Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää

Tämä on elämäni ensimmäinen ns. vaalikirjaksi luokiteltavaksi sopiva teos. Tosin kirjaston uutuushyllystä bongasin ensin kirjan nimen ja sitten vasta kirjoittajan. "Anna mun kaikki kestää" -sanonta kuului äitini repertuaariin, joten tuo lause toi mukavasti lapsuuden mieleen. Toki äitinikin käytti lausahdusta samanlaisissa, hieman epätoivoisen huvittuneissa tunnelmissa kuin Pekka Haavisto kommentoidessaan rauhanneuvotteluvaltuuskuntien ruokailujärjestelyjä, joten muistot, jotka mieleen pulpahtivat, eivät välttämättä olleet kaikkein mukavimpia.

Luin kirjan kahdessa osassa. Aluksi luin puolet kirjasta eli vain luvut I ja II, joissa Haavisto kertoo toimistaan rauhan- ja ympäristöneuvottelijana. Tämä oli syy, miksi lainasin kirjan. Kulttuurien kohtaaminen kiinnostaa minua, ja olikin kiinnostavaa lukea äärimmäisistäkin tilanteista, joissa välittävän osapuolen täytyy osata olla provosoitumatta ja asettaa sanansa hyvin - ja kehittää lehmän hermoja. Haavisto näyttää kohtaavan kaikki puhtaalta pöydältä ja arvostavasti. Kirjan alaotsikko "Sovinnon kirja" kuvaa täysin hänen lähestymistapaansa.

Kun vaalitaistelu siirtyi toiselle kierrokselle, päätin lukea kirjasta loputkin. Olen kohdannut Pekka Haaviston lyhyesti ranskan opiskelujeni merkeissä, jolloin minulle jäi hänestä hyvä kuva - niin kuin kaikista muistakin maanmiehistä ja -naisista, joita koululla tapasin. Nyt ajattelin, että voisin antaa Haaviston vakuuttaa minut myös asialla, sillä Niinistöä kannattavaa puhetta olen kuullut niin monelta suunnalta, että hänen puolestaan minulla oli jo tarpeeksi argumentteja.

Anna mun kaikki kestää -kirjan luvut III, IV, V ja VI käsittelevät maailmanpolitiikka, Haaviston lapsuus- ja nuoruusmuistoja, luonto- ja kulttuurikokemuksia ja suomalaisuutta. Onpa loppupuolella jopa teksti nimeltä "Pari riviä isänmaallisuudesta". Aiheista huolimatta Haavisto välttää pateettisuuden, vaikka joissakin teksteissä kyllä oli kirjan alkupään tyylistä poikkeavaa hehkutusta. Hän kirjoittaa sujuvasti ja tarjoilee kivoja tiedonpoikasia mielipidetekstin lomassa.

Esipuheessaan Haavisto kommentoi vaalikirja-asiaa: "Poliitikon elämässä vaaleja tulee ja menee. Koska jotkin vaalit ovat aina tulossa, poliitikon kirjat pannaan helposti omaan, vaalikirjakategoriaan. Toivon, että tmän kirjan ajatukset ja kokemukset kestävät tarkastelua myös vaalien välillä." Vaalikirjalla on tosiaan hieman huono maine, mutta se ei ole ollut syynä vaikkapa siihen, etten ole aiemmin niitä lukenut. Jos kirjassa on jokin kiinnostava aihe, kuten tässä sovittelu- ja ympäristötyö, niin kirja kiinnostaa kenen tahansa kirjoittamana. Tykkään lukea pamflettejakin sopivasta aiheesta, ja tätä kirjoittaessani on yöpöydällä kesken Merete Mazzarellan uusin kirja, jossa hän aivan Haaviston tapaan kertoo omasta elämästään ja ajatuksistaan sekä kommentoi ajankohtaisia asioita.

Kirjastoluokituksessa Haaviston kirja on pantu luokkaan 99.1 eli elämäkerrat, muistelmat (tarkemmin 99.13 yhteiskuntaelämän, kasvatuksen ja maanpuolustuksen edustajat eli poliitikot, presidentit ym.) ja Mazzarellan kirja taas luokkaan 86.22 eli suomenruotsalaisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Molemmista kirjoista minulle tulevat  mieleen blogit. Näitä juttuja voisi hyvin lukea kummankin blogista, joka olisi sekoitus asiaa ja ajankohtaisten tapahtumien kommentointia. Haavisto on bloggaamista kokeillutkin, mutta sai tarpeekseen kommenttien alatyylisyydestä.

