Neil Gaiman: Neverwhere (1996)

Mistähän johtuu, että jätän Gaimanin teokset useimmiten hyllyyn, vaikka aina jonkin niistä luettuani olen pitänyt?

Neverwhere - Maanalainen Lontoo on juuri pitämääni lajia: Kirja yhdistää meidän maailmamme "alapuoliseen Lontooseen" eli fantasiamaailmaan monenlaisinen hahmoineen. Juonessa on dekkarin piirteitä ja tyyli on sopivasti humoristinen.

Päähenkilö Richard Meyhew on salaa väsynyt elämäänsä. Hänet repäistään kuitenkin hieman liian erikoiseen tilanteeseen hänen autettuaan Door-nimistä tyttöä. Laupias samarialais -kohtaus vie hänet maan alle ja kattojen päälle etsimään avainta, taistelemaan Petoa vastaan ja syömään kasvisruokia, koska tarjotut kissanfileet eivät häntä oikein houkuta.

Kirjassa esiintyvät palkkamurhaajaveljekset Croup ja Vandemar, jotka tuovat mieleen Gaimanin ja Pratchettin yhteisteoksen Good Omens. Yhtymäkohtia voi löytää myös Harry Potter -kirjoihin.

Todellinen fantasian ystävä on tämän varmaan jo lukenut, mutta jos joku haluaa uudenlaisen näkökulman Lontooseen ja erityisesti sen metroasemiin, niin tässä on oiva kirja.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (2012)

Nyt tulee pikaesittelyt kirjapinosta, joka pitää palauttaa kirjastoon. Näyttää olevan jokin raja uusimisillakin.

Vera Vala asuu Italiassa, jonne hän sijoittaa Arianna de Bellis -sarjan dekkarinsa. Tämä kirja on niistä ensimmäinen, mutta kirjan takaliepeessä luvataa, että lisää on tulossa.

Kirja sopi mainiosti luettavakseni nyt, kun yritän saada kasaan 100 kirjaa tälle vuodelle. Nopealukuiset viihdekirjat kasvattavat kirjaluetteloa mukavasti.

Arianna de Bellis on suomalais-italialainen leski, joka on perustanut yksityisetsivätoimiston ja liikkuu vaikutusvaltaisissa piireissä. Taustalle on kirjoitettu mysteeri, joka selvinnee seuraavissa osissa. Kuolema sypressin varjossa on viihdyttävä teos seurapiiri-, sukellus- ja ruoanlaittokuvauksineen. Kirjassa ei mässäillä väkivallalla eikä kuvailla oikeuslääketieteellisiä yksityiskohtia. Rikos ratkeaa haastattelemalla ihmisiä ja joutumalla osin itsekin vaaraan.  Kirjaa voisi kuvata aikuisten Neiti Etsiväksi: naispäähenkilöstä huolimatta jokseenkin perinteisiä sukupuolirooleja, sujuvaa sanailua, vaaratilanteita ja onnellinen loppu.

En voi sanoa, etten olisi pitänyt kirjasta, vaikka ei sarjasta suosikkiani tule.  Luultavasti tartun seuraavaankin sarjan kirjaan, jos ja kun kaipaan rentoutumista sohvalla tai riippukeinussa.

Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa

Pitäisi jo oppia, että jos kirjan mainosteksteissä luvataan ratkiriemukkuutta, niin todennäköisesti kritiikin kirjoittajan ja minun huumorintaju ei osu yksiin. Nappasin tämän kuitenkin mukaani uutuushyllystä tutun nimen ja "Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi" -lauseen takia.

Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjat ovat minulle tärkeitä siksi, että ne ovat Harry Pottereiden jälkeen seuraava kirjasarja, josta saatoin jutella sukulaislasten kanssa. Kirjoissa on sitä paitsi mukavaa seikkailuhenkeä. Colferin yritys jatkaa Linnunrata-trilogiaa ei sekään ollut ihan toivoton, joten uskaltauduin aloittamaan hiihtoloman tällä teoksella.

Kannen kuvan kraka kaulassa hymyilevät ammuskelijat eivät aivan vastaa sisältöä, sillä vaikka mainoslauseissa ja takakansitekstissäkin luvataan kevyttä seikkailua, on minusta tässä ihan riittävän tumma pohjavire. Kirjan päähenkilö Dan McEvoy on nimittäin rauhanturvaajaveteraani, joka saa aika ajoin muistumia menneistä tapahtumista Libanonista, eikä se ole minusta ihan niin posketonta kuin takakansi antaa ymmärtää.

