vanhanaikaisia arvoitusdekkareita a la Agatha Christie eli niitä samoja, joilla aloitin dekkareiden lukemisen.

Tämän kirjan sanotaan kertovan todellisesta Tukholman alamaailmasta. Kirjailija on asianajaja, joka on puolustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia. Näin kertovat sekä kirjan takalieve että kustantajan nettisivut.

Kirjan päähenkilöitä ovat rikolliset: chileläinen Jorge, serbi Mrado ja ruotsalainen JW. Heillä kaikilla on syynsä vihata R:ää, joka on yksi alamaailmaa hallitsevista pomoista. Kirja kertoo tarinaa vuorotellen jokaisen näkökulmasta. Vuorotellen lukija viedään vankikarkurin mukana epätoivoiselta näyttävälle pakomatkalle, rikoksia bisneksen lailla järjestelevän bodarin "liikematkoille" ja yläluokan luxus-elämää huumerahoilla kustantavan nuoren jupin mukana trendidiskoihin ja kotibileisiin.

Miehet eivät ole samaa jengiä, mutta heidän tiensä kohtaavat. Poliiseista ei tunnu heille olevan kuin vähäistä haittaa, eikä voi sanoa, että lopussa paha saisi palkkansa. Loppu jää oikeastaan auki, joten Stockholm noir 2:sta jäävät varmaan odottamaan ne, jotka tästä pitivät. Minä luulen, että näin realistinen ja paikoin järkyttävä kuvaus riittää minulle tästä sarjasta.

Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot (2008) ja Äkkilähtö (2009)

Ulla-Maija Paavilaisen kirjojen tapauksessa kävi niin, että muistin lukeneeni yhden hänen kirjoistaan ja pitäneeni siitä. Kirja kertoi pyrkyrimäisestä naisesta, ja muistan sen olleen paikoin hauska, vaikka jotenkin loppu ei vastannut alun odotuksia.

Lainasin siis tutun kirjoittajan kirjat, kahdella eri kerralla tosin. Sokerisiskot oli ok, mutta Äkkilähtöä en lukenut kokonaan, vain hyppelin läpi.

Sokerisiskoissa minua vaivasi sama kuin edellisessä kirjassa (Sinulle luotu). Alkuasetelma, jossa siskokset Sirkku, Pulmu ja Marianne tapaavat äitinsä kuoleman jälkeen, oli kiinnostava, mutta kirjan edetessä naisten kohtalo ei kunnolla alkanut kiinnostaa. Luin kirjan loppuun, koska halusin tietää ainoastaan sen, miten nuorimman sisaren Mariannen suhde mallityttöön kehittyy.

Paikoin kirjassa on huvittavia kohtia, mutta mikään hauska tarina ei Sokerisiskot ole. Pilkunviilaajaminäni lisäksi ärsyyntyi pitkistä lauseista, eritoten luetteloista, ilman pilkkuja. Jos tarina vie mukanaan, eivät kielen "virheet" haittaa, mutta tarina ei vedä, alan kiinnittää huomiota pilkkuihin ja muihin, minkä jälkeen lukunautinto on tiessään.

Äkkilähtö ei myöskään ole hauska tarina. Päähenkilö Hanna menettää työnsä ja aviomiehensä. Hänen tyttärensä tulee Saksasta mukanaan poikaystävä ja kertoo, että Hannasta tulee isoäiti. Kirjan kielessä on Sokerisiskojen tapaan pitkiä lauseita ja moninaisia vertauksia. Tästä kirjasta en enää löytänyt mitään hymyilyttävää enkä ironiaa.

Jotenkin näistä kirjoista tuli surulliseksi. Ei toivoisi naisen elämän olevan kuvatun kaltaista, vaikeaa ja vailla iloa.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia (2008)

Tämän kirjan aloitin äänikirjana. Lainasin sen matkalukemiseksi enkä huomannut, että kannessa olisi lukenut kyseessä olevan novellikokoelma. Meillä menikin hetki, ennen kuin tajusimme, ettei Kaupankäyntiä -jutun isä ollut sama kuin Fucking Thailand -jutussa.

Emme kuunnelleet levyjä loppuun. Jotenkin nämä tekstit eivät toimineet äänikirjana. Takakannessa tekstejä kutsutaan kertomuksiksi. ÄI2-kurssin opiskelija kysyi minulta mielipidettä tästä kokoelmasta miettiessään kurssin novellikokoelmavalintaa, ja minun oli pakko sanoa, etteivät nämä minusta ole sellaisia syvällistä analyysia kaipaavia novelleja, joita toivoisin kurssilla luettavan, vaikka hyviä juttuja ovatkin.

Itkonen kirjoittaa hyvin. Pidin tosi paljon Anna minun rakastaa enemmän -kirjasta. Tässäkin kirjassa Itkosen tapa kertoa vie mukanaan. Juttujen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja aiheet nykymaailmasta: naisparin kanssa elävä poika, kännäävä polttariseurue, eronneita ja kriisissä olevia pareja sekä alikersantti, joka on menossa entisen tyttöystävänsä häihin kuokkimaan ase mukanaan.