Suosittelen tätä kirjaa niille, joita aihe tai kirjoittaja kiinnostaa. Haavisto ei puhu tässä teoksessa vaaleista tai muutenkaan "tee politiikkaa" mitenkään hyökkäävästi, joten uskoisin, että kirja kantaa hänen toiveensa mukaisesti vaalien välilläkin. Riitojen sovittelemiseen voi tästä kirjasta saada ajatuksia, vaikkei kiertäisikään maailmalla rauhaa rakentamassa, vaan yrittäisi ratkoa vaikkapa sisarusten välisiä kiistoja.

Juha Ruusuvuori: Ryöstetty pyhimys & Kaniikki Lupus

Innostuin kovasti, kun löysin kirjastosta nämä kirjat. Historia yhdistettynä seikkailutarinaan  kuulosti lupaavalta. Kirjat olivat hyviä, mutta ennakkotoiveet eivät ihan toteutuneet.

Näissä kirjoissa historian kuvaus sai minut kuitenkin lukemaan kirjat loppuun, sillä kuvattua aikaa harvoin tulee vastaan. Ryöstetyssä pyhimyksessä eletään vuotta 1299, ja Kaniikki Lupus seikkailee vuonna 1354.

Molemmissa kirjoissa eletään siis tanakasti Suomen keskiaikaa, jolloin taudit ja köyhyys tappoivat ihmisiä, rosvoja liikkui sekä rannikon vesillä että maissa ja rikkaalla miehellä oli jopa neljä kirjaa. Maailma on siis täysin erilainen kuin omamme. Kuitenkin ihmisten ahneus ja halu kerätä omaisuutta tai valtaa ovat samoja. Kirkonmiehet eivät ole näissä tarinoissa hallintomiehiä tai kauppiaita kummempia.

Ryöstetyn pyhimyksen päähenkilö on kauppias Nicholas Grisefoth, joka saa tehtäväkseen varastaa Pyhän Henrikin jäännökset Lallin nuolineen päivineen. Kaniikki Olaus Lupus on pian entinen kirkon palvelija, joka janoaa tietoa. Hänellä on edellä mainitsemani neljä kirjaa, mutta saatuaan tiedon papiston piilottelemasta vanhaa jumaluskoa ja sanan mahtia käsittelevästä kirjasta hän on valmis luopumaan omaisuudestaan saadakseen tuon kirjan. Molempien kirjojen päähenkilöillä on apunaan riuskoja miehiä ja noitakeinoja hallitseva nainen, ja molemmat selviytyvät tehtävistään, vaikka heidän vastassaan on joukko juonittelevia pappeja.

Kirjojen paras anti on ajankuva, eikä seikkailuissakaan ole mitään vikaa. Hieman lukemiseni herpaantui vaikkapa kaniikin keskustellessa pappisystäviensä kanssa jostain teologisesta kysymyksestä, vaikka se kuuluikin juoneen.

******

Tästä kirjasta alkaen otan käyttöön tunnisteen "100 / 2012", sillä päätin hetken mielijohteesta osallistua Facebookissa 100 kirjan lukuhaasteeseen. Liityin ryhmään, jossa tavoite on siis lukea 100 kirjaa tänä vuonna. Täydellinen luettelo toivottavasti 100 kirjasta on Facebook-ryhmässä, sillä tänne tuskin ehdin jokaisesta lukemastani kirjasta jotain kirjoittaa. Toki pyrin kirjoittamaan tänne niin monesta kuin ehdin.

Terry Pratchett: Snuff

Syysloman jälkeen oli sen verran kiireistä, että en ehtinyt lukea edes tätä hankintaani, eli se jäi joululoman iloksi. Tosin se ei haitannut, sillä tätä kirjaa halusinkin lukea rauhassa nautiskellen. Pelkään nimittäin, että tämä on viimeinen Kiekkomaailma-sarjan kirja.

