Merete Mazzarella: Fredika Charlotta o.s. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo

Olen oppitunneilla aina Runebergiä käsitellessäni muistanut sanoa, että myös hänen vaimonsa Fredika Runeberg oli kirjailija. Paljon enemmän ei pikaisella Suomen kirjallisuushistorian kurssilla ehdi sanoa. Tämän kirjan luettuani taidan kertoa Fredikasta vähän enemmän.

Merete Mazzarella lähestyy Runebergin elämää monesta näkökulmasta. Hän esittelee Runebergin osana aikansa kirjallisuutta, pohtii hänen suhdettaan mieheensä ja tämän naisiin sekä analysoi tarkasti hänen tekstejään, joissa hän käsittelee kirjoittamista ja omia kirjoituksiaan.

En yleensä lue elämäkertoja, mutta pidän kirjoista, joissa käsitellään fiktiivisesti tunnetun henkilön elämää. Parhaita tähän lajiin kuuluvia lukukokemuksia ovat olleet Rakel Liehun Helene, Erik Wahlströmin Tanssiva pappi ja Merete Mazzarella Ei kaipuuta ei surua. Vaikka Fredika Charlotta on asiaa alusta loppuun, on tässä samanlaista imua kuin noissa mainitsemissani teoksissa.

Suosittelen tätä kirjaa tietenkin kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, mutta myös niille, joita kiinnostaa naisen aseman kehittyminen historian aikana.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Vasta ottaessani kuvaa tästä kirjasta, tajusin, että kirjan kannessa olevassa kuvassa istuu mies katolla. Olin hahmottanut kyllä kuvassa olevan talon ja harmaan taivaan, mutta mies oli jäänyt jotenkin huomaamatta.

Kannen mies istuu rauhallisena ja katselee jonnekin. Kirjan päähenkilö Antti nousee hänkin katolle, mutta putoaa sieltä. Putoamisen jälkeen Antti ei enää olekaan nykyhetkessä, vaan vuodessa 1941 ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi Saksaan.

Isänmaan tähden rakentuu Antin Saksan-muistoihin, joihin on merkitty päiväkirjamaisesti paikkakunta ja päivämäärä. Antin tie vie Helsingistä Saksan ja Itä-Euroopan kautta takaisin Helsinkiin ja Kätilöopistolle. Antin muistoissa vuorottelevat sodan kamaluudet ja Leila-vaimon kanssa koetut hetket. Tärkeä sivuhenkilö on Erkki, jonka Antti tapaa laivalla matkalla Saksaan. Erkki jakaa Antin kanssa sotakokemukset, mutta ei selviä niistä samalla tavalla kuin Antti näyttää selviävän.

Antin muistojen kanssa kerronnassa vuorottelee Antin serkku Kaarlo, joka elää katkeranoloista elämää leskimiehenä. Kaarlokin on sotaveteraani, joka toivoo saavansa huomiota. Hän on kirjan surullinen hahmo, jonka tarve olla tärkeä on riipaiseva. Paitsi sodasta, Isänmaan tähden kertoo siis myös vanhenemisesta. Kaarlon suuhun on pantu monet vanhuutta koskevat surulliset kommentit.

Sotaan liittyy aina käsitys sankaruudesta. Teos näyttää, miten isänmaan tähden tehty teko voikin muuttua täysin. Antin Saksaan lähtö oli sankarin teko, mutta myöhemmin siitä ei voinut puhua. Vaikka Kaarlon kotimaassa käymä sota on jälkipolvien  silmissä kunniallisempi, ei hänkään koe saavansa ansaitsemaansa arvostusta.

Kaiken kaikkiaan kirja teki minut surulliseksi. En jaksanut pohtia tämän kirjan yhteydessä usein mainittuja asioita eli Suomen historian vaiettua vaihetta tai sitä, että nuori nainen kirjoittaa sodasta. Kaikki sotaa tavalla tai toisella käsittelevät kirjat tuovat eteen niin käsittämättömiä kohtauksia, ettei niiden yhteydessä enää kiinnosta teoretisointi. Kun vielä joka hetki jossain päin maailmaa sota jatkuu, niin edes historiallinen näkökulma ei poista tarinan kauheutta.

Jenni Linturin kirja on ehdottomasti mukana, kun esittelen tulevilla kursseilla sota-aiheista luettavaa. Suosittelen tätä ihan kaikille.

Joel Haahtela: Traumbach

Traumbach on kiehtova kirja. Arvoituksellinen nimi ja kannen nyrjähtäneet kirjaimet saivat minut tarttumaan tähän. Muistin myös pitäneeni Haahtelan Perhostenkerääjästä, vaikka taisinkin valitella kollegalle, että sen kieli on paikoin liian runollista minulle.

