C. J. Sansom: Musta tuli (2004)

Pidin C. J. Sansomin Shardlake-sarjan ensimmäisestä eli Luostarin varjot -kirjasta, joten tämän nappasin saman tien kirjaston hyllystä.

585 sivua historiallista dekkari teki minut onnelliseksi parinakin viikonloppuna. Teoksen päähenkilö lakimies Mathew Shardlake on rujo muodoltaan, mutta terävä päästään. Hän ei tosin ole aivan innoissaan saadessaan tehtäväksi selvittää, mihin on kätketty kreikkalainen tuli, joka voisi vahvistaa kuninkaan neuvonantajan Thomas Cromwellin asemaa.

Kirja kuljettaa lukijaa 1500-luvun Lontoossa eri yhteiskuntaluokkien luona. On poliittista vehkeilyä ja rikollisjoukkioita, ladyja ja prostituoituja sekä murhia ja salailua. Kun tuon kuvauksen jälkeen kirjoittaa, että kirja on hyvää viihdettä, tulee hieman huvittunut olo. Mutta niin se vain on, että vehkeilyt, murhat ja salailut ovat aiheina koukuttavia. Kun niihin vielä yhdistetään omasta elämästä täysin poikkeava miljöö, niin kirja vie mennessään. Suosittelen.

Jyrki Heino: Kellari (2012)

Tämä kirja oli löytö kirjaston uutuushyllystä. Sen koko nimi "Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa." viestitti heti, että tästä pitäisin.

Olen kuluneena kesänä lukenut parikin historiaan sijoittuvaa dekkaria ja pitänyt niistä kovasti. Heinon kirja meni saman tien joukon kärkipäähän.

Tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun lopulle, jolloin Ruotsi-Suomea hallitsi kuningas Kustaa IV Aadolfin täysi-ikäisyyttä odotellessa holhoojahallitus. Ajat ilman hallitsijaa tuntuvat olleen otollisia monenlaisille vallankumouksellisille pyrkimyksille, ja mallia antoivat Amerikan ja Ranskan tapahtumat.

Teoksen päähenkilö luutnantti Carl Wennehielm asuu Turussa, jonne hän on muuttanut epäonnistuttuaan työtehtävissä Turussa ja sotaretkellä Amerikassa. Hän on siis maailmanmies, joka haluaa viettää rauhaiseloa ja perehdyttää emännöitsijäänsä ruoanlaiton saloihin ranskalaisten ja ruotsalaisten reseptien malliin.

Rauhallinen elo kuitenkin häiriintyy, kun kaupunginviskaali Appelgren saapuu pyytämään Wennehielmiltä apua murhatutkimuksissa. Tästä käynnistyy seikkailu, jossa tavataan monia kaupunkilaisia porvareista aatelisiin ja valotetaan maan poliittista tilaa.

Schildts & Söderströmin sivuilla kerrotaan biokemian professori Jyrki Heinon harrastaneen aina historiaa, joten teoksen faktojen voi uskoa olevan kunnossa. Kirjan parasta antia on tavallisten turkulaisten elämänmenon kuvaus suurten historian linjojen vaikuttaessa taustalla. Ruoat, juomat, alusastiat ja muut arkielämän yksityiskohdat auttavat eläytymään aikaan 300 vuotta sitten.

Pidän tyylistä, jolla Heino kirjoittaa. Tekstiin on saatu vanhanaikaista tunnelmaa, esim. lukujen alussa on tiivistys sen tapahtumista vanhaan malliin,  sen olematta liian koukeroista tai muuten nykylukijalle hankalaa. Mukana on huumoria, ja tulkintani mukaan myös piikkejä nykymaailman suuntaan.

Mieheni, joka on Remeksen, Baggen, Jokisen & kumppanien ystävä, luki tämän myös ja piti tätä ihan hyvänä, vaikka hän tuskin tarttuu sarjan seuraavaan, jos sellainen ilmestyy. Loppuratkaisun jälkeen nimittäin Wennehielm pääsee jälleen jatkamaan elämäänsä muutamaa uutta ystävää rikkaampana, joten voisi kuvitella, että uusia seikkailuja on tiedossa, mitä ilman muuta toivon. Kellarissa yhdistyvät dekkari ja historiallinen romaani niin, että tuloksena on viihdyttävä lukukokemus.

Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi

Toinen susikirja saman tien Tiina Lymin kirjan jälkeen. Tosin ei tässäkään ole kyse oikeasta eläimestä, vaan ihmisestä.

Leonie Swannin Murha laitumella -kirjasta tuttu lammaslauma on päässyt vihdoin perimälleen matkalle Eurooppaan, tarkemmin sanottuna Ranskaan. Talvea aletaan viettää laitumella linnan vieressä. Aluksi kaikki näyttää hyvältä, mutta pian käy ilmi, että seutua riivaa ihmissusi. Eikä linnankaan historia aivan herttainen ole.

Lammaslauman paimen Rebecca on saanut vaivoikseen äitinsä, minkä takia hän ei aivan täysin keskity laumaansa. Miss Maplen ja kumppanien tutkimukset etenevät melko rauhassa. Ratkottavaa onkin: Kuka on ihmissusi? Missä on ainoan paikallisen lampaan kadonnut lauma? Keitä ovat kummalliset talvituristit? Ainoa ongelma on vieras kieli, jota kyllä viereisen laitumen vuohet ymmärtävät, mutta näiden tapa ajatella on niin sekavaa, että sekavasti ajattelevat lampaatkin sen huomaavat.

Lukijalle kerrotaan tapahtumia ja ihmisten ajatuksiakin, mutta hän on tässä kirjassa, kuten ensimmäisessä osassa,  paljolti lampaiden havaintojen varassa. Swann kirjoittaa mainiosti ihmisten tavoista ja puheista lampaiden näkökulmasta, mikä ihastuttaa minua edelleen. Lampaiden tulkinta vaikkapa Rebecan äidin tarot-korteista on mainio. Ääneen nauroin kohtauksessa, jossa oranssi suojavaate toimi juuri niin kuin on tarkoitettu - tässä kohtauksessa suojaa kantaa vain erikoinen kaksikko.

Kunnon perinteisen dekkarin tapaan lukijaa johdatellaan epäilemään murhaajaksi useita kirjan henkilöitä, ja lopussa on tietysti yllätys, kun ihmissusi vihdoin paljastuu.  Ihmissusi-aihe tekee tästä kirjasta on paikoin yllättävän jännittävän. En ainakaan muista ensimmäisen osan olleen niinkään jännittävä vaan enemmänkin huvittava.

Kirja sopii dekkareiden ystäville silloin, kun haluaa lukea jotain vähän erilaista.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Kun kirja alkaa sillä, että päähenkilö saa kuulan kalloonsa, on hyvä, että sitä ennen on takakansitekstistä jotain perustietoja kirjan aiheesta ja tarinasta. Tosin tämä kirja on niin mielikuvituksellinen ja monipolvinen, ettei mikään ennakkotieto pysty tähän valmistamaan.

Takakansi lupaa Jean le Flambeurin, mestarivarkaan ja huijarin, seikkailuja tulevaisuuden aurinkokunnassa. Seikkailut alkavat virtuaalisessa dilemmavankilassa ja yhtä outoja miljöitä riittää pitkin kirjaa. Puhumattakaan henkilöistä.