Olen oikeastaan jäävi arvioimaan yhtään Pratchettin kirjaa, sillä olen ollut hänen faninsa ensimmäisestä kirjasta alkaen. Vaikka 39 Kiekkomaailma-kirjasta kaikki eivät ole huippuhyviä, niin jokaisen niistä voin ottaa käteeni, kun kaipaan hauskaa ja ajatuksia antavaa tekstiä. Olen pitänyt satiireista koko aikuisen ikäni, ja Pratchettin tapa yhdistää eri kirjallisuudenlajien parodia nykyajan vakavienkin ongelmien käsittelyyn on juuri mieleeni.

Kun takakansiteksti lupaa poliisiromaanien tai -tv-sarjojen kliseiden käsittelyä ja etusivuliepeellä on viittaus Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaan, niin olin myyty heti ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. Pratchettin Kiekkomaailma- eli Discworld-kirjoissahan on yleensä pari meidän Roundworld-maailmastammekin tuttua aihepiiriä, joiden yhteydessä käsitellään monenlaisia kysymyksiä.

Snuff-romaanin päähenkilö on Kiekkomaailman ykköskaupungin Ankh-Morporkin poliisipäällikkö Sam Vimes, jonka hahmossa yhdistyvät monet dekkareiden piirteet. Vimes on entinen juoppo, hän tulee huonosti toimeen ylempiensä kanssa, mutta erittäin hyvin alaistensa kanssa, ja hän on ehdottoman   oikeudenmukainen, vaikka venyttääkin joskus sääntöjä.

Nyt Sam Vimes on kuitenkin joutunut lomalle, ja hän lähtee vaimoineen ja poikineen maalle, joka on hänelle täysin vieras ympäristö. Ei voi kuitenkaan olla englantilaistyylistä maaseutua ilman murhaa. Tässä tapauksessa murhattu on maahinen, joka edustaa Kiekkomaailman lajikirjon alinta kastia. Vimes törmää kuolemaa selvittäessään paikallisten rasistisiin mielipiteisiin eikä ole itsekään aivan varma, miten suhtautua maahisiin. Tämän kirjan yksi teemoista onkin suvaitsemattomuus ja vieraan pelko. Snuff on ainakin toinen Pratchettin peräkkäinen teos, jossa näitä teemoja käsitellään. Edellinen eli Unseen Academicals sijoittuu kaupunkiin ja sen aihepiiri on urheilu, tarkemmin sanottuna jalkapallo.

Terry Pratchett sairastaa Alzheimer-tautia, joten en ole ainoa, joka pelkää, ettei uusia kirjoja enää montaa tule. Siksi tähän kirjaan tarttuessani mietin, olisiko Pratchett ajatellut samaa ja kirjoittanut tähän jonkinlaista yhteenvetoa tai vastaavaa. Voi olla, että vain kuvittelen, mutta minusta tuntui, että tässä kirjassa todella esiintyi todella monta vanhaa tuttua hahmoa. Lancren noitasiskosten lisäksi kirjasta puuttui vain eräs tärkeä hahmo, jota ilman en muista yhtäkään Kiekkomaailma-kirjaa lukeneeni.

Jos Terry Pratchett on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan häneen tutustumisen ensimmäisestä kirjasta ja etenemään sarjassa ilmestymisjärjestyksessä. Sinänsä järjestyksellä ei ole väliä, mutta uskon, että aloittamalla alusta pääsee parhaiten sisään tähän maailmaan.

Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club

Ennen syysloman Englannin matkaa päätin lukea jotain englanniksi. Pikkukirjaston englanninkielisten kirjojen valikoima ei ollut kovin suuri, mutta onneksi löysin Mma Ramotswe -kirjojen tekijän Alexander McCall Smithin romaanin.

The Sunday Philosophy Club aloittaa Isabel Dalhousie -sarjan. Isabel on filosofiaa käsittelevän lehden toimittaja ja hyvin toimeentuleva keski-ikäinen nainen. Hän asuu Edinburghissa ja viettää aikaansa tehden toimitustöitä ja tavaten sisarentytärtään Catia.

