Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Vasta ottaessani kuvaa tästä kirjasta, tajusin, että kirjan kannessa olevassa kuvassa istuu mies katolla. Olin hahmottanut kyllä kuvassa olevan talon ja harmaan taivaan, mutta mies oli jäänyt jotenkin huomaamatta.

Kannen mies istuu rauhallisena ja katselee jonnekin. Kirjan päähenkilö Antti nousee hänkin katolle, mutta putoaa sieltä. Putoamisen jälkeen Antti ei enää olekaan nykyhetkessä, vaan vuodessa 1941 ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi Saksaan.

Isänmaan tähden rakentuu Antin Saksan-muistoihin, joihin on merkitty päiväkirjamaisesti paikkakunta ja päivämäärä. Antin tie vie Helsingistä Saksan ja Itä-Euroopan kautta takaisin Helsinkiin ja Kätilöopistolle. Antin muistoissa vuorottelevat sodan kamaluudet ja Leila-vaimon kanssa koetut hetket. Tärkeä sivuhenkilö on Erkki, jonka Antti tapaa laivalla matkalla Saksaan. Erkki jakaa Antin kanssa sotakokemukset, mutta ei selviä niistä samalla tavalla kuin Antti näyttää selviävän.

Antin muistojen kanssa kerronnassa vuorottelee Antin serkku Kaarlo, joka elää katkeranoloista elämää leskimiehenä. Kaarlokin on sotaveteraani, joka toivoo saavansa huomiota. Hän on kirjan surullinen hahmo, jonka tarve olla tärkeä on riipaiseva. Paitsi sodasta, Isänmaan tähden kertoo siis myös vanhenemisesta. Kaarlon suuhun on pantu monet vanhuutta koskevat surulliset kommentit.

Sotaan liittyy aina käsitys sankaruudesta. Teos näyttää, miten isänmaan tähden tehty teko voikin muuttua täysin. Antin Saksaan lähtö oli sankarin teko, mutta myöhemmin siitä ei voinut puhua. Vaikka Kaarlon kotimaassa käymä sota on jälkipolvien  silmissä kunniallisempi, ei hänkään koe saavansa ansaitsemaansa arvostusta.

Kaiken kaikkiaan kirja teki minut surulliseksi. En jaksanut pohtia tämän kirjan yhteydessä usein mainittuja asioita eli Suomen historian vaiettua vaihetta tai sitä, että nuori nainen kirjoittaa sodasta. Kaikki sotaa tavalla tai toisella käsittelevät kirjat tuovat eteen niin käsittämättömiä kohtauksia, ettei niiden yhteydessä enää kiinnosta teoretisointi. Kun vielä joka hetki jossain päin maailmaa sota jatkuu, niin edes historiallinen näkökulma ei poista tarinan kauheutta.

Jenni Linturin kirja on ehdottomasti mukana, kun esittelen tulevilla kursseilla sota-aiheista luettavaa. Suosittelen tätä ihan kaikille.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Luin tämän kirjan jo jokin aika sitten. Nyt on pakko kirjoittaa jotain, sillä kirjasto karhuaa kirjaansa ties monennenko kerran. Minulla on tapana palauttaa saman tien ne kirjat (esim. tietokirjat tai puoliksi luetut), joista en aio kirjoittaa mitään, ja jättää sivupöydälle ne, joista haluan kirjoittaa.

Lukiessani tätä Viiniä keittiössä -teosta ajattelin, että tästä kirjoitan. Nyt kun tämä on vuorossa, on harmi huomata, että tästä ei ole jäänyt niin vahvaa muistikuvaa, kuin lukiessa ehkä ajattelin.

Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu paljon. Chloé-niminen nainen lähtee appensa Pierren kanssa perheen maaseutumökille ja viettää siellä joitakin päiviä. Chloén mies on jättänyt hänet, ja hän haluaa viedä tyttärensä pois. Lapset katsovat piirrettyjä tai nukkuvat, kun Chloé ja Pierre juovat viiniä keittiössä ja puhuvat.

