Luterilaisuuden ABC ja Avoin taivas

Mökkipaikkakuntamme kirjasto on todella hyvä. Usein käy niin, että olen lukenut jostain kirjasta Hesarista tai naistenlehdestä ja seuraavalla kerralla kirjastoon mennessä kirja odottaa minua uutuus-karusellissa. Heillä on siellä kaksi pyörivää kirjatelinettä, toinen kauno-, toinen tietokirjallisuudelle.

Tietokirjakarusellista löysin Jaakko Heinimäen ja Jari Jolkkosen kirjoittaman Luterilaisuuden ABC - synkkä ja harmaa sanakirja -teoksen. Tästä olin lukenut Hesarista. Sen pariksi mukaan lähti Eero Huovisen Avoin taivas. Olen joskus lukenut jotakin Huoviselta ja muistin pitäneeni. Erityisesti pidän Huovisen rauhallisesta ja maanläheisestä esiintymisestä julkisuudessa.

Suosikkipappini on kuitenkin Jaakko Heinimäki. Minulla on hänen kirjoittamansa Pieni mies jalustalla, Pyhiä naisia ja muita pyhimysesseitä, Outo hartauskirja ja Harrasta ruokaa, ja olen lukenut monta muutakin hänen kirjoittamaansa kirjaa. Pidän hänen kirjoitustyylistään. Hän käsittelee uskontoon liittyviä aiheita kuin mitä tahansa ilman saarnatyyliä.

Huovisen kirja on kokoelma kirjoituksia, joista (pakko myöntää) luin vain osan. Huovinen kirjoittaa hyvin, lukijan ei tarvitse olla teologiaa opiskellut ymmärtääkseen, mutta Heinimäen ja Jolkkosen rinnalla sanontatapa on perinteisempää. Kirjassa on kolme osaa: Elämä ja armo, Maailma ja oikeus ja Ihmiset ja kirkko. Yksi teksteistä mainitaan olevan esitelmä Tampereen filosofiapäivillä, ja osa vaikuttaa saarnoilta tyyliin "Raamatun kohta ja selitys".

Heinimäen ja Jolkkosen kirja on alaotsikkonsa mukaan sanakirja, aakkosten mukaan järjestetty kokoelma lyhyitä "artikkeleita" luterilaisuuteen liittyvistä teemoista ja henkilöistä. Kirjaa oli mukava lukea pari "artikkelia" kerrallaan. Kirjassa on paljon viittauksia teologisiin kirjoituksiin (myös Eero Huoviseen), mutta myös elokuviin ja romaaneihin.

Aino Kontula: Herra rehtori (2009)

Muistan nauraneeni hyvin lukiessani Aino Kontulan Rexi on homo ja opettajat hullui -kirjaa. Siinä on kuvaus peruskoulun lukuvuodesta opettajan näkökulmasta. Muistan myös ajatelleeni taas kerran, että onneksi en ole työssä peruskoulussa. Tokikaan kirja ei ole dokumentti nykyajan koulusta, mutta osa jutuista on senkaltaisia, että olen kuullut vastaavia muualtakin. Kirja ei myöskään ole pelkästään hauska, vaan siinä on kohtia, jotka saattavat saada herkemmälle tipan silmäkulmaan.

Kontulan toinen eli Ei eläinkokeita - käyttäkää mopoja! oli sitten jo paljon surullisempi. Kirjan päähenkilön, seiskaluokkalaisen pojan elämä on muistaakseni melko kurjaa, vaikka kyllä hän tuo esiin myös huvittavia kohtauksia koulumaailmasta.

Tämä Kontulan uusin kertoo sekin koulusta, tällä kertaa rehtorin näkökulmasta. Näistä kolmesta tässä on vähiten huumoria, vaikka päähenkilö herra rehtori Antti Allan Mikael Tuominen on aivan normaalin huumorintajuinen ja epätavallisen suorapuheinen. Lähinnä hänen suorapuheisuutensa aiheuttaa hankaluuksia eikä humoristisia kohtauksia.

Minäkertoja rehtori Tuominen on aloittanut koulu-uransa kansakoulusta. Hän käy läpi elämänsä koulut armeijaa ja Kansan Raamattuseuran nimissä tehtyä saarnatyötä myöten. Hänen tiensä opettajaksi käy Rauman seminaarin kautta.

Kirjan loppusanoista käy ilmi (tosin lukiessa jo aavistaa, että herra rehtori on todellinen henkilö), että kirja perustuu Aino Kontulan viidentoista vuoden kokemuksiin samassa koulussa Antti Tuomisen kanssa. Ehkä juuri se, että kirjan rehtorilla on elävä esikuva, tekee kirjasta jotenkin vaisun. Tosin on selvä, että peruskoulun arjesta saa mehevämpää kuvausta.