Lähes kaikissa jutuissa on surullinen pohjavire, vaikka kovin onnettomia loppuja niissä ei olekaan. Mieheni, joka joutui kuuntelemaan osan jutuista, ehdottikin johonkin positiivisempaan tarinaan siirtymistä. Viimeisen jutun luin sitten kirjasta. Miehen kannalta harmillista, että Siivet olikin kokoelman positiivisin tarina.

J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet & Mari Mörö: Paikkaa ja mieltä

Tartuin J.P. Pulkkisen kirjaan nimen takia. En voinut sivuuttaa Tolstoi-viittausta: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Lisäksi kun takakannessa mainittiin toisen päähenkilön olevan suomen kielen opettaja, niin kirja lähti heti mukaan.

Samalla kertaa osui kohdalle toinenkin avioeroaiheinen teos eli Mari Mörön Paikkaa ja mieltä. (Kirjan kannessa nimi on varmaan ihan tyylikkäästi pienellä alkukirjaimella, ja tiedän yhden jos toisenkin äikäopen, jota moinen typografialla kikkailu ärsyttää, enkä minäkään pidä siitä, että oikeinkirjoitussääntöjä hämmennetään. Niissä on ihan tarpeeksi muutenkin muistamista.)

Pulkkisen kirja oli lupaavasta nimestään, takakannestaan ja kansikuvastaan (kupillinen maitokahvia ja jokin vaaleanpunainen tabletti vadin reunalla - ei näy kuvassa) huolimatta pettymys. Mieleeni tuli jonkin naistenlehden jatkokertomus. Kirjan päähenkilöitä ovat suomen kielen ope Antti ja toimittaja Sara, jonka isä on espanjalainen. Espanjalaisuus näytti tosin olevan vain eksoottinen lisä kauniin päähenkilön kuvaan.

Takakansi kysyy, "miten elää keskiluokkaisen elämän, valmiin tarinan keskellä tuntematta tyhjyyttä". Vaikka Antin elämässä oli ollut traaginen kokemus ja Sarankin kerrotaan tuntevan tyhjyyttä avioliitossaan, ei henkilöiden elämä juuri koskettanut minua.

Antti ja Sara ovat tahoillaan naimisissa, kun he tapaavat ja rakastuvat. Tarinan aloittaa ja päättää heidän ystävänsä Johannes, jonka suhde elokuvien tekijä Kalleen ei myöskään toimi. Kerronnan näkökulma vaihtelee päähenkilöiden välillä. Rakenne ei kuitenkaan ole vaikea, ja teksti on sujuvaa, joten uskallan suositella kirjaa niillekin, joita monimutkainen käsittelytapa ei innosta.

Mari Mörön kirjan rakenne on sen sijaan sen verran monimutkainen, että kun nyt jälkeen päin selailen kirjaa, en saa siitä enää mitään otetta. Oikeastaan rakenne on selkeä: kirjassa puhuvat vuorotellen Krisu ja Hukkila. Hukkila on Hyvä Helmi -nimisen kotiapufirman työntekijä, joka saa keikan Krisun ja tämän ex-miehen Taron pihalta. Molemmat siis puhuvat, eli kukin luku kertoo pienen pätkän tarinasta ja isomman pätkän kaikesta muusta, mitä heidän mieleensä juolahtaa. Lukijan on siis koottava varsinainen tarina päässään.

Hukkila ja Krisu kohtaavat fyysisesti talon pihalla, mutta heidän tarinansa ovat erilliset. Krisu on Pulkkisen Saran tapaan naistenlehdessä töissä, mutta siinä missä Sara on hienostunut pohtija, Krisu on äänekäs ja itsekäs tohottaja. Hän puhuu lasten parhaasta, mutta ei todella ajattele muuta kuin omia tarpeitaan. Krisun hahmo on huvittava, eikä hänen Taro-miehensä paljon jää huonommaksi. Taro on aluksi saamaton nysvääjä, mutta liittyy sitten Juhtaiskät -nettiryhmään ja saa puhtia toimiinsa.

Kirjaa jälkikäteen selatessa mieleen palaa Krisun ja Taron surkuhupaisa avioero, mutta kirjan varsinainen päähenkilö on kuitenkin Hukkila, joka tekee lähtöä Japaniin. Hänen päähänsä on pantu monia oivalluksia ja paljon asiaa. Hukkilan mietteissä - ja Krisun kohelluksessa - paljastuu monta nykymaailman arkista kummallisuutta. Siksi näistä kahdesta kirjasta suosikkini on ehdottomasti Mörön teos.

Pirta ja tahko

Kesäloma on hyvä aloittaa muistelemalla menneitä oppitunteja ☺ Käsiteltävänä oli Eino Leinon runo Elegia. Elegiahan on surumielinen, usein kuolemanaihetta käsittelevä, runo. Leinon runossa esiintyi sana pirta, joka oli suurimmalle osalle tunnilla istujista tuntematon.

Olisin unohtanut pirta-sanan, mutta se tuli vastaan kevätlukukauden lopulla töihin ajaessani. Avasin radion ja kuulin naisäänen laulavan: ”Rakkaus on kuollut elämän virtaan / Pelasta mut, jos se sopii sinun pirtaan.” Laulaja on Jonna Tervomaa ja laulun nimi Rakkauden haudalla. Kotuksen artikkelista opin, että sanoittaja on Juice Leskinen. Googlesta opin, että Pirta voi olla myös naisen nimi.

