Regina Rask: Jouluihminen (2011)

Regina Raskin kirjoista en oikein osaa sanoa, mitä lajia ne edustavat. Kirjojen aiheissa olisi ainesta vakavaan käsittelyyn, mutta Raskin tyyli on useimmiten kevyt. Hänen päähenkilönsä eivät ole iältään ja elämänongelmiltaan chick lit -porukkaa, mutta eivät välttämättä paljon syvällisempiä.

Jouluihmisenkin päähenkilön naiivius ja loppuratkaisun helppous asettavat kirjan enempi viihdeosastolle. Pidin kyllä kirjan päähenkilön Eevan tekemisten kuvauksesta. On hauska äimistellä jonkun hulluudelle ja täydellisyyden tavoittelulle. En tunne ketään yhtä paneutunutta jouluihmistä, mutta tunnistan kyllä sisustus-, siivous- ja koristeluvimman naisten- ja sisustulehtien palstoilta.

Jouluhulluuden lisäksi kirjassa käsitellään naisen asemaa työelämässä ja iän merkitystä uran luomisessa. Eevan äiti tuo kuvioon vielä yllätyksen, jonka kautta Rask pääsee pohtimaan ikäkysymystä enemmänkin. Kovin vakavaksi ei käsittely kuitenkaan mene, joten tähän kirjaan voi mainiosti tarttua ennen joulua varoittavana esimerkkinä.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Miten hoitaa hommansa mies, joka jää yksin vastasyntyneen kanssa? Ihan niin kuin nainenkin, paitsi että ei imetä.

Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanin ansiosta oivaltaa sen, että nainen tai mies ovat samassa tilanteessa vauvan kanssa. Molempien pitää oppia tuntemaan lapsi ja opetella hoitorutiinit.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Antti Pasanen on toimittaja ja tuore isä. Hänen vaimonsa lähtee synnytyssairaalan pihalta muutamaksi päiväksi jonnekin pois ja jättää miehen vastasyntyneen pojan kanssa. Vaimo palaa hetkeksi kotiin, mutta sairastuu masennukseen ja lähtee sitten lopullisesti. Näin kerrottuna tarina ei kuulosta yhtään hauskalta, mutta kirja on hauskaa luettavaa.

Vauvan kanssa kulkeva Antti herättää huomiota, minne meneekin, mutta vääjäämättä sopeutuu leikkipuistoäitien joukkoon. Leikkipuiston äitiporukka on mainio: he eivät tunne toisiaan kuin nimeltä ja puhuvat vain lapsista ja satunnaisesti miehistä. Kirjan huumori syntyy paljolti siitä, että sen antama kuva äideistä vastaa liioitellen stereotypiaa. Huvittavia ovat myös Antin vauvanhoitoon liittyvät pohdinnat ja jotkin ratkaisut.

Kirjan vauva, Paavo-poika on lapsettomankin silmiin helppo lapsi. Toki muutamassa kohdassa menevät Antinkin hermot. Antista kasvaa tarinan edetessä kelpo isä, mutta hänellä onkin hyvä roolimalli. Oma tarinansa on nimittäin Antin isällä, joka omaishoitajana hoitaa aikuista kehitysvammaista poikaa eli Antin veljeä. Nämä kaksi isää muodostavat suorastaan ideaalikuvan miehestä, joka tekee, mitä pitää.

Otin kirjan luettavakseni, koska halusin nähdä, miten Hietamies käsittelee miestä tässä tilanteessa. Miehen valinta päähenkilöksi mahdollistaa komiikan ja muuttaa näkökulmaa aiheeseen sen verran, että lapsetonkin pystyy nauramaan. Pystyin jopa samastumaan joihinkin tilanteisiin, joissa Antin pärjäämistä epäiltiin, ja minusta oli mukava, että kirjassa kyseenalaistettiin - joskin lievästi ja epäsuoraan - naisen synnyinen kyky alkaa hoitaa vauvaa heti sellaisen nähdessään. Uskon kuitenkin, että kirjasta saa eniten iloa lapsensa jo vanhemmaksi saattanut äiti tai isä, joka voi suhtautua kirjan kohtauksiin nostalgisesti.

