C. J. Sansom: Musta tuli (2004)

Pidin C. J. Sansomin Shardlake-sarjan ensimmäisestä eli Luostarin varjot -kirjasta, joten tämän nappasin saman tien kirjaston hyllystä.

585 sivua historiallista dekkari teki minut onnelliseksi parinakin viikonloppuna. Teoksen päähenkilö lakimies Mathew Shardlake on rujo muodoltaan, mutta terävä päästään. Hän ei tosin ole aivan innoissaan saadessaan tehtäväksi selvittää, mihin on kätketty kreikkalainen tuli, joka voisi vahvistaa kuninkaan neuvonantajan Thomas Cromwellin asemaa.

Kirja kuljettaa lukijaa 1500-luvun Lontoossa eri yhteiskuntaluokkien luona. On poliittista vehkeilyä ja rikollisjoukkioita, ladyja ja prostituoituja sekä murhia ja salailua. Kun tuon kuvauksen jälkeen kirjoittaa, että kirja on hyvää viihdettä, tulee hieman huvittunut olo. Mutta niin se vain on, että vehkeilyt, murhat ja salailut ovat aiheina koukuttavia. Kun niihin vielä yhdistetään omasta elämästä täysin poikkeava miljöö, niin kirja vie mennessään. Suosittelen.

Jyrki Heino: Kellari (2012)

Tämä kirja oli löytö kirjaston uutuushyllystä. Sen koko nimi "Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa." viestitti heti, että tästä pitäisin.

Olen kuluneena kesänä lukenut parikin historiaan sijoittuvaa dekkaria ja pitänyt niistä kovasti. Heinon kirja meni saman tien joukon kärkipäähän.

Tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun lopulle, jolloin Ruotsi-Suomea hallitsi kuningas Kustaa IV Aadolfin täysi-ikäisyyttä odotellessa holhoojahallitus. Ajat ilman hallitsijaa tuntuvat olleen otollisia monenlaisille vallankumouksellisille pyrkimyksille, ja mallia antoivat Amerikan ja Ranskan tapahtumat.

Teoksen päähenkilö luutnantti Carl Wennehielm asuu Turussa, jonne hän on muuttanut epäonnistuttuaan työtehtävissä Turussa ja sotaretkellä Amerikassa. Hän on siis maailmanmies, joka haluaa viettää rauhaiseloa ja perehdyttää emännöitsijäänsä ruoanlaiton saloihin ranskalaisten ja ruotsalaisten reseptien malliin.

Rauhallinen elo kuitenkin häiriintyy, kun kaupunginviskaali Appelgren saapuu pyytämään Wennehielmiltä apua murhatutkimuksissa. Tästä käynnistyy seikkailu, jossa tavataan monia kaupunkilaisia porvareista aatelisiin ja valotetaan maan poliittista tilaa.

Schildts & Söderströmin sivuilla kerrotaan biokemian professori Jyrki Heinon harrastaneen aina historiaa, joten teoksen faktojen voi uskoa olevan kunnossa. Kirjan parasta antia on tavallisten turkulaisten elämänmenon kuvaus suurten historian linjojen vaikuttaessa taustalla. Ruoat, juomat, alusastiat ja muut arkielämän yksityiskohdat auttavat eläytymään aikaan 300 vuotta sitten.

Pidän tyylistä, jolla Heino kirjoittaa. Tekstiin on saatu vanhanaikaista tunnelmaa, esim. lukujen alussa on tiivistys sen tapahtumista vanhaan malliin,  sen olematta liian koukeroista tai muuten nykylukijalle hankalaa. Mukana on huumoria, ja tulkintani mukaan myös piikkejä nykymaailman suuntaan.

Mieheni, joka on Remeksen, Baggen, Jokisen & kumppanien ystävä, luki tämän myös ja piti tätä ihan hyvänä, vaikka hän tuskin tarttuu sarjan seuraavaan, jos sellainen ilmestyy. Loppuratkaisun jälkeen nimittäin Wennehielm pääsee jälleen jatkamaan elämäänsä muutamaa uutta ystävää rikkaampana, joten voisi kuvitella, että uusia seikkailuja on tiedossa, mitä ilman muuta toivon. Kellarissa yhdistyvät dekkari ja historiallinen romaani niin, että tuloksena on viihdyttävä lukukokemus.

Merete Mazzarella: Fredika Charlotta o.s. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo

Olen oppitunneilla aina Runebergiä käsitellessäni muistanut sanoa, että myös hänen vaimonsa Fredika Runeberg oli kirjailija. Paljon enemmän ei pikaisella Suomen kirjallisuushistorian kurssilla ehdi sanoa. Tämän kirjan luettuani taidan kertoa Fredikasta vähän enemmän.

Merete Mazzarella lähestyy Runebergin elämää monesta näkökulmasta. Hän esittelee Runebergin osana aikansa kirjallisuutta, pohtii hänen suhdettaan mieheensä ja tämän naisiin sekä analysoi tarkasti hänen tekstejään, joissa hän käsittelee kirjoittamista ja omia kirjoituksiaan.

En yleensä lue elämäkertoja, mutta pidän kirjoista, joissa käsitellään fiktiivisesti tunnetun henkilön elämää. Parhaita tähän lajiin kuuluvia lukukokemuksia ovat olleet Rakel Liehun Helene, Erik Wahlströmin Tanssiva pappi ja Merete Mazzarella Ei kaipuuta ei surua. Vaikka Fredika Charlotta on asiaa alusta loppuun, on tässä samanlaista imua kuin noissa mainitsemissani teoksissa.

Suosittelen tätä kirjaa tietenkin kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, mutta myös niille, joita kiinnostaa naisen aseman kehittyminen historian aikana.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Vasta ottaessani kuvaa tästä kirjasta, tajusin, että kirjan kannessa olevassa kuvassa istuu mies katolla. Olin hahmottanut kyllä kuvassa olevan talon ja harmaan taivaan, mutta mies oli jäänyt jotenkin huomaamatta.

Kannen mies istuu rauhallisena ja katselee jonnekin. Kirjan päähenkilö Antti nousee hänkin katolle, mutta putoaa sieltä. Putoamisen jälkeen Antti ei enää olekaan nykyhetkessä, vaan vuodessa 1941 ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi Saksaan.

Isänmaan tähden rakentuu Antin Saksan-muistoihin, joihin on merkitty päiväkirjamaisesti paikkakunta ja päivämäärä. Antin tie vie Helsingistä Saksan ja Itä-Euroopan kautta takaisin Helsinkiin ja Kätilöopistolle. Antin muistoissa vuorottelevat sodan kamaluudet ja Leila-vaimon kanssa koetut hetket. Tärkeä sivuhenkilö on Erkki, jonka Antti tapaa laivalla matkalla Saksaan. Erkki jakaa Antin kanssa sotakokemukset, mutta ei selviä niistä samalla tavalla kuin Antti näyttää selviävän.