Jeania auttavat Mieli-niminen nainen ja hänen aluksensa Perhonen, jota voi pitää yhtenä henkilöistä. Tärkeä rooli on myös poliisilla. Poliisi Isidore tulee mukaan tarinaan aluksi tutkimaan suklaamestarin murhaa ja jatkaa tutkimuksissaan, kunnes on kasvokkain Jean le Flambeurin kanssa.

Kun tässä pitelen kirjaa sylissäni ja selaan sitä palauttaen samalla mieleeni tapahtumia ja hahmoja, huomaan, että yritykseni kuvata kirjan juonta, miljöötä tai henkilöhahmoja on tuhoon tuomittu. Kirjassa on liikaa kaikkea. Jo pelkästään alun murhatun kuvauksen ymmärtäminen vaatisi pitkän selostuksen. "Isidore 'silmää Oublietten ulkomuistia, ja pian vainajan kasvot muuttuvat tutuiksi kuin vanhan ystävän. Marc Deveraux, kolmas jalosyntyisinkarnaatio. Suklaamestari. Naimisissa. Yksi tytär."

Ulkomuisti, inkarnaatio, gogolpiraatit ja gevulotaisti ovat vain pieni näyte kirjan erikoista maailmaa kuvaavasta sanastosta. Kvanttivarkaan maailma on mielikuvituksellinen. Osa asioista on nykymaailman ilmiöiden todella pitkälle kehitettyjä versioita, kuten ulkomuisti, jota voisi kuvata eräänlaiseksi ihmisten mielten käytössä olevaksi internetiksi. Näiden kohdalla välillä vähän pelotti ajatus siitä, että kirjassa kuvatun kaltainen kehitys tuntui täysin mahdolliselta. Erityisesti tekniset jutut menivät minulta täysin ohi, pakko myöntää. Kirjassa ikään kuin oletetaan, että esitetyt tekniikat ovat hallussa, joten pitää hyväksyä se, että osa asioista selkenee tekstin edetessä. Osan kohdalla oli mukava huomata, että ymmärsi viittauksen johonkin kirjallisuuden klassikkoon.

Kvanttivarasta lukiessani olin pitkästä aikaa todella innostunut jostain kirjasta.  Pidän yleensä kaikista erilaisiin aikakausiin tai maailmoihin sijoitetuista dekkareista, mutta tässä kirjassa rikollisen jahtaaminen jäi sivuseikaksi.  Kirjan maailma kutkutti mielikuvitustani, joten oli kiva huomata viimeisellä sivulla, että jatkoa saattaisi ola tulossa.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Ehrström & Calonius -sarja

Nämä kirjat olivat kesän eräs parhaita lukukokemuksia, vaikka olenkin lukenut nämä aiemmin. Tällä kertaa kirjapino tarttui kirjastosta miehelle, joka ei tuntunut löytävän uutta dekkariluettavaa. Sanoin kirjoja nyt riittävän useallekin sadepäivälle.

Kirjailijakaksikko Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat luoneet mainion kuusiosaisen sarjan, jonka tapahtumapaikka ja -aika ovat minusta kirjojen paras anti. Kirjat sijoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle Helsinkiin ja sen ympäristöön sekä vähän muuallekin Suomeen. Kaupungin eri osien ja niissä asuvien ihmisten kuvaus on nykylukijalle hyppäys toiseen maailmaan - ei niin kauan sitten.

On mielenkiintoista ja paikoin huvittavaakin lukea ajasta ilman autoja ja nykyajan mukavuuksia. Se kiehtoo, vaikka en tuossa maailmassa haluaisi elää, en ainakaan köyhänä ja kipeänä. Sen verran karmaisevia ovat kirjassa kuvatut Punavuoren hökkelit tai Keski-Suomen torpat nälänhätäaikaan. Kirjan sanasto välittää ajankuvaa, samoin ihmisten puhetapa. Joitakin sanoja oli pakko tarkistaa: Kun suuruksella syödään liikkiötä, niin sehän tarkoittaa, että aamuun sijoittuvalla ruokahetkellä vedellään sianlihaa.

Kirjoissa on dekkariperinteen mukaisesti pääosassa parivaljakko, joka ratkoo rikoksia. Kumpikaan ei ole poliisi, vaan Johannes Calonius on köyhä lakitieteen opiskelija ja opettajatar Matilda Ehrström hänen vakavarainen serkkunsa. Jutut lähtevät liikkeelle siitä, että Johannes on - usein juovuspäissään - joutunut väärään paikkaa. Matildan tehtävänä on pelastaa ensin serkkupoikansa poliisiputkasta ja sitten yhdessä Johanneksen kanssa löytää oikea syyllinen.

Vaikka kirjojen juonet ovat ennalta-arvattavia, tekee historiaan sijoittaminen niistä mielenkiintoisia. Pidän myös siitä, että pääparin toinen osapuoli on nainen. Totta kai "rakas Matilda-serkku" joutuu enimmäkseen istumaan kotona ja rouvien salongeissa Johanneksen toimiessa aktiivisemmin ympäri kaupunkia. Kuitenkin Matildan päättelykyky on monesti lopullisen ratkaisun avain. Tärkeä on myös Matildan hyvä suhde naapuriinsa poliisimestari Fabian Olanderiin.

Molemmat kirjoittajat ovat viihdekirjallisuuden taitajia, mikä näkyy tekstissä. Selkeä dekkariperinteitä noudatteleva juoni, monet sivuhenkilöt ja epäillyt ja lopuksi ratkeava rikos toimivat täysin. Sen, mitä henkilökuvauksen syvyydessä ehkä menettää, saa miljöökuvauksessa takaisin. Kirjojen rakenne on hyvin oivallettu: tarinan kertoo aina vuorotellen Matilda tai Johannes. Näin eri henkilöiden maailma ja ajatustapa havainnollistuvat. Lopullisen sanan saa usein Fabian Olander, Helsingin poliisimestari.

Seuraavassa on lyhyet luonnehdinnat kustakin kirjasta. Kerron vain lyhyesti kirjan aiheen, en loppuratkaisua. En siis spoilaa, vaan annan kiinnostuneiden lukea tarinat itse. Suosittelen näitä ehdottomasti perinteisten dekkareiden ystäville ja vaikka Kaari Utriota lukeneille. Näistä kirjoista saa vähän erilaisen näkökulman 1800-luvun elämään.

Punavuoren keisarinna Punavuoren keisarinna on pahamaineinen rikollinen, joka käyttää hyödykseen vasta avattua rautatieyhteyttä Helsingistä Hämeenlinnaan. Johannes kiertää bordelleja ja Pitkänsillan takaisia hökkeleitä, kun Matilda seurustelee Kaivohuoneella. Kyse on paitsi murhasta, myös Suomen Pankin maineesta rahauudistuksen läpiviejänä.

Jumalan ruoska Eletään vuotta 1868, jolloin maassa on nälänhätä. Johannes ja Matilda matkustavat Keski-Suomeen auttamaan Johanneksen siskoa, Pirttisalmen kappalaisen rouvaa. Kappalainen on kadonnut, ja hänen epäillään vieneen mennessään hätäapuviljat. Henkilöitä on sen verran paljon, että osan kuvaus on varsin tyypittelevää, mutta pääosassa ainakin minulle tässä kirjassa on nälkävuosi ja siitä selviytyminen. Kirjan alkuun pantu henkilölista auttaa onneksi sivuhenkilöiden hahmottamisessa.