Pidän tätä kirjaa hyvänä viihteenä. Vakavan aiheen ja kepeän käsittelyn yhdistelmä panee hetkittäin ajattelemaan omia käsityksiään lapsensaannista ja hoitamisesta, mikä on ainakin lapsettomalle aina tervetullutta.

Inna Patrakova: Tulkki

Tätä oli hauska lukea. Inna Patrakovan Tulkki-kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Olga, joka reilusti pinnallinen, mutta sydämellinen yksinhuoltajaäiti. Hän on tulkki ja bisnesnainen, joka kipittää pitkin Helsinkiä ja välillä Moskovaakin korkokengissään. Genren mukaisesti Olga shoppailee, bilettää ja etsii miestä. Hän etsii myös työtä, mikä onnistuu välillä paremmin, välillä huonommin.

Olga toivoo löytävänsä elämänkumppanin, mutta tarjokkaat ovat syystä tai toisesta sopimattomia. Oman panoksensa tilanteisiin tuo Olgan tytär Lizka, joka harrastaa ratsastusta. Myös Lizkan Stefanie-hevosella on tärkeä rooli kirjan loppuratkaisun kannalta.

Tulkki on chick lit-kirja minun makuuni. Siinä on korean kuoren sisällä asiaa kahden kulttuurin välissä elämisestä ja naisen elämästä yleensä. Olga pärjää hyvin, mutta joutuu tasapainoilemaan venäläisyyden ja suomalaisuuden välillä. Ei ole helppoa edes viihdekirjassa elää tilanteessa, jossa ei oikein ole enää kotonaan entisessä, mutta ei aivan nykyisessäkään kotimaassa. Miehen etsintä on siis kirjan yksi teemoista, mutta tärkeämpiä ovat kuitenkin yritteliäisyys, ystävyys, äitiys ja oikeudenmukaisuus.

Takakannen mukaan kirja perustuu Patrakovan omiin kokemuksiin, mitä en yhtään epäile. Olgan kokemukset maahanmuuttajuutta käsittelevissä projekteissa eivät kuulostaneet täysin vierailta minustakaan, mikä ei tässä tapauksessa valitettavasti ole hyvä asia. Kirjasta löytyy siis yhteiskuntakritiikkiä, josta osansa saavat sekä suomalaiset että venäläiset.

Suosittelen Bridget Jonesin ystäville, sillä Olgassa on paljon samaa: Hän koheltaa elämässä eteenpäin hyvää tarkoittaen, välillä typeryyksiä tehden ja välillä onnistuen. Oma hupinsa on tietysti seurata kirjan miljöötä eli Helsinkiä. Varsin hyvin pääkaupunkimme taipuu lajityypin näyttämöksi.

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Lukupiirimme kesäteemaksi valittiin matka. Emme siis lukeneet yhteistä kirjaa, vaan tarkoitus oli lukea mikä tahansa matka-aiheinen kirja.

Olin lähdössä viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan, joten ajattelin, että jokin kevyt matka-aiheinen kirja sopisi hyvin rannalla luettavaksi. Lentoaseman ärrältä nappasinkin tämän pokkarin, joka takakansitekstin perusteella vaikutti juuri sopivalta. "Teoksessa yhdistyy lukuromaani, aikuinen realismihakuinen naisviihde ja kulinaristinen matkakertomus mallikkaaksi kokonaisuudeksi"

Mikään noista luonnehdinnoista ei ole väärin. Tämä kirja on helppo lukea, ja mukana on kuvauksia ruoanlaitosta ja syömisestä. Päähenkilö on Kristiina Kallio, keski-ikää ainakin lähestyvä kuvausjärjestäjä, joka lähtee miehensä ja naapureiden kanssa Toscanaan lomalle. Realisminhakuisuutta voi sanoa olevan pääparin ja muidenkin parien avioliitto- ja rahaongelmien käsittelyssä, ja viihdepuolesta vastaa tuotteita esittelevä miljöökuvaus yhdistettynä onnelliseen loppuun. Kristiinan järjestelyjen ja suunnitelmien törmäykset muiden lomailijoiden elämäntyylin kanssa viihdyttävät myös. Erityisesti seurueen lapset ja nuoret aiheuttavat huvittavia tilanteita.

