sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa

Pitäisi jo oppia, että jos kirjan mainosteksteissä luvataan ratkiriemukkuutta, niin todennäköisesti kritiikin kirjoittajan ja minun huumorintaju ei osu yksiin. Nappasin tämän kuitenkin mukaani uutuushyllystä tutun nimen ja "Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi" -lauseen takia.

Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjat ovat minulle tärkeitä siksi, että ne ovat Harry Pottereiden jälkeen seuraava kirjasarja, josta saatoin jutella sukulaislasten kanssa. Kirjoissa on sitä paitsi mukavaa seikkailuhenkeä. Colferin yritys jatkaa Linnunrata-trilogiaa ei sekään ollut ihan toivoton, joten uskaltauduin aloittamaan hiihtoloman tällä teoksella.

Kannen kuvan kraka kaulassa hymyilevät ammuskelijat eivät aivan vastaa sisältöä, sillä vaikka mainoslauseissa ja takakansitekstissäkin luvataan kevyttä seikkailua, on minusta tässä ihan riittävän tumma pohjavire. Kirjan päähenkilö Dan McEvoy on nimittäin rauhanturvaajaveteraani, joka saa aika ajoin muistumia menneistä tapahtumista Libanonista, eikä se ole minusta ihan niin posketonta kuin takakansi antaa ymmärtää.

Toki kirjassa on tarpeeksi rentoa ja hymyilyttävääkin ainesta. Roistot ovat osin julmia ammattilaisia, mutta osin täysin toheloita. Danin kadonnut lääkäriystävä Zeb, joka muuten kulkee suuren osan kirjan kestosta Danin päässä laukoen kommenttejaan, on epäonnistuvine kauneusleikkauksineen ihan huvittava.

Kirja sijoittuu New Jerseyssä sijaitsevaan pikkukaupunkiin ja ei-niin-hohdokkaaseen kasinoon, jossa Dan on portsarina. Mukana on rikollisia, kasinoemäntiä, Danin yläkerrassa asuva mieleltään järkkynyt nainen ja Irlannista takaumien kautta Danin kanssa keskusteleva tohtori Moriarty. Ilman Moriartyn kaltaisia viittauksia kirjallisuuteen ja viihteeseen tämä kirja olisi ollut tylsempi.

Tästä kirjasta tulivat hieman mieleen Nykäsen Raid-kirjat. Kirjoissa on samaa melko ylivoimainen sankari,  humoristiset sivuhenkilöt ja tarina, jossa liikutaan lähinnä lain ulkopuolella. En kuitenkaan varauksetta suosittele tätä Raidin ystäville, mutta paremman puutteessa uskoisin tämänkin menevän.


Pasi Lampela: Kuolemansairauksia

Kun käynnissä on ÄI2-kurssi, niin käteni tarttuu normaalia innokkaammin novelli- ja runokokoelmiin, joista jälkimmäisiä luen muuten todella harvoin. Tämä Pasi Lampelan pieni kokoelma kiinnitti huomioni, koska sen kansikuva on niin herkkä ja koska sen takakannessa mainittiin sana elämänvalhe.

Olin joitakin vuosia sitten Kotkan kritiikkipäivillä, jossa muistaakseni päivien puheenjohtaja Matti Mäkelä sanoi, että käsite elämänvalhe on nykyään tuntematon. Ibsenin aikaan oli vielä mahdollista, että ihmiset sepittivät itselleen kunniallisen tarinan, joka peitteli menneitä huonoja tekoja ja petoksia, mutta että nykyään ei mitään sellaista enää olisi, jota pitäisi koko elämänsä peitellä.

Lampelan kahdeksasta novellista kaikissa voi kuitenkin sanoa olevan ihmisiä elämänvalheen kurimuksessa. Punainen iltapuku -nimisessä novellissa on suorastaan ibsenmäinen kuvio: kaksi talousasioissa menestynyttä mutta myös petoksia tehnyttä miestä, nainen heidän välillään sekä lapsi, joka ei tiedä totuutta.

Novellit on nimetty pelkistetysti: mainitsemani Punaisen iltapuvun lisäksi kokoelmassa on Poika, Tyttö, Sormus, Päiväkirja, Demonit, Henki ja elämä sekä Vihan päivä. Jokaisen novellin henkilöt ovat tilanteessa, jossa nykyisyyttä varjostaa jokin menneestä. Jokaisella on omat puhumattomat kipunsa. Jokainen myös joutuu muutoksen eteen. Osa joutuu elämää ravistelevaan tilanteeseen tahtomattaan ja osa vasta suunnittelee muutosta.  Osa heistä tekee irtioton, vaikka ei yhtä traagisen kuin viimeisen novellin Vihan päivän poika.