Pirta-sana saattaa olla tuttu pirtanauhasta eli kapeasta koristenauhasta, jonka esimerkiksi kansantanssijatytöt voivat solmia hiuksiinsa. Nauha on tehty kangaspuilla, joiden osa pirtakin on. Tosin kangaspuutkin ovat sen verran harvinainen esine, että melkein tarvittaisiin kuva. Ne, jotka ovat kangaspuut nähneet, tietävät niissä olevan loimet, joita liikutellaan polkimien avulla. Loimien väliin sitten pujotellaan kudetta (lankaa tai vaikkapa vanhoista vaatteista leikattua kangassuikaletta), joka sitten tömäytetään tiiviiksi. Loimet kulkevat pirran läpi, ja pirran avulla kude asettuu paikoilleen matoksi tai kankaaksi.

Pirtaan sopiminen on kielikuva, joka oli minusta yllättävä modernissa rakkauslaulussa. Laulussa nainen pyytää pelastetuksi tulemista, jos vain se sankarille sopii. Seuraava säepari kuuluu: ”Maailman tuuliin mä menetin rakkaan / Pelasta mut, jos se käy sun almanakkaan.” Tyttö nähdäkseni epäilee, että pojalla taitaa olla jotain muutakin tekemistä. Sana almanakkakin on tässä yhteydessä hauska. Nykyään kai useammin puhutaan kalenterista.

Tunnilla puhuimme enemmänkin vanhoista sanoista, joiden merkitys ei enää ole monellekaan tuttu, vaikka niitä sanonnoissa käytetäänkin. Toinen esimerkki oli sana ’tahko’, jota sentään osa meistä myönsi pyörittäneensä. Nuoriso tunsi kyllä myös Tahkon eli hiihtokeskuksen.

Tahko oli ennen tärkeä esine, jolla saatiin talon veitset ja muut työkalut teräviksi. Minäkin muistan, miten ukkini teroitti viikatteen terää minun pyörittäessäni tahkon kiveä. Voin muistaa teroittämisestä lähteneen äänenkin. Sanonnan mukaanhan maailmaa nähnyt on kiertänyt muutakin kuin tahkon veiviä.

Sinikka Nopola: Se on myähästä ny (äänikirja, 2 cd:tä)

Sinikka Nopolan Tampereen murteella kirjoittamat Eila ja Rampe -jutut ovat kirpeänsuloisen huvittavia, bitter sweet. Nämä hämäläistrilogian sankarit miettivät tässä kirjassa menneitä, elävät arkea ja pohtivat tyttärensä elämää. Takakannen mukaan Eila ja Rampe "ponnistelevat elääkseen mahdollisimman viksusti".

Viksusti eläminen tarkoittaa tasaista menoa, jossa elämää määrää kohtuullisuus ja hyväksyttävyys. Mitään tavallisesta poikkeavaa ei sovi tehdä. Jos parvekkeelle on nostettu kukka odottamaan hakijaa, sen täytyy odottaa lattialla, koska muuten naapurit voivat luulla Eilan olevan huono emäntä, joka ei saa kukkia viihtymään kuin hetken. Välillä nämä ajatuskulut huvittavat, välillä niistä tulee surullinen olo: Mikseivät Eila ja Rampe voisi viettää sellaisia syntymäpäiviä kuin haluavat? Miksi aina pitää ajatella, mitä muut ajattelevat?

Eilan ja Rampen tytär eli likka "ponnistelee elääkseen mahdollisimman näkymättömästi". Hyvä esimerkki tästä on Piste-kirjassakin oleva Mää kävin Italiassa -novelli, jossa likka matkustaa interrail-lipulla Italiaan ja varoo visusti näyttämästä vaaleiat hiuksiaan tummille miehille. Likka tosin näyttää kirjan lopussa hieman löysäävän löydettyään ilmeisesti jonkun miehen, jonka kanssa voi lähteä mökkireissulle.

Tämän kirjan luin siis äänikirjana. Novellit sopivat hyvin lyhyillekin automatkoille, ja murreteksti on tietysti parhaimmillaan kyseisen murteen puhujien lukemana. Seela Sella Eilana, Esko Roine Rampena ja Kirsi-Kaisa Sinisalo likkana saavat tekstiin aidon keskustelun tunnun. Eri murteen puhujalle tamperelainen aksentti tuo vielä oman huvinsa tekstiin.

Tämä äänikirja poikkeaa muista lukemistani äänikirjoista juuri siinä, että tässä on usea lukija. Ratkaisu on hyvä, varsinkin kun roolitus on näin onnistunut. Tekstejä kuuntelee enemmänkin kuunnelmina kuin novelleina. Se, että näistä puuttuu kuunnelmissa oleva muu äänimaailma, ei haittaa.

Nykyään tuntuu olevan vaikea löytää kirjoja, joissa olisi huumoria. Vaikka näissä tarinoissa onkin haikeansurullinen sivumaku, niin oli silti kiva vaihteeksi lukea jotain aidosti hymyilyttävää.

Fred Vargas on hyvä!