Ruumisvaunut Bulevardilla Nyt käy Johanneksen matka Helsingistä Stenforsin ruukkiin. Vuosi on 1869, ja Helsingin Seurahuoneella tehdään puukauppoja - ja yksi ruumis. Uutena henkilönä ilmestyy mainio Theodor Qvist, joka apulaispoliisimestarina harjoittaa nykyaikaista poliisitutkintaa, esimerkiksi mittaa epäiltyjen ruumiinrakenteen.

Murha Monrepoossa 1871 Viipuri oli osa Suomea. Viipuriin matkustaa paitsi Matilda ja Johannes, myös professori Morettin oopperaseurue. Laivamatkalla seurueen yksi jäsenistä ja kassa katoavat. Monrepoon kartanossa järjestetään konsertti matkakassan kartuttamiseksi, joten porukkaa tässä kirjassa jälleen riittää. Tapausta alkaa selvittää paikallinen poliisimestari, mutta tarvitaan toinenkin hirmuteko, ennen kuin juttu selviää.

Kuolema ylioppilastalolla Nyt herää Johannes pahasta paikasta: hänen vierellään makaa kuollut dosentti. Suomalaisuusjuhla saa karmean lopun, ja Johannes on jälleen epäiltynä. Rikosjuttu on monipolvinen, mutta minua huvittaa tässä kirjassa erityisesti akateemisen maailman kuvaus. Yhtenä sivuhenkilönä esitellään Emma Irene Åström, joka suorittaa yksityisesti ylioppilastutkintoa. Kunnon historiallisen kirjan perinteitä noudattaen neiti Emma on todellinen historian henkilö, Suomen ensimmäine nainen ylioppilaana ja maisterina.

Stenvallin tapaus Edellinen kirja päättyy suru-uutiseen: "Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa." Tämä sarjan viimeinen kirja alkaa hautajaismatkalla. Matilda osallistuu hautajaisiin ystäviensä Kaarlo ja Emilie Bergbomin puolesta. Bergbomit ovat suomalaisen teatterin perustajia ja todellisia historian henkilöitä, kuten tietenkin kirjan nimihenkilö Aleksis Stenvall eli Aleksis Kivi, joka oli ehkä kirjoittanut tunnetun tuotantonsa lisäksi monelle kiusallisen paljastuskirjoituksen. Eräs kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista on teatteri, ja Stenvallin käsikirjoitusta etsiessä tulevat tutuiksi myös Katajanokan hökkelit ja Tuusulan talot.

Luin kirjat tänä kesänä siis uudestaan, lähes putkeen. Koska joka kirjassa käsitellään jotain uutta paikkaa tai tilannetta kuten junamatkailu, yliopisto tai teatteri, niin ainakaan minulle ei tullut lukemisen varrella tunnetta, että kirjat toistaisivat itseään. Koska vuodet vierivät, myös henkilöt vanhenevat ja kehittyvätkin. Toivoisin kovin, että Manninen ja Raivio joko jatkaisivat sarjaa tai kehittäisivät uuden sankarin tai sankarittaren.

Andrea Camilleri: Retki Tindariin

Andrea Camillerin komisario Montalbano on ollut suosikkejani sekä kirjoissa että tv:ssä. WSOY:n sivujen mukaan seitsemän 16 Montalbano-kirjasta olisi suomennettu - tai ainakin nykyään saatavilla. Luulin lukeneeni ne kaikki, mutta vielä löytyi ainakin kaksi lukematonta.


Montalbano on sisilialainen komisario, jolla on dekkarisankarityyliin hankaluuksia sekä esimiehensä että naisten kanssa. Hän ratkaisee rikoksia Vigátan poliisiasemalta käsin apunaan tasainen Fazio, naisiinmenevä Mimi ja yksinkertainen Catarella, joka on puutteistaan huolimatta kuitenkin varsinainen tietokonevelho. Tarinoissa esiintyy monenlaista väkeä unohtamatta taustalla uhkaavaa mafiaa.

Eräs hauska piirre kirjoissa on viittaus espanjalaiseen dekkarikirjailija Manuel Vászquez Montalbániin, jonka mukaan komisario Montalbano on nimetty. Tässäkin tarinassa Montalbano yrittää lukea Montalbánin Pepe Carvalho -kirjaa, mutta tutkimukset eivät anna siihen tilaisuutta. Sekä Carvalho että Montalbano ovat hyvän ruoan ystäviä, joten kirjojen yhteinen piirre on pysähdykset erilaisiin trattorioihin ja ravintoloihin nauttimaan lounaista ja illallisista.

Retki Tindariin oli tuttu tarina elokuvasta, joten lukiessa oli helppo nähdä mielessään kaikki hahmot. Vain yksinkertainen konstaapeli Catarella on elokuvissa riehakkaampi kuin kirjoissa. Hän on kuitenkin suosikkihahmoni, joka tuo huumoria tähänkin kirjaan.

Montalbano-kirjat ovat Sapo-sarjassa perinteisiä salapoliisiromaaneja. Rikokset ovat yleensä erilaisia petoksia ja niihin liittyviä murhia ja rikosten selvittely perinteistä poliisityötä oikeuslääkäreineen, haastatteluineen ja tutkimuksineen. Välillä Montalbano toki harrastaa menetelmiä, jotka eivät täysin kestä päivänvaloa.

En käy tässä selostamaan kirjan juonta, vaan suosittelen tämän ja muidenkin Montalbano-kirjojen lukemista, jos perinteinen dekkari yhtään kiinnostaa.

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Ah, Agatha! Vielä on lukematta Dame Christien kirjoja, vaikka olen aloittanut jo lukiossa, ellen aiemmin. Christie kuuluu ilman muuta Sapon perinteiseen osastoon ja on eräs kaikkien aikojen dekkarisuosikkini.

Nyt kun tv:ssäkin menevät kesäuusintoina Hercule Poirot -elokuvat, niin nappasin kirjastosta Poirotin varhaiset jutut. Novellinmittaiset jutut ovat hyvää lomalukemista silloin, kun on hetki aikaa istahtaa parvekkeelle tai patiolle esim. ruoanlaiton lomassa.

Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kertojana toimii kapteeni Hastings. Miljööt vaihtuvat Lontoosta Egyptiin ja rannikon lomanviettokohteisiin. Sivuhenkilöinä ja rikosten uhreina on yläluokkaa, joten kuvauksia kartanoista ja kaupunkiasunnoista riittää. Yhdessä tarinassa Poirot osallistuu jopa sodanaikaiseen tärkeän poliitikon katomaistapauksen tutkintaan, jolloin tarinan pohjavire on synkähkö. Viimeisessä Kadonneen testamentin arvoitus -jutussa on taas jopa humoristista Viisikko-henkeä.

Ainakin osa tarinoista on filmattu ja siten tuttuja tv-sarjasta, joten lukiessani näin sieluni silmin David Suchetin ja Hugh Fraserin näyttelemän parivaljakon.  Poirotin persoona on kirjoissa ja filmeissä ylimielinen, mutta näissä tarinoissa Poirot on paikoin jopa hieman ilkeä puhuessaan Hastingista.

Mukavaa luettavaa, yhtä kaikki. Ei jää varmaan viimeiseksi Christien kirjaksi tänä kesänä.

Guillermo Martínez: Oxfordin murhat

Guillermo Martínezista sanotaan kirjan kansiliepeessä, että on hän paitsi kirjailija myös matematiikan professori. Wikipedia-sivu (linkki kirjailijan nimestä) kertoo, että hän vietti kaksi vuotta Oxfordissa tohtorinväitöksensä jälkeen.