Vihan päivä jää mieleen pitkäksi aikaa, sillä siinä ollaan pommin rakentaneen abiturientin pään sisällä. Tässä novellissa kiteytyy koko kokoelma, vaikka novellin päähenkilö, nimetön poika, onkin muiden novellien päähenkilöitä nuorempi. Hän kertoo jo kauan "nöyristelleensä ja nielleensä paskaa" elämänsä painajaisessa, jonka hän on päättänyt lopettaa. Viittaukset tunnettuun kauppakeskustragediaan ovat ilmeiset, mikä tekee novellista vaikuttavan.

Mietin lukiessani, mitä Lampela haluaa näillä teksteillä sanoa. Onko maailma todella näin synkkä? Eivätkö tuskaa sisällään kantavat ihmiset todellakaan löydä apua? Pessimisti allekirjoittaa tummuuden, mutta optimisti näkee mahdollisuuden siinä, missä nämä henkilöt eivät onnistuneet - toisen ihmisen kohtaamisessa ja oman tien löytämisessä. Jotain viitteitä kohtaamisen mahdollisuudesta annetaan novellissa Päiväkirja, jossa mies ja nainen löytävät toisensa ja sitä kautta muuttavat elämänsä.

Novellien ystävälle ja ihmiselon synkkyyden pohtijalle. Heille tätä voisi suositella.





sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää

Tämä on elämäni ensimmäinen ns. vaalikirjaksi luokiteltavaksi sopiva teos. Tosin kirjaston uutuushyllystä bongasin ensin kirjan nimen ja sitten vasta kirjoittajan. "Anna mun kaikki kestää" -sanonta kuului äitini repertuaariin, joten tuo lause toi mukavasti lapsuuden mieleen. Toki äitinikin käytti lausahdusta samanlaisissa, hieman epätoivoisen huvittuneissa tunnelmissa kuin Pekka Haavisto kommentoidessaan rauhanneuvotteluvaltuuskuntien ruokailujärjestelyjä, joten muistot, jotka mieleen pulpahtivat, eivät välttämättä olleet kaikkein mukavimpia.

Luin kirjan kahdessa osassa. Aluksi luin puolet kirjasta eli vain luvut I ja II, joissa Haavisto kertoo toimistaan rauhan- ja ympäristöneuvottelijana. Tämä oli syy, miksi lainasin kirjan. Kulttuurien kohtaaminen kiinnostaa minua, ja olikin kiinnostavaa lukea äärimmäisistäkin tilanteista, joissa välittävän osapuolen täytyy osata olla provosoitumatta ja asettaa sanansa hyvin - ja kehittää lehmän hermoja. Haavisto näyttää kohtaavan kaikki puhtaalta pöydältä ja arvostavasti. Kirjan alaotsikko "Sovinnon kirja" kuvaa täysin hänen lähestymistapaansa.

Kun vaalitaistelu siirtyi toiselle kierrokselle, päätin lukea kirjasta loputkin. Olen kohdannut Pekka Haaviston lyhyesti ranskan opiskelujeni merkeissä, jolloin minulle jäi hänestä hyvä kuva - niin kuin kaikista muistakin maanmiehistä ja -naisista, joita koululla tapasin. Nyt ajattelin, että voisin antaa Haaviston vakuuttaa minut myös asialla, sillä Niinistöä kannattavaa puhetta olen kuullut niin monelta suunnalta, että hänen puolestaan minulla oli jo tarpeeksi argumentteja.

Anna mun kaikki kestää -kirjan luvut III, IV, V ja VI käsittelevät maailmanpolitiikka, Haaviston lapsuus- ja nuoruusmuistoja, luonto- ja kulttuurikokemuksia ja suomalaisuutta. Onpa loppupuolella jopa teksti nimeltä "Pari riviä isänmaallisuudesta". Aiheista huolimatta Haavisto välttää pateettisuuden, vaikka joissakin teksteissä kyllä oli kirjan alkupään tyylistä poikkeavaa hehkutusta. Hän kirjoittaa sujuvasti ja tarjoilee kivoja tiedonpoikasia mielipidetekstin lomassa.

Esipuheessaan Haavisto kommentoi vaalikirja-asiaa: "Poliitikon elämässä vaaleja tulee ja menee. Koska jotkin vaalit ovat aina tulossa, poliitikon kirjat pannaan helposti omaan, vaalikirjakategoriaan. Toivon, että tmän kirjan ajatukset ja kokemukset kestävät tarkastelua myös vaalien välillä." Vaalikirjalla on tosiaan hieman huono maine, mutta se ei ole ollut syynä vaikkapa siihen, etten ole aiemmin niitä lukenut. Jos kirjassa on jokin kiinnostava aihe, kuten tässä sovittelu- ja ympäristötyö, niin kirja kiinnostaa kenen tahansa kirjoittamana. Tykkään lukea pamflettejakin sopivasta aiheesta, ja tätä kirjoittaessani on yöpöydällä kesken Merete Mazzarellan uusin kirja, jossa hän aivan Haaviston tapaan kertoo omasta elämästään ja ajatuksistaan sekä kommentoi ajankohtaisia asioita.