Periaatteessa aihe, henkilöt ja tietysti miljöö ovat kohdallaan. En kuitenkaan innostunut kirjasta. Teksti on kyllä kepeää, mutta välillä joku henkilöistä innostuu selittämään turhan opettavaisesti jotain historia- tai gastronomia-aiheista tarinaa. Lisäksi minua on alkanut häiritä chick-lit-kirjojen sankarittarien lapsellisuus. Tässäkin tarinassa päähenkilö soutaa ja huopaa teini-ikäisen lailla: halutako nykyistä miestä vai entistä poikaystävää?

Ilmeisesti olen kasvanut ulos genrestä, mikä on harmillista, sillä juuri rannalla tai riippukeinussa lukisin mielelläni sellaista tekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti ja joka ei tarjoa analysoitavaa. Pelkkiä dekkareita en haluaisi lukea.

En siis suosittele tätä vakavan kirjallisuuden ystäville, mutta jos chick-lit ei töki, niin tämä kirja on kelpo kumppani lomalle.

Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

Jos kirjan nimessä mainitaan ruoka ja takakannessa luvataa reseptejä, olen myyty. Nappasin siis tämän kirjan oitis kirjastosta mukaan, vaikka arvasin, että tiedossa on romanttista hömppää.

Ruusuvettä ja lammaspataa on jälleen yksi yhden aiheen (tässä ravintola) kirja, joka tapahtuu Suomesta katsoen riittävän eksoottisessa maisemassa, tässä tapauksessa Irlannissa. Eksotiikkaa kirjaan tuovat myös sen päähenkilöt, iranilaiset siskokset, jotka ovat paenneet pieneen rannikkokylään ja perustaneet sinne ravintolan.

Kirja on viehättävä ja tapahtumat toki ennalta-arvattavia, mutta irlantilaisen keijukaismystiikan ja itämaisten ruokien yhdistelmä on riittävän erikoinen pitääkseen mielenkiinnon yllä. Niin paljon en tästä kuitenkaan innostunut, että etsisin käsiini edellisen osan.

Muistan lukeneeni jonkin muunkin Irlantiin sijoittuvan romanttisen kirjan ja pitäneeni siitä. Verrattuna amerikkalaistyylisiin "nuorten naisten nykypäivää kartoittaviin" kirjoihin Eurooppaan sijoittuvat romaanit ovat jotenkin maanläheisempiä. Sitaatti oli toisen kirjastolöydön takakannesta. Jane Greenin Anoppiahdistus kuulosti (takakansitekstistä huolimatta) sopivalta pitkän viikonlopun viihteeltä, mutta jäi alkusivuille. Kunhan vain muistaisin seuraavalla kerralla, että olen jo kokeillut. Minulla on paha taipumus kantaa kirjastosta samoja kirjoja moneen kertaan.

Mirva Saukkola: Murhaava katseluaika & Hautajaishäät

Sitaisen punaraidallisen Lexinton-esiliinani pois ja otan Euromarketista ostetun valkoisen tarjottimen, jolle olen asettanut vihreät Arabian mukit ja kirpputorilta ostetut lasilautaset. Vien teen ja Domino-keksit patiolle miehelleni, joka istuu kansituolissa mustissa Fjällrävenin housuissaan ja sävyyn sopivassa Love Records-T-paidassaan. Minulla on Intersportin alennusmyynnistä ostetut bikinit ja asetun toiselle tuolille lukemaan Mirva Saukkolan dekkaria.

En taida valitettavasti osata kunnolla matkia näiden dekkareiden tyyliä, joka alkoi ärsyttää melko pian. Nappasin kirjat kirjastosta ilahtuneena, koska ajattelin löytäneeni uuden kivan suomalaisen dekkaristin. En siis löytänyt. Tekstissä on liian paljon product placementia, eikä todellakaan mitään Pirkka-tuotteita, vaan maailmanmerkkejä ja muuta luksusta.

Päähenkilö Noora Hankasuo on toimittaja, joka elää yli varojensa ja ottaa siksi vastaan erilaisia työkeikkoja. Jollakinhan hänen täytyy kalliit vaatteet ja shampanjat maksaa. Kirjassa on siis jonkin verran ironiaa, mutta jatkuva tuotetykitys vie siltä pohjaa.