Samantapainen asetelma on Martínezin romaanissa Oxfordin murhat. Kirjan minäkertoja on argentiinalainen Buenos Airesin yliopistosta valmistunut matemaatikko, joka on saanut stipendin Oxfordiin. Hän ehtii asua hetken vanhan professorinlesken luona, ennen kuin tämä murhataan. Murhaaja on jättänyt leskirouvan matemaatikkotuttavalle, professori Arthur Seldomille oudon viestin, joka antaa ymmärtää, että murhia tulee vielä lisää.

Leskirouvan kuolema ei jää ainoaksi, ja minäkertoja ja Seldom alkavat tutkia murhia. Jokaisen kuoleman yhteydessä ilmestyy viesti. Nämä viestit muodostavat arvoituksen, jota käsitellessään Seldom ja kertoja käsittelevät matematiikan ja logiikan teorioita ja historiaa. Mukana tutkimuksissa on kertojan tyttöystävä Lorna, jonka yhteydet sairaalaan ovat tutkimuksissa hyödylliset.

Kirja oli minulle mieluinen dekkari. Tarina on kiinnostava, eikä liian väkivaltainen. Tutkijoiden matematiikkaan liittyvät keskustelut ovat myös kiintoisia ilman, että ne olisivat liian luennoivia. Mukava on myös lukea argentiinalaisen stipendiaatin ajatuksia englantilaisesta elämänmenosta. Lisäksi loppuratkaisu oli kohtuullisen yllättävä.

Oxfordin murhissa on vanhanaikaista arvoitusdekkarin tunnelmaa Agatha Christien tyyliin, vaikka paikoin tuleekin mieleen Da Vinci -koodi. Mikään action- tai jännityskirja tämä ei kuitenkaan ole, joten jos toivoo vauhtia ja vaarallisia tilanteita, en tätä suosittele.

Minä kyllä mielelläni lukisin Martínezin muitakin dekkareita, mutta niitä ei taida olla suomennettu. Oxfordin murhat on sekä kirjan kansiliepeiden että Wikipedian mukaan Martínezin suosituin ja käännetyin kirja, ja siitä on tehty elokuvakin. Täytyy kysellä videovuokraamoista. Voittanee meillä tavallisesti pyörivät sota- ja lännenelokuvat.

Eppu Nuotio: Paine

Tästä kirjasta luin puolet. En alku- tai loppupuolta, vaan suurin piirtein joka toisen luvun.

Olen lukenut Eppu Nuotion Pii Marin -sarjasta osan, ehkä jopa kaikki, mutta koska niiden nimet Musta, Maksu, Kosto ja Varjo ovat niin samankaltaiset, en enää muista, mitkä olen lukenut ja mikä on jäänyt väliin. (Kelasin vähän blogiani ja huomasin, että Maksu on tullut luettua jouluna 2008. Nytpä tämä blogini toimii juuri muistinvirkistytarkoituksessa, johon tämän loin.)

Muistan pitäneeni ensimmäisestä Pii Marin -kirjasta. Uutistoimittaja on kohtuullisen uskottava dekkarin päähenkilö ja Pii Marin reipasotteinen nainen. Näemmä olin pitänyt Maksustakin. Jonkin näistä kuuntelimme äänikirjana automatkoilla. Jossain vaiheessa alkoi Piin ja hänen miesystävänsä tarina tökkiä, ja jokin kirjoista oli muistaakseni minulle turhan raaka. Kirjassa kuvattiin murhatyötä tekijän näkökulmasta.

Vanhasta tottumuksesta otin tämän uusimman kirjaston karusellista, mutta juttu ei lähtenyt vetämään. Kirjassa on tavallaan kaksi tarinaa: Piin pikkuveli Joel muuttaa ja saa naapureikseen erikoisen pariskunnan. Iris ja Pasi kertovat Joelille täysin erilaisen tarinan suhteestaan. Toinen tarina on Piin ja Juhan tutkimus, joka koskee Piin kauan kuollutta isää. Tämän isä-tarinan jätin lukematta ja luin siis vain ensimmäisessä luvussa alkaneen juonikuvion, joka myös kirjan takakannessa on nostettu esiin. Kyse on alistamisesta ja alistumisesta ja siitä, miten suhteen toinen osapuoli pystyy manipuloimaan toista ja koko lähiympäristöä sekä - pelottavaa kyllä - myös viranomaisia.

Lukemani kirjan puolikas ei minusta ole rentoa lomaviihdettä, vaikka väkivaltaa ei kuvatakaan. Sen verran painostavan tunnelman Nuotio on Iriksen ja Pasin tarinaan saanut synnytettyä. Vaikutelma syntyy kertojan näkökulman vaihtelulla: välillä näkökulma on Pasin, välillä Iriksen. (Vai olisikohan tässä nyt kyse abi-kurssilla pähkäillystä fokalisaatiopisteestä? :)

Koska en lukenut kirjaa kokonaan, en uskalla suositella. Sarjan ystävät varmasti pitävät tästäkin.

Harri Nykänen & Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Hiihtolomalla sain vihdoin käsiini mieheni jo joululahjaksi saaman Nykäsen ja Sipilän yhteistyöteoksen. Kirja oli jo ehtinyt lähteä lainaan ja palautui sopivasti lomalle.

Tykkäsin kirjasta, koska tykkään Nykäsestä. Olen lukenut kaikki Raidit, Ariel Kafkat ja pari muutakin Nykäsen kirjaa. Sen sijaan en ole lukenut yhtään Sipilän Takamäki-sarjan teosta. Olen jotenkin pitänyt niitä liian realistisina ja nykymaailmaa peilaavina ja sitä myötä vähemmän viihdyttävinä kuin vaikka Raidit tai jotkin vanhat dekkarit. Kuitenkin jos Paha paha tyttö -kirjasta jotain voi päätellä, Sipilän ja Nykäsen tyylit sopivat yhteen, joten ainakin yksi Takamäki on nyt listalla.

Tässä kirjassa siis Raid kohtaa Takamäen, joten suosikkihahmoni Jansson ja Huusko ovat taka-alalla. Kirjan tarinassa seikkailevat old school -rosvot, moottoripyöräjengit ja rikkaat paskiaiset, jotka rahojensa avulla pääsevät pälkähästä. Siinä välissä toimii tarmokas prostituoitu, jonka kännykkäkamerakuvaussessiosta koko juttu lähtee liikkeelle. Poliisit pyristelevät mukana, mutta "sankarina" häärii tietenkin Raid.

Enempää en halua tarinasta paljastaa, koska kirjan anti on henkilöhahmojen lisäksi juuri juonikuviossa. Henkilöitä kirjassa piisaa, ja osa heistä lähestyy minusta jo Reijo Mäen hahmoja. Esimerkiksi suomea murtava moottoripyöräjengiläispari Repo ja Axelsson vetävät vertoja joillekin Vares-kirjojen kaksikoille. Raid-tv-sarja ja -elokuva ovat aiheuttaneet sen, että lukiessani näen filmien hahmot kirjan tapahtumissa ja loput kuvittelen. Olisi kiva nähdä tämä kirja ja parivaljakko filmattuna.