Sanakirjasta katsoin, että Traum on uni tai unelma ja Bach on puro tai oja. Kirjassa Traumbach on kuitenkin miehen nimi. Tätä miestä pitäisi kirjan päähenkilön Jochenin haastatella. Onhan hänellä arvostetun sanomalehden henkilökortti hallussaan ja mukanaan muistiinpanovihko, johon hän tekee merkintöjä.

Traumbach ei kuitenkaan ole helposti tavoitettavissa, joten Jochen joutuu tai pääsee tapaamaan muita ihmisiä. Aikaa myös kuluu enemmän kuin alun perin oli suunnitelmissa, mutta kesäisen yön voi hyvin viettää puistonpenkillä tai tapaamansa tytön luona. Kaupunki, jossa Traumbach asuu, on tyhjenemässä, koska ihmiset muuttavat länteen. Tosin kaupungin nimellä, sijainnilla tai tapahtumien ajankohdalla ei ole mitään merkitystä, sillä kirjan tapahtumat liittyvät Jocheniin. Hän kulkee ympäri kaupunkia ja etsii miestä, jota ei löydä. Päivät kuluvat, ja kohta ovat jo hänen aiemmin vierailemansa paikatkin muuttuneet.

Tässä kirjassa on jotain vanhanaikaista, mikä johtuu minusta kirjan kertojasta. Kertoja puhuu me-muodossa ja kommentoi Jochenin liikkeitä ja myös omia kertojan mahdollisuuksiaan. Kertoja ei esimerkiksi pysty selittämään kaikkia Jochenin ajatuksia. Vaikka tapahtumat kuulostavat kafkamaisilta, tunnelma ei kuitenkaan ole ahdistava, sillä kertojan leppoisa sävy tekee siitä rauhallisen. Toki jossain vaiheessa lukemista aloin miettiä, miksei se Traumbach jo löydy.

Haahtelan kirjoja voisi suositella erään äidinkielen oppikirjan tapaan "kokeneille lukijoille", jotka eivät hermostu oudoista käänteistä ja monipolvisista pohdinnoista tai runsaista kielikuvista. Kirja on lyhyt (112 sivua), mutta tällä kertaa lyhyys ei tarkoita helppoutta.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Luin tämän kirjan jo jokin aika sitten. Nyt on pakko kirjoittaa jotain, sillä kirjasto karhuaa kirjaansa ties monennenko kerran. Minulla on tapana palauttaa saman tien ne kirjat (esim. tietokirjat tai puoliksi luetut), joista en aio kirjoittaa mitään, ja jättää sivupöydälle ne, joista haluan kirjoittaa.

Lukiessani tätä Viiniä keittiössä -teosta ajattelin, että tästä kirjoitan. Nyt kun tämä on vuorossa, on harmi huomata, että tästä ei ole jäänyt niin vahvaa muistikuvaa, kuin lukiessa ehkä ajattelin.

Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu paljon. Chloé-niminen nainen lähtee appensa Pierren kanssa perheen maaseutumökille ja viettää siellä joitakin päiviä. Chloén mies on jättänyt hänet, ja hän haluaa viedä tyttärensä pois. Lapset katsovat piirrettyjä tai nukkuvat, kun Chloé ja Pierre juovat viiniä keittiössä ja puhuvat.

Koko kirja on nuoren naisen ja vanhenevan miehen vuoropuhelua. Vain joitakin tapahtumia tyyliin "hän pesi astiat" kerrotaan keskustelun lomassa. Keskustelu liikkuu parisuhteissa. Chloé käsittelee hänet yllättänyttä eroa ja muistelee elämäänsä ennen sitä. Pierre ensin lähinnä kuuntelee, mutta kertoo sitten oman elämäntarinansa, jonka kautta Chloén tilanne peilautuu ja joka tuo kirjaan toisen näkökulman pettämiseen ja jättämiseen.

Teoksen alkuperäinen nimi on Je l'aimais eli Minä rakastin, mikä jälleen siirtää hieman kirjan tarkastelukulmaa verrattuna nimeen Viiniä keittiössä. Kirja oli ilmestyessään vuonna 2002 Ranskan myydyin romaani, mikä ei ihmetytä minua. Gavalda kirjoittaa jotenkin kevyesti, vaikka aihe ei kevyt olekaan. Pidän Gavaldan tyylistä, mutta sisältönsä puolesta tämä kirja ei minua paljonkaan puhutellut. Koska Viiniä keittiössä on lyhyt (132 sivua) ja itse asiassa Gavaldan ensimmäinen romaani, voinen suositella tätä hänen tuotantoonsa tutustuvalle.

Amélie Nothomb: Samuraisyleily

Koska edellisen lukemani Nothombin teoksen nimeä ei ollut suomennettu sananmukaisesti, aloitin tämän kirjan lukemisen alkuperäisnimestä. Samuraisyleily on ranskaksi Ni d'Éve ni d'Adam eli Ei Eeva eikä Aatami. Kirjan loppuessa tulee selväksi, mistä samuraisyleily tulee, mutta koko kirjaa kuvaa alkuperäinen nimi jälleen paremmin.