Antin muistojen kanssa kerronnassa vuorottelee Antin serkku Kaarlo, joka elää katkeranoloista elämää leskimiehenä. Kaarlokin on sotaveteraani, joka toivoo saavansa huomiota. Hän on kirjan surullinen hahmo, jonka tarve olla tärkeä on riipaiseva. Paitsi sodasta, Isänmaan tähden kertoo siis myös vanhenemisesta. Kaarlon suuhun on pantu monet vanhuutta koskevat surulliset kommentit.

Sotaan liittyy aina käsitys sankaruudesta. Teos näyttää, miten isänmaan tähden tehty teko voikin muuttua täysin. Antin Saksaan lähtö oli sankarin teko, mutta myöhemmin siitä ei voinut puhua. Vaikka Kaarlon kotimaassa käymä sota on jälkipolvien  silmissä kunniallisempi, ei hänkään koe saavansa ansaitsemaansa arvostusta.

Kaiken kaikkiaan kirja teki minut surulliseksi. En jaksanut pohtia tämän kirjan yhteydessä usein mainittuja asioita eli Suomen historian vaiettua vaihetta tai sitä, että nuori nainen kirjoittaa sodasta. Kaikki sotaa tavalla tai toisella käsittelevät kirjat tuovat eteen niin käsittämättömiä kohtauksia, ettei niiden yhteydessä enää kiinnosta teoretisointi. Kun vielä joka hetki jossain päin maailmaa sota jatkuu, niin edes historiallinen näkökulma ei poista tarinan kauheutta.

Jenni Linturin kirja on ehdottomasti mukana, kun esittelen tulevilla kursseilla sota-aiheista luettavaa. Suosittelen tätä ihan kaikille.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, Virpi Hämeen-Anttila: Railo & Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Minulle lukeminen on paitsi elämysten etsintää myös pään sisällä alituiseen nalkuttavan "sekin homma on tekemättä ja nekin esseet lukematta" -äänen hiljentämistä. Jälkimmäiseen tarkoitukseen sopivat hyvin ns. lukuromaanit.

Nämä kirjat edustavat juuri lukuromaania, mikä on ihan pätevä kirjallisuuden laji ja paikallaan erityisesti loma-aikoina.

Katherine Pancolin romaanilta odotin tosin vähän enemmän, vaikka värikäs kansi ja ylitsevuotavat kehut takakannessa kyllä jo antoivat ymmärtää, että viihdettä on tulossa. Jälkeen päin minua erityisesti ihmetytti takakannen El Cultural -lehdestä lainattu mainosteksti, jossa kehutaan, että "Pancol käyttää erilaista kieltä jokaisen henkilön kohdalla ja samalla kokoaa yhteen valtavan määrän kohtauksia ja dialogeja, jotka saavat lukijan kuolemaan nauruun".  Eikö hyvä kirjailija ilman muuta kirjoita eri henkilöille oman äänensä? En sitä paitsi löytänyt kovin erikoista tyylin vaihtelua kirjan keskiluokkaisten henkilöiden puheessa enkä usko, etteikö kirjan suomentanut Marja Luoma olisi osannut suomentaa eri tyylejä. Pikaisen googlettamisen perusteella hän on nimittäin suomentanut sarjakuviakin, joissa puhe sattuu olemaan erityisessä asemassa.

Luin tämän joululomalla, joten en kovin paljon enää muista. Se, että luin kirjan loppuun, tarkoittaa kuitenkin, että Pancol sai minut kiinnostumaan henkilöiden kohtalosta. Tarina onkin dekkarimaisen koukuttava: On kaksi sisarusta, joista toisen mies lähtee Afrikkaan kasvattamaan krokotiilejä ja toinen viettää seurapiirirouvan tylsää elämää. Yksin tyttärineen jätetty sisar kirjoittaa romaanin, jonka hänen siskonsa ottaa nimiinsä. Sitten jännitetään, miten käy krokotiilien kanssa ja milloin totuus kirjan oikeasta kirjoittajasta paljastuu. Lisäksi kirjassa (697 sivua) on lukuisia sivuhenkilöitä ja monia sivujuonia.

Pidin ja en pitänyt tästä kirjasta. Loppuratkaisussa oli deus ex machina -tuntua, ja osa sivujuonista oli makuuni epäuskottavia ja turhan vakavia. Hauskin sivujuonista sen sijaan piti mielenkiinnon yllä loppuun asti. Päähenkilösisarusten äiti oli nainut rikkaan miehen, jota hän kuitenkin halveksi moukkana. Mies on kirjan riemukkain hahmo, ja hänen tempoiluistaan äreän vaimon ja suloisen rakastajattaren välissä lukee mieluusti.

Virpi Hämeen-Anttilan Railossa on päähenkilöinä kaksi veljestä, joiden nimet ovat Tepa ja Tuukka. Tepa-nimi hämäsi minua aluksi, sillä olen tuntenut vain Tepa-nimisiä naisia. Tämän Tepan oikea nimi on Teppo, ja hänellä on vaimo Inka ja lapsi Kukka. Juonen keskiössä on veljesten välirikko, jonka syy on uskottava perintöriitoineen. Riidoista huolimatta Tepa muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan perustamaan perityille maille hotelliyritystä. Naapurissa asuvat Tuukka ja sisar Taina, joiden kanssa Tepan vaimo miehensä estelyistä huolimatta ystävystyy.

Takakansi lupaa mukaansatempaavaa tekstiä eikä petä. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti, Karjalan murre tuntuu sen verran aidolta, että alkaa jossain kohtaa jo ärsyttää, eikä tässä romaanissa ole paria saksankielistä runositaattia lukuunottamatta hänen aiemmista romaaneistaan tuttuja monia kirjallisuusviittauksia. Pancolin romaanin lailla tämän loppu on hieman taivaasta tupsahtava, mutta toisaalta äkkirysäys onnellisesti tulevaisuutta suunnittelevine pareineen sopii tähän lajiin.

Railo sopi hyvin vaimentamaan hiihtolomaviikon aluksi päässä pyörivät ajatukset, joten vastaavaan viihtymiskäyttöön voin kirjaa hyvin suositella.

Leila Tuuren Aleksandra ja Mikael on jatkoa Piiritanssi-kirjalle. Otin tämän, vaikka muistin, etten ollut ensimmäisestä osasta niin pitänytkään. Nyt tarvitsin jotain kevyttä ja helppoa pitämään minut hereillä maanantain vastaisen yön Oscar-gaalan odotteluaika. Kirja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin hyvä. 1800-luvun jälkipuolen elämä Porissa herää tässä eloon ja henkilöt ovat myös eläviä ja kiinnostavia. Piiritanssin päähenkilöt Aleksandra ja Mikael elävät kolmen lapsensa kanssa varakkaan laivanvarustaja- ja kauppiasperheen elämää. Sivuhenkilöitä on paljon, sillä mukana on perheen palveluskuntaa ja ystäviä ja tuttuja kaupungin seurapiireistä. Kirjan tapahtumat etenevät kronologisesti vuodesta 1852 vuoteen 1872, jolloin aikaan mahtuu nälkävuosia, mikä tuo tarinaan särmää.

