Terhi Koulumies: Vauvaa vailla (2007)

Tartun aina kiinnostuneena lapsettomuutta kuvaaviin kirjoihin. Lapsettomuus on aihe, joka esiintyy nykyään monenlaisissa teoksissa viihdekirjoista vakaviin. Koulumiehen kirja on jotain siltä väliltä. Aihe on vakava, eikä kirja käsittele sitä kevyesti, mutta monin paikoin ulkonaiseen keskittyvä kerrontatapa tekee kirjasta helposti lähestyttävän.

Päähenkilö on kolmikymppinen Elina, jonka vauvakuume herää, kun hänen pikkusiskonsa saa lapsen. Elina on siihen asti elänyt melko tyytyväistä sinkun elämää, mutta nyt kelpaa huonompikin miesystävä, koska lapsi on saatava.

Elinan haaveissa lapsiperheen elämä on täynnä helliä kohtauksia, juhlapäivien kuvakirjamaista viettoa ja onnea. Kuitenkin hän näkee työssään sosiaalityöntekijänä esim. huostaanottoja. Tässä on ristiriitaa, mikä kuitenkin on uskottavaa, koska lasta haluavan ajatukset usein kiertävät siinä, mikä lasten kanssa eläessä olisi hienoa. Elinakin kuvittelee, miten hän olisi hyvä äiti, joka huolehtii lapsensa tarpeista. Kuvaavia ovat jaksot, joissa Elina hoitaa siskonsa vauvaa ja ihmettelee, miksi sisko on niin väsynyt, koska hänen mielestään lapsen hoitaminen on niin helppoa. Suorastaan tragikoomisia ovat kohdat, joissa Elina suunnittelee lasten nimiä tai syntymäpäiväkakun tekemistä.

Miljöönä on Helsinki ravintoloineen. Ajankuvaus on kirjan vahvoja puolia. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, joka taitaa olla yleinen muoto nykyään ja kuvaa kenties nykyistä minäkeskeistä elämää. Kerronnan seassa, ajankuvaan sopivasti, on myös Elinan seuraamia nettikeskusteluja. Kirjassa on paljon dialogia, joka tekee lukemisen helpoksi.

Puolentoista vuoden aikana Elina aloittaa ja lopettaa seurustelun ja aloittaa hedelmöityshoidon, mutta yksin. Hoitovaiheen kuvaus on uskottavan tuntuista, ja löytämästäni haastattelusta selvisi, että Koulumiehellä on kokemusta lapsettomushoidoista. Kirja yllätti ainakin minut lopullaan, koska kuvittelin ilman muuta Tommi-nimisen miehen ilmestyttyä, että tästä alkaa nyt onnellisen lopun kehittely.

Outi Pakkanen: Talvimies (2007)

Outi Pakkasen taattua tuotantoa. Jos on lukenut muita hänen dekkareitaan, tietää, mitä saa. Pidän nyky-Helsingin kuvauksesta ja tarinasta, jossa ei turhaan veri lennä. En pidä enää Kay Scarpetta -tyyppisistä dekkareista, joten tämä kirja oli oikein hyvä kesäpäivän viihde.

Pakkasen kirjoissa päähenkilön Anna Laineen harrastus on ruoanlaitto, ja tässä kirjassa jopa annetaan reseptit lopussa. Pekonirisottoa saatan kokeillakin.

Kati Tervo: Kesäpäiväkirja (2008)

Luen mielelläni muistelmia ja päiväkirjoja. Pidän kovin esim. Merete Mazzarellan kirjoista, joissa hän kertoo elämästään ja samalla yleisemminkin ihmisluonnosta. Kati Tervon kirja ei kuitenkaan innostanut. Hän kertoo tapahtumia kesän 2007 ajalta, joka päivä toukokuusta elokuuhun.