Murhaavassa katseluajassa Nooran työ on kirjoittaa talk-showta ja Hautajaishäissä hän kirjoittaa eri lehtiin ja valmistelee häitään. Molemmissa kirjoissa esiintyvät hänen elämänsä miehet sekä ystävät. Kirjoissa kuolee ihmisiä, mutta murhien tutkinnasta kertominen ei ole niin tärkeää kuin Nooran miesasiat.

Teksti on sujuvalukuista, ja siinä on paikoin hauskoja vertauksia. Nooran ajatuksina esitetään myös pohdiskelua journalismista ja naistenlehdistä. Kirjat lukee nopeasti, joten ne sopivat tämän hellekesän viihteeksi riippukeinuun. Jopa Mieheni luki toisen näistä, tosin siinä vaiheessa kun kaikki muut oli jo luettu eikä jaksettu lähteä kirjastoon.

Kesähömppää, osa 1

Dekkareiden lisäksi kesälukemistani ovat erilaiset kevyet hömppäkirjat. Hömppä-sana on tässä positiivisen iloinen viihdettä tarkoittava sana. Arvostan yhtä lailla ajatuksia herättävää teosta kuin jännittävää tai hymyilyttävää tekstiä, kunhan se vie mukanaan.

Tuija Lehtinen on takuuvarma viihdyttäjä. Vaikka jo parin ensimmäisen luvun jälkeen arvaa, ketkä saavat toisensa, se ei lukemista haittaa. Lehtisen teksti on vetävää ja paikoin humoristista. Niin myös kirjassa Nappikaupan tytöt, joka voittaa aiemmin lukemani amerikkalaisen myös käsityöliikkeeseen sijoittuvan Lankakaupan tyttö -kirjan mennen tullen.

Kirja noudattaa turvallisesti viihdekirjan konventiota: kirjan päähenkilö on reipas tyttölapsi, joka hämmentää ympäristössään olevien ihmisten elämää, henkilöt ovat hyvin toimeentulevia kauniita ihmisiä, joiden ongelmat ratkeavat teoksen edetessä, ja tässäkin kirjassa henkilöiden nimet ovat melko erikoisia, vai mitä sanotte nimistä Saskia Soikkeli, Lurre Launonen ja Molla-Maya Marilii?

Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja voisi olla dekkari-nimityksenkin alla, sillä kirjan pääjuoni on murhatun kotiäidin menneisyyden tutkiminen ja murhaajan etsiminen.

Päähenkilö Kate Klein asuu lapsineen lähiössä New Yorkin ulkopuolella. Hänellä on kolme lasta ja paljon poissa oleva mies, ja hän on kyllästynyt elämäänsä. Naapurin täydellisen perheenäidin murha saa hänet liikkeelle parhaan ystävänsä Janien kanssa. Katen tavoite on löytää murhaaja. Mukaan tutkimuksiin ilmestyy Katen rakkaus elämästä ennen avioliittoa. Kirjan suunnilleen joka toinen luku on takauma, jossa Kate kertoo ajasta, jolloin hän asui vielä New Yorkissa Janien kanssa. Kirjan voi sanoa olevan chick litiä dekkarijuonella höystettynä, eli se ei ole aivan perinteinen romanttinen romaani. Lisäksi loppu ei ole perinteisen viihdekirjan onnellinen loppu.

Kuvassa näkyvä keltainen täplä kirjan kannessa paljastaa, että Sisko on ostanut tämän alelaarista, mutta olisin voinut maksaa tästä täydenkin hinnan. Lehtisen kirjan vein Siskolle lomalukemiseksi ja sain sen vierailulla luettavaksi, eli vähintään kaksi lukijaa yhdellä hinnalla on ihan hyvä kauppa.

Laura Saari: Tyyppiteoria (2008)

Sormipano baarissa sivulla 29 ja raiskausyritys sivulla 97. Kyseessä on"Laura Saaren villi esikoisteos, jossa arkipäiväkin voi nostattaa sävähdyttäviä vibroja - kuuman kaupungin yöstä nyt puhumattakaan!" Näin kehuu takalieveteksti tätä 2008 ilmestynyttä kirjaa, jonka päähenkilö on 32-vuotias Suomen kirjallisuuden gradua vaille valmis oleva opiskelija-kenkäkaupan myyjä Tampereelta, joka on siis takaliepeessä mainostettu "kuuma kaupunki".

