Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

Jos kirjan nimessä mainitaan ruoka ja takakannessa luvataa reseptejä, olen myyty. Nappasin siis tämän kirjan oitis kirjastosta mukaan, vaikka arvasin, että tiedossa on romanttista hömppää.

Ruusuvettä ja lammaspataa on jälleen yksi yhden aiheen (tässä ravintola) kirja, joka tapahtuu Suomesta katsoen riittävän eksoottisessa maisemassa, tässä tapauksessa Irlannissa. Eksotiikkaa kirjaan tuovat myös sen päähenkilöt, iranilaiset siskokset, jotka ovat paenneet pieneen rannikkokylään ja perustaneet sinne ravintolan.

Kirja on viehättävä ja tapahtumat toki ennalta-arvattavia, mutta irlantilaisen keijukaismystiikan ja itämaisten ruokien yhdistelmä on riittävän erikoinen pitääkseen mielenkiinnon yllä. Niin paljon en tästä kuitenkaan innostunut, että etsisin käsiini edellisen osan.

Muistan lukeneeni jonkin muunkin Irlantiin sijoittuvan romanttisen kirjan ja pitäneeni siitä. Verrattuna amerikkalaistyylisiin "nuorten naisten nykypäivää kartoittaviin" kirjoihin Eurooppaan sijoittuvat romaanit ovat jotenkin maanläheisempiä. Sitaatti oli toisen kirjastolöydön takakannesta. Jane Greenin Anoppiahdistus kuulosti (takakansitekstistä huolimatta) sopivalta pitkän viikonlopun viihteeltä, mutta jäi alkusivuille. Kunhan vain muistaisin seuraavalla kerralla, että olen jo kokeillut. Minulla on paha taipumus kantaa kirjastosta samoja kirjoja moneen kertaan.

Janet & Isaac Asimov: Norby - seonnut robotti

Haluan kannustaa kaikkia lukemaan. Erityisesti yritän saada sukulaislapset innostumaan lukemisesta, ja yhtenä keinonani on kirjojen suositteleminen. Jotta voisin suositella kivoja kirjoja, minun täytyy tietää niistä jotain. Siksi vierailen säännöllisesti kirjaston lasten ja nuorten osastolla.

Tämä pikku kirja (119 sivua) aloittaa Norby-sarjan, josta ei ilmeisesti ole suomennettu kuin tämä ensimmäinen. En tosin ihmettele, jos tämä ei ole vedonnut nuoriin lukijoihin. Tosin minun on vaikea ajatella, mitä olisin pitänyt kirjasta sen kirjoitusvuonna 1983, joilloin oli nuori itsekin. Ehkä se olisi ollut ihan kiva.

Kirjailija Isaac Asimov on kuuluisa sci-fi-kirjoistaan, mutta täytyy tunnustaa, etten ole lukenut yhtään. En ole koskaan ollut kovin innostunut siitä genrestä, mutta ajattelin, että tunnetun kirjailijan lastenkirjasta olisi kenties hyvä aloittaa. Samalla saisin uuden kirjan suositeltavaksi suvun lapsille.

Tätä kirjaa en aio suositella. Tiedän kyllä, että veljenpoika arvostaisi näin lyhyttä kirjaa, mutta minusta sisältö saisi olla kiinnostavampi. Kirjaa alkaa lupaavasti: Jeff Wells joutuu ulos Avaruusakatemiasta ja hankkii halvalla robotin, joka pystyy tekemään paljon sellaista, mitä muut robotit eivät pysty. Valitettavasti tällä Norby-nimisellä robotilla on myös omalaatuinen persoonallisuus, jonka ansiosta Jeff joutuu käsittelemään sitä kuin tuittupäistä lasta.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti, kun Jeff ja Norby etsivät Jeffin veljeä ja sitten pakenevat Aurinkokuntaa uhkaavia roistoja. Kirjan juoni on seikkailua ja henkilöhahmot siihen sopivia. Mukana on vähän huumoriakin. Minua huvitti lopun taistelukohtaus, jossa roolin saa myös lintubongareita johtanut neiti Higgins.