Vaikka olen itä-Suomesta kotoisin, ei tämän kirjan länsimurre ärsyttänyt ollenkaan. Murteen käyttö tuo eloa henkilöihin, jotka edustavat erilaisia aikansa kohtaloita. Historiallisissa romaaneissa aina jaksaa ihmetyttää menneiden aikojen käsitys naisista. Myös köyhien kohtalo on hurja. Vaikka nykyään tässä maassa on paljon ihmisiä, joilla on vaikeaa, niin onneksi ei sentään kenenkään tarvitse lähteä maantielle   kerjuusauvan kanssa.

Tämän luettuani nappaan seuraavan osan varmasti mukaani, kunhan se joskus ilmestyy. Mitään ei kirjassa luvata, mutta sellainen tunne minulle jäi, ettei Aleksandra Grönfors ihan vielä jää kammariinsa kuolemaa odottelemaan.

Juha Ruusuvuori: Ryöstetty pyhimys & Kaniikki Lupus

Innostuin kovasti, kun löysin kirjastosta nämä kirjat. Historia yhdistettynä seikkailutarinaan  kuulosti lupaavalta. Kirjat olivat hyviä, mutta ennakkotoiveet eivät ihan toteutuneet.

Näissä kirjoissa historian kuvaus sai minut kuitenkin lukemaan kirjat loppuun, sillä kuvattua aikaa harvoin tulee vastaan. Ryöstetyssä pyhimyksessä eletään vuotta 1299, ja Kaniikki Lupus seikkailee vuonna 1354.

Molemmissa kirjoissa eletään siis tanakasti Suomen keskiaikaa, jolloin taudit ja köyhyys tappoivat ihmisiä, rosvoja liikkui sekä rannikon vesillä että maissa ja rikkaalla miehellä oli jopa neljä kirjaa. Maailma on siis täysin erilainen kuin omamme. Kuitenkin ihmisten ahneus ja halu kerätä omaisuutta tai valtaa ovat samoja. Kirkonmiehet eivät ole näissä tarinoissa hallintomiehiä tai kauppiaita kummempia.

Ryöstetyn pyhimyksen päähenkilö on kauppias Nicholas Grisefoth, joka saa tehtäväkseen varastaa Pyhän Henrikin jäännökset Lallin nuolineen päivineen. Kaniikki Olaus Lupus on pian entinen kirkon palvelija, joka janoaa tietoa. Hänellä on edellä mainitsemani neljä kirjaa, mutta saatuaan tiedon papiston piilottelemasta vanhaa jumaluskoa ja sanan mahtia käsittelevästä kirjasta hän on valmis luopumaan omaisuudestaan saadakseen tuon kirjan. Molempien kirjojen päähenkilöillä on apunaan riuskoja miehiä ja noitakeinoja hallitseva nainen, ja molemmat selviytyvät tehtävistään, vaikka heidän vastassaan on joukko juonittelevia pappeja.

Kirjojen paras anti on ajankuva, eikä seikkailuissakaan ole mitään vikaa. Hieman lukemiseni herpaantui vaikkapa kaniikin keskustellessa pappisystäviensä kanssa jostain teologisesta kysymyksestä, vaikka se kuuluikin juoneen.

******

Tästä kirjasta alkaen otan käyttöön tunnisteen "100 / 2012", sillä päätin hetken mielijohteesta osallistua Facebookissa 100 kirjan lukuhaasteeseen. Liityin ryhmään, jossa tavoite on siis lukea 100 kirjaa tänä vuonna. Täydellinen luettelo toivottavasti 100 kirjasta on Facebook-ryhmässä, sillä tänne tuskin ehdin jokaisesta lukemastani kirjasta jotain kirjoittaa. Toki pyrin kirjoittamaan tänne niin monesta kuin ehdin.

Erik Wahlström: Tanssiva pappi

480 sivua kansakoulun isän Uno Cygnaeuksen elämästä. Tätä kirjaa välttelin tosi pitkään. Muistan lukeneeni sen ilmestyessä vuonna 2004 kiittäviä arvioita, mutta ajatelleeni, ettei kirja voi olla hyvä, vaikka kansikuva lupaakin jotain muuta kuin kuivakkaa historian tulkintaa.

Nyt vihdoin otin sen kirjastosta mukaani, kun sillä kertaa ei oikein muuta löytynyt. Sitten lukea ahmaisin koko opuksen yhdessä viikossa.

En tiedä, kuinka paljon Wahlström panee kirjassa omiaan ja kuinka paljon on todella Cygnaeuksen elämäkertaa, mutta koska kyse on romaanista, sillä ei ole oikeastaan yhtään väliä. Kirja on mainio kuvaus 1800-luvun maailmasta, jossa uudet aatteet leviävät ja maailma laajenee matkustusmahdollisuuksien parantuessa.

Kirjan päähenkilö on tietenkin Uno Cygnaeus, joka ei voi ruveta pappisuralle saatettuaan raskaaksi kortteerinsa taloudenhoitajattaren. Kirjan Cygnaeus on todella perso naiskauneudelle. Hän ei voi olla vikittelemättä tapaamiaan naisia. Naislukijaa huvittaa, että juuri naisten ihailu esitetään syyksi ottaa opettajakoulutukseen ja ylipäätään kouluun naisia. Toisaalta Cygnaeuksen käytös on paikoin silkkaa seksuaalista häirintää. Wahlström kuvaa päähenkilönsä kuitenkin sen verran itserakkaaksi hölmöksi, että tälle ei voi oikeastaan olla vihainen.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden elämää seurataan tarkasti. Suosikkini oli Emma Åström, Suomen ensimmäinen naismaisteri, joka esiintyy sivuhenkilönä myös Mustosen ja Raivion Calonius-kirjassa. Toinen mielenkiintoinen sivuhenkilö on August Soldan, joka haluaa kirjoittaa koko maailmankaikkeuden selittävän teoksen, mutta ei oikein ehdi tehdä sitä, koska näkee ympärillään parannettavaa ja keksii sitten erilaisia elämää helpottavia vimpaimia.

Pidin myös jaksosta, joka kertoo Alaskan Sitkan siirtokunnasta. Cygnaeus toimii siirtokunnassa tarmokkaasti ja suunnittelee sinne kirkonkin. Hän tekee pitkän matkan Suomesta Alaskaan ja Pietarin kautta takaisin Suomeen. Ylipäätään minua kiehtovat historiallisissa teoksissa kaikki matkustamiseen liittyvät jutut. Vain pari sataa vuotta sitten lyhytkin matka vei pitkän ajan ja oli tosi vaivalloista.