Hiihtolomalla ehdin jälleen lukea dekkareita. Olin innoissani, kun löysin kirjastosta lukemattoman Fred Vargas-kirjan. Sen pariksi mukaan lähti Sapo-sarjasta klassikko-kolmiolla varustettu Villa Rosen murhenäytelmä.

Villa Rosen murhenäytelmä on A. E. W. Mason-nimisen kirjailijan teos vuodelta 1910. Todellinen vanha kunnon dekkari siis. Sankarina on komisario Hanaud ja tapahtumapaikkana Aix-les-Bainsin kylpyläkaupunki, jossa varakas Madame Dauvray on murhattu ja hänen korunsa varastettu. Kirja on sympaattinen. Jos pitää Agatha Christiestä, pitää tästäkin. Miljöö, henkilöt sisäkköineen ja seuraneiteineen ja rikoksen ratkaisemistapa ovat kaikki Christiemäiseen tapaan tyylikkäästi kuvattu. Verta ja suolenpätkiä ei tässä kirjassa kuvailla. Oman viehätyksensä kirjaan tuo lisäksi ranskalaisuus.

Suosikkini ranskalaisista dekkaristeista on kuitenkin Fred Vargas. Hän on keskiaikaan eriskoistunut arkeologi, jonka komisario Adamsberg-kirjoissa on historialla usein merkittävä osuus. Suosikkihahmojani Vargasin kirjoissa ovatkin Adamsbergin lisäksi kolme köyhää historioitsijaa, jotka asuvat talossaan aikakausien mukaisesti esihistorian tutkija alimmassa kerroksessa, keskiajan tutkija keskimmäisessä ja uuden ajan tutkija sitä seuraavassa. (Ullakolla asuu vielä yhden tutkijan setä, eläkkeelle jäänyt poliisi.) Tässä kirjassa mukana on historioitsijoista Mathias, joka auttaa Adamsbergia tutkimaan avattuja hautoja.

Ikimetsän sydän on ilmestynyt vuonna 2006 ja suomeksi 2008. Vargasin kirjojen lukemista haittaa hieman se, että niitä on suomennettu eri järjestyksessä kuin alun perin on julkaistu. Rikosjuttujen lisäksi nimittäin kirjoissa kuvataan komisario Adamsbergin elämää. Tässä kirjassa Adamsbergille on syntynyt lapsi, enkä ainakaan muista, että olisin lukenut vauvasta. Naisystävänsä kanssa Adamsberg on kyllä elänyt on-off-suhdetta. Voi tietysti olla, että minulta on vain jokin suomennettu kirja vielä lukematta.

Kaikkien Vargasin kirjojen antia ovat mielenkiintoiset, usein erikoiset, henkilöhahmot, kauniit miljööt (Pariisi ja eri maaseutualueet) ja rauhallinen tunnelma. Ikimetsän sydämessä minua huvittivat normandialaiset ukot, jotka istuvat kuppilassaan ja ottavat Adamsbergin vastaan varautuneen uteliaasti.

Kirjoissa, niin tässäkin, viehättää myös jotenkin vanhanaikainen tapa ratkaista rikoksia. Vargas ei kuvaa mitään C.S.I-meininkiä. Tekniikka vain palvelee poliiseja ja Adamsbergin aivoituksia. Viittauksia historiaan ja kirjallisuuteen on paljon. Hercule Poirotiin ei viitata, mutta minusta Adamsbergin tapa ajatella rikos ratkaistuksi on kuin Poirotin harmaiden aivosolujen nykyinen vastine.

Vargas on saanut Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2008, mitä en todellakaan ihmettele. Suosittelen Vargasia ehdottomasti kaikille dekkareiden ystäville, jotka haluavat dekkareilta muutakin kuin actionia.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2005)

Marina Lewyckan esikoisteoksen lähtötilanne on huvittava: riidoissa olevat siskokset unohtavat erimielisyytensä, kun 84-vuotias leski-isä kertoo löytäneensä Ukrainasta uuden puolison, 36-v. Tytärten mielestä ajatus on mahdoton, ja he yrittävät saada isän muuttamaan mielensä.

Valentina Stanislav-poikineen ilmestyy kuitenkin isän taloon. Seuraa huvittavia ja traagisia tilanteita, kun tyttäret yrittävät saada epämieluisaa vaimoa häädettyä, isä toivoo uudesta vaimosta itselleen hoivaajaa vanhuuden päiviksi ja Valentina haluaa saada länsimaisen ylellisen elämän itselleen ja pojalleen.

Kirjan minäkertoja on Nadja-tytär. Hän on siskoksista lempeämpi ja valmis hetken uskomaan isänsä ja Valentinan avioliiton toimivan. Sisko Vera on kovempi. Hän on vanhempi ja kokenut äitinsä kanssa Drachenseen työleirin. Kirjassa tuleekin perheen tarinan kautta esille Ukrainan ja koko Euroopan historiaa. Ehkä tarinan historiaosuudet melko pian Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeen luettuna saivat aikaan sen, että en huvittunut kirjasta niin paljon kuin olisin voinut.

Pidin kyllä kirjasta. Siskosten suhteen muuttuminen, isän ja Valentinan avioliiton vaiheet ja isän kirjoittaman traktorien historian edistyminen (vaikka en niin tarkkaan lukenut näitä traktori-osuuksia) veivät mukanaan. Myös ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien elämä ja sen erot oli kuvattu mielenkiintoisesti. Marina Lewyckan omat juuret ovat Ukrainassa, joten hän osaa kuvata ukrainalaisyhteisöä uskottavasti.