Tämän kirjan kustantaja Crime Time on ollut otsikoissa heti perustamisensa jälkeen ja julkaistuaan tositapahtumiin perustuvan dokumenttikirjan kidnappauksesta ja sen selvittämisestä. Luulen, että kustantamon faktaosasto ei tule minua kiinnostamaan, mutta sen verran monta dekkaristisuosikkiani firman listoilla on, että Paha paha tyttö ei ole viimeinen tämän kustantajan teos, joka meille hankitaan.

Tunnettujen kirjailijoiden tunnetun sarjan suositteleminen tuntuu turhalta. Todennäköisesti dekkarien ystävät nämä jo tuntevat, ja muut eivät ole tutustuneet, koska ei kiinnosta. Jos siis joltakulta Raidin tai Takamäen ystävältä on tämä kirja sattunut menemään ohi, mitä siis epäilen, niin suosittelen ilman muuta. Jos joku vasta tutustuu kotimaiseen dekkaritarjontaan, niin kannattaa kokeilla. Niin, ja jos joku Reijo Mäen fani on tähän asti jättänyt Nykäsen ja Sipilän lukematta, niin tästä on hyvä aloittaa.

Mirva Saukkola: Murhaava katseluaika & Hautajaishäät

Sitaisen punaraidallisen Lexinton-esiliinani pois ja otan Euromarketista ostetun valkoisen tarjottimen, jolle olen asettanut vihreät Arabian mukit ja kirpputorilta ostetut lasilautaset. Vien teen ja Domino-keksit patiolle miehelleni, joka istuu kansituolissa mustissa Fjällrävenin housuissaan ja sävyyn sopivassa Love Records-T-paidassaan. Minulla on Intersportin alennusmyynnistä ostetut bikinit ja asetun toiselle tuolille lukemaan Mirva Saukkolan dekkaria.

En taida valitettavasti osata kunnolla matkia näiden dekkareiden tyyliä, joka alkoi ärsyttää melko pian. Nappasin kirjat kirjastosta ilahtuneena, koska ajattelin löytäneeni uuden kivan suomalaisen dekkaristin. En siis löytänyt. Tekstissä on liian paljon product placementia, eikä todellakaan mitään Pirkka-tuotteita, vaan maailmanmerkkejä ja muuta luksusta.

Päähenkilö Noora Hankasuo on toimittaja, joka elää yli varojensa ja ottaa siksi vastaan erilaisia työkeikkoja. Jollakinhan hänen täytyy kalliit vaatteet ja shampanjat maksaa. Kirjassa on siis jonkin verran ironiaa, mutta jatkuva tuotetykitys vie siltä pohjaa.

Murhaavassa katseluajassa Nooran työ on kirjoittaa talk-showta ja Hautajaishäissä hän kirjoittaa eri lehtiin ja valmistelee häitään. Molemmissa kirjoissa esiintyvät hänen elämänsä miehet sekä ystävät. Kirjoissa kuolee ihmisiä, mutta murhien tutkinnasta kertominen ei ole niin tärkeää kuin Nooran miesasiat.

Teksti on sujuvalukuista, ja siinä on paikoin hauskoja vertauksia. Nooran ajatuksina esitetään myös pohdiskelua journalismista ja naistenlehdistä. Kirjat lukee nopeasti, joten ne sopivat tämän hellekesän viihteeksi riippukeinuun. Jopa Mieheni luki toisen näistä, tosin siinä vaiheessa kun kaikki muut oli jo luettu eikä jaksettu lähteä kirjastoon.

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua

Ostin tämän kirjan pari vuotta sitten, koska takakannessa Manuel Vásquez Montalbán suositteli sitä. Luin pari riviä alusta, mutta jotenkin vain en päässyt eteen päin. Sitten tuli lukupiirimme kesäretki, jota varten jokaisen piti lukea omavalintainen kirja. Koska en keksinyt mitään muutakaan enkä ehtinyt kirjastoon, päätin lukea tämän. Arvelin, että takakannessa luvatut viinanjuontikuvaukset sopisivat retkemme luonteeseen :)

Kirjan päähenkilö on Pablo, joka on perheensä mielestä tyhjäntoimittaja ja omasta mielestään ehkä elämäntaiteilija. Hän asuu ja elää isänsä rahoilla ja on koko ajan velkaa baariin. Hän ryyppää, polttaa pilveä ja käy huorissa. Näistä kaikista kerrotaan melko tarkkaan, muttei kuitenkaan inhorealistisesti. Koko tarina on takakannen kuvauksen mukaan dekkarisatiiri, ja eräänlainen kepeys leimaa koko tarinaa, vaikka välillä siinä on melko jännittäviäkin kohtauksia.

Pablon seikkailu alkaa, kun hänen veljensä "the First" pyytää häntä selvittämään erään kiinteistön asioita. Heti sen jälkeen veli katoaa. Jutun juoni on melko monimutkainen. Mukana seikkailee hakkereita ja filosofeja, ja taustalla on Barcelonan baareja ja ravintoloita sekä laitapuolen kulkijoita. Salaperäisestä kiinteistöstä seikkailu jatkuu salaperäisen internetissäkin vaikuttavan salaseuran pariin. Oman lisänsä tarinaan tuovat Pablon ja Firstin vanhemmat eli Patriarkka ja Rouva Äiti, jotka edustavat rikasta yläluokkaa. Erityisesti äidin hahmo tuo kirjaan huumoria.

Kirjaa voisi kuvata sanalla erikoinen. Viihdyttävä, mutta ei tavanomainen. Jos pitää erikoisesta huumorista ja mysteereistä, pitää tästäkin kirjasta.

Kesädekkareita, osa 1

Hellepäivät ovat olleet loistavaa lukuaikaa. Blogin päivittäminen on sen sijaan jäänyt vähemmälle. Yritänkin nyt päästä ajan tasalle.

Kesäloman ja kuumien päivien lukulistalla on enimmäkseen kevyttä kirjallisuutta: dekkareita ja romanttista hömppää. Osaksi rajoittunut kirjavalikoima johtuu siitä, että kesäpaikkamme kirjastoauto on tänä kesänä heinäkuun lomalla. Aiempina vuosina olemme saaneet tuoretta lukemista kerran viikossa; nyt pitää tyytyä Siskolta lainattuihin teoksiin ja markettien alelaareihin. Eipä silti, kansituolissa maatessa ja sangriaa hörppiessä ei kovin ajatuksia vaativaan tekstiin jaksaisi keskittyäkään.

Kesän dekkarikasassa pitäisi oikeastaan olle ensimmäisenä uusin Reijo Mäki, jonka Mies osti loman alussa. Ilmeisesti se on lainattu, koska en löytänyt kirjaa mistään. Palaan siihen myöhemmin.

Anja Gustafssonin Mansikkatyttö on kirjastosta. Muistan lukeneeni hänen aiemmankin kirjansa Antiikkilipasto. Tämä kirja kuvaa kesäistä Tammisaarta ja taidemaailmaa minäkertojansa Paula Roosin silmin. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, se sopii niille, jotka "pitävät arvoituksista, taiteesta, kesästä ja hyvästä ruoasta". Paula Roos on taidetta ja antiikkia harrastava eläkkeellä oleva historianopettaja, jonka suuhun on teoksen kuluessa pantu luennonpätkä jos toinenkin eri paikkojen historiasta, eli kirjoittajan asiantuntemus tulee esiin. Paikoin nämä tietoiskut olivat päälleliimatun oloisia.