Toki kirjassa on tarpeeksi rentoa ja hymyilyttävääkin ainesta. Roistot ovat osin julmia ammattilaisia, mutta osin täysin toheloita. Danin kadonnut lääkäriystävä Zeb, joka muuten kulkee suuren osan kirjan kestosta Danin päässä laukoen kommenttejaan, on epäonnistuvine kauneusleikkauksineen ihan huvittava.

Kirja sijoittuu New Jerseyssä sijaitsevaan pikkukaupunkiin ja ei-niin-hohdokkaaseen kasinoon, jossa Dan on portsarina. Mukana on rikollisia, kasinoemäntiä, Danin yläkerrassa asuva mieleltään järkkynyt nainen ja Irlannista takaumien kautta Danin kanssa keskusteleva tohtori Moriarty. Ilman Moriartyn kaltaisia viittauksia kirjallisuuteen ja viihteeseen tämä kirja olisi ollut tylsempi.

Tästä kirjasta tulivat hieman mieleen Nykäsen Raid-kirjat. Kirjoissa on samaa melko ylivoimainen sankari,  humoristiset sivuhenkilöt ja tarina, jossa liikutaan lähinnä lain ulkopuolella. En kuitenkaan varauksetta suosittele tätä Raidin ystäville, mutta paremman puutteessa uskoisin tämänkin menevän.

Juha Ruusuvuori: Ryöstetty pyhimys & Kaniikki Lupus

Innostuin kovasti, kun löysin kirjastosta nämä kirjat. Historia yhdistettynä seikkailutarinaan  kuulosti lupaavalta. Kirjat olivat hyviä, mutta ennakkotoiveet eivät ihan toteutuneet.

Näissä kirjoissa historian kuvaus sai minut kuitenkin lukemaan kirjat loppuun, sillä kuvattua aikaa harvoin tulee vastaan. Ryöstetyssä pyhimyksessä eletään vuotta 1299, ja Kaniikki Lupus seikkailee vuonna 1354.

Molemmissa kirjoissa eletään siis tanakasti Suomen keskiaikaa, jolloin taudit ja köyhyys tappoivat ihmisiä, rosvoja liikkui sekä rannikon vesillä että maissa ja rikkaalla miehellä oli jopa neljä kirjaa. Maailma on siis täysin erilainen kuin omamme. Kuitenkin ihmisten ahneus ja halu kerätä omaisuutta tai valtaa ovat samoja. Kirkonmiehet eivät ole näissä tarinoissa hallintomiehiä tai kauppiaita kummempia.

Ryöstetyn pyhimyksen päähenkilö on kauppias Nicholas Grisefoth, joka saa tehtäväkseen varastaa Pyhän Henrikin jäännökset Lallin nuolineen päivineen. Kaniikki Olaus Lupus on pian entinen kirkon palvelija, joka janoaa tietoa. Hänellä on edellä mainitsemani neljä kirjaa, mutta saatuaan tiedon papiston piilottelemasta vanhaa jumaluskoa ja sanan mahtia käsittelevästä kirjasta hän on valmis luopumaan omaisuudestaan saadakseen tuon kirjan. Molempien kirjojen päähenkilöillä on apunaan riuskoja miehiä ja noitakeinoja hallitseva nainen, ja molemmat selviytyvät tehtävistään, vaikka heidän vastassaan on joukko juonittelevia pappeja.

Kirjojen paras anti on ajankuva, eikä seikkailuissakaan ole mitään vikaa. Hieman lukemiseni herpaantui vaikkapa kaniikin keskustellessa pappisystäviensä kanssa jostain teologisesta kysymyksestä, vaikka se kuuluikin juoneen.

******

Tästä kirjasta alkaen otan käyttöön tunnisteen "100 / 2012", sillä päätin hetken mielijohteesta osallistua Facebookissa 100 kirjan lukuhaasteeseen. Liityin ryhmään, jossa tavoite on siis lukea 100 kirjaa tänä vuonna. Täydellinen luettelo toivottavasti 100 kirjasta on Facebook-ryhmässä, sillä tänne tuskin ehdin jokaisesta lukemastani kirjasta jotain kirjoittaa. Toki pyrin kirjoittamaan tänne niin monesta kuin ehdin.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Kun kirja alkaa sillä, että päähenkilö saa kuulan kalloonsa, on hyvä, että sitä ennen on takakansitekstistä jotain perustietoja kirjan aiheesta ja tarinasta. Tosin tämä kirja on niin mielikuvituksellinen ja monipolvinen, ettei mikään ennakkotieto pysty tähän valmistamaan.