Koko kirja on nuoren naisen ja vanhenevan miehen vuoropuhelua. Vain joitakin tapahtumia tyyliin "hän pesi astiat" kerrotaan keskustelun lomassa. Keskustelu liikkuu parisuhteissa. Chloé käsittelee hänet yllättänyttä eroa ja muistelee elämäänsä ennen sitä. Pierre ensin lähinnä kuuntelee, mutta kertoo sitten oman elämäntarinansa, jonka kautta Chloén tilanne peilautuu ja joka tuo kirjaan toisen näkökulman pettämiseen ja jättämiseen.

Teoksen alkuperäinen nimi on Je l'aimais eli Minä rakastin, mikä jälleen siirtää hieman kirjan tarkastelukulmaa verrattuna nimeen Viiniä keittiössä. Kirja oli ilmestyessään vuonna 2002 Ranskan myydyin romaani, mikä ei ihmetytä minua. Gavalda kirjoittaa jotenkin kevyesti, vaikka aihe ei kevyt olekaan. Pidän Gavaldan tyylistä, mutta sisältönsä puolesta tämä kirja ei minua paljonkaan puhutellut. Koska Viiniä keittiössä on lyhyt (132 sivua) ja itse asiassa Gavaldan ensimmäinen romaani, voinen suositella tätä hänen tuotantoonsa tutustuvalle.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää alkaa siitä, kun Judd Fozmannin ateisti-isä kuolee ja jättää jälkeensä toiveen, että perhe viettäisi juutalaisen perinteen mukaista suruviikkoa. Kirjan nimi ja takakannessa luvattu  tyylilaji "tragedian ja komedia yhdistelmä" saavat saman tien selityksensä,

Kirja etenee kronologisesti, siinä on 50 lukua, joista osa on takaumia Juddin elämään, erityisesti parisuhteeseen ja avioliittoon, ja osa on jaettu eräänlaisiin kohtauksiin. Kohtaukset on "nimetty" kellonajoilla, joten lukija pääsee seuraamaan Juddin elämää seuraavan seitsemän päivän ajan lähes vuorokauden ympäri.

Suruviikko tarkoittaa sitä, että perhe istuu seitsemän päivän ajan välillä kaikki yhdessä, välillä pienemmissä kokoonpanoissa olohuoneessaan ja ottaa vastaan surunvalittelijoita. Ihmiset tuovat mukanaan ruokaa, joten tilaisuudesta muodostuu myös viikon kestävä buffet. Mukana on äiti sekä 3 veljeä ja sisar puolisoineen tai tyttöystävineen. Judd on vastikään eronnut, joten hän saa majapaikakseen kellarin. Perhe siis paitsi istuu yhdessä koko ajan, myös asuu talossa kaikki yhdessä.

Lähtöasetelma on herkullinen: monta ihmistä sullottuna pieneen tilaan tilanteessa, jossa pitää tehdä isoja päätöksiä mm. siitä, kuka jatkaa isän bisnestä. Pinnalle nousevat muistot isästä, lapsuudesta ja sisarusten välisissä suhteissa hiertävät asiat. Mukana sopassa ovat vierailemaan tulevat ystävät ja kylänmiehet, joilla saattaa olla surunvalittelun lisäksi muukin agenda. Esimerkiksi eräs leskimies istuu huomiota herättävän usein lohduttamassa perheen äitiä.

Tropper kirjoittaa hauskasti. Kirja ihan oikeasti sai minut hymyilemään. Huumoria revitään lähinnä sisarusten nuoruusmuistoista ja Juddin erosta. Lisäksi vieraiden sanomisista ja tekemisistä syntyy tilannekomiikkaa. Takakannessa luvataan woodyallenmaista nokkelaa dialogia, ja kerrankin minusta lupaus täyttyy.

Tropper on kirjoittanut myös kirjan Kuinka lähestyä leskimiestä, jonka muistan myös lukeneeni. Siinä oli tämän kirjan lailla päähenkilönä mies, jonka elämässä on kriisi, ja perhe, jonka tapa auttaa päähenkilöä ei aina osu ihan kohdalleen. Näistä kahdesta kirjasta suosittelen tätä Seitsemän sietämätöntä päivää -teosta, sillä muistaakseni Kuinka lähestyä leskimiestä oli melko ennalta-arvattava ja paikoin turhan liioitteleva.

Pasi Lampela: Kuolemansairauksia

Kun käynnissä on ÄI2-kurssi, niin käteni tarttuu normaalia innokkaammin novelli- ja runokokoelmiin, joista jälkimmäisiä luen muuten todella harvoin. Tämä Pasi Lampelan pieni kokoelma kiinnitti huomioni, koska sen kansikuva on niin herkkä ja koska sen takakannessa mainittiin sana elämänvalhe.