Ruokakirjoja - ja yksi keittokirja

Tykkään ihan älyttömästi ruokakirjoista ja keittokirjoista. Voisin ostella niitä koko ajan, mutta kun teen ruokaa tosi harvoin, niin keittokirjojen ostamista vain katselukirjoiksi on hiukan vaikea perustella taloutemme varsinaiselle kokille eli miehelleni. Keittokirjojen katseleminen ei siksikään ole kannattavaa, että pian alkaa tehdä mieli jotain syötävää.

Ja kuitenkin joka kevät ylioppilaskirjoitusten aikaan päähän iskee ajatus, että nämä kokelaat saavat kolmen kuukauden päästä lakin ja se tarkoittaa keväjuhlaa. Apua! Mahtuukohan mekko päälle. Yleensä kolme vuotta sitten kevätjuhliin ostamani musta kotelomekko, jonka ajattelen toimivan vielä monesti, kiristää maaliskuussa mukavasti vatsanseudulla. Niin tänäkin vuonna. Nytpä vain etsin kirjastosta aiheeseen liittyvää luettavaa, jos vaikka saisin aikaa oikean elämäntavan muutoksen.

Paras laihdutukseen liittyvistä kirjoista, jonka olen lukenut, on Janne Jääskeläisen Läski syö miestä. Nimensä mukaisesti se on miehille tarkoitetu, mutta sopi myös ravistelemaan minua. Kunhan pidät turpasi kiinni, kun tarjolla on kaloripitoista syömistä, niin laihdut, sanoo Jääskeläinen. Hän höystää tekstinsä kirosanoin ja usein huvittavin vertauksin. Kirja ei sovi heille, jotka loukkaantuvat, jos heitä kutsuu läskiksi. Jääskeläinen käyttää ylipainosta ja ylipainoisista monia vähemmän korrekteja nimityksiä. Kirjan loppupuolella kielenkäyttö alkoi hieman tympiä, mutta piristävä poikkeus kirja ilman muuta on. Jääskeläinen kuitenkin on itse ollut lihava, joten hän tietää, mistä puhuu.

Hanna Partasen Olet mitä syöt on terveelliseen elämäntapaa ohjaava kirja. Partanen muistetaan suomalaisesta Olet mitä syöt -ohjelmasta sanavalmiina ravitsemusterapeuttina, mutta kirjaa lukiessa ei tarvitse pelätä Jääskeläismäisiä haukkuja. Kirjassa käsitellään terveellisen ruokavalion edut, ylipainon ja jojoilun haitat ja suositellaan tietysti liikuntaa. Kirjassa on mukana tv-ohjelmassa olleita esimerkkitapauksia, joiden kautta havainnollistetaan ruokavaliomuutosten hyviä vaikutuksia. Lopussa on kahden viikon starttipaketti, ruokavalion liikennevalot ja reseptejä. Erityisesti liikennevalolista havainnollistaa tyhmemmällekin, mitä pitää syödä ja millä vain herkutellaan satunnaisesti. Kirja on värikäs, asiallinen tietopaketti, jota voi suositella perusteokseksi.

Mats-Eric Nilssonin kirja Petos lautasella sai aikaan pahoinvointia ja ärtymystä. Miksi hitossa meille tarjotaan kaikenlaista kemiallisesti tuotettua sontaa? Kirja kertoo faktoja eri lisäaineiden valmistuksesta ja vaikutuksista.

Parasta kirjassa on ruoka-aineopas, jossa käydään aakkosittain läpi eri ruoka-aineet ja kerrotaan, mitä kannattaisi varoa. Onneksi kaikki ruokiin lisättävät aineet eivät ole terveyden kannalta varsinaisesti vaarallisia, mutta toisaalta harvat ovat hyödyllisiä. En juurikaan harrasta eineksiä, ja tämän kirjan luettuani jäävät ainakin eineslihapullat lopullisesti ostoslistalta. Miksi ostaisin lihapullia, joissa on vain 60 % lihaa?

Lopun lisäaineopas sai minut sitten jo masentuneeksi. Ovatkohan kaikki nuo yli 1500 ainetta todella tarpeellisia? Asiantuntemukseni ei riitä sitä päättelemään, mutta päätös kannustaa miestä ruoanlaittoon vahvistui. Perempi, että hän tekee vaikka lihottavaa ruokaa aidoista raaka-aineista kuin että syön E:tä täynnä olevia kevyt-eineksiä.

Kirjapinon viimeisin on Pirjo Saarnian Irti makeanhimosta. En uskaltanut lukea sitä. Entä jos se toimii, eikä koskaan tee enää mieli makeaa... Selailin kuitenkin kirjaa. Se on tylsän näköinen ilman kuvia, mutta asiallisen ja kannustavan tuntuinen. Kirjassa on erilaisia taulukoita, joilla perustellaan terveellistä ruokavaliota, ja ruokavalio-ohjeita sekä reseptejä höystettynä Olet mitä syöt -kirjan tapaan esimerkkitapauksilla.

