Kaari Utrio: Vaitelias perillinen (2009)

Joululukemista parhaimmillaan! Ainakin minulle, joka kaipaa välillä romantiikkaa ja huumoria.

Olen tainnut lukea suurimman osan Kaari Utrion tuotannosta. Aloitin joskus lukiossa, kun olin muutenkin innostunut historiasta. Utrion kirjoissa sanottiin olevan historialliset faktat kohdallaan, joten niiden lukeminen oli vähän kuin olisi koulua varten lukenut...

No, kauaa ei tarvinnut itseäni minun huijata. Luin Utrion kirjoja ihan mielelläni. Jo silloin minua viehättivät samat asiat kuin nyt: tarkka miljöön- ja henkilöiden kuvaus, monipuoliset näkökulmat käsiteltävään aikaan (rikkaista köyhiin), vahva sankaritar, romantiikka ja huumori sekä tietenkin vetävä tarina. Ei se mitään, että monesti jo kirjan alussa olevaa henkilöluetteloa lukiessa saattaa arvata, ketkä joukosta saavat toisensa.

Vaitelias perillinen on uusin Utrion 1800-luvulle sijoittuvista romaaneista. Olen lukenut muutkin, usein juuri joululahjana saadut: Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja Ilkeät sisarpuolet. Kiitos vain, Sisko! Itse asiassa Ruman kreivittären kuuntelimme autossa äänikirjana, ja jopa Mieheni piti tarinasta, vaikka valitti hieman sitä, pitääkö jokainen krinoliini sun muu silkkikangas niin tarkasti kuvata.

Vaitelias perillinen on nimensä mukaisesti perinteinen suomalainen mies, joka ei välttämättä osaa maailmanmiehen elkeitä, mutta joka toimii silloin, kun tarvitaan. Tässä tapauksessa hän palaa Suomeen ottamaan haltuunsa sukukartanon ja lasiruukin. Samoihin aikoihin naapurikartanoon ilmestyy nuori nainen outoinen isineen ja suloisine lapsineen vaatimaan taloa itselleen. Lopun varmaan arvaattekin.

Rakastavaisten tie haaksirikosta hääjuhlaan on mutkikas, koska esteenä on tietenkin lauma itsekkäitä sukulaisia ja epärehellisiä sukuun pyrkijöitä. Mieleen tulee väistämättä Jane Austen, jonka kirjoissa myös on kova pyrky päästä hyviin naimisiin.

Tämän kirjan eräs kiinnostavia piirteitä on jälleen ympäristö. Utrion kirjojen kautta minulle on syntynyt historiankirjoja elävämpi kuva suomalaisen teollisuuden synnystä. Vaiteliaassa perillisessä kyse on lasiruukista; aiemmista kirjoista muistan ainakin rautaruukin ja kirjapainon.

Utrio on muuten lukulistallani jo kolmas kirjailija, jolla on omat sivut netissä. Hän olisikin minusta loistava bloggaaja. Yksi suosikkikirjoistani Utrion teosten joukossa on nimittäin Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junalla, johon on kootu hänen kolumnejaan. Se on aivan mahtava kokoelma, jota aika ei ainakaan vielä ole syönyt.

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala (2005)

Neil Gaiman vaikuttaa mieleiseltäni kirjailijalta. Pidän nimittäin tarinoista, erityisesti jos ja kun niissä on onnellinen loppu. Tämä on vasta ensimmäinen Neil Gaimanin kirjoittama kirja, jonka luen, mutta hyvältä vaikuttaa.

Tosin aivan ensimmäinen Gaiman-kirja tämä ei ole, sillä muistan lukeneeni Hyviä enteitä -kirjan, jonka ovat kirjoittaneet Gaiman ja suosikkini Terry Pratchett. Osasin siis odottaa fantasiaa.