Kokonaisuus on hyvistä elementeistä huolimatta vaisu. Jotenkin vain kirja on vanhanaikainen. Tämän sanottuani tekisi mieli lukea edes pätkä jostain Jules Vernen kirjasta, jotta näkisi, onko aika syönyt sitäkin. En nimittäin usko, että vanhanaikaisuuden tunne tulee vain siitä, että kirja on yli kaksikymmentä vuotta vanha. Muistan hyvin esimerkiksi Tähtien sota -elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1977, eikä ole mielestäni vieläkään menettänyt tehoaan.

Eoin Colfer: Vielä yksi juttu...

Eoin Colfer on kirjoittanut kuudennen osan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja -trilogiaan. Tartuin siihen epäileväisenä, sillä en ole oikein innostunut jatko-osista, varsinkaan jos jatko-osan on kirjoittanut joku muu kuin alkuperäinen kirjailija.

Olen pitänyt Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niistä on ollut paljon juteltavaa Veljenpojan kanssa. Niissä on Harry Potter meets James Bond -aihe ja humoristista tyyliä. Siksi uskalsinkin ottaa tämän kirjan, koska tiesin Colferin osaavan kirjoittaa hauskasti.

Vielä yksi juttu... alkaa vanhojen tuttujen henkilöiden esittelyllä. Uutena hahmona mukana on Arthur Dentin tytär Random. Maapallo tuhotaan jälleen, mutta pieni joukko maan asukkaita on aiemmin lähtenyt toiselle planeetalle. Sankarit lähtevät matkalle halki avaruuden estääkseen vogonien yrityksen tuhota kaikki jäljellä olevat ihmiset. Mukana hääräilee oikeita jumalia, joista Torilla on suurin rooli.

Kirjassa on paljon hauskoja kohtauksia. Suosikkini on luku, jossa "uuden maan" asukkaille etsitään jumalaa. Asukkaiden johtaja haastattelee jumalaehdokkaita kunnon "mitkä ovat vahvuutesi jumalana?" -tyyliin. Kuitenkin minua häiritsivät tässä kirjassa juuri ne asiat, joista pidän Adamsin kirjoissa eli erikoiset henkilöhahmot, monet alaviitteet ja tarkat selitykset. Plussan puolelle lukukokemuksen vie huumori. Hauskat kirjat, siis sellaiset, jotka saavat nauramaan, ovat harvassa.

Kirja loppuu niin, että epäilen jatkoa olevan tulossa. Aion kyllä lukea senkin. Pienellä varauksella voin tätä suositella Linnunrata-faneille. Jos trilogiaa ei ole lukenut, tästä voi olla vaikea saada otetta.

Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua (2009)

Zacharias Topelius on ainakin kaikkien keski-ikää vanhempien tuntema satusetä ja Suomen kuvaaja. Muistan minäkin lastentarhaikäisenä ihailleeni isoja tyttöjä Adalmiinan helmi -näytelmässä ja lukiolaisena ahmineeni Välskärin kertomukset.

Merete Mazzarella on kirjoittanut yhden päivän romaanin Topeliuksen elämästä vuonna 1897, vuotta ennen tämän kuolemaa. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Topelius herää, syö päivän ateriat, kirjoittaa viestejä ja käy kävelyllä.

Topelius on jo vanha mies ja haluaisi elää rauhassa, nauttia elämästään ja hoitaa kirjeenvaihtoa, joka tosin on rasittavaa. Sen verran paljon erilaisia pyyntöjä ja fanikirjeitä hänelle tulee. Elämää häiritsevät sekä heikentynyt terveys että tyttäret.

Varsinkin Toini-tyttären elämä ja ajatukset aiheuttavat päänvaivaa. Toisaalta Topeliusta kiehtoo naisten välinen ystävyys, toisaalta hän ei voi ymmärtää, miksei tytär jaa isänsä ajatusmaailmaa, jossa nainen on "kodin lempeä, suloinen hoitajatar".