Olin joitakin vuosia sitten Kotkan kritiikkipäivillä, jossa muistaakseni päivien puheenjohtaja Matti Mäkelä sanoi, että käsite elämänvalhe on nykyään tuntematon. Ibsenin aikaan oli vielä mahdollista, että ihmiset sepittivät itselleen kunniallisen tarinan, joka peitteli menneitä huonoja tekoja ja petoksia, mutta että nykyään ei mitään sellaista enää olisi, jota pitäisi koko elämänsä peitellä.

Lampelan kahdeksasta novellista kaikissa voi kuitenkin sanoa olevan ihmisiä elämänvalheen kurimuksessa. Punainen iltapuku -nimisessä novellissa on suorastaan ibsenmäinen kuvio: kaksi talousasioissa menestynyttä mutta myös petoksia tehnyttä miestä, nainen heidän välillään sekä lapsi, joka ei tiedä totuutta.

Novellit on nimetty pelkistetysti: mainitsemani Punaisen iltapuvun lisäksi kokoelmassa on Poika, Tyttö, Sormus, Päiväkirja, Demonit, Henki ja elämä sekä Vihan päivä. Jokaisen novellin henkilöt ovat tilanteessa, jossa nykyisyyttä varjostaa jokin menneestä. Jokaisella on omat puhumattomat kipunsa. Jokainen myös joutuu muutoksen eteen. Osa joutuu elämää ravistelevaan tilanteeseen tahtomattaan ja osa vasta suunnittelee muutosta.  Osa heistä tekee irtioton, vaikka ei yhtä traagisen kuin viimeisen novellin Vihan päivän poika.

Vihan päivä jää mieleen pitkäksi aikaa, sillä siinä ollaan pommin rakentaneen abiturientin pään sisällä. Tässä novellissa kiteytyy koko kokoelma, vaikka novellin päähenkilö, nimetön poika, onkin muiden novellien päähenkilöitä nuorempi. Hän kertoo jo kauan "nöyristelleensä ja nielleensä paskaa" elämänsä painajaisessa, jonka hän on päättänyt lopettaa. Viittaukset tunnettuun kauppakeskustragediaan ovat ilmeiset, mikä tekee novellista vaikuttavan.

Mietin lukiessani, mitä Lampela haluaa näillä teksteillä sanoa. Onko maailma todella näin synkkä? Eivätkö tuskaa sisällään kantavat ihmiset todellakaan löydä apua? Pessimisti allekirjoittaa tummuuden, mutta optimisti näkee mahdollisuuden siinä, missä nämä henkilöt eivät onnistuneet - toisen ihmisen kohtaamisessa ja oman tien löytämisessä. Jotain viitteitä kohtaamisen mahdollisuudesta annetaan novellissa Päiväkirja, jossa mies ja nainen löytävät toisensa ja sitä kautta muuttavat elämänsä.

Novellien ystävälle ja ihmiselon synkkyyden pohtijalle. Heille tätä voisi suositella.

Tiina Lymi: Susi sisällä

Kun lukupiirimme halusi lukea jonkin avioeroa käsittelevän kirjan (niitä tuntui putkahdelleen äkisti useita), olin lopulta tyytyväinen, että valituksi tuli Tiina Lymin kirja.

Avioerohan ei ole aiheena mukava.  Lymin kirjan juonikuvio ja henkilöhahmot ovat kuitenkin sen verran uskomattomia, että kirjaa lukiessa useammin huvitti kuin vaikkapa tunsi myötätuntoa henkilöitä kohtaan.

Kirjan päähenkilö on Tuula, jolla on täydellinen aviomies Vesa. Kirja alkaa syntymäpäivästä, jolloin Vesa on lahjoittanut Tuulalle ikimuistoisen lahjan. Onhan Tuula "tyytyväinen, hyvin pidetty nainen", joka itsekin miettii hänen ja Vesan olevan "kuningaspari". 