Hämähäkkijumala ei ole Tolkien- tai Pratchett-tyyppinen fantasiateos, jossa kaikki tapahtumat sijoittuvat fantasiamiljööseen ja -aikaan. Tässä romaanissa eletään nykyaikaa lähinnä Lontoossa. Päähenkilö on Paksu Charlie, jonka elämä on alussa hyvin: hänellä on kohtuullinen työpaikka, mukiinmenevä asunto ja morsian. Sitten hänen isänsä kuolee ja hän saa kuulla, että hänellä on veli, minkä jälkeen kaikki muuttuu. Reaalimaailman lisäksi Charlie pääsee tutustumaan noitiin ja toiseen todellisuuteen, isänsä hämähäkkijumalan maailmaan.

Kirjan alku tuntuu vähän tylsältä, koska tosiaan odotin fantasiamaailmaa. Alkupuolella kerrotaan myös muutama eläinsatu hämähäkkijumalasta ja muista eläimistä. Ne tuntuivat ensin irrallisilta ja epäkiinnostavilta, mutta kun päästiin satuun, jossa mukaan tulee lintunainen, niin johan alkaa vauhti lisääntyä. Sen jälkeen kirjaa ei tee mieli laskea käsistään. Kirjassa on seikkailun lisäksi huumoria, joka syntyy veljesten suhteesta ja muutamista sivuhenkilöistä, erityisesti Charlien kihlatun Rosien äidistä.

Hieman minua häiritsi, etten päässyt varmasti selville, mitä kulttuuria hämähäkkijumala edustaa. Toisaalta eläintarinat ovat yhteisiä kaikille kulttuureille, joten ne ymmärtää helposti. Ilmeisesti Charlien isällä on jamaikalaiset juuret, ainakin kirjan loppuhuipennus tapahtuu Karibian merellä.

Gaiman on Pratchettin tapaan nykyaikainen kirjailija. Hänellä on omat nettisivut, joilta voi lukea hänen kuulumisiaan. Hän mainitseekin Hämähäkkijumalan lopussa kiitoksissaan bloginsa ja sen lukijat, jotka "olivat aina paikalla, kun minun piti saada tietää jotain, ja jotka ymmärtääkseni tietävät yhdessä kaiken, mitä tiedettävissä on".

Runeberg-ehdokkaat

Olipa mukava huomata, että on lukenut jotain arvovaltaisen raadinkin mielestä vaikuttavaa.

Tämän vuoden Runeberg-ehdokkaat ja teokset ovat Kari Hotakaisen romaani Ihmisen osa, Kristina Carlsonin romaani Herra Darwinin puutarhuri, Monika Fagerholmin romaani Glitterscenen (suom. Säihkenäyttämö), Gerry Birgit Ilvesheimon romaani Lykantropia, Sanna Karlströmin runokokoelma Harri Harlow’n rakkauselämät, Juha Siron romaani Marilynin hiuspinni ja Maarit Verrosen novellikokoelma Normaalia elämää.

Olen tosin lukenut näistä vain Verrosen novellikokoelman, mutta siitä pidinkin tosi paljon. Hotakainen oli jo lainassa, mutta sattui kiireinen viikonloppu. Carlsoninkin kirjaa olen pyöritellyt käsissäni, mutta lainakoriin asti se ei päätynyt.

Runebergin päivänä 5. helmikuuta nähdään, kuka saa palkinnon.

Tässä on Runeberg-raadin perustelut Uusimaan sivuilta.

Mika Waltari: Turms kuolematon

681 sivua mahtavaa tarinaa! Lars Turms vie lukijan kymmenessä kirjassaan halki antiikin maailman. Teoksen alaotsikossa kerrotaan aika: noin 520 - 450 eKr. Karttaa kirjassa ei valitettavasti ole, mutta tarinaa olisi mielellään seurannut myös siitä. Tekeehän Turms pitkän matkan Kreikassa ja Roomassa.