Samuraisyleilyssä kerrotaan ihastuttava rakkaustarina. Hetken saavat päähenkilöt elää - jos ei ihan paratiisimaisissa tunnelmissa, niin melkein. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, mutta koska päähenkilöt ovat niin nuoria, jopa kirjan loppuratkaisua voi pitää hyvänä.

Kirjassa on sama päähenkilö kuin Nöyrin palvelijanne -kirjassa. Parikymppisenä Japaniin muuttava Amélie haluaa parantaa japanin kielen taitoaan, sillä hän on oppinut sitä lapsuudessaan asuessaan Japanissa. Amélie päättää alkaa antaa ranskan tunteja ja saa yksityisoppilaakseen Rinrin, komean nuorukaisen.

Verrattuna Nöyrin palvelijanne -kirjassa kuvattuihin rankkoihinkin kulttuurien yhteentörmäyksiin tässä kirjassa on kyse enemmänkin kevyistä väärinymmärryksistä. Pääosaan nousee nuorten rakkaustarina, mutta toki taustalla kulkee koko ajan Amélien pohdinta siitä, kuka hän on. Yleissävy on kuitenkin kevyt. Rinri on lempeä, kaikesta innostuva nuori mies, joka ilmeisesti todella rakastaa Amélieta. Amélie ei sen sijaan oikein tiedä, mitä haluaa. Rinri olisi hänelle tie Japanin kansalaiseksi, mutta vaikka hän rakastaa Japania paljon, vielä enemmän hän kuitenkin haluaa kirjoittaa.

Jos kirja ei sijoittuisi Japaniin ja jos siinä ei olisi  eurooppalaista näkökulmaa aasialaiseen kulttuuriin, sitä voisi pitää jopa chick lit -osastoon kuuluvana. Kulttuurien ja ajatusmaailman erilaisuuden kuvaaminen tuo kirjaan kiinnostavuutta. Kovin syvällistä kuvaa Japanista ei Samuraisyleily anna, mutta Nothombin omat kokemukset Japanista varmistavat sen, että faktat ovat kunnossa. Luin samaan aikaan tämän kirjan kanssa Liisa Karvisen Riisiä tiskin alta -kirjaa, jossa on alaotsikkonsa mukaisesti "tarinoita nousevan auringon maasta". Kirjoissa oli joitakin samoja asioita, esimerkiksi Fuji-vuorelle nouseminen.

Verrattuna Nöyrin palvelijanne - ja Vaitelias naapuri -kirjoihin tämä kirja on kevyttä luettavaa ja jättää hyvän mielen, mikä on joskus aivan paikallaan.

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri

Amélie Nothomb kertoo tässä kirjassa erään omituisimmista tarinoista, jonka olen koskaan lukenut.

Kirja alkaa rauhallisesti ja seesteisesti: lapseton eläkkeelle jäänyt pariskunta ostaa maaseudulta talon, johon he ihastuvat. Heidän tarkoituksenaan on viettää siellä loppuelämänsä vain kahdestaan, sillä he ovat olleet symbioottisessa suhteessa jo lapsesta. Émile on entinen latinan ja kreikan opettaja ja Juliette hänen vaimonsa. Uusi pieni talo Mauves-nimisen kylän lähellä ja pariskunnan unelmien täyttymys.

Rauhallinen unelmaelämä kuitenkin häiriytyy, kun viikon kuluttua muutosta saapuu vierailulle naapuri, herra Bernandin. Naapuri ei puhu kuin parin sanan lauseita, mutta istuu joka ilta pariskunnan luona.

Illat sujuvat saman kaavan mukaan: Émile yrittää pitää yllä keskustelua ja herra Bernandin istuu ja näyttää tympeältä. Koko tilanne on absurdi. Pariskunta kokeilee erilaisia taktiikoitaa päästäkseen eroon vaiteliaasta naapuristaan, mutta mikään ei auta. Lopulta Émile ja Juliette päättävät kutsua herran päivällisille vaimoineen tavoitteenaan tutustua tähänkin.

Vaimo on tarinan uskomattomin hahmo. Hänet kuvataan groteskilla tavalla, ja hän käyttäytyy todella oudosti. Pariskunta joutuu miettimään, onko jompikumpi tai jopa molemmat heidän naapureistaan "jälkeenjääneitä". Lisäksi heitä askarruttaa, miksi herra Bernandin kohtelee vaimoaan huonosti.