Takakansi lupaa Jean le Flambeurin, mestarivarkaan ja huijarin, seikkailuja tulevaisuuden aurinkokunnassa. Seikkailut alkavat virtuaalisessa dilemmavankilassa ja yhtä outoja miljöitä riittää pitkin kirjaa. Puhumattakaan henkilöistä.

Jeania auttavat Mieli-niminen nainen ja hänen aluksensa Perhonen, jota voi pitää yhtenä henkilöistä. Tärkeä rooli on myös poliisilla. Poliisi Isidore tulee mukaan tarinaan aluksi tutkimaan suklaamestarin murhaa ja jatkaa tutkimuksissaan, kunnes on kasvokkain Jean le Flambeurin kanssa.

Kun tässä pitelen kirjaa sylissäni ja selaan sitä palauttaen samalla mieleeni tapahtumia ja hahmoja, huomaan, että yritykseni kuvata kirjan juonta, miljöötä tai henkilöhahmoja on tuhoon tuomittu. Kirjassa on liikaa kaikkea. Jo pelkästään alun murhatun kuvauksen ymmärtäminen vaatisi pitkän selostuksen. "Isidore 'silmää Oublietten ulkomuistia, ja pian vainajan kasvot muuttuvat tutuiksi kuin vanhan ystävän. Marc Deveraux, kolmas jalosyntyisinkarnaatio. Suklaamestari. Naimisissa. Yksi tytär."

Ulkomuisti, inkarnaatio, gogolpiraatit ja gevulotaisti ovat vain pieni näyte kirjan erikoista maailmaa kuvaavasta sanastosta. Kvanttivarkaan maailma on mielikuvituksellinen. Osa asioista on nykymaailman ilmiöiden todella pitkälle kehitettyjä versioita, kuten ulkomuisti, jota voisi kuvata eräänlaiseksi ihmisten mielten käytössä olevaksi internetiksi. Näiden kohdalla välillä vähän pelotti ajatus siitä, että kirjassa kuvatun kaltainen kehitys tuntui täysin mahdolliselta. Erityisesti tekniset jutut menivät minulta täysin ohi, pakko myöntää. Kirjassa ikään kuin oletetaan, että esitetyt tekniikat ovat hallussa, joten pitää hyväksyä se, että osa asioista selkenee tekstin edetessä. Osan kohdalla oli mukava huomata, että ymmärsi viittauksen johonkin kirjallisuuden klassikkoon.

Kvanttivarasta lukiessani olin pitkästä aikaa todella innostunut jostain kirjasta.  Pidän yleensä kaikista erilaisiin aikakausiin tai maailmoihin sijoitetuista dekkareista, mutta tässä kirjassa rikollisen jahtaaminen jäi sivuseikaksi.  Kirjan maailma kutkutti mielikuvitustani, joten oli kiva huomata viimeisellä sivulla, että jatkoa saattaisi ola tulossa.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Ehrström & Calonius -sarja

Nämä kirjat olivat kesän eräs parhaita lukukokemuksia, vaikka olenkin lukenut nämä aiemmin. Tällä kertaa kirjapino tarttui kirjastosta miehelle, joka ei tuntunut löytävän uutta dekkariluettavaa. Sanoin kirjoja nyt riittävän useallekin sadepäivälle.

Kirjailijakaksikko Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat luoneet mainion kuusiosaisen sarjan, jonka tapahtumapaikka ja -aika ovat minusta kirjojen paras anti. Kirjat sijoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle Helsinkiin ja sen ympäristöön sekä vähän muuallekin Suomeen. Kaupungin eri osien ja niissä asuvien ihmisten kuvaus on nykylukijalle hyppäys toiseen maailmaan - ei niin kauan sitten.

On mielenkiintoista ja paikoin huvittavaakin lukea ajasta ilman autoja ja nykyajan mukavuuksia. Se kiehtoo, vaikka en tuossa maailmassa haluaisi elää, en ainakaan köyhänä ja kipeänä. Sen verran karmaisevia ovat kirjassa kuvatut Punavuoren hökkelit tai Keski-Suomen torpat nälänhätäaikaan. Kirjan sanasto välittää ajankuvaa, samoin ihmisten puhetapa. Joitakin sanoja oli pakko tarkistaa: Kun suuruksella syödään liikkiötä, niin sehän tarkoittaa, että aamuun sijoittuvalla ruokahetkellä vedellään sianlihaa.