Tervo tarinoi kaupunki- ja mökkielämästä, perheestään ja suvustaan. Eniten minua kiinnostivat muistelut isovanhemmista, mutta nekin jäivät jotenkin irrallisiksi tapauksiksi. Välillä lukiessa ei tiennyt, mitä aikaa muistelmat koskivat, koska suurin osa merkinnöistä oli selvästi kuhunkin päivään liittyviä tyyliin "tänään kävimme torilla", ja lapsuudenperhettä koskevat muistot samalla tavalla päiväyksen alla.

Kirja sopi luettavaksi lämpimän päivän aikana patiolla istuen, kun ajatus välillä kuljeskeli pääskyjen lennossa ja oman pihan hommissa.

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pidin Pamukin Nimeni on Punainen -kirjasta tosi paljon. Luin sitä nettilukupiirissä, joten osasyy kirjan antiin oli muiden hyvät kommentit. Nyt Valkoista linnaa lukiessani kaipasin samaa ryhmää. Uskon, että olisin saanut kirjasta enemmän irti.

Valkoisessa linnassa on päähenkilöpari. Kirjan kertoja on italialainen oppinut, joka jää merimatkallaan turkkilaisten vangiksi ja päätyy istanbulilaisen oppineen orjaksi. Orja ja hänen isäntänsä muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. He elävät yhdessä ja kirjoittavat yhteisen pöydän ääressä istuen.

Miehet opettavat toisiaan, ja vuosien varrella pääsevät sulttaanin suosioon. Tavoitteena on rakentaa uusi ase, jolla kukistetaan sulttaanin vihollinen valkoisessa linnassaan. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja syntipukiksi joutunut italialainen saa paeta, mutta kuka pakenee, kuka jää.

Miehet opettavat toisilleen aiemmin oppimiaan asioita, mutta tärkeimmäksi nousee kysymys omasta itsestä. He kirjoittavat tekstejä elämästään, jotta oppisivat tuntemaan itsensä. He kirjoittavat kokemistaan hyvistä asioista ja tekemistään synneistä. He puhuvat paljon pelosta, mikä onkin ajankohtainen aihe, koska kaupungissa riehuu rutto.

Kirjan teemaksi voi sanoa kahden kulttuurin kohtaamisen, mutta siinä käsitellään myös ihmisenä olemista. Lukukokemuksena kirja oli jotenkin raskas. Minua jäi lisäksi vaivaamaan kirjan loppu. Venetsiasta saapuu matkailija, joka tulee tapaamaan Istanbuliin jäänyttä ja lukee miesten tarinan. Ja sitten hän istuu katselemassa ikkunasta näkyvää puutarhaa. Vähän kuin minä lopettaessani lukemisen.

TaoLin: Suomen taivaan alla

TaoLin, kirjailija ja kiinalaisen kulttuurin opettaja, kertoo viehättävässä kirjassaan, miten kiinalainen nainen sopeutuu suomalaiseen elämään. Hesarin jutussa hän kertoo kirjansa synnystä. Tartuin kirjaan kiinnostuneena, koska minusta on aina mielenkiintoista lukea, mitä muualta Suomeen tulleet tästä maasta ajattelevat.

Kirja kertoo Ling-nimisestä naisesta, joka tapaa kotimaassaan Tapio-nimisen miehen. He rakastuvat, ja Ling muuttaa Suomeen. Kirjan tarinaa hyvin kuvaavat luvut ovat "Lentokoneessa", "Tapio", "Koti", "Kesä", "Syksy", "Talvi", "Kiinassa" ja "Kevät". Kuhunkin lukuun on vielä nimetty alalukuja, jotka ovat mielestäni jo turhan osoittelevia.

Ling on sopeutuvainen ihminen. Hän näkee uuden kotimaansa hyvässä valossa ja suhtautuu lähes kaikkeen positiivisesti. Paikoin tekstissä on kuin tietoiskuja suomalaisen yhteiskunnan hyvistä puolista. Välillä tulee tunne, että hän on liiankin kohtelias. Kirjassa kuvataan toki myös kielteisiä asioita: puhumattomuutta, synkkyyttä, alkoholinkäyttöä.