Pian tulee kuitenkin muutos, kun paljastuu Vesan pitäneen hyvänä muitakin naisia. Avioliitto on kriisissä. Tuula on järkyttynyt, ja Vesa yrittää saada hänet takaisin. Samaan vyyhteen sotkeutuvat Vesan ystävä Antero ja Tuulan ystävä Sanna. Lukijalle tarjoillaan patologinen naistenmies, vähän ressukka sinkku, elämäänsä tyytymätön puoliso ja tavallinen aviomies, jonka arvon vaimo ymmärtää vasta eron jo häämöttäessä.

Teksti on alun perin kirjoitettu näytelmäksi, mikä näkyy kielessä. Monet kohtaukset voi kuvitella näyttämölle, ja moni niistä myös naurattaa. Huvittavan pinnan alla on toki surullisia teemoja. Minua kosketti eniten lasten tilanne. He pyörivät vanhempien mukana ymmärtämättä oikeastaan, mitä tapahtuu, ja kommentoiden välillä todella osuvasti. Lymi kuvaa hienosti lapsia, esimerkiksi kirjan alun synttäriyllätystä seuraavat paikallaan hyppivät lapset ovat täysin elävästä elämästä.

Vaikka kirjan loppu on minusta jotenkin haikea, suosittelen tätä kirjaa silti niille, jotka   haluavat lukea komediaa, jossa on sisältöä. 

Eve Hietamies: Yösyöttö

Miten hoitaa hommansa mies, joka jää yksin vastasyntyneen kanssa? Ihan niin kuin nainenkin, paitsi että ei imetä.

Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanin ansiosta oivaltaa sen, että nainen tai mies ovat samassa tilanteessa vauvan kanssa. Molempien pitää oppia tuntemaan lapsi ja opetella hoitorutiinit.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Antti Pasanen on toimittaja ja tuore isä. Hänen vaimonsa lähtee synnytyssairaalan pihalta muutamaksi päiväksi jonnekin pois ja jättää miehen vastasyntyneen pojan kanssa. Vaimo palaa hetkeksi kotiin, mutta sairastuu masennukseen ja lähtee sitten lopullisesti. Näin kerrottuna tarina ei kuulosta yhtään hauskalta, mutta kirja on hauskaa luettavaa.

Vauvan kanssa kulkeva Antti herättää huomiota, minne meneekin, mutta vääjäämättä sopeutuu leikkipuistoäitien joukkoon. Leikkipuiston äitiporukka on mainio: he eivät tunne toisiaan kuin nimeltä ja puhuvat vain lapsista ja satunnaisesti miehistä. Kirjan huumori syntyy paljolti siitä, että sen antama kuva äideistä vastaa liioitellen stereotypiaa. Huvittavia ovat myös Antin vauvanhoitoon liittyvät pohdinnat ja jotkin ratkaisut.

Kirjan vauva, Paavo-poika on lapsettomankin silmiin helppo lapsi. Toki muutamassa kohdassa menevät Antinkin hermot. Antista kasvaa tarinan edetessä kelpo isä, mutta hänellä onkin hyvä roolimalli. Oma tarinansa on nimittäin Antin isällä, joka omaishoitajana hoitaa aikuista kehitysvammaista poikaa eli Antin veljeä. Nämä kaksi isää muodostavat suorastaan ideaalikuvan miehestä, joka tekee, mitä pitää.

Otin kirjan luettavakseni, koska halusin nähdä, miten Hietamies käsittelee miestä tässä tilanteessa. Miehen valinta päähenkilöksi mahdollistaa komiikan ja muuttaa näkökulmaa aiheeseen sen verran, että lapsetonkin pystyy nauramaan. Pystyin jopa samastumaan joihinkin tilanteisiin, joissa Antin pärjäämistä epäiltiin, ja minusta oli mukava, että kirjassa kyseenalaistettiin - joskin lievästi ja epäsuoraan - naisen synnyinen kyky alkaa hoitaa vauvaa heti sellaisen nähdessään. Uskon kuitenkin, että kirjasta saa eniten iloa lapsensa jo vanhemmaksi saattanut äiti tai isä, joka voi suhtautua kirjan kohtauksiin nostalgisesti.

Pidän tätä kirjaa hyvänä viihteenä. Vakavan aiheen ja kepeän käsittelyn yhdistelmä panee hetkittäin ajattelemaan omia käsityksiään lapsensaannista ja hoitamisesta, mikä on ainakin lapsettomalle aina tervetullutta.