Kirjoissa on dekkariperinteen mukaisesti pääosassa parivaljakko, joka ratkoo rikoksia. Kumpikaan ei ole poliisi, vaan Johannes Calonius on köyhä lakitieteen opiskelija ja opettajatar Matilda Ehrström hänen vakavarainen serkkunsa. Jutut lähtevät liikkeelle siitä, että Johannes on - usein juovuspäissään - joutunut väärään paikkaa. Matildan tehtävänä on pelastaa ensin serkkupoikansa poliisiputkasta ja sitten yhdessä Johanneksen kanssa löytää oikea syyllinen.

Vaikka kirjojen juonet ovat ennalta-arvattavia, tekee historiaan sijoittaminen niistä mielenkiintoisia. Pidän myös siitä, että pääparin toinen osapuoli on nainen. Totta kai "rakas Matilda-serkku" joutuu enimmäkseen istumaan kotona ja rouvien salongeissa Johanneksen toimiessa aktiivisemmin ympäri kaupunkia. Kuitenkin Matildan päättelykyky on monesti lopullisen ratkaisun avain. Tärkeä on myös Matildan hyvä suhde naapuriinsa poliisimestari Fabian Olanderiin.

Molemmat kirjoittajat ovat viihdekirjallisuuden taitajia, mikä näkyy tekstissä. Selkeä dekkariperinteitä noudatteleva juoni, monet sivuhenkilöt ja epäillyt ja lopuksi ratkeava rikos toimivat täysin. Sen, mitä henkilökuvauksen syvyydessä ehkä menettää, saa miljöökuvauksessa takaisin. Kirjojen rakenne on hyvin oivallettu: tarinan kertoo aina vuorotellen Matilda tai Johannes. Näin eri henkilöiden maailma ja ajatustapa havainnollistuvat. Lopullisen sanan saa usein Fabian Olander, Helsingin poliisimestari.

Seuraavassa on lyhyet luonnehdinnat kustakin kirjasta. Kerron vain lyhyesti kirjan aiheen, en loppuratkaisua. En siis spoilaa, vaan annan kiinnostuneiden lukea tarinat itse. Suosittelen näitä ehdottomasti perinteisten dekkareiden ystäville ja vaikka Kaari Utriota lukeneille. Näistä kirjoista saa vähän erilaisen näkökulman 1800-luvun elämään.

Punavuoren keisarinna Punavuoren keisarinna on pahamaineinen rikollinen, joka käyttää hyödykseen vasta avattua rautatieyhteyttä Helsingistä Hämeenlinnaan. Johannes kiertää bordelleja ja Pitkänsillan takaisia hökkeleitä, kun Matilda seurustelee Kaivohuoneella. Kyse on paitsi murhasta, myös Suomen Pankin maineesta rahauudistuksen läpiviejänä.

Jumalan ruoska Eletään vuotta 1868, jolloin maassa on nälänhätä. Johannes ja Matilda matkustavat Keski-Suomeen auttamaan Johanneksen siskoa, Pirttisalmen kappalaisen rouvaa. Kappalainen on kadonnut, ja hänen epäillään vieneen mennessään hätäapuviljat. Henkilöitä on sen verran paljon, että osan kuvaus on varsin tyypittelevää, mutta pääosassa ainakin minulle tässä kirjassa on nälkävuosi ja siitä selviytyminen. Kirjan alkuun pantu henkilölista auttaa onneksi sivuhenkilöiden hahmottamisessa.

Ruumisvaunut Bulevardilla Nyt käy Johanneksen matka Helsingistä Stenforsin ruukkiin. Vuosi on 1869, ja Helsingin Seurahuoneella tehdään puukauppoja - ja yksi ruumis. Uutena henkilönä ilmestyy mainio Theodor Qvist, joka apulaispoliisimestarina harjoittaa nykyaikaista poliisitutkintaa, esimerkiksi mittaa epäiltyjen ruumiinrakenteen.

Murha Monrepoossa 1871 Viipuri oli osa Suomea. Viipuriin matkustaa paitsi Matilda ja Johannes, myös professori Morettin oopperaseurue. Laivamatkalla seurueen yksi jäsenistä ja kassa katoavat. Monrepoon kartanossa järjestetään konsertti matkakassan kartuttamiseksi, joten porukkaa tässä kirjassa jälleen riittää. Tapausta alkaa selvittää paikallinen poliisimestari, mutta tarvitaan toinenkin hirmuteko, ennen kuin juttu selviää.