Vaikka Janne Jääskeläinen varoittaa tarmokkaasti ruokapornosta, esittelen tässä vielä suosikkikeittokirjailijani Nigella Lawsonin Nigella Express -kirjan. Ihania koko sivun kuvia (ties millä hiuslakalla kiillotettuja) ja helppoja, muttei kevyitä, reseptejä. Nigellan kirjoja selailen huvikseni, tästäkään kirjasta ei ole tehty kuin pannukakkuja, mutta miltä kuulostaisivat Sesame Peanut Noodles tai Totally Chocolate Chocolate Chip Cookies?

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Luin Puhdistuksen yhdessä päivässä lukupiiriä varten. Oltuani Dueton kirjailijaillassa päättelin, että kirja on sen verran rankkaa luettavaa, että en halunnut lukea sitä monen päivän aikana. Tällöin mielikuvat pyörivät kauemmin päässä ja riski nähdä painajaisia kasvaa.

Oksasen kertoman perusteella tiesin, ettei kirjassa ole väkivallalla mässäileviä kohtauksia, mutta minun mielikuvitukseni on sen verran vilkas, että lyhyetkin viittaukset riittävät. Onneksi kirja ei tullut uniin, vaikka ajatuksissa se pyörii vieläkin.

Lukemisen aikana koin melkoisen tunnekirjon: ahdistus, suuttumus, viha, sääli, sympatia, epäusko ja voimattomuus. Ei vain voi ymmärtää, miten ihmiset kykenevät suhtautumaan toisiin niin julmasti.

On helppo ajatella, että jokin tapahtuu kaukana fyysisesti tai ajallisesti. Oksanen tuo kirjassaan naisten törkeän hyväksikäytön lähelle. Jokapäiväiset uutiset vain vahvistavat vihan ja voimattomuuden tunnetta. Miten voi olla, ettei asiaan saada muutosta.

Kirjan teema on siis naisten hyväksikäyttö ja väkivalta. Teemaa käsitellään eri aikojen tapahtumien kautta. Tilanteet ovat erilaisia, mutta yhteistä niille on miesten välineellinen suhtautuminen naisiin. Yhteistä on myös naisten kokemusten samankaltaisuus.

Kirjan naiset, Aliide ja Zara, ovat sukua. He kohtaavat hetkeksi. Heidän välilleen rakentuu heiveröinen suhde, mutta mikään onnellinen jälleennäkeminen ei ole kyseessä. Aliide on kirjan vahva nainen. Hänen toimintansa on tavallaan järkevää, tavallaan hullua. Lukupiirissämme pohdimme, voisiko sisarkateus todella motivoida ihmisen tekemään, mitä Aliide teki.

Lukemisen aikana ei välty epäuskoisena ihmettelemästä, miten neuvostosysteemi voikaan toimia. Vaikka kirja kuvaa tunteita ja toimintaa lopun "dokumentteineen" erittäin hyvin, ei vainoharhaista systeemiä voi ymmärtää. Lukiessani en myöskään voinut olla ajattelematta, että historian ollessa toisenlainen, lukemani voisi olla oman suvun historiaa.

Kirja rakentuu eri henkilöiden ajatuksista. Ajassa hypellään 1940-luvulta 1990-luvulle. Tarina pysyy kuitenkin kasassa, koska lukijalle tarjotaan vihjeitä tulevasta ja selitetään menneitä. Loppu jää avoimeksi, mikä kirjailijaillassa tuottikin yleisöltä toiveen saada jatkoa. Sofi Oksanen ei kuitenkaan jatkoa luvannut.

Mökkipaikkakunnan kirjastonhoitaja kertoi, että Puhdistus on siitä mielenkiintoinen kirja, että sitä lainaavat kaiken ikäiset naiset. Kirja on koko ajan lainassa vuorotellen nuorilla ja vanhoilla naisille. Suosittelen tätä myös miehille.

Kirjeitä lapsiperheestä & Illalla pelataan Afrikan tähteä

Lapsettomana on joskus mukava kurkistaa lapsiperheen elämään sekä oikeassa elämässä että kirjallisuuden kautta. Myönnetään, että se on joskus myös haikeaa. Toisaalta lapsiperhevierailun pituudesta ja kirjan näkökulmasta riippuen voi myös tulla tunne, että onneksi ei ole kyse minun elämästäni.

Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen kirjeromaani Kirjeitä lapsiperheestä ja Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä eivät kumpikaan saaneet aikaan "onneksi minulla ei ole lapsia" -reaktiota, vaikka molemmissa käsitellään myös lasten kanssa elämisen hankaluutta.

Alvarin ja Katajamäen kirjeet kattavat vuoden pituisen ajan, jolloin kotona lasten kanssa oleva isä ja äiti kirjoittavat toisilleen. Mistään ei tainnut käydä ilmi, mistä kirjoittajat tuntevat toisensa, mutta kirjeet ovat rehellisen tuntuisia kuvauksia tavallisesta arjesta. Kirjoittajat kertovat toisilleen intiimejäkin asioista parisuhteestaan ja kannustavat toisiaan ongelmia kohdatessaan. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo tietysti se, että toinen kirjoittajista on mies. Alvari tuokin ajoittain esille sen, miten kotona lasten kanssa olevaan mieheen suhtaudutaan välillä oudosti.