Tarinassa on monia henkilöitä, ja siinä käsitellään sekä perhe- että rakkaussuhteita. Hyvä ruoka mainitaan moneen otteeseen: kirjassa kuvataan usein tarkkaan, mitä Roos laittaa ruoakseen tai mitä syö kahvilassa. Mukavan rauhallinen kerronta sopi hellepäivään, mutta jos haluaa dekkareilta ronskia menoa, tämä ei ole sopiva kirja.

Mitään raakaa meininkiä ei myöskään tarjoa Kari Häkämies esikoisteoksessaan Rehelliseksi tunnettu. Olin toki kiinnittänyt huomiota tähän kirjaan jo sen ilmestyessä. Onhan kirjoittaja entinen kotkalainen. Löytäessäni sen Prisman alekorista nappasin sen oitis. Romaanin alaotsikko on rikosromaani, ja sen päähenkilönä on poliisi. Ylikomisario Heikki Söder on Kotkasta kotoisin oleva pääkaupungissa asuva rauhallinen poliisimies, joka saa tutkittavakseen ministerin murhan. Kerronta on tässäkin rauhallista, eivätkä kuvatut väkivallanteot ole raakoja.

Tässäkin kirjassa tekijän asiantuntemus näkyy. Poliitikkojen ja heidän avustajiensa sekä ministeriön henkilökunnan kuvaus on uskottavan tuntuista. Miljöiden kuvaus samoin. Hiukan tässäkin ärsyttivät paikoin esiintyneet luennot tai poliittissävytteiset monologit, joita oli pantu eri henkilöiden suuhun. Kotkalaiselle lukijalle oli tietysti kiva huomata viittaukset kotikaupunkiin.

Kumpikaan ei tarjoa mieleenpainuvaa elämystä, mutta ne toimivat kesädekkarikategoriassa eli sopivat luettavaksi rennosti rannalla tai pihalla.

Kaksi kamalaa murhaa

Näitä kirjoja en lukenut loppuun. En siis ala näitä sen tarkemmin arvioimaan. Molemmat kyllä silmäilin läpi ja loppuun.

Terhi Nikulaisen Rakkausmurhassa ja Susanna Yliluoman Lööppimurhassa ei ole juurikaan mitään yhteistä, jollei yhteisenä voi pitää dramaattista aihetta. Rakkausmurhassa käsitellään insestiä, ja Lööppimurhassa on kyse sarjamurhaajasta.

Lööppimurhan jätin kesken, koska se alkoi muistuttaa liikaa Patricia Cornwellin kirjoja. Lopetin Kay Scarpetta -kirjojen lukemisen, kun yksityiskohtaiset ruumiinavaukset ja sadistiset kidutukset alkoivat olla minulle liikaa. Tässä kirjassa kerrotaan kiduttamisesta kiduttajan silmin ja ajatuksin. Luin yhden kohtauksen, kysyin Mieheltä, onko näitä enemmänkin, ja päätin sitten antaa lopun olla.

Kuten nimi kertoo, käsitellään Lööppimurhassa myös lööppijulkisuutta. Päähenkilö ja sankaritar on iltapäivälehden rikostoimittaja, jonka ajatuksia teoksessa myös tuodaan esiin. Tästä aiheesta olisin mielelläni lukenut, mutta verta ja suolenpätkiä oli siis liikaa.

Rakkausmurhaa en lukenut huonosti aiheen tai sen käsittelyn takia, vaan teoksen kerronnan takia. Teksti on jotenkin hengästyttävää lukea. Henkilöitä on paljon, ja tarina etenee etupäässä dialogien varassa. Välillä käsitellään päähenkilön, juristi Anna Angerin, elämää ja lapsuusmuistoja, välillä hänen tutkimaansa insestisyytöstä.

Olemme kirjallisuusanalyysikurssilla keskustelleet opiskelijoiden kanssa siitä, miten sekä kirjoitusaika että tekstin lukemisen ajankohta vaikuttavat tulkintaan. Kun luokassa on eri-ikäisiä aikuisia, on mukavaa ja opettavaista kuulla ajasta, jolloin vaikka Boccaccion Decameronesta vain kuiskailtiin koulun pihalla. Lukeminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Nykyään kirjoissa tulee vastaan ronskeja seksi- ja sadistisia väkivaltakuvauksia, emmekä juuri muuta kuin vähän kohotamme kulmakarvoja, jos sitäkään. Onneksi kirjaan pätee sama kuin telkkariin: jos jokin ohjelma tai teksi ei miellytä, sen voi vain sulkea.

Vaikka en näistä kahdesta teoksesta pitänyt, suosittelen niitä kovapintaisille dekkareiden ystäville.

Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia

Suosikkisarjakuvahahmoni on kirkkohistorian professori Anni Isotalo. Hän aloitti seikkailunsa vuonna 2005 Minerva-kustannuksen kirjassa Marian koodi, jonka ostin Akateemisesta ja johon ihastuin heti. En ole sarjakuvaharrastaja enkä -tuntija, mutta luen sarjiksia, kun vain käteeni saan. Tähän kirjaan aikoinani tartuin, koska se on suomalainen ja koska päähenkilö ja sankari on nainen.


Kirjan etukannen leima "SUOMALAINEN DA VINCI -MYSTEERI" paljastaa, että Dan Brownin teoksella on sarjakuvassa iso osa. Ketola ja Rauhala tuovat kuuluisaan tarinaan suomalaista väriä, kun professori Isotalo lähtee oppaaksi Da Vinci -koodi -kiertomatkalle ja saa kuulla monien vaiheiden jälkeen, että onkin kuuluisaa sukua. Dan Brownin kirjaa ei tarvitse tätä teosta varten lukea, sillä sekä Da Vinci -koodin tarina että sen ympärillä ollut hulabaloo tulevat tässä täysin selväksi. Sarjan tekijöistä Mikko Ketola on yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja Anssi Rauhala sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja, jonka hienoa työtä on myös meidänkin koulussa tulosteena pyörinyt Piraattitehtaan arvoitus. Tekijäkaksikko on siis äärimmäisen pätevä.

Toisessa ja kolmannessa Anni Isotalo - kirjassa tarina jatkuu, eikä Da Vinci -viittauksia varsinaisesti enää ole. Valkoisen meren timantit -teos vie Annin rajan taakse Karjalaan ja Bosporin helmi Istanbuliin. Koko ajan Isotalon suvun vihollinen Globus Dei pyrkii tuhoamaan sekä Annin että hänen haltuunsa tulevia aarteita. Annin apuna on Isotalon suvun väkeä, milloin kaksi tomeraa tätiä, milloin hupaisa veljespari. Matkoillaan Anni myös tapaa kuuluisuuksia ja tutustuu jopa itseensä paaviin.


Uusin Anni Isotalo -kirja on Vatikaanin vanki, joka on ilmestynyt 2009. Nyt Anni kutsutaan Vatikaaniin, jossa paavi on tekemässä kirkkoa mullistavan ilmoituksen. Tarinalla on valitettavasti huono loppu ja ilmoitus jää tekemättä, mikä onneksi ennakoi uusia seikkailuja.

Pidän näistä kirjoista, niin kuin jo mainitsin, erityisesti päähenkilön takia. Kirkkohistorian professori, karateka ja itsenäinen sinkkunainen, jolla on ystäviä monista maista ja taipumus ihastua välillä vaarallisestikin, on minusta mahtava valinta sankariksi. Kirjojen tarinat - tai oikeastaan yksi suuri tarina - eivät Dan Brownin jälkeen ole ollenkaan epäuskottavia. Historian hämärästä voi aivan hyvin kuvitella nousevan vaikka millaisia salaliittoja ja mystisiä avaimia.