Kuolema ylioppilastalolla Nyt herää Johannes pahasta paikasta: hänen vierellään makaa kuollut dosentti. Suomalaisuusjuhla saa karmean lopun, ja Johannes on jälleen epäiltynä. Rikosjuttu on monipolvinen, mutta minua huvittaa tässä kirjassa erityisesti akateemisen maailman kuvaus. Yhtenä sivuhenkilönä esitellään Emma Irene Åström, joka suorittaa yksityisesti ylioppilastutkintoa. Kunnon historiallisen kirjan perinteitä noudattaen neiti Emma on todellinen historian henkilö, Suomen ensimmäine nainen ylioppilaana ja maisterina.

Stenvallin tapaus Edellinen kirja päättyy suru-uutiseen: "Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa." Tämä sarjan viimeinen kirja alkaa hautajaismatkalla. Matilda osallistuu hautajaisiin ystäviensä Kaarlo ja Emilie Bergbomin puolesta. Bergbomit ovat suomalaisen teatterin perustajia ja todellisia historian henkilöitä, kuten tietenkin kirjan nimihenkilö Aleksis Stenvall eli Aleksis Kivi, joka oli ehkä kirjoittanut tunnetun tuotantonsa lisäksi monelle kiusallisen paljastuskirjoituksen. Eräs kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista on teatteri, ja Stenvallin käsikirjoitusta etsiessä tulevat tutuiksi myös Katajanokan hökkelit ja Tuusulan talot.

Luin kirjat tänä kesänä siis uudestaan, lähes putkeen. Koska joka kirjassa käsitellään jotain uutta paikkaa tai tilannetta kuten junamatkailu, yliopisto tai teatteri, niin ainakaan minulle ei tullut lukemisen varrella tunnetta, että kirjat toistaisivat itseään. Koska vuodet vierivät, myös henkilöt vanhenevat ja kehittyvätkin. Toivoisin kovin, että Manninen ja Raivio joko jatkaisivat sarjaa tai kehittäisivät uuden sankarin tai sankarittaren.

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Ah, Agatha! Vielä on lukematta Dame Christien kirjoja, vaikka olen aloittanut jo lukiossa, ellen aiemmin. Christie kuuluu ilman muuta Sapon perinteiseen osastoon ja on eräs kaikkien aikojen dekkarisuosikkini.

Nyt kun tv:ssäkin menevät kesäuusintoina Hercule Poirot -elokuvat, niin nappasin kirjastosta Poirotin varhaiset jutut. Novellinmittaiset jutut ovat hyvää lomalukemista silloin, kun on hetki aikaa istahtaa parvekkeelle tai patiolle esim. ruoanlaiton lomassa.

Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kertojana toimii kapteeni Hastings. Miljööt vaihtuvat Lontoosta Egyptiin ja rannikon lomanviettokohteisiin. Sivuhenkilöinä ja rikosten uhreina on yläluokkaa, joten kuvauksia kartanoista ja kaupunkiasunnoista riittää. Yhdessä tarinassa Poirot osallistuu jopa sodanaikaiseen tärkeän poliitikon katomaistapauksen tutkintaan, jolloin tarinan pohjavire on synkähkö. Viimeisessä Kadonneen testamentin arvoitus -jutussa on taas jopa humoristista Viisikko-henkeä.

Ainakin osa tarinoista on filmattu ja siten tuttuja tv-sarjasta, joten lukiessani näin sieluni silmin David Suchetin ja Hugh Fraserin näyttelemän parivaljakon.  Poirotin persoona on kirjoissa ja filmeissä ylimielinen, mutta näissä tarinoissa Poirot on paikoin jopa hieman ilkeä puhuessaan Hastingista.

Mukavaa luettavaa, yhtä kaikki. Ei jää varmaan viimeiseksi Christien kirjaksi tänä kesänä.

Janet & Isaac Asimov: Norby - seonnut robotti

Haluan kannustaa kaikkia lukemaan. Erityisesti yritän saada sukulaislapset innostumaan lukemisesta, ja yhtenä keinonani on kirjojen suositteleminen. Jotta voisin suositella kivoja kirjoja, minun täytyy tietää niistä jotain. Siksi vierailen säännöllisesti kirjaston lasten ja nuorten osastolla.

Tämä pikku kirja (119 sivua) aloittaa Norby-sarjan, josta ei ilmeisesti ole suomennettu kuin tämä ensimmäinen. En tosin ihmettele, jos tämä ei ole vedonnut nuoriin lukijoihin. Tosin minun on vaikea ajatella, mitä olisin pitänyt kirjasta sen kirjoitusvuonna 1983, joilloin oli nuori itsekin. Ehkä se olisi ollut ihan kiva.