Lainasin kirjan avainsanojen "Suomen kirjallisuuden opiskelija" ja "sinkkutyttö" perusteella. Arvelin saavani tuttuun opiskeluympäristöön sijoitetun letkeän chick-lit-kirjan viimeisten lomapäivien ratoksi. Enkä täysin pettynyt. Ikuisen opiskelijatytön Sallan vaiheet miestenmetsästyksessä noudattavat lajityypin konventiota vuoroin humoristisine vuoroin surullisine kohtauksineen. Monet kohtauksista pystyy näkemään filminä, enkä hämmästyisi, jos tästä kirjasta tehdään elokuva.

Sen sijaan minua vaivasivat kirjan kuvaukset seksistä. Tai oikeastaan eivät ne kuvaukset, vaan jokin muu. Olenhan minä Anaïs Ninini ja Henry Millerini sekä satunnaiset miestenlehdet lukenut, joten suorasukainenkaan seksikuvaus ei sinänsä häiritse. Kuitenkin ronskin seksin ja seksuaalisen väkivallan kuvaus nuorten naisten viihdekirjassa vain tökki. Kirjaa lukiessani kyllä ajattelin, etten selvästikään kuulu kohderyhmään, koska näin ajattelen. Uskon, että nuoret tytöt lukaisevat tämän yhtenä muiden joukossa, ja voi olla, että muissakin lajityypin teoksissa seksiä kuvataan nykyään samaan tapaan. Bridget Jonesin päiväkirjojen ilmestymisestä on sentään jo yli kymmenen vuotta, ja chick lit -kirjojen kirjo taatusti laaja.

Haluan huomauttaa, että kyseessä ei ole moraalinen kannanotto naisten seksuaalisuuteen. Minulle on ihan sama, juokseeko seksin perään nainen vai mieshahmo. En olisi pitänyt kirjasta yhtään enempää, vaikka päähenkilönä olisi ollut Sakke, joka etsii täydellistä panoa ja inhoaa mahaläskejään.

Osa ärtymyksestäni menee uskottavuuden piikkiin. Jos päähenkilö olisi ollut kymmenen vuotta nuorempi, jotenkin hänen itseinhoinen minäkuvansa, ryyppäämisensä ja lapsellisuutensa olisi mennyt paremmin läpi. Yli kolmikymppisen akateemisen koulutuksen hankkineen naisen ainakin toivoisi suhtautuvan vähän kypsemmin tilanteeseensa. Toisaalta huumori on vaikea laji, joten ylilyönnit ovat ymmärrettäviä. Lisäksi lajityyppiin ovat aina kuuluneet nuoren naisen kasvukivut, töppäilyt ja muut kommellukset. Toivottavasti kyseessä ei ole jonkinlainen ajan ilmiö: Tämä on tänä kesänä toinen lukemani viihdekirja, jonka huumori syntyy siitä, että päähenkilö on tietämätön (tai tyhmä).

Okei, mitä hyvää? Itsensä etsiminen on aina hyvä aihe. Myös seksuaalinen väkivalta ja erityisesti sen seuraukset ilman muuta ansaitsevat tilaa kirjallisuudessa. Tämän kirjan hyviä puolia ovat lisäksi eloisa dialogi, huvittavat kuvaukset ja kielikuvat sekä henkilöiden kuvaus ilman ylenpalttista ulkonäköön ja tuotemerkkeihin keskittymistä, mikä on tämän tyypin kirjoissa melko tavallista. Ja ilman muuta pidin siitä, että paha saa palkkansa ja että päähenkilö saa pikku hiljaa sovun itsensä kanssa. Niin ja enemmän olisin tietysti toivonut juttua kirjallisuuden opiskelusta.

Kirjoitettuani tämän etsin linkkiä Laura Saaresta. Löysinkin mielenkiintoisen blogipostauksen, jossa kirjailija kertoo pseudonyyminsä synnystä ja kuvaa itseään kirjoittajana. Sonetteja Lauralta -otsikolla (huomatkaa opiskelijat hieno viittaus) nimetty blogi lähti heti seurantaan.