Kirjassa käsitellään paitsi lasten kanssa elämistä ja parisuhdetta, myös nykyajan elämänmenoa ja ympäristökysymyksiä. Molemmat kirjan perheet pyrkivät luontoa säästävään elämäntapaan, omista lähtökohdistaan. Välillä tulikin huono omatunto omista tuhlaavaisista tottumuksista.

Merete Mazzarellan kirjat ovat suosikkejani. Erityisesti pidän hänen nuoruuden elämäkerroistaan Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Hänen kirjoissaan yhdistyvät kirjailijan omat kokemukset ja hänen lukeneisuutensa. Hän viittaa aina moniin, usein pohjoismaisiin, teoksiin ja tutkimuksiin kuulostamatta kuitenkaan liian akateemiselta. Kirjoissa on myös paljon muistelmia ja juttuja Mazzarellan omasta suvusta, tässä kirjassa ilman muuta hänen isovanhemmistaan.

Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista oli ilmestyessään kai jonkinlainen kohukirja, koska siinä kerrotaan isovanhemmuudesta myös kielteisiä asioita. Tai lähinnä negatiivista on anopin ja miniän suhteen kuvaus. Lukemieni juttujen perusteella odotin mehevämpiä paljastuksia, mutta en suinkaan pettynyt siihen, että mitään kovin erikoista ei paljastettu. Minusta Mazzarellan tyyli ei koskaan ole ollut sensaationhakuinen, rehellinen kylläkin - myös itseään kohtaan.

En siis ymmärrä mitään kohua. On kai täysin ymmärrettävää, että erilaisista kulttuureista tulevien perheenjäsenten välillä on erimielisyyksiä ja ongelmia. Eikä senkään pitäisi olla yllätys kenellekään, ettei lasten kanssa aina jaksa. Joka muuta väittää, valehtelee.

Suosittelen molempia kirjoja ihan kaikille, sekä lapsellisille että lapsettomille. Normaalista ihmisen elämästä hyvällä kielellä kirjoitettuna on ilo lukea.

Suomalaisia

Marja Airolan ja Anne Tarsalaisen toimittama Suomalaisia on 14 eri-ikäisen suomalaisen esittely. Etukannen tummien silmien ja kirjan nimen välillä on monen mielestä varmaan ristiriita, takakannessa kerrotaankin, että kyse on "uusista suomalaisista". Mukana on tv:stä tuttuja, kuten laulaja Roni Tran, kätilö Batulo Essak ja juoksija Wilson Kirwa.

Maahanmuuttajiakin opettaneena eivät kirjan tarinat olleet minulle uutta. Silti on aina pysähdyttävää lukea ihmiskohtaloista. Myös Suomeen muuttaneiden kokemukset uudesta kotimaastaan ovat mielenkiintoisia, osa hyviä, osa valitettavasti huonoja. Kirjassa esitellyt henkilöt ovat eri-ikäisiä ja kotoisin eri puolilta maailmaa, joten maahanmuutosta syntyy kaiken kaikkiaan monipuolinen kuva ja lukijalle käsitys siitä, että maahanmuutossa on kyse yksilöistä eikä massoista.

Parasta kirjassa ovat minusta Uzi Varonin kuvat. Ne ovat upeita. Jokaisesta esitellystä on kolme kuvaa: silmät ja kaksi puolilähikuvaa, jossa toisessa henkilö esiintyy tavallisissa arkivaatteissa ja toisessa jonkinlaisessa kansallisasussa tai itseään tai kulttuuriaan kuvaavan tausta edessä (näin ainakin tulkitsen kuvat). Lisäksi jokaiselta on kuvattu jokin heille tärkeä esine. Erityisesti nämä pienet esineiden kuvat ja niihin liittyvät tarinat nostivat paikoin tunteet pintaan.

Kiinnostuneet voivat katsoa kirjan kuvia Varonin sivuilta kohdasta "projects" -> "finns". Myös sivuilla olevalla "imagebank"-sivulla on upeita kuvia.

Neimala & Papinniemi: Lukukirja - Kirja kirjoista (2008)

Parnasson kirja-arvostelijoista on mieleeni jäänyt muutama. Heidän joukossaan ovat Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi. Tartuin siksi aivan innoissani tähän kirjaan.

Äikänopettajana minun pitäisi olla perillä kirjallisuudesta ja mielellään lukea mahdollisimman paljon. Tämä blogikin paljastaa, etten ehdi. Siksi tämänkaltaiset kirjat ovat mahtavia. Kirjallisuuden tuntijat ovat lukeneet työkseen paljon ja kerotvat sitten muille lukemastaan. Tätä ennen olen pitänyt myös Hesarin arvostelijan Suvi Aholan kirjoista, siis erityisesti niistä, joissa hän käsittelee kirjallisuutta.

Lukukirjassa on 10 lukua, joiden kaikkien nimessä on sanat "Lue - - ". Siis Lue ja naura, Lue ja kummastele, Lue ja kauhistu, Lue ja liikutu sekä Lue perusasioista: kuolema, Lue perusasioista: syntymä ja Lue perusasioista: rakkaus sekä vielä Lue yksityiskohtia ja Lue suomentajia.