Kirjailija Isaac Asimov on kuuluisa sci-fi-kirjoistaan, mutta täytyy tunnustaa, etten ole lukenut yhtään. En ole koskaan ollut kovin innostunut siitä genrestä, mutta ajattelin, että tunnetun kirjailijan lastenkirjasta olisi kenties hyvä aloittaa. Samalla saisin uuden kirjan suositeltavaksi suvun lapsille.

Tätä kirjaa en aio suositella. Tiedän kyllä, että veljenpoika arvostaisi näin lyhyttä kirjaa, mutta minusta sisältö saisi olla kiinnostavampi. Kirjaa alkaa lupaavasti: Jeff Wells joutuu ulos Avaruusakatemiasta ja hankkii halvalla robotin, joka pystyy tekemään paljon sellaista, mitä muut robotit eivät pysty. Valitettavasti tällä Norby-nimisellä robotilla on myös omalaatuinen persoonallisuus, jonka ansiosta Jeff joutuu käsittelemään sitä kuin tuittupäistä lasta.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti, kun Jeff ja Norby etsivät Jeffin veljeä ja sitten pakenevat Aurinkokuntaa uhkaavia roistoja. Kirjan juoni on seikkailua ja henkilöhahmot siihen sopivia. Mukana on vähän huumoriakin. Minua huvitti lopun taistelukohtaus, jossa roolin saa myös lintubongareita johtanut neiti Higgins.

Kokonaisuus on hyvistä elementeistä huolimatta vaisu. Jotenkin vain kirja on vanhanaikainen. Tämän sanottuani tekisi mieli lukea edes pätkä jostain Jules Vernen kirjasta, jotta näkisi, onko aika syönyt sitäkin. En nimittäin usko, että vanhanaikaisuuden tunne tulee vain siitä, että kirja on yli kaksikymmentä vuotta vanha. Muistan hyvin esimerkiksi Tähtien sota -elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1977, eikä ole mielestäni vieläkään menettänyt tehoaan.

Eoin Colfer: Vielä yksi juttu...

Eoin Colfer on kirjoittanut kuudennen osan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja -trilogiaan. Tartuin siihen epäileväisenä, sillä en ole oikein innostunut jatko-osista, varsinkaan jos jatko-osan on kirjoittanut joku muu kuin alkuperäinen kirjailija.

Olen pitänyt Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niistä on ollut paljon juteltavaa Veljenpojan kanssa. Niissä on Harry Potter meets James Bond -aihe ja humoristista tyyliä. Siksi uskalsinkin ottaa tämän kirjan, koska tiesin Colferin osaavan kirjoittaa hauskasti.

Vielä yksi juttu... alkaa vanhojen tuttujen henkilöiden esittelyllä. Uutena hahmona mukana on Arthur Dentin tytär Random. Maapallo tuhotaan jälleen, mutta pieni joukko maan asukkaita on aiemmin lähtenyt toiselle planeetalle. Sankarit lähtevät matkalle halki avaruuden estääkseen vogonien yrityksen tuhota kaikki jäljellä olevat ihmiset. Mukana hääräilee oikeita jumalia, joista Torilla on suurin rooli.

Kirjassa on paljon hauskoja kohtauksia. Suosikkini on luku, jossa "uuden maan" asukkaille etsitään jumalaa. Asukkaiden johtaja haastattelee jumalaehdokkaita kunnon "mitkä ovat vahvuutesi jumalana?" -tyyliin. Kuitenkin minua häiritsivät tässä kirjassa juuri ne asiat, joista pidän Adamsin kirjoissa eli erikoiset henkilöhahmot, monet alaviitteet ja tarkat selitykset. Plussan puolelle lukukokemuksen vie huumori. Hauskat kirjat, siis sellaiset, jotka saavat nauramaan, ovat harvassa.

Kirja loppuu niin, että epäilen jatkoa olevan tulossa. Aion kyllä lukea senkin. Pienellä varauksella voin tätä suositella Linnunrata-faneille. Jos trilogiaa ei ole lukenut, tästä voi olla vaikea saada otetta.

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)

Leena Lehtolainen goes James Bond. Maria Kallio -dekkareiden jälkeen Lehtolainen tuo tuotantoonsa uuden sankarin.

Päähenkilö henkivartija Hilja Ilveskero on tosiaan sankariainesta. Hän on lapsuudessaan kovia kokenut nainen, joka on valmistunut amerikkalaisesta turvallisuuskoulusta henkivartijaksi. Vaikka miljöönä on lähes koko ajan Suomi, niin kirjan tapahtumat liittyvät eurooppalais-venäläiseen energiapolitiikkaan.