Joululukemisia

Tiedän, etten ole ainoa, jonka jouluun kuuluu joulupäivän vietto lahjakirjan ja -konvehtirasian kanssa. Pyhinä voi todella vain maata sohvalla, koska missään ei juuri vierailla eikä mitään arkitekemistä ole, koska joulusiivouksen ansiosta ei tarvitse siivota ja aattoaterian tähteiden takia ei tarvitse laittaa ruokaa.

Tänä vuonna pukki ei tuonut yhtään romaania, mutta onneksi mies sai Mika Waltari -elämäkerran ja pari dekkaria. Mukana mökille tarttui lisäksi syksyn aikana kertyneitä lukemattomia kirjoja.

Aloitin dekkarilla. Eppu Nuotion Maksu (2008) on kolmas Pii Marin -dekkari. Tuttuun tapaan Pii tutkii toimittajana samaa juttua, vauvan katoamista, kuin hänen miesystävänsä Heino poliisina. Vetävää tekstiä ja melko uskottavia tapahtumia tarjoava kirja sopi hyvin luettavaksi vatsa täynnä jouluruokaa.

Toinen lukemani kirja oli Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo (2004), joka on Hesarin mukaan myynyt miljoonia. Tartuin kirjaan epäröiden, koska minua aina arveluttaa, jos varsinkin esikoisteosta verrataan johonkin klassikkoon. Tuulen varjon piti arvostelijoiden hehkutuksen mukaan vetää vertoja Umberto Econ Ruusun nimelle. Tosin Tuulen varjo on tekijänsä viides kirja, aiemmat ovat nuortenkirjoja.

Pidin teoksesta. Takakansiteksti kertoo sen olevan "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina", jonka päähenkilö Daniel löytää Unohdettujen kirjojen hautausmaalta teoksen, jonka kirjoittajaa Julian Caraxia hän alkaa etsiä. Samaan aikaan joku etsii Caraxin teoksia polttaakseen ne.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa on mielikuvitusta kutkuttava ajatus. Tosin kirjassa se esitetään minusta turhan itsestään selvänä. Olisin kaivannut hieman enemmän paikan taustaa. Kirjan varsinainen miljöö, 1940 - 50-lukujen Barcelona, on monenlaisine hahmoineen värikäs paikka. Taustalla väreilee sodan muisto.

Minua alkoi kirjan edetessä harmittaa, etten ehtinyt seurata Teemalta syksyn mittaan tullutta Francon aika: Näin sen koimme -sarjaa. Espanjan historian tuntemukseni on melko heikko, mikä on käynyt aiemmminkin ilmi lukiessani esim. Manuel Vázquez Montalbanin Pepe Carvalho -dekkareita, joissa niissäkin sodan varjo kulkee koko ajan mukana. Pepe Carvalho muuten suhtautuu kirjoihin hieman eri tavalla kuin Tuulen varjon kirjojen sielua vartioivat kirjakauppiaat ja antikvariaattien omistajat. Carvalho nimittäin käyttää kirjastonsa kirjoja takkatulen sytykkeenä.

Olin löytänyt syksyllä alekorista Helinä Siikalan Elämän ekaluokkalaiset -kirjan. Siikalan Ilon ja voiman käsikirja on yksi suosikeistani silloin, kun tunnen tarvitsevani jonkun asioita ajatelleen mielipidettä. Tämä kirja oli pettymys, koska se olikin kolumnikokoelma. Jotenkin minusta Siikalan teksti, viisasta toki tässäkin, kaipaisi hieman väljempää muotoa. Toisaalta Ilon ja voiman käsikirjassakin luvut ovat tosi lyhyitä, joten ehkä kyse ei nyt ole tekstin muodosta, vaan siitä, että sisältö ei tällä kertaa koskettanut. Ehkä liian lähellä hyvässä muistissa on Kaari Utrion Kiilusilmä feministi -kokoelma, jonka tekstit taas osuivat ja upposivat lähes jokainen.

Opettaja ei ole lomallakaan vapaalla töistä. Kokeiden ja prelien korjaamisen jälkeen on aika suunnitella tulevaa. Siksipä mukaan lähti myös alelaarista löytynyt Esko Rahikaisen Aleksis Kiven elämäkerta Metsän poika - Aleksis Kiven elämä. Se on tässä vaiheessa kesken, enkä välttämättä luekaan sitä kannesta kanteen. Houkuttelevampaa luettavaa saattaa nimittäin löytyä siskon kotoa, jonne suuntaamme uuden vuoden viettoon.

