Guillermo Martínez: Oxfordin murhat

Guillermo Martínezista sanotaan kirjan kansiliepeessä, että on hän paitsi kirjailija myös matematiikan professori. Wikipedia-sivu (linkki kirjailijan nimestä) kertoo, että hän vietti kaksi vuotta Oxfordissa tohtorinväitöksensä jälkeen.

Samantapainen asetelma on Martínezin romaanissa Oxfordin murhat. Kirjan minäkertoja on argentiinalainen Buenos Airesin yliopistosta valmistunut matemaatikko, joka on saanut stipendin Oxfordiin. Hän ehtii asua hetken vanhan professorinlesken luona, ennen kuin tämä murhataan. Murhaaja on jättänyt leskirouvan matemaatikkotuttavalle, professori Arthur Seldomille oudon viestin, joka antaa ymmärtää, että murhia tulee vielä lisää.

Leskirouvan kuolema ei jää ainoaksi, ja minäkertoja ja Seldom alkavat tutkia murhia. Jokaisen kuoleman yhteydessä ilmestyy viesti. Nämä viestit muodostavat arvoituksen, jota käsitellessään Seldom ja kertoja käsittelevät matematiikan ja logiikan teorioita ja historiaa. Mukana tutkimuksissa on kertojan tyttöystävä Lorna, jonka yhteydet sairaalaan ovat tutkimuksissa hyödylliset.

Kirja oli minulle mieluinen dekkari. Tarina on kiinnostava, eikä liian väkivaltainen. Tutkijoiden matematiikkaan liittyvät keskustelut ovat myös kiintoisia ilman, että ne olisivat liian luennoivia. Mukava on myös lukea argentiinalaisen stipendiaatin ajatuksia englantilaisesta elämänmenosta. Lisäksi loppuratkaisu oli kohtuullisen yllättävä.

Oxfordin murhissa on vanhanaikaista arvoitusdekkarin tunnelmaa Agatha Christien tyyliin, vaikka paikoin tuleekin mieleen Da Vinci -koodi. Mikään action- tai jännityskirja tämä ei kuitenkaan ole, joten jos toivoo vauhtia ja vaarallisia tilanteita, en tätä suosittele.

Minä kyllä mielelläni lukisin Martínezin muitakin dekkareita, mutta niitä ei taida olla suomennettu. Oxfordin murhat on sekä kirjan kansiliepeiden että Wikipedian mukaan Martínezin suosituin ja käännetyin kirja, ja siitä on tehty elokuvakin. Täytyy kysellä videovuokraamoista. Voittanee meillä tavallisesti pyörivät sota- ja lännenelokuvat.

Eppu Nuotio: Paine

Tästä kirjasta luin puolet. En alku- tai loppupuolta, vaan suurin piirtein joka toisen luvun.

Olen lukenut Eppu Nuotion Pii Marin -sarjasta osan, ehkä jopa kaikki, mutta koska niiden nimet Musta, Maksu, Kosto ja Varjo ovat niin samankaltaiset, en enää muista, mitkä olen lukenut ja mikä on jäänyt väliin. (Kelasin vähän blogiani ja huomasin, että Maksu on tullut luettua jouluna 2008. Nytpä tämä blogini toimii juuri muistinvirkistytarkoituksessa, johon tämän loin.)

Muistan pitäneeni ensimmäisestä Pii Marin -kirjasta. Uutistoimittaja on kohtuullisen uskottava dekkarin päähenkilö ja Pii Marin reipasotteinen nainen. Näemmä olin pitänyt Maksustakin. Jonkin näistä kuuntelimme äänikirjana automatkoilla. Jossain vaiheessa alkoi Piin ja hänen miesystävänsä tarina tökkiä, ja jokin kirjoista oli muistaakseni minulle turhan raaka. Kirjassa kuvattiin murhatyötä tekijän näkökulmasta.

Vanhasta tottumuksesta otin tämän uusimman kirjaston karusellista, mutta juttu ei lähtenyt vetämään. Kirjassa on tavallaan kaksi tarinaa: Piin pikkuveli Joel muuttaa ja saa naapureikseen erikoisen pariskunnan. Iris ja Pasi kertovat Joelille täysin erilaisen tarinan suhteestaan. Toinen tarina on Piin ja Juhan tutkimus, joka koskee Piin kauan kuollutta isää. Tämän isä-tarinan jätin lukematta ja luin siis vain ensimmäisessä luvussa alkaneen juonikuvion, joka myös kirjan takakannessa on nostettu esiin. Kyse on alistamisesta ja alistumisesta ja siitä, miten suhteen toinen osapuoli pystyy manipuloimaan toista ja koko lähiympäristöä sekä - pelottavaa kyllä - myös viranomaisia.