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua

Ostin tämän kirjan pari vuotta sitten, koska takakannessa Manuel Vásquez Montalbán suositteli sitä. Luin pari riviä alusta, mutta jotenkin vain en päässyt eteen päin. Sitten tuli lukupiirimme kesäretki, jota varten jokaisen piti lukea omavalintainen kirja. Koska en keksinyt mitään muutakaan enkä ehtinyt kirjastoon, päätin lukea tämän. Arvelin, että takakannessa luvatut viinanjuontikuvaukset sopisivat retkemme luonteeseen :)

Kirjan päähenkilö on Pablo, joka on perheensä mielestä tyhjäntoimittaja ja omasta mielestään ehkä elämäntaiteilija. Hän asuu ja elää isänsä rahoilla ja on koko ajan velkaa baariin. Hän ryyppää, polttaa pilveä ja käy huorissa. Näistä kaikista kerrotaan melko tarkkaan, muttei kuitenkaan inhorealistisesti. Koko tarina on takakannen kuvauksen mukaan dekkarisatiiri, ja eräänlainen kepeys leimaa koko tarinaa, vaikka välillä siinä on melko jännittäviäkin kohtauksia.

Pablon seikkailu alkaa, kun hänen veljensä "the First" pyytää häntä selvittämään erään kiinteistön asioita. Heti sen jälkeen veli katoaa. Jutun juoni on melko monimutkainen. Mukana seikkailee hakkereita ja filosofeja, ja taustalla on Barcelonan baareja ja ravintoloita sekä laitapuolen kulkijoita. Salaperäisestä kiinteistöstä seikkailu jatkuu salaperäisen internetissäkin vaikuttavan salaseuran pariin. Oman lisänsä tarinaan tuovat Pablon ja Firstin vanhemmat eli Patriarkka ja Rouva Äiti, jotka edustavat rikasta yläluokkaa. Erityisesti äidin hahmo tuo kirjaan huumoria.

Kirjaa voisi kuvata sanalla erikoinen. Viihdyttävä, mutta ei tavanomainen. Jos pitää erikoisesta huumorista ja mysteereistä, pitää tästäkin kirjasta.

Salman Rushdie: Vimma (2002)

Salman Rushdie on yksi monista kehutuista kirjailijoista, joita olen väistellyt. Osaksi väistely on johtunut kirjojen aiheista, mutta osaksi se johtuu yleisemminkin siitä, että mitä enemmän jotain kirjaa kehutaan tai siitä kohutaan, sitä enemmän pelkään, etten pidäkään siitä.

Tuskin olisin ottanut kirjaston hyllystä Vimma-nimistä kirjaa entisestä professorista ja nukentekijästä, jolla on takakannen mukaan "pahanlaatuinen keski-iän kriisi", mutta kun Miehen Tytär antoi minulle kirjan, en kehdannut sanoa ei. Heillä oli jostain syystä kaksi näitä. Nyt jälkeen päin olen tyytyväinen saatuani kirjan. Ihastuin Rushdien rönsyilevään tyyliin. Tosin näin maailmanluokan kirjailijan tyylistä pitäisi kai sanoa jotain muuta kuin rönsyilevä. Vaikka kirjassa on vain kolmisensataa sivua, niin siinä olisi käänteitä ja kiepauksia laajempaankin teokseen.

Onneksi takakannessa olivat myös sanat "murhamysteeri" ja "pureva satiiri", jotka ilman muuta vetoavat minuun. Harvoin niitä näkee samassa teoksessa. Lisäksi kirjan mainostetaan olevan "ihmissuhdetarina ja romanssi" sekä "tieteisfantasia". Noista viimeksimainittu on ehkä liioittelua, mutta muut kuvaukset pitävät kyllä paikkansa. Teoksessa yhdistyvät vangitsevasti päähenkilö Malik Solankan pohdinnat omasta elämästään ja nykymaailman menosta rakkauden - ja murhaajan - etsintään.

Solanka pakenee perheensä luota New Yorkiin ja alkaa elää melko erakkomaista elämää. Hänen muovaamastaan Pikku Aivot -nukesta oli tullut kaupallinen menestys, mutta samalla hän on menettänyt mahdollisuutensa vaikuttaa hahmoon. New Yorkissa hän tutustuu Pikku Aivot -faniin Milaan, jonka elämäntarina olisi jo oman kirjan arvoinen (kuten lähes kaikilla kirjan henkilöillä). Heidän välilleen syntyy erikoinen suhde ja myöhemmin vielä yhteisiä bisneksiä.