Lisäksi sohvapöydällä odottavat miehen saamat Remekset ja lukupiiriä varten lukemani piiiiiiitkä Musilin Mies vailla ominaisuuksia, osa 1.

Hyviä lukuhetkiä kaikille joululoman vielä jatkuessa!

Suosittelen Sofi Oksasta

Sofi Oksanen sai Finlandia-palkinnon. Ehdokkaana oli monta hyvää kirjaa, joten valinta ei varmaan ollut helppo.

Olen lukenut Oksasen kirjoista Stalinin lehmät ja voin suositella. Se, että en ole lukenut muuta, johtuu vain runsauden pulasta ja ajan puutteesta. Uskon tosin lukevani nyt tämän palkitun kirjan, viimeistään ensi kesänä.

Stalinin lehmät kertoo tyttären ja äidin elämästä, ja on siinä mukana isoäitikin. Kirja ei ole helpoimmasta päästä, mutta imaisee mukanaan.

Tämän vuoden Finlandia-palkitut ovat kaikki mielenkiintoisia. Tieto-Finlandia-voittajaa Marjo T. Nurmen Tiedon tyttäriä olen vähän haaveillut joululahjaksi, eikä se Juniori-palkinnon saanut Esa-Pekka Tiitisen Villapäätkään hullummalta kuulosta. Mukava, että palkittiin positiivinen nuortenkirja.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Risto Isomäki oli viimeistelemässä tätä kirjaa tapaninpäivänä 2004, jolloin tsunami iski Aasian rannikolle. Ilman tietoja tsunamista tämän kirjan lukeminen olisi ollut paljon helpompaa. Mielessä oli lähes koko kirjan ajan tsunamikuvat ja -kuvaukset, ja olo välillä lähes kauhistunut: tämän kirjan tsunami on megaluokkaa.

Isomäki yhdistää kirjassaan faktaa ja fiktiota. Sarasvatin hiekkaa on jännityskirja, jonka jännitys syntyy paljolti siitä, että lukija tietää asioiden olevan totta. Kirjassa esitetty maapallon hurja kohtalo olisi tutkimusten valossa täysin mahdollinen.

Isomäki kuvaa paljon ympäristöä ja kertoo eri henkilöiden suulla mielenkiintoisia asioita vanhoista kulttuureista. Kirjan lukujen motot ovat Platonilta, mutta siinä kerrotaan vielä vanhemmista kirjoituksista. Teoksen nimessä esiintyvä Sarasvati on joki, mutta myös intialaisen mytologian kirjallisuuden, oppimisen ja viisauden jumalatar.

Kirjassa on mielenkiintoinen henkilögalleria. Henkilöt ovat kotoisin monista eri maista. Päähenkilönä voi pitää venäläistä sukellusveneasiantuntijaa Sergei Savelnikovia, joka lähtee intialaisen meriarkeologin Amrita Desain avuksi tutkimaan mereen vajonnutta kaupunkia.

Äidinkielen opettajaa ihastutti tekstissä esiin tuleva kirjallisuuden ja kirjojejn kunnioitus sekä ylipäätään eri kulttuureiden arvon tunnustaminen.

Tämän kirjan luettuani aloin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole tehnyt tarpeeksi luonnon hyväksi, vaan melko surutta tuhlaan turhuuteen. Isomäki itse on esimerkillinen: hänen hiilijalanjälkensä on todella pieni. Hiilijalanjäljen voi testata Hesarin sivuilla.

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt (2007)

Tämän syksyn lukemiset ovat olleet melko surullisia. Tämäkin kirja käsittelee kuolemaa. Tosin näkökulma on melko erikoinen: Asta Leppä ja hänen miehensä ovat eroamassa, kun mies kuolee onnettomuudessa.

Leppä on siis leski, mutta hän ei ole pelkästään rakastanut puolisoaan, vaan myös vihannut tätä. Kirja käsittelee lukujensa nimien mukaisesti kauhua, pelkoa, surua, vihaa, häpeää ja kyllästymistä. Vain yhden luvun nimessä on sana rakkaus.

Minusta on Leppä on tehnyt rohkeasti kirjoittaessaan kirjan. Kuva, joka hänestä ja miehestä syntyy, ei nimittäin ole mukava. Molemmat tuntuvat olevan kypsymättömiä, ja on ilmeistä, että he eivät sovi toisilleen. Mies on vauhtia ja vapautta rakastava kuumakalle; nainen hermokimppu, joka ripustautuu mieheen. He saavat kaksi lasta, joiden suru ja siitä selviytyminen on kuvattu hienosti.

Oli mielenkiintoista lukea tämä kirja heti Kluunin kirjan jälkeen. Kirjojen miehissä on samaa, molemmissa on kyse kuolemasta ja niitä lukiessa jäi välillä ihmettelemään, millaisissa parisuhteissa ihmiset elävät.