Jokaisessa luvussa käsitellään teeman mukaisesti kirjoja, lyhyesti, mutta riittävästi. Kirjan perusteella voi siis etsiä hyvää luettavaa teeman mukaisesti. Ainoastaan Lue ja naura -luvussa esitellyt kirjat eivät minusta aivan vastaa otsikkoaan, ainakaan niiden kirjojen osalta, joita olen lukenut. Tosin kirjoittajat sanovatkin, että "suomalainen huumori on perinteisesti ollut hengeltään syrjäkareista".

Tämän kirjan aion hankkia!

Luterilaisuuden ABC ja Avoin taivas

Mökkipaikkakuntamme kirjasto on todella hyvä. Usein käy niin, että olen lukenut jostain kirjasta Hesarista tai naistenlehdestä ja seuraavalla kerralla kirjastoon mennessä kirja odottaa minua uutuus-karusellissa. Heillä on siellä kaksi pyörivää kirjatelinettä, toinen kauno-, toinen tietokirjallisuudelle.

Tietokirjakarusellista löysin Jaakko Heinimäen ja Jari Jolkkosen kirjoittaman Luterilaisuuden ABC - synkkä ja harmaa sanakirja -teoksen. Tästä olin lukenut Hesarista. Sen pariksi mukaan lähti Eero Huovisen Avoin taivas. Olen joskus lukenut jotakin Huoviselta ja muistin pitäneeni. Erityisesti pidän Huovisen rauhallisesta ja maanläheisestä esiintymisestä julkisuudessa.

Suosikkipappini on kuitenkin Jaakko Heinimäki. Minulla on hänen kirjoittamansa Pieni mies jalustalla, Pyhiä naisia ja muita pyhimysesseitä, Outo hartauskirja ja Harrasta ruokaa, ja olen lukenut monta muutakin hänen kirjoittamaansa kirjaa. Pidän hänen kirjoitustyylistään. Hän käsittelee uskontoon liittyviä aiheita kuin mitä tahansa ilman saarnatyyliä.

Huovisen kirja on kokoelma kirjoituksia, joista (pakko myöntää) luin vain osan. Huovinen kirjoittaa hyvin, lukijan ei tarvitse olla teologiaa opiskellut ymmärtääkseen, mutta Heinimäen ja Jolkkosen rinnalla sanontatapa on perinteisempää. Kirjassa on kolme osaa: Elämä ja armo, Maailma ja oikeus ja Ihmiset ja kirkko. Yksi teksteistä mainitaan olevan esitelmä Tampereen filosofiapäivillä, ja osa vaikuttaa saarnoilta tyyliin "Raamatun kohta ja selitys".

Heinimäen ja Jolkkosen kirja on alaotsikkonsa mukaan sanakirja, aakkosten mukaan järjestetty kokoelma lyhyitä "artikkeleita" luterilaisuuteen liittyvistä teemoista ja henkilöistä. Kirjaa oli mukava lukea pari "artikkelia" kerrallaan. Kirjassa on paljon viittauksia teologisiin kirjoituksiin (myös Eero Huoviseen), mutta myös elokuviin ja romaaneihin.

Aino Kontula: Herra rehtori (2009)

Muistan nauraneeni hyvin lukiessani Aino Kontulan Rexi on homo ja opettajat hullui -kirjaa. Siinä on kuvaus peruskoulun lukuvuodesta opettajan näkökulmasta. Muistan myös ajatelleeni taas kerran, että onneksi en ole työssä peruskoulussa. Tokikaan kirja ei ole dokumentti nykyajan koulusta, mutta osa jutuista on senkaltaisia, että olen kuullut vastaavia muualtakin. Kirja ei myöskään ole pelkästään hauska, vaan siinä on kohtia, jotka saattavat saada herkemmälle tipan silmäkulmaan.

Kontulan toinen eli Ei eläinkokeita - käyttäkää mopoja! oli sitten jo paljon surullisempi. Kirjan päähenkilön, seiskaluokkalaisen pojan elämä on muistaakseni melko kurjaa, vaikka kyllä hän tuo esiin myös huvittavia kohtauksia koulumaailmasta.

Tämä Kontulan uusin kertoo sekin koulusta, tällä kertaa rehtorin näkökulmasta. Näistä kolmesta tässä on vähiten huumoria, vaikka päähenkilö herra rehtori Antti Allan Mikael Tuominen on aivan normaalin huumorintajuinen ja epätavallisen suorapuheinen. Lähinnä hänen suorapuheisuutensa aiheuttaa hankaluuksia eikä humoristisia kohtauksia.

Minäkertoja rehtori Tuominen on aloittanut koulu-uransa kansakoulusta. Hän käy läpi elämänsä koulut armeijaa ja Kansan Raamattuseuran nimissä tehtyä saarnatyötä myöten. Hänen tiensä opettajaksi käy Rauman seminaarin kautta.

Kirjan loppusanoista käy ilmi (tosin lukiessa jo aavistaa, että herra rehtori on todellinen henkilö), että kirja perustuu Aino Kontulan viidentoista vuoden kokemuksiin samassa koulussa Antti Tuomisen kanssa. Ehkä juuri se, että kirjan rehtorilla on elävä esikuva, tekee kirjasta jotenkin vaisun. Tosin on selvä, että peruskoulun arjesta saa mehevämpää kuvausta.