Jos pitää historiasta, pitää tästä kirjasta varmasti. Vaikka se on toisinaan turhan tarkka selittäessään eri sivuhenkilöiden elämää, niin jokainen heistäkin tuo kirjaan mukaan jonkin kirjan kuvaaman aikakauden piirteen. Paikoin kirjan on myös hauska, mikä ei minusta ole koskaan huono asia.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Ehrström & Calonius -sarja

Nämä kirjat olivat kesän eräs parhaita lukukokemuksia, vaikka olenkin lukenut nämä aiemmin. Tällä kertaa kirjapino tarttui kirjastosta miehelle, joka ei tuntunut löytävän uutta dekkariluettavaa. Sanoin kirjoja nyt riittävän useallekin sadepäivälle.

Kirjailijakaksikko Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat luoneet mainion kuusiosaisen sarjan, jonka tapahtumapaikka ja -aika ovat minusta kirjojen paras anti. Kirjat sijoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle Helsinkiin ja sen ympäristöön sekä vähän muuallekin Suomeen. Kaupungin eri osien ja niissä asuvien ihmisten kuvaus on nykylukijalle hyppäys toiseen maailmaan - ei niin kauan sitten.

On mielenkiintoista ja paikoin huvittavaakin lukea ajasta ilman autoja ja nykyajan mukavuuksia. Se kiehtoo, vaikka en tuossa maailmassa haluaisi elää, en ainakaan köyhänä ja kipeänä. Sen verran karmaisevia ovat kirjassa kuvatut Punavuoren hökkelit tai Keski-Suomen torpat nälänhätäaikaan. Kirjan sanasto välittää ajankuvaa, samoin ihmisten puhetapa. Joitakin sanoja oli pakko tarkistaa: Kun suuruksella syödään liikkiötä, niin sehän tarkoittaa, että aamuun sijoittuvalla ruokahetkellä vedellään sianlihaa.

Kirjoissa on dekkariperinteen mukaisesti pääosassa parivaljakko, joka ratkoo rikoksia. Kumpikaan ei ole poliisi, vaan Johannes Calonius on köyhä lakitieteen opiskelija ja opettajatar Matilda Ehrström hänen vakavarainen serkkunsa. Jutut lähtevät liikkeelle siitä, että Johannes on - usein juovuspäissään - joutunut väärään paikkaa. Matildan tehtävänä on pelastaa ensin serkkupoikansa poliisiputkasta ja sitten yhdessä Johanneksen kanssa löytää oikea syyllinen.

Vaikka kirjojen juonet ovat ennalta-arvattavia, tekee historiaan sijoittaminen niistä mielenkiintoisia. Pidän myös siitä, että pääparin toinen osapuoli on nainen. Totta kai "rakas Matilda-serkku" joutuu enimmäkseen istumaan kotona ja rouvien salongeissa Johanneksen toimiessa aktiivisemmin ympäri kaupunkia. Kuitenkin Matildan päättelykyky on monesti lopullisen ratkaisun avain. Tärkeä on myös Matildan hyvä suhde naapuriinsa poliisimestari Fabian Olanderiin.

Molemmat kirjoittajat ovat viihdekirjallisuuden taitajia, mikä näkyy tekstissä. Selkeä dekkariperinteitä noudatteleva juoni, monet sivuhenkilöt ja epäillyt ja lopuksi ratkeava rikos toimivat täysin. Sen, mitä henkilökuvauksen syvyydessä ehkä menettää, saa miljöökuvauksessa takaisin. Kirjojen rakenne on hyvin oivallettu: tarinan kertoo aina vuorotellen Matilda tai Johannes. Näin eri henkilöiden maailma ja ajatustapa havainnollistuvat. Lopullisen sanan saa usein Fabian Olander, Helsingin poliisimestari.

Seuraavassa on lyhyet luonnehdinnat kustakin kirjasta. Kerron vain lyhyesti kirjan aiheen, en loppuratkaisua. En siis spoilaa, vaan annan kiinnostuneiden lukea tarinat itse. Suosittelen näitä ehdottomasti perinteisten dekkareiden ystäville ja vaikka Kaari Utriota lukeneille. Näistä kirjoista saa vähän erilaisen näkökulman 1800-luvun elämään.

Punavuoren keisarinna Punavuoren keisarinna on pahamaineinen rikollinen, joka käyttää hyödykseen vasta avattua rautatieyhteyttä Helsingistä Hämeenlinnaan. Johannes kiertää bordelleja ja Pitkänsillan takaisia hökkeleitä, kun Matilda seurustelee Kaivohuoneella. Kyse on paitsi murhasta, myös Suomen Pankin maineesta rahauudistuksen läpiviejänä.

Jumalan ruoska Eletään vuotta 1868, jolloin maassa on nälänhätä. Johannes ja Matilda matkustavat Keski-Suomeen auttamaan Johanneksen siskoa, Pirttisalmen kappalaisen rouvaa. Kappalainen on kadonnut, ja hänen epäillään vieneen mennessään hätäapuviljat. Henkilöitä on sen verran paljon, että osan kuvaus on varsin tyypittelevää, mutta pääosassa ainakin minulle tässä kirjassa on nälkävuosi ja siitä selviytyminen. Kirjan alkuun pantu henkilölista auttaa onneksi sivuhenkilöiden hahmottamisessa.

Ruumisvaunut Bulevardilla Nyt käy Johanneksen matka Helsingistä Stenforsin ruukkiin. Vuosi on 1869, ja Helsingin Seurahuoneella tehdään puukauppoja - ja yksi ruumis. Uutena henkilönä ilmestyy mainio Theodor Qvist, joka apulaispoliisimestarina harjoittaa nykyaikaista poliisitutkintaa, esimerkiksi mittaa epäiltyjen ruumiinrakenteen.

Murha Monrepoossa 1871 Viipuri oli osa Suomea. Viipuriin matkustaa paitsi Matilda ja Johannes, myös professori Morettin oopperaseurue. Laivamatkalla seurueen yksi jäsenistä ja kassa katoavat. Monrepoon kartanossa järjestetään konsertti matkakassan kartuttamiseksi, joten porukkaa tässä kirjassa jälleen riittää. Tapausta alkaa selvittää paikallinen poliisimestari, mutta tarvitaan toinenkin hirmuteko, ennen kuin juttu selviää.

Kuolema ylioppilastalolla Nyt herää Johannes pahasta paikasta: hänen vierellään makaa kuollut dosentti. Suomalaisuusjuhla saa karmean lopun, ja Johannes on jälleen epäiltynä. Rikosjuttu on monipolvinen, mutta minua huvittaa tässä kirjassa erityisesti akateemisen maailman kuvaus. Yhtenä sivuhenkilönä esitellään Emma Irene Åström, joka suorittaa yksityisesti ylioppilastutkintoa. Kunnon historiallisen kirjan perinteitä noudattaen neiti Emma on todellinen historian henkilö, Suomen ensimmäine nainen ylioppilaana ja maisterina.