New Yorkissa asuminen ei paljon Solankaa helpota, mutta hänellä on pari ystävää ja hän tutustuu muutamaan uuteenkin ihmiseen. Mies on ahdistunut monestakin syystä, mutta pahinta on, että hän on kuljeskellut kaupungilla juuri samoina öinä kuin murhaaja ja herännyt aamulla muistamatta mitään yön tapahtumista.

Murhamysteeri on koukuttava, mutta kirjan paras anti on maailmanmenon tarkastelu. Solanka on englantilainen New Yorkissa, joten hän katselee Amerikkaa sopivan ulkopuolelta. Toki on helppoa olla samaa mieltä satiirista, jonka ei katso kohdistuvan itseensä :) Kirjan loppupuolella meno yltyy hengästyttäväksi. Nettiselailun perusteella Rushdien nimeen yhdistetään maaginen realismi, ja jotain sentapaista voi kai sanoa olevan Solankan kirjoittamassa Nukkekuninkaat-tarinassa, jota Lilliputti-Blefuscu-nimisen pikkuvaltion kapinalliset alkavat käyttää politiikassaan.

Vaikka alkuteos on kirjoitettu jo vuonna 2001 ja kirjassa on viittauksia aikansa tapahtumiin ja ihmisiin, niin se ei lukemista haittaa. Enemmän minua häiritsi se, että en tuntenut kaikkia filosofiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin viittaavia juttuja. Kirjan on suomentanut Arto Häilä niin, että lukija ihailee Rushdien sanankäyttöä, eli suomennos on todella hyvä. Äikänopettaja pysähtyi välillä ihailemaan myös pitkien virkkeiden pilkutusta, joka noudattalee lähes koko ajan suomen kielen sääntöjä, eli auttaa lukijaa hahmottamaan lauseita.

Muualla: Sami J. Anteroinen kirjoittaa Skenet 3.0. -sivuilla hyvin tästä kirjasta otsikolla Vimma - taikuri New Yorkissa.

Täysin aiheen vierestä on pakko mainita, että aina kun näen jossain Salman Rushdien kuvan (leikkasin Wikipediasta), mieleeni tulee kuvassa oleva Suomalaisen kirjakaupan asiakasillassa esiintynyt kotkalainen kulttuurivaikuttaja. Minusta hehän ovat kuin kaksi marjaa. Niin, ja olen kertonut asianomaiselle tämän :)

Josiane Balasko: Asiakas

Keski-ikäinen nainen ostaa seksiä parikymppiseltä mieheltä. Josiane Balaskon kirjan aihe ei ole tavanomainen eikä kevyt. Kirja sen sijaan on melko kevyttä luettavaa.

Kirjan kansi on kuin kaupallisen alan oppikirjan, mikä lienee tarkoituskin. Kuitenkin kansi ja pokkarimuoto saivat ainakin minut epäilemään kirjan sisältöä. Takakansi antoi toivoa, koska siinä luvattiin, että kirjailija pohtii tässä esikoisteoksessaan "humanistisella otteella naisten yhteiskunnallista asemaa länsimaissa".

Humanistisuus tarkoittaa tässä yhteydessä ilmeisesti kilttiä asennetta kaikkia päähenkilöitä kohtaan ja yhteiskunnallisen aseman pohtiminen muutamaa kohtaa, joissa kritisoitiin kaupallisuutta ja vanhevan naisen asemaa seksi- ja avioliittomarkkinoilla.

Markkinoista tässä nimittäin puhutaan. Kirjassa on kolme päähenkilöä: bisnesnainen Judith, rakennusmies Marco / prostituoitu Patrick ja Marcon vaimo Fanny. He joutuvat tekemisiin toistensa kanssa, kun Marco/Patrickin bisnekset paljastuvat vaimolle. Marco/Patrickin ja Fannyn elämään vaikuttavat Fannyn äiti ja sisar, koska nuoripari joutuu vielä neljän avioliittovuoden jälkeenkin asumaan anopin luona. Fannylla on kampaamo, jonka raha-asiat ovat rempallaan. Tästä syystä Marco alkaa tienata rahaa huorana.