Kirja alkaa kuolemantapauksella, joka myöhemmin paljastuu murhaksi ja jota Isabel alkaa tutkia siskontyttönsä entisen poikaystävän Jamien kanssa. Tutkimukset ovat ihmisten tapaamista ja heidän kanssaan keskustelemista. Samalla keskustellaan taiteesta ja filosofiastakin. Paljon on myös Isabelin ja siskontytön välien pohdintaa, sillä Isabel toivoisi Catin menevän takaisin yhteen Jamien kanssa. Ihmissuhteet ja niiden moraalikysymykset ovat minusta isommassa osassa kuin murhatutkimus. Syyllisen selviäminen lopuksi oli oikeastaan mahalasku. Tuli tunne, että tässäkö tämä nyt oli.

Kirja ajoi asiansa kieliharjoitteluna, mutta tuskin tartun sarjan seuraavaan osaan ainakaan alkukielellä. Jos kirjat joskus suomennetaan, varmaan luen ne, mutta yhtä paljon kuin Mma Ramotsween en Isanbel Dalhousieen ihastunut.

Vikas Swarup: Syyllisten seurue

Luin ennen tätä aika kamalan elämäkerrallisen kirjan, jonka päähenkilö oli Intiasta kotoisin. Siitä kirjoitan joskus myöhemmin. Sen luettuani halusin lukea jotain muuta Intiaa käsittelevää.

En ole lukenut enkä nähnyt Slummien miljonääriä, mutta koska se on maailmalla ollut tosi suosittu, niin ajattelin, että tämä saman kirjailijan teos voisi olla sopivan viihteellinen.

Syyllisten seurue on nimensä mukaisesti rikoskirja. Ministerin poika Vicky Rai murhataan hänen omissa juhlissaan, jossa on koolla muun juhlaväen joukossa seurue, jonka jokaisella jäsenellä on motiivi tappaa.

Kirjan rakenne on lukijaystävällinen. Ensin tapahtuu murha, sitten esitellään 6 epäiltyä, sen jälkeen motiivit ja todisteet, ja lopuksi kerrotaan ratkaisu ja jopa tunnustus. Vaikka rakenne on selkeä, tekee suuri epäiltyjen joukko tapahtumien seuraamisesta paikoin hankalaa - ainakin, jos lukemisen keskeyttää välillä. Kirjassa on paljon dialogia, usein puhelinkeskustelujen muodossa.

Jokainen epäillystä tuo kirjaan oman tarinansa, mikä tuo samalla kirjaan kuvan monenlaisesta Intiasta. On jet set -elämää ja Bollywood-tähtiä, on poliisin ja virkamiehen arkipäivää ja politiikan maailmaa, joka ei muuten eroa pikkurikollisten juonittelusta kuin että valtapeleillä on vain suuremmat vaikutukset. Erikoisin hahmo on viidakon uumenista heimon pyhää kiveä etsimään lähtevä Eketi, joka vastoin kaikkia odotuksia pärjää kuin pärjääkin ulkomaailmassa. Hänen hahmonsa kautta kyllä tulee ilmi, miten köyhiä ja oppimattomia voidaan kohdella.

Pidin kirjasta, mutta en niin paljon, että tarttuisin siihen Slummien miljonääriin. Loppujen lopuksi Syyllisten seurue oli vähemmän viihteellinen kuin odotin. Swarup kyllä kutoo niin taitavasti yhteen kaikki tarinat, että suosittelen tätä jo senkin takia. Ei tämä ainakaan tavanomainen dekkari ole.

Tsaarin kakarat ja Luulosairas

Vietin tänään todellisen teatteripäivän. Olin päivällä Kotkan kaupunginteatterissa katsomassa Tsaarin kakarat -näytelmän viimeistä esitystä ja illalla Luulosairasta. Välissä ehti onneksi käydä syömässä, sillä pelkällä teatterin kahvilan tarjoilulla ei olisi pärjännyt. Kulttuuriannos oli kyllä tuhti.

Emilia Pöyhönen: Tsaarin kakarat

Tsaarin kakarat on Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä identiteetistä. Miljöönä on pääasiassa Kotka, mutta tapahtumia on sijoitettu myös Talvipalatsiin ja keisarilliseen alukseen. Näytelmän aika on vuorotellen epämääräisen nykyaikaa ja vuorotellen 1800—1900-lukujen vaihdetta. Tsaarin kakaroiden keskeinen hahmo on kertoja. Hän kertoo kohtauksien numerot ja nimet ja ohjaa myös muiden henkilöiden tekemisiä. Kertojan ansiosta ajassa hyppelevä tarina pysyy kasassa ja katsoja kärryillä.