Stenvallin tapaus Edellinen kirja päättyy suru-uutiseen: "Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa." Tämä sarjan viimeinen kirja alkaa hautajaismatkalla. Matilda osallistuu hautajaisiin ystäviensä Kaarlo ja Emilie Bergbomin puolesta. Bergbomit ovat suomalaisen teatterin perustajia ja todellisia historian henkilöitä, kuten tietenkin kirjan nimihenkilö Aleksis Stenvall eli Aleksis Kivi, joka oli ehkä kirjoittanut tunnetun tuotantonsa lisäksi monelle kiusallisen paljastuskirjoituksen. Eräs kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista on teatteri, ja Stenvallin käsikirjoitusta etsiessä tulevat tutuiksi myös Katajanokan hökkelit ja Tuusulan talot.

Luin kirjat tänä kesänä siis uudestaan, lähes putkeen. Koska joka kirjassa käsitellään jotain uutta paikkaa tai tilannetta kuten junamatkailu, yliopisto tai teatteri, niin ainakaan minulle ei tullut lukemisen varrella tunnetta, että kirjat toistaisivat itseään. Koska vuodet vierivät, myös henkilöt vanhenevat ja kehittyvätkin. Toivoisin kovin, että Manninen ja Raivio joko jatkaisivat sarjaa tai kehittäisivät uuden sankarin tai sankarittaren.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Lainasin kirjastosta historiallisen dekkarin nimeltä Luostarin varjo, jonka takakannessa kehuttiin, että kirja vetää vertoja Ruusun nimelle. Muistan lukeneeni Ruusun nimen joskus lukioikäisenä, mutta kaikki mielikuvani siitä ovat pari kertaa näkemästäni elokuvasta. Pidän elokuvasta tosi paljon, koska pidän Sean Connerysta, mutta elokuvassa on muitakin hyviä näyttelijäsuorituksia, joista mieleeni on jäänyt erityisesti Ron Perlmanin esittämä Salvatore. (Ja kyllä, haen nämä tiedot aina Imdb:sta tai wikipediasta, en tietenkään muista näyttelijöiden tai hahmojen nimiä.)

Olen yleensä skeptinen, kun jotain uutta kirjaa verrataan aikaisempaan klassikkoon tai mestariteokseen. Niin nytkin. Siksi päätin verestää muistiani ja lukea uudestaan Ruusun nimen, ennen kuin lukisin Luostarin varjon.

No, mitä voin sanoa. Umberto Eco on maailmankuulu suosittu kirjailija ja semiootikko (= merkkien merkitysten tutkija). Ruusun nimi on best seller ympäri maailmaa, eikä syyttä. Kirja vie mukanaan, mutta siihen pitää keskittyä. Kirjan pituuskin (624 sivua) vaikuttaa lukemiseen. Kirjaa ei lue pikaisesti, vaan sen kanssa menee useampi päivä.

Kirjan rakenne helpottaa lukemista: Kirjan minäkertoja on noviisi Adson, jonka käsikirjoitus kirja itse asiassa on. Päähenkilö munkki William Baskerville ja hänen apulaisensa Adson viettävät seitsemän päivää luostarissa, jossa sattuu useita murhia. Jokainen päivä on jaettu munkkien aikataulun mukaan, joten kirjassa on ikään kuin seitsemän lukua, jotka on jaettu 6 - 9 jaksoon. Jokaisen jakson alussa on lisäksi muutaman rivin tiivistelmä, joten ihan joka jaksoa ei ole pakko lukea...

Fra Williamin ja Adsonin tehtävä luostarissa ei alun perin ole ratkaista murhia, vaan valmistella munkkiveljeskuntien välistä neuvottelua. Kyse on teologiasta ja politiikasta, ja kirjassa on paljon pitkiä keskusteluja, yksinpuheluita ja saarnoja aiheesta. Osan niistä olen taatusti hypännyt joskus nuorena yli, mutta nyt luin kaikki pohdinnat kiinnostuneena, vaikka hellepäivinä en aivan terässä ollutkaan.

Kirja piirtää hienosti keskiaikaisen maailman. Munkkien arkipäivä rukouksineen ja kirjojen kopiointotöineen vaikuttaa ylevältä, mutta sen vastakohdaksi esitellään sääntöjenvastaisia suhteita ja ei niin yleviä luonteita. Ajatukset naisista ovat... no keskiaikaisia, ja eräs kirjan parhaista keskusteluista käsittelee naurun olemusta. Nauroiko Jeesus vai onko nauru Saatanasta?

Lukiessani ajattelin, miten onnellisia saamme nyt 2000-luvulla olla, että maailma on muuttunut eikä ajatteluamme enää ohjaa silkka tietämättömyys ja järkkymätön usko menneisiin kirjoituksiin. Vähänpä tiesin. Viikonlopun uutiset Norjan verityöstä ja siihen liittyvästä manifestista saivat minut palaamaan Ruusun nimen maailmaan. Kerettiläiset vastaan oikeauskoiset. Me vastaan ne. Minä vastaan maailma. Tiedon etsintä vastaan uskomukset. Aina vain joku vastaan joku.

Ruusun nimi kannattaa panna lukulistalle, jos on kiinnostunut historiasta, ideologioiden merkityksistä tai vain haluaa lukea erikoisen dekkarin.

Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua (2009)

Zacharias Topelius on ainakin kaikkien keski-ikää vanhempien tuntema satusetä ja Suomen kuvaaja. Muistan minäkin lastentarhaikäisenä ihailleeni isoja tyttöjä Adalmiinan helmi -näytelmässä ja lukiolaisena ahmineeni Välskärin kertomukset.

Merete Mazzarella on kirjoittanut yhden päivän romaanin Topeliuksen elämästä vuonna 1897, vuotta ennen tämän kuolemaa. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Topelius herää, syö päivän ateriat, kirjoittaa viestejä ja käy kävelyllä.

Topelius on jo vanha mies ja haluaisi elää rauhassa, nauttia elämästään ja hoitaa kirjeenvaihtoa, joka tosin on rasittavaa. Sen verran paljon erilaisia pyyntöjä ja fanikirjeitä hänelle tulee. Elämää häiritsevät sekä heikentynyt terveys että tyttäret.

Varsinkin Toini-tyttären elämä ja ajatukset aiheuttavat päänvaivaa. Toisaalta Topeliusta kiehtoo naisten välinen ystävyys, toisaalta hän ei voi ymmärtää, miksei tytär jaa isänsä ajatusmaailmaa, jossa nainen on "kodin lempeä, suloinen hoitajatar".

Kirjan sisältö ja imu tulevat Topeliuksen ajatuksista. Mazzarella on käyttänyt Topeliuksen tekstejä, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä ja runoja, ja merkinnyt ne, mikä häiritsi minua aluksi. Vaikka totuin merkintöihin, aloin miettiä niiden tarkoitusta. Kirja ei ole elämäkerta, mutta autenttiset tekstikappaleet antavat vaikutelman, että teksti todella kuvaa Topeliuksen elämää. Muistan, että minulla oli sama ongelma lukiessani Rakel Liehun Helene-romaania. Tiesi lukevansa fiktiota, mutta teksti on niin taitavaa, että taiteilija alkaa elää.

Ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta pidin tästä kirjasta todella. Olen pitänyt kaikesta, mitä Merete Mazzarella kirjoittaa. Vaikka päähenkilön muistot ja ajatukset olivat paikoin negatiivisia ja ahdistuneitakin, niin teksti oli ihanan rauhoittavaa, mikä varmasti johtuu 1800-luvun ja Topeliuksen varkkaisen elämänmenon kuvaamisesta. Luin tätä usein illalla ennen nukahtamista, jolloin riitti lyhyt pätkä rauhoittamaan ajatukset.

Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia

Suosikkisarjakuvahahmoni on kirkkohistorian professori Anni Isotalo. Hän aloitti seikkailunsa vuonna 2005 Minerva-kustannuksen kirjassa Marian koodi, jonka ostin Akateemisesta ja johon ihastuin heti. En ole sarjakuvaharrastaja enkä -tuntija, mutta luen sarjiksia, kun vain käteeni saan. Tähän kirjaan aikoinani tartuin, koska se on suomalainen ja koska päähenkilö ja sankari on nainen.


Kirjan etukannen leima "SUOMALAINEN DA VINCI -MYSTEERI" paljastaa, että Dan Brownin teoksella on sarjakuvassa iso osa. Ketola ja Rauhala tuovat kuuluisaan tarinaan suomalaista väriä, kun professori Isotalo lähtee oppaaksi Da Vinci -koodi -kiertomatkalle ja saa kuulla monien vaiheiden jälkeen, että onkin kuuluisaa sukua. Dan Brownin kirjaa ei tarvitse tätä teosta varten lukea, sillä sekä Da Vinci -koodin tarina että sen ympärillä ollut hulabaloo tulevat tässä täysin selväksi. Sarjan tekijöistä Mikko Ketola on yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja Anssi Rauhala sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja, jonka hienoa työtä on myös meidänkin koulussa tulosteena pyörinyt Piraattitehtaan arvoitus. Tekijäkaksikko on siis äärimmäisen pätevä.

Toisessa ja kolmannessa Anni Isotalo - kirjassa tarina jatkuu, eikä Da Vinci -viittauksia varsinaisesti enää ole. Valkoisen meren timantit -teos vie Annin rajan taakse Karjalaan ja Bosporin helmi Istanbuliin. Koko ajan Isotalon suvun vihollinen Globus Dei pyrkii tuhoamaan sekä Annin että hänen haltuunsa tulevia aarteita. Annin apuna on Isotalon suvun väkeä, milloin kaksi tomeraa tätiä, milloin hupaisa veljespari. Matkoillaan Anni myös tapaa kuuluisuuksia ja tutustuu jopa itseensä paaviin.


Uusin Anni Isotalo -kirja on Vatikaanin vanki, joka on ilmestynyt 2009. Nyt Anni kutsutaan Vatikaaniin, jossa paavi on tekemässä kirkkoa mullistavan ilmoituksen. Tarinalla on valitettavasti huono loppu ja ilmoitus jää tekemättä, mikä onneksi ennakoi uusia seikkailuja.

Pidän näistä kirjoista, niin kuin jo mainitsin, erityisesti päähenkilön takia. Kirkkohistorian professori, karateka ja itsenäinen sinkkunainen, jolla on ystäviä monista maista ja taipumus ihastua välillä vaarallisestikin, on minusta mahtava valinta sankariksi. Kirjojen tarinat - tai oikeastaan yksi suuri tarina - eivät Dan Brownin jälkeen ole ollenkaan epäuskottavia. Historian hämärästä voi aivan hyvin kuvitella nousevan vaikka millaisia salaliittoja ja mystisiä avaimia.

Toinen syy nauttia kirjoista on ilman muuta kuvitus. Anssi Rauhalan kuvat ovat upeita. Pidän ilmavista isoista ruuduista, joissa maisema on usein kuvattu yläviistosta. Rauhala tuntuu pitävän lentokoneista ja -kentistä. Myös tuttujen suomalaisten ja ainakin kuvista tuttujen eurooppalaisten kaupunkien miljööt on piirretty tarkasti ja tyylikkäästi. Kontrastina kuvissa sitten välillä seikkailee ja vitsailee karikatyyrimäisiä ihmishahmoja.

Pidän myös ihmisiä täyteen piirretyistä ruuduista, joista minäkin saatan löytää viittauksia johonkin tunnettuun sarjakuvaan. Tähän mennessä olen bongannut hahmoja ainakin Tintistä ja Natashasta. Lisäksi kirjoissa on sekä historian että nykypäivän tunnettuja henkilöitä, esim. poliitikkoja. Epäilen myös, että Valkoisen meren timantit -kirjassa esiintyvät "vaatimattomat dosentit Huuhka ja Hankka" eivät ole aivan keksittyjä hahmoja. Lisäksi äikänopettaja ilahtuu huomatessaan viittauksen mihin tahansa kirjaan. Vaikka esimerkiksi mainitun Valkoisen meren timantit -kirjan professori Woland näyttää olevan sympaattinen mies, niin Mihail Bulgakovinsa lukenut käy oitis epäilemään hänen tarkoitusperiään.

Suosittelen Anni Isotalon seikkailuja lämpimästi. Erityisesti tietysti nuorisolle. Aina ei sarjakuvasankarin tarvitse pukeutua niukkoihin ja tiukkoihin vaatteisiin oikeutta puolustaessaan :)

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen (2009)

Joululukemista parhaimmillaan! Ainakin minulle, joka kaipaa välillä romantiikkaa ja huumoria.

Olen tainnut lukea suurimman osan Kaari Utrion tuotannosta. Aloitin joskus lukiossa, kun olin muutenkin innostunut historiasta. Utrion kirjoissa sanottiin olevan historialliset faktat kohdallaan, joten niiden lukeminen oli vähän kuin olisi koulua varten lukenut...

No, kauaa ei tarvinnut itseäni minun huijata. Luin Utrion kirjoja ihan mielelläni. Jo silloin minua viehättivät samat asiat kuin nyt: tarkka miljöön- ja henkilöiden kuvaus, monipuoliset näkökulmat käsiteltävään aikaan (rikkaista köyhiin), vahva sankaritar, romantiikka ja huumori sekä tietenkin vetävä tarina. Ei se mitään, että monesti jo kirjan alussa olevaa henkilöluetteloa lukiessa saattaa arvata, ketkä joukosta saavat toisensa.

Vaitelias perillinen on uusin Utrion 1800-luvulle sijoittuvista romaaneista. Olen lukenut muutkin, usein juuri joululahjana saadut: Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja Ilkeät sisarpuolet. Kiitos vain, Sisko! Itse asiassa Ruman kreivittären kuuntelimme autossa äänikirjana, ja jopa Mieheni piti tarinasta, vaikka valitti hieman sitä, pitääkö jokainen krinoliini sun muu silkkikangas niin tarkasti kuvata.