Sivuhenkilöitä on melkoinen joukko, ja osalla on dekkariperinteeseen kuuluva erikoinen nimi, esim. turvallisuuskouluttaja Mike Virtue tai oligarkki Valentin Paskevits. Lehtolaisen tapa kuvata sivuhenkilöitä on hieno. Hän piirtää muutamalla yksityiskohdalla uskottavan kuvan syrjäkylillä asuvasta pariskunnasta tai naapurin eläkeläisrouvasta. Rikollisten ja polisiien kuvaus on ainakin kirjan todellisuudessa uskottavaa.

Totta kai toivoisi, ettei Valentin Paskevitsin tai Boris Vasilievin kaltaisia roistoja tai murhatun liikenaisen Anita Nuutisen kaltaisia tyyppejä ole olemassakaan. Ainakaan Kotkan seudulla. Kirjassa nimittäin käydään pariin otteeseen kotikaupunkini tienoilla, tosin kartanossa, jota ei ole olemassakaan.

Olen ollut Leena Lehtolaisen fani jo kauan ja pidin tästäkin kirjasta. Kerronta on sujuvaa, kieli on hyvää ja seikkailun lisäksi lukija oppii hieman jotain ilveksistäkin. Lisäksi kirjassa on omaa genreään kommentoivaa ironiaa, josta pidän.

Lomadekkarilistalta on nyt toinen luettu. Saattaa olla, että Soininvaara jää lukematta, mutta Röngän ja Remeksen ehdottomasti luen ennen loman loppua.

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala (2005)

Neil Gaiman vaikuttaa mieleiseltäni kirjailijalta. Pidän nimittäin tarinoista, erityisesti jos ja kun niissä on onnellinen loppu. Tämä on vasta ensimmäinen Neil Gaimanin kirjoittama kirja, jonka luen, mutta hyvältä vaikuttaa.

Tosin aivan ensimmäinen Gaiman-kirja tämä ei ole, sillä muistan lukeneeni Hyviä enteitä -kirjan, jonka ovat kirjoittaneet Gaiman ja suosikkini Terry Pratchett. Osasin siis odottaa fantasiaa.

Hämähäkkijumala ei ole Tolkien- tai Pratchett-tyyppinen fantasiateos, jossa kaikki tapahtumat sijoittuvat fantasiamiljööseen ja -aikaan. Tässä romaanissa eletään nykyaikaa lähinnä Lontoossa. Päähenkilö on Paksu Charlie, jonka elämä on alussa hyvin: hänellä on kohtuullinen työpaikka, mukiinmenevä asunto ja morsian. Sitten hänen isänsä kuolee ja hän saa kuulla, että hänellä on veli, minkä jälkeen kaikki muuttuu. Reaalimaailman lisäksi Charlie pääsee tutustumaan noitiin ja toiseen todellisuuteen, isänsä hämähäkkijumalan maailmaan.

Kirjan alku tuntuu vähän tylsältä, koska tosiaan odotin fantasiamaailmaa. Alkupuolella kerrotaan myös muutama eläinsatu hämähäkkijumalasta ja muista eläimistä. Ne tuntuivat ensin irrallisilta ja epäkiinnostavilta, mutta kun päästiin satuun, jossa mukaan tulee lintunainen, niin johan alkaa vauhti lisääntyä. Sen jälkeen kirjaa ei tee mieli laskea käsistään. Kirjassa on seikkailun lisäksi huumoria, joka syntyy veljesten suhteesta ja muutamista sivuhenkilöistä, erityisesti Charlien kihlatun Rosien äidistä.

Hieman minua häiritsi, etten päässyt varmasti selville, mitä kulttuuria hämähäkkijumala edustaa. Toisaalta eläintarinat ovat yhteisiä kaikille kulttuureille, joten ne ymmärtää helposti. Ilmeisesti Charlien isällä on jamaikalaiset juuret, ainakin kirjan loppuhuipennus tapahtuu Karibian merellä.

Gaiman on Pratchettin tapaan nykyaikainen kirjailija. Hänellä on omat nettisivut, joilta voi lukea hänen kuulumisiaan. Hän mainitseekin Hämähäkkijumalan lopussa kiitoksissaan bloginsa ja sen lukijat, jotka "olivat aina paikalla, kun minun piti saada tietää jotain, ja jotka ymmärtääkseni tietävät yhdessä kaiken, mitä tiedettävissä on".

Mika Waltari: Turms kuolematon

681 sivua mahtavaa tarinaa! Lars Turms vie lukijan kymmenessä kirjassaan halki antiikin maailman. Teoksen alaotsikossa kerrotaan aika: noin 520 - 450 eKr. Karttaa kirjassa ei valitettavasti ole, mutta tarinaa olisi mielellään seurannut myös siitä. Tekeehän Turms pitkän matkan Kreikassa ja Roomassa.