Teos on yhtä suurta takaumaa. Turms ottaa elämänsä aikana keräämiänsä kiviä esille ja kirjoittaa muistelmansa. Hän on löytölapsi, joka etsii itseään ja sukuaan. Hänen matkansa alkaa, kun hän temppelin poltettuaan menee kysymään neuvoa Delfoin oraakkelilta. Matkan varrella hän tapaa ja menettää ystäviä ja naisia. Teoksen sankarit ovat ovelia ja urheita ja naiset Waltarille tyypillisiä, osa petollisia ja osa hyviä. Lopulta Turms saa kuulla olevansa etruski ja kansansa pyhä mies, lukumo.

Turmsin tarina on miehen tarina. Tulee heti mieleen ”Sinne ja takaisin” –hupisivuston tiivistelmä Waltarin teoksista. Sinuhesta sanotaan ”Suomalaista miestä ahistaa, mutta muinaisessa Egyptissä.” ja Turms kuolemattomasta ”Kuten Sinuhe, mutta muinaisella Välimerellä.”

Pelkkää ahistusta teos ei ole, mutta jonkinlainen lempeä pessimismi siitä heijastuu. En voi siis olla ajattelematta, että tässä kirjailija purkaa paitsi omia tuntojaan taiteilijana myös yleisemmin elämänasennettaan: ” Olkoon kirjoitukseni vain leikki ja oikku, kuten elämä parhaimmillaankin on vain leikki ja oikku.”

Waltari on tätä(kin) kirjaa kirjoittaessaan tehnyt massiivisen taustatyön. Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassa Unio Mysticassa kerrotaan, miten Waltari oli käynyt tutustumassa etruskien historiaan Italian museoissa ja vanhoissa kaupungeissa. Lukija voi siis luottaa antiikin ajan kuvaukseen. Teoksessa mainitaan myös monia historiallisia henkilöitä, mikä sai minut harmittelemaan, miten vähän koulun historiantunneilta enää muistaa.

Kymmenes kirja päättyy Turmsin kuolemaan valmistumiseen. Tarina on kerrottu. Lopussa palataan alkuun: Turms käy läpi keräämänsä kivet, joiden perusteella hän on tarinansa kirjoittanut. Kirjoitukset voivat kadota ja tarinat unohtua, mutta Turms luottaa siihen, että seuraavan kerran palatessaan hän löytää jälleen kivet. Sillä hän on joskus palaava, vuosisatojen tai vuosituhansien jälkeenkin.

Veikko Huovinen: Hamsterit (1957)

Pitkästä aikaa ehdin lukemaan mitään. Kirjavalinta oli lukupiirimme vastaisku kaikille masentaville nykyajan kuvauksille ja verisille dekkareille.

Kirjahyllyssäni oli jopa kaksi Hamsterit-teosta. Kuvan kirja on ilmestymisvuodelta 1957, mutta se on jo neljäs painos. Ties kuinka monta painosta kirjasta on jo otettu. Ja kyllä kannattaakin ottaa.

Vaikka kirjan maailma selvästi kertoo ajasta ennen kännyköitä ja nettiä, niin perusajatus ei ole vanhentunut. Ihmisen kaipuu rauhaan ja hiljaisuuteen pois ahdistavasta työstä on täysin ymmärrettävä ja samaistuttavissa. Eri asia on, kaipaammeko maaseudulle talvivarastoja keräämään.

Tosin lukupiirimme mielestä ajatus maalle muutosta ei suinkaan ollut vastenmielinen. Moni meistä tunnustautui jonkin sortin hamsteriksi. Erityisesti joulu saa aikaan ruoan hamstrausta, jotta pyhät voi sitten viettää rauhassa varastoja tyhjennellen.

Nykyaikaisissa lämmitetyissä taloissa jääkaapin vieressä ei tarvetta monenlaiselle säilömiselle ja varustautumiselle ole, mutta Hamsterin ja Rurikin puuhista on silti mukava lukea. Teksti etenee letkeästi, mitään kohokohtia ei voi sanoa olevan, mutta eipä henkilöiden puolesta tarvitse jännittääkään. Toki pieniä vastoinkäymisiä varastojen keruussa on, mutta lopulta päästään nauttimaan metsien antimia, etelän hedelmiä ja tropiikin tyttöjen tekemää juomaa.