Toinen syy nauttia kirjoista on ilman muuta kuvitus. Anssi Rauhalan kuvat ovat upeita. Pidän ilmavista isoista ruuduista, joissa maisema on usein kuvattu yläviistosta. Rauhala tuntuu pitävän lentokoneista ja -kentistä. Myös tuttujen suomalaisten ja ainakin kuvista tuttujen eurooppalaisten kaupunkien miljööt on piirretty tarkasti ja tyylikkäästi. Kontrastina kuvissa sitten välillä seikkailee ja vitsailee karikatyyrimäisiä ihmishahmoja.

Pidän myös ihmisiä täyteen piirretyistä ruuduista, joista minäkin saatan löytää viittauksia johonkin tunnettuun sarjakuvaan. Tähän mennessä olen bongannut hahmoja ainakin Tintistä ja Natashasta. Lisäksi kirjoissa on sekä historian että nykypäivän tunnettuja henkilöitä, esim. poliitikkoja. Epäilen myös, että Valkoisen meren timantit -kirjassa esiintyvät "vaatimattomat dosentit Huuhka ja Hankka" eivät ole aivan keksittyjä hahmoja. Lisäksi äikänopettaja ilahtuu huomatessaan viittauksen mihin tahansa kirjaan. Vaikka esimerkiksi mainitun Valkoisen meren timantit -kirjan professori Woland näyttää olevan sympaattinen mies, niin Mihail Bulgakovinsa lukenut käy oitis epäilemään hänen tarkoitusperiään.

Suosittelen Anni Isotalon seikkailuja lämpimästi. Erityisesti tietysti nuorisolle. Aina ei sarjakuvasankarin tarvitse pukeutua niukkoihin ja tiukkoihin vaatteisiin oikeutta puolustaessaan :)

Reijo Mäki: Valkovenäläinen

Lomalla luen dekkareita. Joululta jäi lukematta vino pino, jota yritän nyt pikku hiljaa madaltaa.

Jonkinlaista dekkariväsymystä olen huomannut, sillä meni hieman arpomiseksi, minkä aloittaisin. En halunnut mitään liian rankkaa tai vakavaa, joten tartuin Vares-kirjaan.

Jussi Vares saa tässä kirjassa toimeksiannon kustantajalta. Dekkarikirjailija Oxbacka on kuollut, ja epäiltyjä ovat sekä talonvaltaajataiteilijat että hihhuliuskovaiset. Varsinainen rikollisporukka tulee kuvioihin Oxbackan kohtalokkaan Venäjän-reissun takia. Vares tutkii tapausta parhaansa mukaan, mutta sen verran monta käännettä ja tekijää on mukana, että kokonaiskuvaa hän ei saa. Lukija onneksi pysyy kärryillä koko ajan, vaikka näkökulma vaihteleekin.

Mäen dekkarit ovat siitä mukavia, että niissä on huumoria. Heh - YTL:n ansiosta olen pohtinut huumorin lajeja, joten minun pitäisi nyt pystyä tarkkaan analyysiin... No, Mäen kirjojen hahmot ovat monesti koomisia - tragikoomisia tosin. Erityisesti roisto-osastoon kuuluu surkuhupaisia hahmoja, joiden elämäntarinan Mäki piirtää lyhyesti, mutta vakuuttavasti. Todelliset isot roistot jäävät taustalla vaikuttaviksi voimiksi, joihin vain viitataan. Vareksen tempoilu kapakoissa ja naismaailmassa sekä hänen juoppokumppaninsa edustavat myös kirjan huumoria. Tässä teoksessa voi sanoa olevan jopa aina suosittua pieru-huumoria: novellikirjailija Luumäki kärsii ajoittaa nimittäin vatsavaivoista.

Olen aiemmin pitänyt Mäen kirjojen yhteiskunnallisiin teemoihin liittyvää kritiikkiä ironiana, mutta luettuani hänen kolumnikokoelmansa Yhden tähden mies en ole enää aivan varma. Oli Mäki kritiikissään tosissaan tai ei, niin hän ei onneksi kuitenkaan saarnaa.

Jos on lukenut Mäen dekkareita ennen, tykkää tästä varmasti. Jos ei, niin on vaikea sanoa. Minulle Vares-kirja kerran vuodessa on hyvä tahti.

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka (1973)

Löysin tämän vanhan hyvän dekkarin Kotkan kirjaston kirjojenvaihtokaapista. Joka kerran käydessäni kirjastosta tutkin kaapin hyllyt. Pari kertaa olen jotain löytänytkin, jolloin olen myös luopunut jostain omasta kirjasta. Mitään velvoitetta viedä kirjoja ei tietenkään ole, koska kirjoja saa viedä ja tuoda aivan vapaasti.

Oikeastaan kirja lähti mukaan miestäni varten. Hän on dekkareiden suurkuluttuja, ja tarjoilen silloin tällöin hänelle luettavaksi jotain muutakin kuin Remestä ja Soininvaaraa. Usein kyllä vastaanotto on hieman nuiva: "Ai taas joku naisdekkari." Mieheni pitää enemmän James Bond - kuin Miss Marple -tyylistä.

Eeva Tenhunen on kyllä minun mielestäni suomalaisen dekkarigenren huippunaisia. Harmi, että hän on kirjoittanut vain kahdeksan dekkaria. Tenhusen kirjoissa on Agatha Christien ja Maria Langin tapaista menneen ajan tuntua ja tunnelmaa. Nuku hyvin, Punahilkan lukijakin varmaan ihmettelee, miten ahdasmielistä elämää kaikkine vaiettuinen salaisuuksineen on eletty 70-luvun maalaiskylässä. Eipä silti, tämän viikon Hesareista Pietarsaaren lestadiolaisseurakunnan tapahtumista lukiessa mietin aivan samaa.

Nuku hyvin, Punahilkassa ei esiinny Tenhusen vakiopoliisi Halla vaimoineen. Tämän kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja (!) Ulla Autio, joka tulee kirjan alussa pikkukylään. Oikeastaan hän pakenee menneitä ja tapahtumien edetessä huomaa, että lähes koko K:n yhteiskoulun opettajakunta on tullut kyläpahaseen samasta syystä. Koulun rehtori ja kirkkoherra Tuomas Tarkiainen on nimittäin koonnut henkilökuntaansa erinäisiä eksyneitä lampaita. Henkilöitä on paljon: kirjan alkulehdillä olevassa luettelossa on 18 opettajan nimet. Lisäksi tietysti vielä oppilaita, pari kyläläistä ja poliisi.

Alussa on muuten myös kartta niille meille, jotka haluavat tarkkoja tietoja miljööstä. Kirjan tapahtuma-aika on syyslukukausi eli syksy ja talvi. Lumisen talven kuvaus sopi mainiosti minulle, kun makasin sohvalla lukemassa ja katseeni kirjasta nostaessani näin lumen kuorruttamat pihapuut.

Kirja on oikeastaan Ulla Aution kirjoittama selostus tapahtumista. Näkökulma on siis koko ajan hänen, ja vain hänen ajatuksiaan kuvataan. Kerronta ei kuitenkaan ole mitään tajunnanvirtaa, vaan selkeää kuvausta. Mukana on myös runsaasti dialogia.