Niina Repo: Arpi (2008) ja Kluun: Vaimo kävi lääkärissä (2003)

Lokakuun alussa oli "Pukeudu pinkkiin" -päivä osana Roosa nauha -kampanjaa. Lehdissä oli paljon asiaa rintasyövästä, joten voi olla, että kirjastossakin oli otettu kampanja huomioon tai sitten oli vain sattumaa, että samalla kertaa käteeni tarttui kaksi kirjaa, joissa käsitellään rintasyöpää.

Nina Revon Arpi on kirja, jota on vaikea kuvata. Repo kirjoittaa omasta rintasyövästään. Kirjassa on 99 eripituista tekstiä, joiden tyyli ja pituus vaihtelevat. Lyhimmät ovat rivin ja pisimmät puolentoista sivun pituisia. Osa teksteistä on runoja, osa suorasanaista kuvausta tai tajunnanvirtaa. Kirjassa on myös Laura Malmivaaran kirjailijasta ottamia valokuvia. Kuvat paljastavat arvet, mutta kuvaavat myös kaunista naista erilaisissa peruukeissa. HS.fin sivuilla on Suvi Ahola käsittelee ns. tunnustuskirjallisuutta, mm. Arpea.

Jo ensimmäinen kuva rinnanpoistoleikkauksesta jääneestä arvesta ja teksti "Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni / Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni" antaa käsityksen kirjan tyylistä. Arpi on omakohtainen, monella tapaa vaikuttava teos. Repo käsittelee aihettaan vuoroin liikuttavasti, vuoroin huumorilla. Paikoin voi lukea mm. nykyajan naiskuvan kritiikkiä, mutta erityisesti minuun vaikutti monesta kohdasta tulkitsemani optimismi.

Kluunin kirja "Vaimo kävi lääkärissä" on täysin erilainen. Kirjan näkökulma on miehen. Kirjan päähenkilönä voi pitää minäkertojaa Stijniä. Toinen päähenkilö on Carmen. Stijn ja Carmen ovat naimisissa ja pienen tyttären vanhemmat. Sitten Carmenilla todetaan aggressiivinen rintasyöpä.

Kirjan takakannessa sanotaan, ettei sitä voi lukea kuivin silmin. Minua kirja ei itkettänyt kuten Revon kirja, mutta pari kertaa tunsin raivoa. Stijn on nimittäin itsekeskeinen, ravintoloissa pyörivä ja vaimoaan pettävä tyyppi. Hän on kuitenkin myös lastaan rakastava ja vaimoaan tukeva mies, joka monta kertaa suuttuu vaimonsa puolesta.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jossa on näin paljon kaikenlaista "extraa" eli joka on rakenteeltaan näin erikoinen. Kirjassa on kolme osaa ja epilogi. Osat on jaettu lukuihin, joiden otsikkona on sitaatti laulusta, runosta, romaanista, elokuvasta tai tv-sarjasta. Sitaatteja on mm. Beatlesiltä, Bruce Springsteeniltä, Sopranosista ja Milan Kunderalta sekä alankomaalaisilta laulajilta tai kirjailijoilta. Tekstissä on monenlaista fonttia. Yhdellä fontilla on leipäteksti, jonka lomassa on toisella kirjeitä ja tekstiviestejä ja kolmannella muistelmia. Lisäksi kuin kainalotekstinä on eräänlaisia tietolaatikoita, joissa selitetään, ketä ja mitä ovat tekstissä mainitut henkilöt ja paikat kuten ravintolat, sairaalat tai jotkin muut asiat, esim. termit.

Kirja pitää otteessaan. Vaikka Stijnistä saa melko epämiellyttävän kuvan, haluaa tietää, miten käy. Minä ainakin unohdin takakannen tekstin ja toivoin, että Carmen paranisi. Oli riipaisevaa lukea, miten Carmen suunnitteli hautajaisia ja kävi shoppailemassa arkkuvaatteita. Pari nimittäin suunnitteli Carmenin kuoleman ja hautajaiset pienintä piirtoa myöten. Kuolemankin he suunnittelivat, koska Alankomaissa on mahdollista saada eutanasia. Suomalaista lukijaa, ainakin minua, tämä hämmästytti. En osaa sanoa, liioitteleeko kirja vai onko se todella niin helppoa Alankomaissa.

Molemmat kirjat ovat minusta lukemisen arvoisia. Ne ovat erilaisia, mutta niitä yhdistää vaikuttavuus, joka tulee siitä, että molemmat kirjailijat ovat kokeneet sen, mistä kirjoittavat.