Lukemani kirjan puolikas ei minusta ole rentoa lomaviihdettä, vaikka väkivaltaa ei kuvatakaan. Sen verran painostavan tunnelman Nuotio on Iriksen ja Pasin tarinaan saanut synnytettyä. Vaikutelma syntyy kertojan näkökulman vaihtelulla: välillä näkökulma on Pasin, välillä Iriksen. (Vai olisikohan tässä nyt kyse abi-kurssilla pähkäillystä fokalisaatiopisteestä? :)

Koska en lukenut kirjaa kokonaan, en uskalla suositella. Sarjan ystävät varmasti pitävät tästäkin.

Harri Nykänen & Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Hiihtolomalla sain vihdoin käsiini mieheni jo joululahjaksi saaman Nykäsen ja Sipilän yhteistyöteoksen. Kirja oli jo ehtinyt lähteä lainaan ja palautui sopivasti lomalle.

Tykkäsin kirjasta, koska tykkään Nykäsestä. Olen lukenut kaikki Raidit, Ariel Kafkat ja pari muutakin Nykäsen kirjaa. Sen sijaan en ole lukenut yhtään Sipilän Takamäki-sarjan teosta. Olen jotenkin pitänyt niitä liian realistisina ja nykymaailmaa peilaavina ja sitä myötä vähemmän viihdyttävinä kuin vaikka Raidit tai jotkin vanhat dekkarit. Kuitenkin jos Paha paha tyttö -kirjasta jotain voi päätellä, Sipilän ja Nykäsen tyylit sopivat yhteen, joten ainakin yksi Takamäki on nyt listalla.

Tässä kirjassa siis Raid kohtaa Takamäen, joten suosikkihahmoni Jansson ja Huusko ovat taka-alalla. Kirjan tarinassa seikkailevat old school -rosvot, moottoripyöräjengit ja rikkaat paskiaiset, jotka rahojensa avulla pääsevät pälkähästä. Siinä välissä toimii tarmokas prostituoitu, jonka kännykkäkamerakuvaussessiosta koko juttu lähtee liikkeelle. Poliisit pyristelevät mukana, mutta "sankarina" häärii tietenkin Raid.

Enempää en halua tarinasta paljastaa, koska kirjan anti on henkilöhahmojen lisäksi juuri juonikuviossa. Henkilöitä kirjassa piisaa, ja osa heistä lähestyy minusta jo Reijo Mäen hahmoja. Esimerkiksi suomea murtava moottoripyöräjengiläispari Repo ja Axelsson vetävät vertoja joillekin Vares-kirjojen kaksikoille. Raid-tv-sarja ja -elokuva ovat aiheuttaneet sen, että lukiessani näen filmien hahmot kirjan tapahtumissa ja loput kuvittelen. Olisi kiva nähdä tämä kirja ja parivaljakko filmattuna.

Tämän kirjan kustantaja Crime Time on ollut otsikoissa heti perustamisensa jälkeen ja julkaistuaan tositapahtumiin perustuvan dokumenttikirjan kidnappauksesta ja sen selvittämisestä. Luulen, että kustantamon faktaosasto ei tule minua kiinnostamaan, mutta sen verran monta dekkaristisuosikkiani firman listoilla on, että Paha paha tyttö ei ole viimeinen tämän kustantajan teos, joka meille hankitaan.

Tunnettujen kirjailijoiden tunnetun sarjan suositteleminen tuntuu turhalta. Todennäköisesti dekkarien ystävät nämä jo tuntevat, ja muut eivät ole tutustuneet, koska ei kiinnosta. Jos siis joltakulta Raidin tai Takamäen ystävältä on tämä kirja sattunut menemään ohi, mitä siis epäilen, niin suosittelen ilman muuta. Jos joku vasta tutustuu kotimaiseen dekkaritarjontaan, niin kannattaa kokeilla. Niin, ja jos joku Reijo Mäen fani on tähän asti jättänyt Nykäsen ja Sipilän lukematta, niin tästä on hyvä aloittaa.