Veikko Huovisen tuotannossa on purevaakin tekstiä, mutta tämän kirjan huumori on letkeää. Se perustuu lähinnä miesten liioiteltuun käytökseen ja kiireistä elämänmenoa arvostelevaan kuvaukseen.

Suosikkikohtaukseni on ylioppilaskirjoituksissakin ollut kohta, jossa kerrotaan, miten Hamsteri lukee seikkailuromaanejaan vahvasti eläytyen ja nauraa käkättäen. Siinä on hyvä esimerkki kirjallisuuden voimasta. Nyt odotan joululomaa, jotta pääsen itse eläytymään muihin maailmoihin.

Leila Tuure: Piiritanssi (2009)

Tunnelmasta toiseen. Kun edellisessä kirjassa sinkkunaiset pyörivät ravintoloissa 2000-luvun Tampereella, tässä kirjassa piirissä tanssivat 1840-luvun Porissa nuoret säätyläiset.

Oli tosin hauska lukea nämä kirjat peräkkäin ja huomata, että peruskysymys, hyvän kumppanin löytäminen, ei ole mihinkään muuttunut. Parisuhde on yhtä lailla Tyyppiteorian naisten kuin Piiritanssin päähenkilöiden Kristiina ja Aleksandra Modenin mielessä.

On epäreilua verrata, mutta koska tämän kirjan asetelma muistuttaa suuresti Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvia romaaneja, en vertailulta voi välttyä. Vaikka Tuure kuvaa tarkasti kaupunkia ja ihmisiä ja vaikka kirjan pääpari Aleksandra ja Mikael Grönfors ovat sopivan epäsovinnaisia, niin jonkinlainen elävyys kirjasta puuttuu.

Myös kerronnan jatkuvuudessa on ongelmia. Tarkoitan tällä sitä, että tarina jotenkin hypähtelee eteenpäin. Lukija arvaa melko pian henkilöiden esittelyn jälkeen, ketkä saavat toisensa, mutta tähän ratkaisuun päästään vasta kirjan loppupuolella. Loppuun on vielä mahdutettu vakava sairastuminen ja piikatytön pyrkimys erottaa isäntäparinsa. Mainittu piikatyttökin emäntäunelmineen kuin putoaa taivaasta ja häviää yhtä nopeasti.

Vaatii taitoa kuljettaa sopiva määrä henkilöitä pitkin romaania niin, että lukija ei jää ihmettelemään, mistä tuokin tuohon tupsahti tai mihin sekin on kadonnut. Tämän lajin mestareita on tämän päivän (4.9.2009) kohukirjailija Jari Tervo, jonka Myyrä-romaani on uskomaton kokoelma henkilöitä, jotka romaanin kuluessa putkahtelevat aika ajoin esiin, yllättäen, mutta täysin romaanin maailmassa uskottavasti.

Leila Tuuren kirja sopii romanttisten tarinoiden ystäville. Jos tästä pitää, niin kirjan etulehdillä mainitaan kaksi muutakin, nimistään päätellen historiallista, teosta.

Laura Saari: Tyyppiteoria (2008)

Sormipano baarissa sivulla 29 ja raiskausyritys sivulla 97. Kyseessä on"Laura Saaren villi esikoisteos, jossa arkipäiväkin voi nostattaa sävähdyttäviä vibroja - kuuman kaupungin yöstä nyt puhumattakaan!" Näin kehuu takalieveteksti tätä 2008 ilmestynyttä kirjaa, jonka päähenkilö on 32-vuotias Suomen kirjallisuuden gradua vaille valmis oleva opiskelija-kenkäkaupan myyjä Tampereelta, joka on siis takaliepeessä mainostettu "kuuma kaupunki".