Nykyajan kaupunkiin on tulossa venäläinen turistidelegaatio, jolle halutaan näyttää tsaariperheen kesämaja. Majaa siivoamaan pannaan  suomalais-venäläiset Niko ja Anna. He edustavat erilaista suhtautumista venäläisiin. Näytelmän pohjana on paikallisten asukkaiden haastatteluja, eivätkä siinä esitetyt mielipiteet ja ajatukset olleet minulle uusia. Kelpo nauruja toki jostain repliikeistä irtosi, erityisesti muualta tullut pormestari on tulevaisuuskuvineen ja "kaupunkimme nuoriso" -puheineen vähintään hymyilyttävän parodinen hahmo.

Toinen aikataso on siis 1800—1900-lukujen vaihde, jolloin majalla vieraili tsaariperhe. Pidin erityisesti näistä historiaa peilaavista kohtauksista. Osa repliikeistä on ilmeisesti aidoista dokumenteista, mikä toi näytelmään vakuuttavuutta, vaikka historialliseen tarkkuuteen ei tässä tietenkään pyritty. Tsaariperheen jäsenet esimerkiksi ennakoivat repliikeissään omia tulevia vaiheitaan. Kaikki henkilöt ajasta ja paikasta riippumatta kommunikoivat keskenään, ja myös tarinan kertoja osallistuu keskusteluihin.

Näytelmän päähahmot ovat Niko ja Nikolai II. Molemmilla on elämässään identiteettiin liittyvä ongelma. Niko ei tahdo hyväksyä venäläisiä juuriaan, eikä Nikolai asemaansa kruununperijänä. Äidinkielen opettaja on ilman muuta tyytyväinen, että molempien miesten kertomuksissa ja heidän kehityksessään korostettiin äidinkielen merkitystä.



Molière: Luulosairas

Päivän näytelmä oli -  historiaosuuksista huolimatta - aiheeltaan ja toteukseltaan nykyaikainen. Illan näytelmä oli taas todellinen kirjallisuushistorian komediaklassikko. Aina mennessäni katsomaan klassikkonäytelmää minua hieman arveluttaa, sillä toteutuksesta ei koskaan tiedä. Ajanmukainen lavastus ja puvustus on varma vaihtoehto, mutta saattaa olla tylsä. Näytelmän siirto nykyaikaan tai johonkin toiseen aikaan taas voi mennä överiksi.

Tämän illan toteutus oli minusta hauska sekamelska. Koska 1600-luvulla kirjoitetussa näytelmässä on piirteitä, joita ei ainakaan länsimaiseen 2000-luvun maailmaan oikein saa siirrettyä, ovat tarinan paikka ja aika ihan sopivasti jotain Ranskan hoviaikaa.  Puvustus ja lavastus sen sijaan ovat nimenomaan sekamelskaa. Pidin molemmista. Näyttämöllä oli yllin kyllin katseltavaa, ja vaikkapa lukuisten mikroaaltouunien bongailu oli suorastaan hauskaa. Puvuissa ja kampauksissa oli viitteitä sekä hovipukuihin ja -kampauksiin että myöhempiin asusteisiin. Ihmettelin parinkin opiskelijan kanssa Arganin uuden vaimon korkokenkiä ja sulhasehdokas Cléanten hiuksia.

Olin katsomassa Luulosairasta siis opiskelijaryhmän kanssa. Moni tuntui tykkäävän. Näytelmässä viehättivät mainitun lavastuksen lisäksi vauhti ja "hulluus". Toteuksessa olikin farssimaista vauhtia.  Tosin näyttelijät puhuvat aika nopeasti, joten suomen kielen opiskelijoiden olisi ehkä kannattanut lukea näytelmän juoni ennen iltaa.