Vaitelias perillinen on nimensä mukaisesti perinteinen suomalainen mies, joka ei välttämättä osaa maailmanmiehen elkeitä, mutta joka toimii silloin, kun tarvitaan. Tässä tapauksessa hän palaa Suomeen ottamaan haltuunsa sukukartanon ja lasiruukin. Samoihin aikoihin naapurikartanoon ilmestyy nuori nainen outoinen isineen ja suloisine lapsineen vaatimaan taloa itselleen. Lopun varmaan arvaattekin.

Rakastavaisten tie haaksirikosta hääjuhlaan on mutkikas, koska esteenä on tietenkin lauma itsekkäitä sukulaisia ja epärehellisiä sukuun pyrkijöitä. Mieleen tulee väistämättä Jane Austen, jonka kirjoissa myös on kova pyrky päästä hyviin naimisiin.

Tämän kirjan eräs kiinnostavia piirteitä on jälleen ympäristö. Utrion kirjojen kautta minulle on syntynyt historiankirjoja elävämpi kuva suomalaisen teollisuuden synnystä. Vaiteliaassa perillisessä kyse on lasiruukista; aiemmista kirjoista muistan ainakin rautaruukin ja kirjapainon.

Utrio on muuten lukulistallani jo kolmas kirjailija, jolla on omat sivut netissä. Hän olisikin minusta loistava bloggaaja. Yksi suosikkikirjoistani Utrion teosten joukossa on nimittäin Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junalla, johon on kootu hänen kolumnejaan. Se on aivan mahtava kokoelma, jota aika ei ainakaan vielä ole syönyt.

Mika Waltari: Turms kuolematon

681 sivua mahtavaa tarinaa! Lars Turms vie lukijan kymmenessä kirjassaan halki antiikin maailman. Teoksen alaotsikossa kerrotaan aika: noin 520 - 450 eKr. Karttaa kirjassa ei valitettavasti ole, mutta tarinaa olisi mielellään seurannut myös siitä. Tekeehän Turms pitkän matkan Kreikassa ja Roomassa.

Teos on yhtä suurta takaumaa. Turms ottaa elämänsä aikana keräämiänsä kiviä esille ja kirjoittaa muistelmansa. Hän on löytölapsi, joka etsii itseään ja sukuaan. Hänen matkansa alkaa, kun hän temppelin poltettuaan menee kysymään neuvoa Delfoin oraakkelilta. Matkan varrella hän tapaa ja menettää ystäviä ja naisia. Teoksen sankarit ovat ovelia ja urheita ja naiset Waltarille tyypillisiä, osa petollisia ja osa hyviä. Lopulta Turms saa kuulla olevansa etruski ja kansansa pyhä mies, lukumo.

Turmsin tarina on miehen tarina. Tulee heti mieleen ”Sinne ja takaisin” –hupisivuston tiivistelmä Waltarin teoksista. Sinuhesta sanotaan ”Suomalaista miestä ahistaa, mutta muinaisessa Egyptissä.” ja Turms kuolemattomasta ”Kuten Sinuhe, mutta muinaisella Välimerellä.”

Pelkkää ahistusta teos ei ole, mutta jonkinlainen lempeä pessimismi siitä heijastuu. En voi siis olla ajattelematta, että tässä kirjailija purkaa paitsi omia tuntojaan taiteilijana myös yleisemmin elämänasennettaan: ” Olkoon kirjoitukseni vain leikki ja oikku, kuten elämä parhaimmillaankin on vain leikki ja oikku.”

Waltari on tätä(kin) kirjaa kirjoittaessaan tehnyt massiivisen taustatyön. Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassa Unio Mysticassa kerrotaan, miten Waltari oli käynyt tutustumassa etruskien historiaan Italian museoissa ja vanhoissa kaupungeissa. Lukija voi siis luottaa antiikin ajan kuvaukseen. Teoksessa mainitaan myös monia historiallisia henkilöitä, mikä sai minut harmittelemaan, miten vähän koulun historiantunneilta enää muistaa.

Kymmenes kirja päättyy Turmsin kuolemaan valmistumiseen. Tarina on kerrottu. Lopussa palataan alkuun: Turms käy läpi keräämänsä kivet, joiden perusteella hän on tarinansa kirjoittanut. Kirjoitukset voivat kadota ja tarinat unohtua, mutta Turms luottaa siihen, että seuraavan kerran palatessaan hän löytää jälleen kivet. Sillä hän on joskus palaava, vuosisatojen tai vuosituhansien jälkeenkin.

Leila Tuure: Piiritanssi (2009)

Tunnelmasta toiseen. Kun edellisessä kirjassa sinkkunaiset pyörivät ravintoloissa 2000-luvun Tampereella, tässä kirjassa piirissä tanssivat 1840-luvun Porissa nuoret säätyläiset.

Oli tosin hauska lukea nämä kirjat peräkkäin ja huomata, että peruskysymys, hyvän kumppanin löytäminen, ei ole mihinkään muuttunut. Parisuhde on yhtä lailla Tyyppiteorian naisten kuin Piiritanssin päähenkilöiden Kristiina ja Aleksandra Modenin mielessä.

On epäreilua verrata, mutta koska tämän kirjan asetelma muistuttaa suuresti Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvia romaaneja, en vertailulta voi välttyä. Vaikka Tuure kuvaa tarkasti kaupunkia ja ihmisiä ja vaikka kirjan pääpari Aleksandra ja Mikael Grönfors ovat sopivan epäsovinnaisia, niin jonkinlainen elävyys kirjasta puuttuu.

Myös kerronnan jatkuvuudessa on ongelmia. Tarkoitan tällä sitä, että tarina jotenkin hypähtelee eteenpäin. Lukija arvaa melko pian henkilöiden esittelyn jälkeen, ketkä saavat toisensa, mutta tähän ratkaisuun päästään vasta kirjan loppupuolella. Loppuun on vielä mahdutettu vakava sairastuminen ja piikatytön pyrkimys erottaa isäntäparinsa. Mainittu piikatyttökin emäntäunelmineen kuin putoaa taivaasta ja häviää yhtä nopeasti.

Vaatii taitoa kuljettaa sopiva määrä henkilöitä pitkin romaania niin, että lukija ei jää ihmettelemään, mistä tuokin tuohon tupsahti tai mihin sekin on kadonnut. Tämän lajin mestareita on tämän päivän (4.9.2009) kohukirjailija Jari Tervo, jonka Myyrä-romaani on uskomaton kokoelma henkilöitä, jotka romaanin kuluessa putkahtelevat aika ajoin esiin, yllättäen, mutta täysin romaanin maailmassa uskottavasti.

Leila Tuuren kirja sopii romanttisten tarinoiden ystäville. Jos tästä pitää, niin kirjan etulehdillä mainitaan kaksi muutakin, nimistään päätellen historiallista, teosta.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2005)

Marina Lewyckan esikoisteoksen lähtötilanne on huvittava: riidoissa olevat siskokset unohtavat erimielisyytensä, kun 84-vuotias leski-isä kertoo löytäneensä Ukrainasta uuden puolison, 36-v. Tytärten mielestä ajatus on mahdoton, ja he yrittävät saada isän muuttamaan mielensä.