Lainasin kirjan avainsanojen "Suomen kirjallisuuden opiskelija" ja "sinkkutyttö" perusteella. Arvelin saavani tuttuun opiskeluympäristöön sijoitetun letkeän chick-lit-kirjan viimeisten lomapäivien ratoksi. Enkä täysin pettynyt. Ikuisen opiskelijatytön Sallan vaiheet miestenmetsästyksessä noudattavat lajityypin konventiota vuoroin humoristisine vuoroin surullisine kohtauksineen. Monet kohtauksista pystyy näkemään filminä, enkä hämmästyisi, jos tästä kirjasta tehdään elokuva.

Sen sijaan minua vaivasivat kirjan kuvaukset seksistä. Tai oikeastaan eivät ne kuvaukset, vaan jokin muu. Olenhan minä Anaïs Ninini ja Henry Millerini sekä satunnaiset miestenlehdet lukenut, joten suorasukainenkaan seksikuvaus ei sinänsä häiritse. Kuitenkin ronskin seksin ja seksuaalisen väkivallan kuvaus nuorten naisten viihdekirjassa vain tökki. Kirjaa lukiessani kyllä ajattelin, etten selvästikään kuulu kohderyhmään, koska näin ajattelen. Uskon, että nuoret tytöt lukaisevat tämän yhtenä muiden joukossa, ja voi olla, että muissakin lajityypin teoksissa seksiä kuvataan nykyään samaan tapaan. Bridget Jonesin päiväkirjojen ilmestymisestä on sentään jo yli kymmenen vuotta, ja chick lit -kirjojen kirjo taatusti laaja.

Haluan huomauttaa, että kyseessä ei ole moraalinen kannanotto naisten seksuaalisuuteen. Minulle on ihan sama, juokseeko seksin perään nainen vai mieshahmo. En olisi pitänyt kirjasta yhtään enempää, vaikka päähenkilönä olisi ollut Sakke, joka etsii täydellistä panoa ja inhoaa mahaläskejään.

Osa ärtymyksestäni menee uskottavuuden piikkiin. Jos päähenkilö olisi ollut kymmenen vuotta nuorempi, jotenkin hänen itseinhoinen minäkuvansa, ryyppäämisensä ja lapsellisuutensa olisi mennyt paremmin läpi. Yli kolmikymppisen akateemisen koulutuksen hankkineen naisen ainakin toivoisi suhtautuvan vähän kypsemmin tilanteeseensa. Toisaalta huumori on vaikea laji, joten ylilyönnit ovat ymmärrettäviä. Lisäksi lajityyppiin ovat aina kuuluneet nuoren naisen kasvukivut, töppäilyt ja muut kommellukset. Toivottavasti kyseessä ei ole jonkinlainen ajan ilmiö: Tämä on tänä kesänä toinen lukemani viihdekirja, jonka huumori syntyy siitä, että päähenkilö on tietämätön (tai tyhmä).

Okei, mitä hyvää? Itsensä etsiminen on aina hyvä aihe. Myös seksuaalinen väkivalta ja erityisesti sen seuraukset ilman muuta ansaitsevat tilaa kirjallisuudessa. Tämän kirjan hyviä puolia ovat lisäksi eloisa dialogi, huvittavat kuvaukset ja kielikuvat sekä henkilöiden kuvaus ilman ylenpalttista ulkonäköön ja tuotemerkkeihin keskittymistä, mikä on tämän tyypin kirjoissa melko tavallista. Ja ilman muuta pidin siitä, että paha saa palkkansa ja että päähenkilö saa pikku hiljaa sovun itsensä kanssa. Niin ja enemmän olisin tietysti toivonut juttua kirjallisuuden opiskelusta.

Kirjoitettuani tämän etsin linkkiä Laura Saaresta. Löysinkin mielenkiintoisen blogipostauksen, jossa kirjailija kertoo pseudonyyminsä synnystä ja kuvaa itseään kirjoittajana. Sonetteja Lauralta -otsikolla (huomatkaa opiskelijat hieno viittaus) nimetty blogi lähti heti seurantaan.