Oli mielenkiintoista nähdä melkein sama ensemble kahdessa täysin erilaisessa näytelmässä. Kun Tsaarin kakaroissa käsiteltiin vakavia aiheita ja suruakin, pääsivät näyttelijät Luulosairaassa irrottelemaan kunnolla. Nuoret Emilia Kokko ja Teemu Koskinen esittivät päivällä sisaruksia ja illalla rakastavaisia. Luulosairaan höpsön Angeliquen roolissa Kokon elekieli oli minusta mainiota. Samoin Jarkko Sarjanen huvitti Luulosairaan lipevän notaarin roolissa.

Anne Niilolaa en ollut aiemmin Kotkassa nähnyt. Keisarinna Maria Fedorovnan roolissa oli sekä rauhallisuutta että vahvoja ilmeitä, mutta palvelijatar Toinetten roolissa hän pääsi ilmehtimisen lisäksi todella elehtimään ja käyttämään koko kroppaansa. Katsomossa oli minun lisäksi ainakin pari muuta naista, jotka ihailimme hänen käsivarsilihaksiaan. (Kuulin muuten Toinette-nimen vähän väliä väärin Toilette-nimeksi...) Vanhoista tutuista tietenkin Esa Suvilehto ja Antti Leskinen ihastuttivat. Kokemuksen ja karisman huomaavat nekin, joilla on vasta vähän kokemusta kotkalaisesta - tai ylipäätään suomalaisesta - teatterista.

Tsaarin kakaroita ei enää pääse katsomaan, mutta Luulosairaasta on vielä esityksiä jäljellä. Ilman muuta suosittelen.

Kira Poutanen: Katso minua!

Joskus on hyvä, että ei muista, mitä on ajatellut jostakin kirjasta tai kirjailijasta. Lainasin tämän Kira Poutasen kirjan, enkä ollenkaan muistanut, että olin moittinut hänen kirjaansa Kesähömppää-nimisessä postauksessa.

Tämänkin kirjan kannet herättivät vähän epäilyksiä. Hopeanhohtoinen kynttiläkruunu olisi ollut ehdottoman luotaantyöntävä ilman siitä putoavia sirpaleita.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Leo. Hän on näyttelijä, joka haluaa tähdeksi. Tähteyden saavuttamiseksi hän tekee mitä vain. Hänen uransa alku pikkuteatterissa on vielä taiteellisesti haastava, mutta maineen kasvaessa työtehtävät muuttuvat viihteellisemmiksi. Leon dilemma on haluta mainetta, mutta samalla myös sisältöä. Lopulta hän tekee valintansa, vaikka sanookin, että olisi halunnut päättää tarinansa maaseudun rauhaan, johon hän pakenee menneisyyttä ja mediaa.

Kirja antaa teatterimaailmasta hurjan kuvan. Leo sentään jonkin verran kyseenalaistaa valintojaan, mutta Johanna, hänen partnerinsa tähtitaivaalle kipuamisessa, tuntuu elävän täysin viihdemaailman ehdoilla, vaikka ei hänenkään elämänsä lopulta niin onnellista ole.
Kira Poutanen kertoo Ylioppilaslehden haastattelussa, että kirjan kuvaama maailma on todellinen. Poutanen asuu Pariisissa ja työskentelee siellä näyttelijänä. Nykyistä julkisuushakuista maailmaa kun ajattelee, niin kyllähän kirjan kuvaamat tapahtumat voi uskoa mahdollisiksi.

Kirja ei siis ole viihdehömppää eikä kovin kevyttä lukemista. Poutasen kieli on upean kuvailevaa. Usein kuvaukseen on liitetty näköhavainnon lisäksi liike ja tuoksu - Pariisin metron ollessa kyseessä lähinnä haju.

Tätä kirjaa tekisi mieli tätimäisesti suositella niille nuorille, jotka haaveilevat viihdemaailmasta ja kuvittelevat julkisuuden tuovan maineen lisäksi onnea. Vaikka teatteri- ja elokuvamaailma on aivan omansa, niin kyllä tätä voi mielestäni lukea ajankuvana, erityisesti juuri viihdeteollisuuden kannalta. Ihmisluonteen eri puolet - toiveikkuus, kunnianhimo, kosto, ailahtelevaisuus, petturuus ja miellyttämisen halu - tulevat kyllä kaikki esille tässä teoksessa.