Valentina Stanislav-poikineen ilmestyy kuitenkin isän taloon. Seuraa huvittavia ja traagisia tilanteita, kun tyttäret yrittävät saada epämieluisaa vaimoa häädettyä, isä toivoo uudesta vaimosta itselleen hoivaajaa vanhuuden päiviksi ja Valentina haluaa saada länsimaisen ylellisen elämän itselleen ja pojalleen.

Kirjan minäkertoja on Nadja-tytär. Hän on siskoksista lempeämpi ja valmis hetken uskomaan isänsä ja Valentinan avioliiton toimivan. Sisko Vera on kovempi. Hän on vanhempi ja kokenut äitinsä kanssa Drachenseen työleirin. Kirjassa tuleekin perheen tarinan kautta esille Ukrainan ja koko Euroopan historiaa. Ehkä tarinan historiaosuudet melko pian Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeen luettuna saivat aikaan sen, että en huvittunut kirjasta niin paljon kuin olisin voinut.

Pidin kyllä kirjasta. Siskosten suhteen muuttuminen, isän ja Valentinan avioliiton vaiheet ja isän kirjoittaman traktorien historian edistyminen (vaikka en niin tarkkaan lukenut näitä traktori-osuuksia) veivät mukanaan. Myös ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien elämä ja sen erot oli kuvattu mielenkiintoisesti. Marina Lewyckan omat juuret ovat Ukrainassa, joten hän osaa kuvata ukrainalaisyhteisöä uskottavasti.

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Luin Puhdistuksen yhdessä päivässä lukupiiriä varten. Oltuani Dueton kirjailijaillassa päättelin, että kirja on sen verran rankkaa luettavaa, että en halunnut lukea sitä monen päivän aikana. Tällöin mielikuvat pyörivät kauemmin päässä ja riski nähdä painajaisia kasvaa.

Oksasen kertoman perusteella tiesin, ettei kirjassa ole väkivallalla mässäileviä kohtauksia, mutta minun mielikuvitukseni on sen verran vilkas, että lyhyetkin viittaukset riittävät. Onneksi kirja ei tullut uniin, vaikka ajatuksissa se pyörii vieläkin.

Lukemisen aikana koin melkoisen tunnekirjon: ahdistus, suuttumus, viha, sääli, sympatia, epäusko ja voimattomuus. Ei vain voi ymmärtää, miten ihmiset kykenevät suhtautumaan toisiin niin julmasti.

On helppo ajatella, että jokin tapahtuu kaukana fyysisesti tai ajallisesti. Oksanen tuo kirjassaan naisten törkeän hyväksikäytön lähelle. Jokapäiväiset uutiset vain vahvistavat vihan ja voimattomuuden tunnetta. Miten voi olla, ettei asiaan saada muutosta.

Kirjan teema on siis naisten hyväksikäyttö ja väkivalta. Teemaa käsitellään eri aikojen tapahtumien kautta. Tilanteet ovat erilaisia, mutta yhteistä niille on miesten välineellinen suhtautuminen naisiin. Yhteistä on myös naisten kokemusten samankaltaisuus.

Kirjan naiset, Aliide ja Zara, ovat sukua. He kohtaavat hetkeksi. Heidän välilleen rakentuu heiveröinen suhde, mutta mikään onnellinen jälleennäkeminen ei ole kyseessä. Aliide on kirjan vahva nainen. Hänen toimintansa on tavallaan järkevää, tavallaan hullua. Lukupiirissämme pohdimme, voisiko sisarkateus todella motivoida ihmisen tekemään, mitä Aliide teki.

Lukemisen aikana ei välty epäuskoisena ihmettelemästä, miten neuvostosysteemi voikaan toimia. Vaikka kirja kuvaa tunteita ja toimintaa lopun "dokumentteineen" erittäin hyvin, ei vainoharhaista systeemiä voi ymmärtää. Lukiessani en myöskään voinut olla ajattelematta, että historian ollessa toisenlainen, lukemani voisi olla oman suvun historiaa.

Kirja rakentuu eri henkilöiden ajatuksista. Ajassa hypellään 1940-luvulta 1990-luvulle. Tarina pysyy kuitenkin kasassa, koska lukijalle tarjotaan vihjeitä tulevasta ja selitetään menneitä. Loppu jää avoimeksi, mikä kirjailijaillassa tuottikin yleisöltä toiveen saada jatkoa. Sofi Oksanen ei kuitenkaan jatkoa luvannut.

Mökkipaikkakunnan kirjastonhoitaja kertoi, että Puhdistus on siitä mielenkiintoinen kirja, että sitä lainaavat kaiken ikäiset naiset. Kirja on koko ajan lainassa vuorotellen nuorilla ja vanhoilla naisille. Suosittelen tätä myös miehille.

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pidin Pamukin Nimeni on Punainen -kirjasta tosi paljon. Luin sitä nettilukupiirissä, joten osasyy kirjan antiin oli muiden hyvät kommentit. Nyt Valkoista linnaa lukiessani kaipasin samaa ryhmää. Uskon, että olisin saanut kirjasta enemmän irti.

Valkoisessa linnassa on päähenkilöpari. Kirjan kertoja on italialainen oppinut, joka jää merimatkallaan turkkilaisten vangiksi ja päätyy istanbulilaisen oppineen orjaksi. Orja ja hänen isäntänsä muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. He elävät yhdessä ja kirjoittavat yhteisen pöydän ääressä istuen.

Miehet opettavat toisiaan, ja vuosien varrella pääsevät sulttaanin suosioon. Tavoitteena on rakentaa uusi ase, jolla kukistetaan sulttaanin vihollinen valkoisessa linnassaan. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja syntipukiksi joutunut italialainen saa paeta, mutta kuka pakenee, kuka jää.

Miehet opettavat toisilleen aiemmin oppimiaan asioita, mutta tärkeimmäksi nousee kysymys omasta itsestä. He kirjoittavat tekstejä elämästään, jotta oppisivat tuntemaan itsensä. He kirjoittavat kokemistaan hyvistä asioista ja tekemistään synneistä. He puhuvat paljon pelosta, mikä onkin ajankohtainen aihe, koska kaupungissa riehuu rutto.

Kirjan teemaksi voi sanoa kahden kulttuurin kohtaamisen, mutta siinä käsitellään myös ihmisenä olemista. Lukukokemuksena kirja oli jotenkin raskas. Minua jäi lisäksi vaivaamaan kirjan loppu. Venetsiasta saapuu matkailija, joka tulee tapaamaan Istanbuliin jäänyttä ja lukee miesten tarinan. Ja sitten hän istuu katselemassa ikkunasta näkyvää puutarhaa. Vähän kuin minä lopettaessani lukemisen.