Parasta minusta kirjassa on pienen kylän elämän kuvaus. Minusta on aina kiinnostavaa lukea koulumaailmasta, ja vaikka Tenhunen kuvaa minun silmiini "vanhan ajan" koulua, niin monet hahmoista olisivat täysin siirrettävissä nykykouluun. Henkilöhahmot ovat suurimmaksi osaksi eläviä ja todentuntuisia.

Kirjaa lukiessani mietin, miksi minua ei tässä ärsytä vanhanaikaisen maailman kuvaus samalla tavalla kuin jokin aika sitten lukemassani Maria Langissa. Osaksi kyse on ilman muuta Tenhusen tyylistä, joka on luontevaa, ja osaksi varmaan myös siitä, että kyse on Suomesta ja maalaiskylästä. Lisäksi Tenhunen osaa kirjoittaa jännittävästi. Tässä kirjassa jännitystä luo Punahilkka ja susi -teema.

Jännittävin, ja mielestäni paras, Tenhusen dekkareista on kuitenkin Mustat kalat, jota suosittelen niille, jotka eivät Tenhusta vielä ole lukeneet. Sen jälkeen voi sitten ahmia kaikki muut.

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)

Leena Lehtolainen goes James Bond. Maria Kallio -dekkareiden jälkeen Lehtolainen tuo tuotantoonsa uuden sankarin.

Päähenkilö henkivartija Hilja Ilveskero on tosiaan sankariainesta. Hän on lapsuudessaan kovia kokenut nainen, joka on valmistunut amerikkalaisesta turvallisuuskoulusta henkivartijaksi. Vaikka miljöönä on lähes koko ajan Suomi, niin kirjan tapahtumat liittyvät eurooppalais-venäläiseen energiapolitiikkaan.

Sivuhenkilöitä on melkoinen joukko, ja osalla on dekkariperinteeseen kuuluva erikoinen nimi, esim. turvallisuuskouluttaja Mike Virtue tai oligarkki Valentin Paskevits. Lehtolaisen tapa kuvata sivuhenkilöitä on hieno. Hän piirtää muutamalla yksityiskohdalla uskottavan kuvan syrjäkylillä asuvasta pariskunnasta tai naapurin eläkeläisrouvasta. Rikollisten ja polisiien kuvaus on ainakin kirjan todellisuudessa uskottavaa.

Totta kai toivoisi, ettei Valentin Paskevitsin tai Boris Vasilievin kaltaisia roistoja tai murhatun liikenaisen Anita Nuutisen kaltaisia tyyppejä ole olemassakaan. Ainakaan Kotkan seudulla. Kirjassa nimittäin käydään pariin otteeseen kotikaupunkini tienoilla, tosin kartanossa, jota ei ole olemassakaan.

Olen ollut Leena Lehtolaisen fani jo kauan ja pidin tästäkin kirjasta. Kerronta on sujuvaa, kieli on hyvää ja seikkailun lisäksi lukija oppii hieman jotain ilveksistäkin. Lisäksi kirjassa on omaa genreään kommentoivaa ironiaa, josta pidän.

Lomadekkarilistalta on nyt toinen luettu. Saattaa olla, että Soininvaara jää lukematta, mutta Röngän ja Remeksen ehdottomasti luen ennen loman loppua.

Ritva Kokkola: Kaupunginjohtajan kuolema (2008)

Kevyttä joululukemista. Tämän joulun dekkariputkeni aloitti Ritva Kokkolan toinen Perämeren rantaan sijoittuva dekkari.

Tälläkin kertaa murhaa tutkivat konstaapelit Laitakari ja Länsmans apunaan edellisestä kirjasta tuttu Laitakarin Pirkko-vaimo. Uusina apulaisina esitellään opetusneuvos Raimo Ruonala ja kirkkoherra Matti Päriharakka.

Murhattu on siis kaupunginjohtaja ja epäiltynä pienoinen joukko: Ella Sarviaho, Vesa Kiviranta, Juhani Ritikka ja Martin Jokisuu. Aivan. Näin monta erikoista sukunimeä menivät ainakin minulla monessa kohtaa sekaisin. Jokainen henkilö kyllä esitellään kiitettävästi.

Tarina etenee sujuvasti, ja tykkäsin kovasti pikkukaupungin ilmapiirin kuvauksesta, vaikka välillä teki mieli hypätä politiikkaan liittyvien pohdintojen yli. Tosin osa niistä oli hauskoja, kuten rikosylikonstaapeli Laitakarin visio lampaidenkasvatuksesta Pohjanmaalla. Varsinaisen murhajutun lisäksi selvitetään koiran katoamista, jota kautta Kokkola pääsee kuvaamaan mediaa ja ns. suurta yleisöä sekä perhe-elämää.

Ei ole helppo analysoida, miksi jokin kirja lähtee heti vetämään mukaansa ja jonkin toisen vain lukee. Tämä kirja ei imaissut mukaansa niin, että olisin valvonut yön lukiessa, mutta kyllä tämä sopii mainiosti luettavaksi leppoisina lomapäivinä.

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu (2005)

Opettajako murhaaja? Lukukauden alussa oli vähän outoa lukea joulujuhlajärjestelyistä, mutta loppujen lopuksi tässä kirjassa oli melko vähän kouluelämän kuvausta. Syy tämän kirjan lainaamiseen oli ilman muuta koulu dekkarin miljöönä. Takakannen teksti "sopii myös niille lukijoille, jotka vierastavat nykydekkareiden kovuutta ja raakuutta" vaikutti myös. Jens Lapiduksen jälkeen - Maria Langista huolimatta - luin mielelläni perinteistä dekkaria.

Lukukauden loppu alkaa takaumalla, jossa nimettömäksi jäävä henkilö kutsutaan rehtorin puhutteluun. Sitten hypätään nykyaikaan ja rikosylikonstaapeli Laitakariin, joka on uimahallissa. Häntä lähestyy Iiris Kemilä, joka kysyy poliisin neuvoa. Kohta esitellään vahtimestari Voipio, joka löytää ruumiin.

Kirjan mittaan lähes jokainen henkilö todella esitellään. Toisaalta on mielenkiintoista lukea henkilöiden taustoja, mutta paikoin jää ihmettelemään, miksi kertoa jonkun opettajan aatelistaustasta, jos sillä ei ole mitään tekemistä rikoksen kanssa ja varsinkin jos kyseinen opettaja on vain sivuhahmo. Erilaisia henkilötyyppejä on runsaasti uhittelevista kovispojista hössöttävään ja epävarmaan rehtoriin. Poliisi on tässä kirjassa sympaattinen puoliso ja perheenisä, josta tulee mieleen Donna Leonin Guido Brunetti.

Tarina etenee sujuvasti, ja lukija pääsee arvailemaan murhaajaehdokkaita, mutta lopussa juttu jotenkin lässähtää. Alun takauma selittää loppuratkaisua, mutta koska siihen ei viitata tarinan edetessä, niin ratkaisu tulee kuin puskan takaa.

Kaikesta huolimatta pidin kirjasta. On mukava lukea pohjoisempaan Suomeen sijoittuvaa tarinaa, jossa ei todellakaan mässäillä väkivaltakuvauksilla. Toivon, että ylikonstaapeli Laitakari saa lisää juttuja selvitettäväkseen.

Kirjan jo luettuani huomasin sen kuuluvan Murhamylly-nimiseen sarjaan (kustantaja on Myllylahti). Täytyy pitää sarja mielessä, kun seuraavan kerran etsin dekkareita.