Kirja etenee kronologisesti niin, että kukin päähenkilöistä kertoo vuorollaan tapahtumista. Ensimmäinen konflikti syntyy Patrickin ja Judithin tapaamisista, sillä kokeneena seksipalvelujen ostajana Judith huomaa, ettei Patrick ole ammattilainen. Kirjan tapahtumiin enemmän vaikuttaa konflikti, joka syntyy, kun Fanny saa tietää, miten Marco on hankkinut perheen elannon. Marco nimittäin tekee seksityötä auttaakseen vaimonsa epäonnisia bisneksiä.

Kirjassa olevat painovirheet ja fonttikoon vaihtelut sekä paikoin epätyydyttävä käännös häiritsevät lukemista ja saavat epäilemään, että kirja on tuotu nopeasti markkinoille. Voisihan aihe olla kiinnostava esim. naistenlehtien käsiteltäväksi. Josiane Balasko vieraili ennen joulua Suomessa ja antoi haastattelun tv1:n Stradalle, mutta muuten kirjailijasta tai kirjasta ei ainakaan vielä ole paljon näkynyt mediassa.

Luin Asiakkaan lukupiirimme kirjana. Kirja valikoitui luettavaksi Stradan haastattelun perusteella. Kirja oli kuitenkin koko lukupiirille hienoinen pettymys, vaikka olisi luullut, että keski-ikäinen lukijaporukkamme olisi juuri kirjan kohderyhmää. Kirja todettiin lähes yksimielisesti kevyeksi. Henkilöitä pidettiin paitsi naiivisti käyttäytyvinä myös heikosti esitettyinä. Toiminnan motiivit olivat heikkoja, ja loppuratkaisu liian ennalta arvattava. Eniten kirjassa pidettiin ostos-tv:n maailman kuvauksesta ja Judithin ja hänen sisarensa välien kuvauksesta. Ja tietysti meitä huvitti suuresti kirjassa vilahtanut suomalainen henkilöhahmo.

En suosittele kirjaa vakavasti otettavana naisen aseman tutkielmana tai seksityöläisen elämän eläytyvänä kuvauksena, mutta voisin suositella sitä paikoin huvittavana nykymaailman tarinana.

Pirjo Hassinen: Sano että haluat (2009)

Pirjo Hassinen kertoi romaanistaan Duetossa viime syksynä Petri Pietiläisen haastattelemana. He keskustelivat erityisesti kirjan ruokateemasta. Jotenkin minulle jäi vaikutelma, että kirjassa kerrottaisiin enemmänkin ruoanlaitosta ja ravintolakeittiön toiminnasta. Hassinen kertoi viettäneensä aikaa jyväskyläläisessä fine dining –ravintolassa, jotta pystyisi kuvaamaan keittiötyöskentelyä haluamallaan tavalla.

Kirjassa ravintolalla ja ruoanlaitolla on iso osa, vaikka kuvauksia ei niin paljon olekaan. Kirjan päähenkilöt Jimi ja Essi ovat keittiömestari ja kokki, jotka haaveilevat omasta ravintolasta, ”ruuan bordellista”, jonne ”tullaan jo valmiiksi halukkaana ja niin kovana että tuskin maltetaan valita”.

Kirja kuvaa noin vuoden pituisen ajanjakson kesästä kevääseen. Lukija saa olla varsinkin alussa tarkkana, että pysyy kärryillä. Tarinan minäkertoja on Jimin psykologivaimo Laura, joka tarkkailee ulkopuolisena miestänsä tämän saadessa kuulla, että Essi on kadonnut. Lauran kertomuksen välissä on kuukausien nimillä otsikoituja jaksoja, joissa kerrotaan Essin tarinaa. Nämä jaksot eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja sisältävät lisäksi Essin lapsuus- ja nuoruusmuistoja.

Teos on taitavasti rakennettu ja kun rakenteen tajuaa, alkaa lukeminen olla helpompaa, vaikka ainakin minä olin parin päivän tauon jälkeen taas pihalla. Kirjassa on vetävä tarina, minkä ansiosta kiinnostus pysyy yllä, mutta välillä alan kyllästyä tähän hyppelehtivään kerrontatekniikkaan. Siksi kai olenkin dekkarien suuri ystävä. Suurin osa niistä kulkee alusta loppuun ilman kikkailua.