Kenties kertojaa rajoittaa hieman se, että tarinalla on todellisuuspohja. Esimerkiksi Lingin tunteiden kuvauksessa tyttären ikävöiminen jää melko vähäiseksi. Kerronnan lomassa olevat runot kertovat kuitenkin vahvoista tunteista.

Suomalaisena minua viehätti Lingin asenne luontoon ja hiljaisuuteen. Hän todella on suomalainen kulkiessaan luonnossa. Monessa tilanteessa tulee myös esiin suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin ero. Välillä Ling on ihmeissään, joskus suruissaan, mutta onneksi osa tilanteista pelkästään huvittaa.

Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä

Tämä arvio on ilmestynyt lapsettomien yhdistyksen Simpukka-lehdessä 2007.

Teresa Laine-Puhakaisen kirja Liian lyhyt elämä on kirja surusta ja hiljaisuudesta. Perheen elämässä alkaa uusi ajanlasku poikavauvan kuoltua pian syntymänsä jälkeen. Päiväkirjan tapaan kirja kuvaa uuden ajanlaskun ensimmäistä vuotta.

Kirjan kertoja on äiti, joka minämuodossa kuvaa tapahtumia ja sisäistä maailmaansa. Perheeseen kuuluu aviomies ja kaksi tyttöä. Kirja alkaa Akseli-pojan syntymällä. Hän kuolee äitinsä käsivarsille.

On valtavaa, että Teresa Laine-Puhakainen on pystynyt kertomaan kaikesta tapahtuneesta. Hän pystyy antamaan sanat tapahtuneelle ja tunteille. Hän kuvaa erityisen hyvin tuntemuksia niinä päivinä, jolloin perhe tapaa ihmisiä ensimmäisen kerran vauvan kuoleman jälkeen. Mitkään sanat eivät ole oikeita, ja kaikki lohdutusyritykset kääntyvät äidin mielessä vastakohdikseen.

Luvut on nimetty suomalaisten laulujen ja virsien säkein. Aluksi äidin ajatuksissa ei ollut muuta kuin lauluja. Ne pyörivät hänen päässään, ja ne alkavat helposti pyöriä myös lukijan päässä. Laulut ovat tuttuja pop- ja rock-kappaleita, jotka tiivistävät sanoman ja tuovat äidin kokemukset lähelle lukijaa.

Aviopari käsittelee lapsen kuolemaa eri tavoin. Äiti vie lukijan sisään omaan maailmaansa ja näyttää tunnemyrskyn. Isä on toiminnan mies: hän pesee mattoja ja tekee Akselille arkun. Työtä tarjotaan usein lääkkeeksi suruun, jotta ”saisi muuta ajateltavaa”. Joillekin toiminta onkin parhain tapa tulla toimeen surun kanssa, mutta ei kaikille.

Kirjan perusteella monet mielenterveyden asiantuntijatkaan eivät pysty auttamaan ihmisiä yksilöllisesti. Kuolema näyttäytyy lääkäreille epäonnistumisena ja suru epäluonnollisena. Laine-Puhakaiselle halutaan antaa diagnoosi ja lääkkeitä. Maallikkolukija ihmettelee, kuvitteleeko psykiatri tosiaan, että kolme kuukautta on riittää vauvan kuolemasta toipumiseen.

Yhdessä luvussa Laine-Puhakainen kertoo, miten lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmästä oli apua. Ryhmäläiset eivät sortuneet hyvää tarkoittaviin, mutta pahaa tekeviin kommentteihin, vaan antoivat jokaisen olla oma itsensä ja puhua surusta omalla tavallaan. Vaikka osa heistä vain piipahti ryhmässä, jokainen auttoi – tietoisesti tai tietämättään.