Kirjastoluokituksessa Haaviston kirja on pantu luokkaan 99.1 eli elämäkerrat, muistelmat (tarkemmin 99.13 yhteiskuntaelämän, kasvatuksen ja maanpuolustuksen edustajat eli poliitikot, presidentit ym.) ja Mazzarellan kirja taas luokkaan 86.22 eli suomenruotsalaisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Molemmista kirjoista minulle tulevat  mieleen blogit. Näitä juttuja voisi hyvin lukea kummankin blogista, joka olisi sekoitus asiaa ja ajankohtaisten tapahtumien kommentointia. Haavisto on bloggaamista kokeillutkin, mutta sai tarpeekseen kommenttien alatyylisyydestä.

Suosittelen tätä kirjaa niille, joita aihe tai kirjoittaja kiinnostaa. Haavisto ei puhu tässä teoksessa vaaleista tai muutenkaan "tee politiikkaa" mitenkään hyökkäävästi, joten uskoisin, että kirja kantaa hänen toiveensa mukaisesti vaalien välilläkin. Riitojen sovittelemiseen voi tästä kirjasta saada ajatuksia, vaikkei kiertäisikään maailmalla rauhaa rakentamassa, vaan yrittäisi ratkoa vaikkapa sisarusten välisiä kiistoja.


lauantai 4. helmikuuta 2012

Juha Ruusuvuori: Ryöstetty pyhimys & Kaniikki Lupus

Innostuin kovasti, kun löysin kirjastosta nämä kirjat. Historia yhdistettynä seikkailutarinaan  kuulosti lupaavalta. Kirjat olivat hyviä, mutta ennakkotoiveet eivät ihan toteutuneet.

Näissä kirjoissa historian kuvaus sai minut kuitenkin lukemaan kirjat loppuun, sillä kuvattua aikaa harvoin tulee vastaan. Ryöstetyssä pyhimyksessä eletään vuotta 1299, ja Kaniikki Lupus seikkailee vuonna 1354.

Molemmissa kirjoissa eletään siis tanakasti Suomen keskiaikaa, jolloin taudit ja köyhyys tappoivat ihmisiä, rosvoja liikkui sekä rannikon vesillä että maissa ja rikkaalla miehellä oli jopa neljä kirjaa. Maailma on siis täysin erilainen kuin omamme. Kuitenkin ihmisten ahneus ja halu kerätä omaisuutta tai valtaa ovat samoja. Kirkonmiehet eivät ole näissä tarinoissa hallintomiehiä tai kauppiaita kummempia.

Ryöstetyn pyhimyksen päähenkilö on kauppias Nicholas Grisefoth, joka saa tehtäväkseen varastaa Pyhän Henrikin jäännökset Lallin nuolineen päivineen. Kaniikki Olaus Lupus on pian entinen kirkon palvelija, joka janoaa tietoa. Hänellä on edellä mainitsemani neljä kirjaa, mutta saatuaan tiedon papiston piilottelemasta vanhaa jumaluskoa ja sanan mahtia käsittelevästä kirjasta hän on valmis luopumaan omaisuudestaan saadakseen tuon kirjan. Molempien kirjojen päähenkilöillä on apunaan riuskoja miehiä ja noitakeinoja hallitseva nainen, ja molemmat selviytyvät tehtävistään, vaikka heidän vastassaan on joukko juonittelevia pappeja.

Kirjojen paras anti on ajankuva, eikä seikkailuissakaan ole mitään vikaa. Hieman lukemiseni herpaantui vaikkapa kaniikin keskustellessa pappisystäviensä kanssa jostain teologisesta kysymyksestä, vaikka se kuuluikin juoneen.

******

Tästä kirjasta alkaen otan käyttöön tunnisteen "100 / 2012", sillä päätin hetken mielijohteesta osallistua Facebookissa 100 kirjan lukuhaasteeseen. Liityin ryhmään, jossa tavoite on siis lukea 100 kirjaa tänä vuonna. Täydellinen luettelo toivottavasti 100 kirjasta on Facebook-ryhmässä, sillä tänne tuskin ehdin jokaisesta lukemastani kirjasta jotain kirjoittaa. Toki pyrin kirjoittamaan tänne niin monesta kuin ehdin.