Jotain dekkarimaista tässä kirjassa kyllä on. Essin katoamiseen liittyvät hänen miesystävänsä Kimmon nuoruuskokemukset, joiden takia Essi tekee eräänlaista salapoliisityötä.

Kirjan pääteema on ihmissuhteet. Essin ja Kimmon erikoinen suhde hiertää Essin ja Jimin välejä. Laura epäilee miestään eikä tiedä, mitä pitäisi ajatella Jimin ja Essin suhteesta. Kaikkien elämään vaikuttaa halu. Kimmo haluaa seksiä, Essi ei. Laura haluaa perheeseen kolmatta lasta, Jimi puolestaan omaa ravintolaa. Lauran ammatin ja hänen kertomiensa potilaskertomusten kautta tilanteita laajennetaan yleisiksi.

En oikein osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Vaikka Laura analysoi lapsitoiveitaan, niin lapsettomana lukijana minä takerruin ehkä liiaksi Lauran lapsiaiheisiin ajatuksiin. Muiden henkilöiden kohtaloihin en samaistunut, vaikka Jimin tuska menetyksen edessä on kerrottu todella vaikuttavasti. Tässä, kuten muissakin Pirjo Hassisen teoksissa, eniten vaikuttaakin kuvaus, ja siksi kyllä suosittelen kirjaa.

Mika Waltari: Turms kuolematon

681 sivua mahtavaa tarinaa! Lars Turms vie lukijan kymmenessä kirjassaan halki antiikin maailman. Teoksen alaotsikossa kerrotaan aika: noin 520 - 450 eKr. Karttaa kirjassa ei valitettavasti ole, mutta tarinaa olisi mielellään seurannut myös siitä. Tekeehän Turms pitkän matkan Kreikassa ja Roomassa.

Teos on yhtä suurta takaumaa. Turms ottaa elämänsä aikana keräämiänsä kiviä esille ja kirjoittaa muistelmansa. Hän on löytölapsi, joka etsii itseään ja sukuaan. Hänen matkansa alkaa, kun hän temppelin poltettuaan menee kysymään neuvoa Delfoin oraakkelilta. Matkan varrella hän tapaa ja menettää ystäviä ja naisia. Teoksen sankarit ovat ovelia ja urheita ja naiset Waltarille tyypillisiä, osa petollisia ja osa hyviä. Lopulta Turms saa kuulla olevansa etruski ja kansansa pyhä mies, lukumo.

Turmsin tarina on miehen tarina. Tulee heti mieleen ”Sinne ja takaisin” –hupisivuston tiivistelmä Waltarin teoksista. Sinuhesta sanotaan ”Suomalaista miestä ahistaa, mutta muinaisessa Egyptissä.” ja Turms kuolemattomasta ”Kuten Sinuhe, mutta muinaisella Välimerellä.”

Pelkkää ahistusta teos ei ole, mutta jonkinlainen lempeä pessimismi siitä heijastuu. En voi siis olla ajattelematta, että tässä kirjailija purkaa paitsi omia tuntojaan taiteilijana myös yleisemmin elämänasennettaan: ” Olkoon kirjoitukseni vain leikki ja oikku, kuten elämä parhaimmillaankin on vain leikki ja oikku.”

Waltari on tätä(kin) kirjaa kirjoittaessaan tehnyt massiivisen taustatyön. Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassa Unio Mysticassa kerrotaan, miten Waltari oli käynyt tutustumassa etruskien historiaan Italian museoissa ja vanhoissa kaupungeissa. Lukija voi siis luottaa antiikin ajan kuvaukseen. Teoksessa mainitaan myös monia historiallisia henkilöitä, mikä sai minut harmittelemaan, miten vähän koulun historiantunneilta enää muistaa.

Kymmenes kirja päättyy Turmsin kuolemaan valmistumiseen. Tarina on kerrottu. Lopussa palataan alkuun: Turms käy läpi keräämänsä kivet, joiden perusteella hän on tarinansa kirjoittanut. Kirjoitukset voivat kadota ja tarinat unohtua, mutta Turms luottaa siihen, että seuraavan kerran palatessaan hän löytää jälleen kivet. Sillä hän on joskus palaava, vuosisatojen tai vuosituhansien jälkeenkin.