Kirjaruuhkaa

Nyt on sellainen kasa kirjoja tänne kirjaamatta, että on pakko ryhtyä hommiin. Olen lukenut sekä joulu- että hiihtolomalla ja tavallisinakin viikonloppuina, mutta en vain ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa juuri mitään tänne. Pakko kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, unohtaa korjattavat kokeet ja tehdä edes pari postausta. Perustinhan blogin kirjavinkkien jakoa varten, mutta myös omaksi iloksi ja muistin tueksi.

Nyt seuraa sitten aiempaa lyhyempiä juttuja, jotta saan suman purettua. Kirjastokin tykkää, kun en enää uusi kirjoja, vaan palautan ne kiertoon. En kuitenkaan aloita loppupäästä, vaan otan kirjat satunnaisessa järjestyksessä - todennäköisesti äskettäin luetut ensin. Niistä kun muistankin vielä jotain. Mitä kauempana lukukokemus on, sitä hämärämpi muistikuva on jäänyt.

Sapphire: Precious - harlemilaistytön tarina

Huh huh! Vaikka olin nähnyt juttuja tämän kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta ja tiesin, että Precious on pahoinpidelty ja insestin uhri, en osannut varautua tarinan rankkuuteen. Koko ajan lukiessani ajattelin, että tämä ei voi olla totta, vaikka tiedän, että mikään ei ole mahdotonta, kun on kyse ihmisen pahuudesta. Jossain vaiheessa kirjan rankkuus alkoi tosin jo ärsyttää. Tämä tarina olisi ollut vaikuttava vähemmälläkin järkyttämisellä. En ollut kuullut Sapphire-nimisestä kirjailijasta aiemmin, mutta Wikipediasta luin, että hän ei olekaan kirjoittanut kuin kaksi romaania. Hän on lähinnä runoilija mutta on toiminut myös kirjoittamisen opettajana.

Rankkuudesta huolimatta kirja on mahtava. Tarinan vaikuttavuutta lisää kertojanääni. Kirjan alussa Precious on minäkertoja. Hän kuvaa elämäänsä ja sen kauheita tapahtumia suoraan ja rehellisesti. Hänen äitinsä pahoinpitelee häntä ja käyttää hyväkseen hänen avustusrahansa. Isä on häipynyt kuvioista, mutta tehnyt tyttärelleen jo toisen lapsen. Kun häneltä sairaalassa kysytään, onko hänen lapsensa isä tuntematon, hän kertoo tuntevansa lapsen isän ihan hyvin, onhan lapsen isä hänenkin isänsä.

Tarinan käännekohta on "Opimme yhdessä" -koulutusohjelma, johon Precious pääsee mukaan. Hän oppii siellä lukemaan ja kirjoittamaan. Tämän jälkeen kirjan kertojanääni muuttuu. Nyt lukija saa lukea Preciousin vihkoonsa kirjoittamaa tekstiä, kaikkine kirjoitusvirheineen. Koko ajan minua hämmästytti Preciousin yhtäaikainen tietämättömyys ja viisaus. Hän on oppimaton ja lapsellinen, mutta samalla rehellinen ja oikeudenmukainen. Tekstin ajoittainen "oppineisuus" olikin toinen minua hieman häiritsevä asia. Toisaalta jos kirjaan olisi tuotu vaikkapa toinen kertoja, olisi tarinan tehosta varmaan menetetty paljon.

Opettajana oli tietysti ilahduttavaa lukea, miten Preciousin opettaja Blue Rain saa yhteyden sekä Preciousiin että muihin tyttöihin, jotka oppivat luku- ja kirjoitustaidon myötä myös itsekunnioitusta. Opettaja auttaa opiskelijoitaan myös muuten, ja Precious pääsee aloittamaan oman elämänsä vauvansa kanssa.

Kirja on kaikin tavoin koukuttava: teksti on vangitsevaa eikä kirjaa voi jättää kesken, koska haluaa tietää, miten Preciousin käy. En kuitenkaan suosittele tätä kovin heikkohermoisille enkä kovin nuorillekaan, vaikka kirjan päähenkilö onkin vasta 16-vuotias.

Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

Jos kirjan nimessä mainitaan ruoka ja takakannessa luvataa reseptejä, olen myyty. Nappasin siis tämän kirjan oitis kirjastosta mukaan, vaikka arvasin, että tiedossa on romanttista hömppää.