Sivistynyt pariskunta kohtaa törkeässä naapurissaan ihmisen, joka saa heidän tasaisen elämänsä sekaisin ja tuo mieleen monenlaisia ajatuksia, myös väkivaltaisia. Émile joutuu miettimään, miksi hän käyttäytyy kohteliaasti ja pitääkö hänen jatkaa sivistynyttä seurustelua vai ei. Samalla hänen vaimonsa, "kuusikymmentävuotias tyttönen", ottaa ratkaisevia askeleita, jonka jälkeen tarina etenee vääjäämättä kohti loppuratkaisua, joka oli - pakko sanoa - hieman yllättävä.

Olin lukenut Nothombilta ennen tätä kirjaa teoksen Nöyrin palvelijanne, joka sijoittuu Japaniin. Vaikka miljöö on eri, niin tässä kirjassa on samantapaista mustan huumorin sävytystä kuin Japani-aiheisissa kirjoissa (toinen Japani-aiheinen suomennettu kirja on Samuraisyleily, josta kirjoitan seuraavaksi). Samaan tapaan myös tässä törmäävät erilaiset ihmiset. Émile ja Juliette joutuvat miettimään omaa tapaansa toimia tilanteessa, jossa opitut käyttäytymissäännöt eivät näytä toimivan.

Vaitelias naapuri on kirjalle sopiva nimi, mutta minua jäi vaivaamaan sen alkuperäisnimi Les Catilinaires. Halusin tietää, mitä Nothomb oli halunnut kirjan nimeksi. Les Catilinaires tarkoittaa Ciceron puheita Lucius Sergius Catilinaa vastaan, mikä muuttaa hieman näkökulmaa. Vaiteliaan naapurin sijaan pääosaan nousee Émile, joka hoitaa tilanteita puhumalla ja joka kohtaa Bernandinissa vastustajansa.

Tämän jälkeen minulta on lukematta Nothombilta enää Antikrista. Muita hänen teoksiaan ei ole vielä suomennettu, mutta odotan kyllä, että niin tehdään.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää alkaa siitä, kun Judd Fozmannin ateisti-isä kuolee ja jättää jälkeensä toiveen, että perhe viettäisi juutalaisen perinteen mukaista suruviikkoa. Kirjan nimi ja takakannessa luvattu  tyylilaji "tragedian ja komedia yhdistelmä" saavat saman tien selityksensä,

Kirja etenee kronologisesti, siinä on 50 lukua, joista osa on takaumia Juddin elämään, erityisesti parisuhteeseen ja avioliittoon, ja osa on jaettu eräänlaisiin kohtauksiin. Kohtaukset on "nimetty" kellonajoilla, joten lukija pääsee seuraamaan Juddin elämää seuraavan seitsemän päivän ajan lähes vuorokauden ympäri.

Suruviikko tarkoittaa sitä, että perhe istuu seitsemän päivän ajan välillä kaikki yhdessä, välillä pienemmissä kokoonpanoissa olohuoneessaan ja ottaa vastaan surunvalittelijoita. Ihmiset tuovat mukanaan ruokaa, joten tilaisuudesta muodostuu myös viikon kestävä buffet. Mukana on äiti sekä 3 veljeä ja sisar puolisoineen tai tyttöystävineen. Judd on vastikään eronnut, joten hän saa majapaikakseen kellarin. Perhe siis paitsi istuu yhdessä koko ajan, myös asuu talossa kaikki yhdessä.

Lähtöasetelma on herkullinen: monta ihmistä sullottuna pieneen tilaan tilanteessa, jossa pitää tehdä isoja päätöksiä mm. siitä, kuka jatkaa isän bisnestä. Pinnalle nousevat muistot isästä, lapsuudesta ja sisarusten välisissä suhteissa hiertävät asiat. Mukana sopassa ovat vierailemaan tulevat ystävät ja kylänmiehet, joilla saattaa olla surunvalittelun lisäksi muukin agenda. Esimerkiksi eräs leskimies istuu huomiota herättävän usein lohduttamassa perheen äitiä.

Tropper kirjoittaa hauskasti. Kirja ihan oikeasti sai minut hymyilemään. Huumoria revitään lähinnä sisarusten nuoruusmuistoista ja Juddin erosta. Lisäksi vieraiden sanomisista ja tekemisistä syntyy tilannekomiikkaa. Takakannessa luvataan woodyallenmaista nokkelaa dialogia, ja kerrankin minusta lupaus täyttyy.

Tropper on kirjoittanut myös kirjan Kuinka lähestyä leskimiestä, jonka muistan myös lukeneeni. Siinä oli tämän kirjan lailla päähenkilönä mies, jonka elämässä on kriisi, ja perhe, jonka tapa auttaa päähenkilöä ei aina osu ihan kohdalleen. Näistä kahdesta kirjasta suosittelen tätä Seitsemän sietämätöntä päivää -teosta, sillä muistaakseni Kuinka lähestyä leskimiestä oli melko ennalta-arvattava ja paikoin turhan liioitteleva.