Teos on yhtä suurta takaumaa. Turms ottaa elämänsä aikana keräämiänsä kiviä esille ja kirjoittaa muistelmansa. Hän on löytölapsi, joka etsii itseään ja sukuaan. Hänen matkansa alkaa, kun hän temppelin poltettuaan menee kysymään neuvoa Delfoin oraakkelilta. Matkan varrella hän tapaa ja menettää ystäviä ja naisia. Teoksen sankarit ovat ovelia ja urheita ja naiset Waltarille tyypillisiä, osa petollisia ja osa hyviä. Lopulta Turms saa kuulla olevansa etruski ja kansansa pyhä mies, lukumo.

Turmsin tarina on miehen tarina. Tulee heti mieleen ”Sinne ja takaisin” –hupisivuston tiivistelmä Waltarin teoksista. Sinuhesta sanotaan ”Suomalaista miestä ahistaa, mutta muinaisessa Egyptissä.” ja Turms kuolemattomasta ”Kuten Sinuhe, mutta muinaisella Välimerellä.”

Pelkkää ahistusta teos ei ole, mutta jonkinlainen lempeä pessimismi siitä heijastuu. En voi siis olla ajattelematta, että tässä kirjailija purkaa paitsi omia tuntojaan taiteilijana myös yleisemmin elämänasennettaan: ” Olkoon kirjoitukseni vain leikki ja oikku, kuten elämä parhaimmillaankin on vain leikki ja oikku.”

Waltari on tätä(kin) kirjaa kirjoittaessaan tehnyt massiivisen taustatyön. Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassa Unio Mysticassa kerrotaan, miten Waltari oli käynyt tutustumassa etruskien historiaan Italian museoissa ja vanhoissa kaupungeissa. Lukija voi siis luottaa antiikin ajan kuvaukseen. Teoksessa mainitaan myös monia historiallisia henkilöitä, mikä sai minut harmittelemaan, miten vähän koulun historiantunneilta enää muistaa.

Kymmenes kirja päättyy Turmsin kuolemaan valmistumiseen. Tarina on kerrottu. Lopussa palataan alkuun: Turms käy läpi keräämänsä kivet, joiden perusteella hän on tarinansa kirjoittanut. Kirjoitukset voivat kadota ja tarinat unohtua, mutta Turms luottaa siihen, että seuraavan kerran palatessaan hän löytää jälleen kivet. Sillä hän on joskus palaava, vuosisatojen tai vuosituhansien jälkeenkin.

Sebastian Faulks: Piru perii omansa (2008)

Piru perii omansa (Gummerus) on James Bond-seikkailu, joka on kirjoitettu Ian Flemingin hengessä. Flemingin jälkeenhän Bond-kirjoja ovat kirjoittaneet useat kirjailijat. Wikipedian mukaan "Flemingin kuoleman jälkeen suosittua sarjaa ovat jatkaneet Kingsley Amis (1968), Christopher Wood (1977–1979), John Gardner (1981–1996) ja Raymond Benson (1996–2002)." Gardnerin ja Bensonin kirjoja olen lukenut, mutta nyt täytyy panna mieleen nimet Amis ja Wood seuraavaa kirjastoreissua varten.

Kirjan päähenkilö on tietenkin agentti Bond, joka kauniin naisen avustuksella pelastaa maailman, tai siis Englannin, mikä tässä yhteydessä lienee sama. Faulks pystyy mielestäni luomaan bondmaisen maailman muiden sarjan kirjojen tyyliin. Roisto on tyypillinen Bond-roisto eli fyysisesti muista erottuva hullu, ja nainen on yhtä tyypillinen sankaritar eli Bondin pauloihin lankeava kaunotar. Tapahtumat sijoittuvat kylmän sodan aikaan, ja Bond joutuu toimimaan jopa Neuvostoliitossa. Samassa yhteydessä mainitaan Suomi ja naapurikaupunkimme Hamina.

Kirja sopii mainiosti riippumatossa luettavaksi, kun aurinko paistaa ja ajatus karkaa välillä muualle kuin kirjan tapahtumiin. Jos ei pidä Bond-elokuvista, ei kannata tarttua tähänkään, mutta jos on elokuvien ystävä, pystyy näkemään kirjan kohtauksia mielessään jo filmillä. Minun mielikuvissani sankari on tietysti Pierce Brosnanin näköinen. ;)