Ruusuvettä ja lammaspataa on jälleen yksi yhden aiheen (tässä ravintola) kirja, joka tapahtuu Suomesta katsoen riittävän eksoottisessa maisemassa, tässä tapauksessa Irlannissa. Eksotiikkaa kirjaan tuovat myös sen päähenkilöt, iranilaiset siskokset, jotka ovat paenneet pieneen rannikkokylään ja perustaneet sinne ravintolan.

Kirja on viehättävä ja tapahtumat toki ennalta-arvattavia, mutta irlantilaisen keijukaismystiikan ja itämaisten ruokien yhdistelmä on riittävän erikoinen pitääkseen mielenkiinnon yllä. Niin paljon en tästä kuitenkaan innostunut, että etsisin käsiini edellisen osan.

Muistan lukeneeni jonkin muunkin Irlantiin sijoittuvan romanttisen kirjan ja pitäneeni siitä. Verrattuna amerikkalaistyylisiin "nuorten naisten nykypäivää kartoittaviin" kirjoihin Eurooppaan sijoittuvat romaanit ovat jotenkin maanläheisempiä. Sitaatti oli toisen kirjastolöydön takakannesta. Jane Greenin Anoppiahdistus kuulosti (takakansitekstistä huolimatta) sopivalta pitkän viikonlopun viihteeltä, mutta jäi alkusivuille. Kunhan vain muistaisin seuraavalla kerralla, että olen jo kokeillut. Minulla on paha taipumus kantaa kirjastosta samoja kirjoja moneen kertaan.

Janet & Isaac Asimov: Norby - seonnut robotti

Haluan kannustaa kaikkia lukemaan. Erityisesti yritän saada sukulaislapset innostumaan lukemisesta, ja yhtenä keinonani on kirjojen suositteleminen. Jotta voisin suositella kivoja kirjoja, minun täytyy tietää niistä jotain. Siksi vierailen säännöllisesti kirjaston lasten ja nuorten osastolla.

Tämä pikku kirja (119 sivua) aloittaa Norby-sarjan, josta ei ilmeisesti ole suomennettu kuin tämä ensimmäinen. En tosin ihmettele, jos tämä ei ole vedonnut nuoriin lukijoihin. Tosin minun on vaikea ajatella, mitä olisin pitänyt kirjasta sen kirjoitusvuonna 1983, joilloin oli nuori itsekin. Ehkä se olisi ollut ihan kiva.

Kirjailija Isaac Asimov on kuuluisa sci-fi-kirjoistaan, mutta täytyy tunnustaa, etten ole lukenut yhtään. En ole koskaan ollut kovin innostunut siitä genrestä, mutta ajattelin, että tunnetun kirjailijan lastenkirjasta olisi kenties hyvä aloittaa. Samalla saisin uuden kirjan suositeltavaksi suvun lapsille.

Tätä kirjaa en aio suositella. Tiedän kyllä, että veljenpoika arvostaisi näin lyhyttä kirjaa, mutta minusta sisältö saisi olla kiinnostavampi. Kirjaa alkaa lupaavasti: Jeff Wells joutuu ulos Avaruusakatemiasta ja hankkii halvalla robotin, joka pystyy tekemään paljon sellaista, mitä muut robotit eivät pysty. Valitettavasti tällä Norby-nimisellä robotilla on myös omalaatuinen persoonallisuus, jonka ansiosta Jeff joutuu käsittelemään sitä kuin tuittupäistä lasta.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti, kun Jeff ja Norby etsivät Jeffin veljeä ja sitten pakenevat Aurinkokuntaa uhkaavia roistoja. Kirjan juoni on seikkailua ja henkilöhahmot siihen sopivia. Mukana on vähän huumoriakin. Minua huvitti lopun taistelukohtaus, jossa roolin saa myös lintubongareita johtanut neiti Higgins.

Kokonaisuus on hyvistä elementeistä huolimatta vaisu. Jotenkin vain kirja on vanhanaikainen. Tämän sanottuani tekisi mieli lukea edes pätkä jostain Jules Vernen kirjasta, jotta näkisi, onko aika syönyt sitäkin. En nimittäin usko, että vanhanaikaisuuden tunne tulee vain siitä, että kirja on yli kaksikymmentä vuotta vanha. Muistan hyvin esimerkiksi Tähtien sota -elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1977, eikä ole mielestäni vieläkään menettänyt tehoaan.