Aluksi kirja vaikuttaa suoraan tunteisiin. Päällimmäiseksi jäävät mieleen tunteet: suru ja ahdistus. Sitten huomaa, miten tilanteita ja ihmisiä analysoidaan: kirjailija esimerkiksi ymmärtää eri ammattiryhmiä edustavien hoitajien eri tavan käsitellä Akselin kuolemaa. Toisella lukukerralla huomaa paremmin myös muiden ihmisten reaktiot. Moni lääkäri ja hoitaja voisi lukea tämän kirjan. Ei opiksi, vaan kokemukseksi, sillä mikään oppi ei voi valmistaa vauvan kuolemaan. Kirjan lopussa äiti sanoo, miten Akselin elämä pyyhkäisi hänen ylitseen ja jätti jälkeensä lukuisat kysymykset ja hiljaisuuden. Tämä kirja ei anna vastauksia, mutta se voi olla läheisensä menettäneelle yksi etappi surun polulla.

Uskon, että tämä kirja on vaikea lukukokemus kaikille, jotka ovat menettäneet lapsensa. Lapsettomana koin itsekin ymmärtäväni lapsen menettämisen tuskaa, mutta en voi kieltää, että mielessäni kävi epäreilu ajatus, että kirjan perheessä on kuitenkin kaksi lasta eli enemmän kuin minulla koskaan. Jos olisin nähnyt Laine-Puhakaisen perheen kesken omaa lapsettomuusshokkiani, olisin pitänyt sitä onnen huippuna. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, ettei ulkoapäin voi nähdä kenenkään elämän onnellisuutta.

Vaikka oma menetykseni on erilainen kuin kirjan perheen, kirja toi mieleeni omat kokemukset ja tunteet. Teresa Laine-Puhakainen käyttää surusta monia kielikuvia, joista yksi on virtaava vesi. Liian lyhyt elämä –kirja antoi minulle hetken myös oman suruni virralla, mikä ei ole ollenkaan huono asia.

Regina Rask: Hyvä naapuri (2007)

Tämä Regina Raskin kirja sai minut haaveilemaan täällä maalla asumisesta. Istuin kansituolissa patiolla ja laskin välillä kirjan syliini, katselin pihaa ja naapurin peltoa ja ajattelin, miten mukava olisi kunnostaa vanha navettakaivo ja rakentaa oikea vihannespenkki.

Kirjan päähenkilö Vappu Helander nimittäin on muuttanut maalle. Toistaiseksi, hän sanoo, mutta pian on lukijalle selvää, että hän on tullut jäädäkseen. Löytyyhän hänelle pian töitä ja asuuhan naapurissa mielenkiintoinen mies.

Kirjan miljöönä on maalaiskunta, jonka asukkaat ovat enemmän tai vähemmän menettäneet uskonsa tulevaisuuteen. Vappu tapaa toimittajantyössään useita kuntalaisia: osa heistä on kuin maalaiskomediasta. Juoni ja henkilöt ovat mielestäni helppoja, mutta tekstissä on sen verran päähenkilön ajatusmaailmaa, että häneen voi samaistua. Tosin nelikymppinen Vappu vaikuttaa paikoin tätimäiseltä. Hän pohdiskeleekin, miksei osaa ottaa elämää rennosti.

Olen aiemmin lukenut Raskin romaanin kahdesta siskosta (täytyy kaivaa nimi jostain), ja muistan pitäneeni siitä. Rask kirjoittaa sopivan kepeästi, vaikka aihe olisi vakava, kuten sisarten välinen kateus. Tässäkin kirjassa Vapulla on kaksossisko Kanerva, jonka elämä on mennyt aivan eri polkuja kuin sisarensa.

Kirjan huumori on dialogissa, ja esimerkiksi siskosten väliset keskustelut ovat hauskoja, samoin kuin mökillä vieraillut ökyperhe.