Kirjan sisältö ja imu tulevat Topeliuksen ajatuksista. Mazzarella on käyttänyt Topeliuksen tekstejä, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä ja runoja, ja merkinnyt ne, mikä häiritsi minua aluksi. Vaikka totuin merkintöihin, aloin miettiä niiden tarkoitusta. Kirja ei ole elämäkerta, mutta autenttiset tekstikappaleet antavat vaikutelman, että teksti todella kuvaa Topeliuksen elämää. Muistan, että minulla oli sama ongelma lukiessani Rakel Liehun Helene-romaania. Tiesi lukevansa fiktiota, mutta teksti on niin taitavaa, että taiteilija alkaa elää.

Ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta pidin tästä kirjasta todella. Olen pitänyt kaikesta, mitä Merete Mazzarella kirjoittaa. Vaikka päähenkilön muistot ja ajatukset olivat paikoin negatiivisia ja ahdistuneitakin, niin teksti oli ihanan rauhoittavaa, mikä varmasti johtuu 1800-luvun ja Topeliuksen varkkaisen elämänmenon kuvaamisesta. Luin tätä usein illalla ennen nukahtamista, jolloin riitti lyhyt pätkä rauhoittamaan ajatukset.

Mirva Saukkola: Murhaava katseluaika & Hautajaishäät

Sitaisen punaraidallisen Lexinton-esiliinani pois ja otan Euromarketista ostetun valkoisen tarjottimen, jolle olen asettanut vihreät Arabian mukit ja kirpputorilta ostetut lasilautaset. Vien teen ja Domino-keksit patiolle miehelleni, joka istuu kansituolissa mustissa Fjällrävenin housuissaan ja sävyyn sopivassa Love Records-T-paidassaan. Minulla on Intersportin alennusmyynnistä ostetut bikinit ja asetun toiselle tuolille lukemaan Mirva Saukkolan dekkaria.

En taida valitettavasti osata kunnolla matkia näiden dekkareiden tyyliä, joka alkoi ärsyttää melko pian. Nappasin kirjat kirjastosta ilahtuneena, koska ajattelin löytäneeni uuden kivan suomalaisen dekkaristin. En siis löytänyt. Tekstissä on liian paljon product placementia, eikä todellakaan mitään Pirkka-tuotteita, vaan maailmanmerkkejä ja muuta luksusta.

Päähenkilö Noora Hankasuo on toimittaja, joka elää yli varojensa ja ottaa siksi vastaan erilaisia työkeikkoja. Jollakinhan hänen täytyy kalliit vaatteet ja shampanjat maksaa. Kirjassa on siis jonkin verran ironiaa, mutta jatkuva tuotetykitys vie siltä pohjaa.

Murhaavassa katseluajassa Nooran työ on kirjoittaa talk-showta ja Hautajaishäissä hän kirjoittaa eri lehtiin ja valmistelee häitään. Molemmissa kirjoissa esiintyvät hänen elämänsä miehet sekä ystävät. Kirjoissa kuolee ihmisiä, mutta murhien tutkinnasta kertominen ei ole niin tärkeää kuin Nooran miesasiat.

Teksti on sujuvalukuista, ja siinä on paikoin hauskoja vertauksia. Nooran ajatuksina esitetään myös pohdiskelua journalismista ja naistenlehdistä. Kirjat lukee nopeasti, joten ne sopivat tämän hellekesän viihteeksi riippukeinuun. Jopa Mieheni luki toisen näistä, tosin siinä vaiheessa kun kaikki muut oli jo luettu eikä jaksettu lähteä kirjastoon.

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua

Ostin tämän kirjan pari vuotta sitten, koska takakannessa Manuel Vásquez Montalbán suositteli sitä. Luin pari riviä alusta, mutta jotenkin vain en päässyt eteen päin. Sitten tuli lukupiirimme kesäretki, jota varten jokaisen piti lukea omavalintainen kirja. Koska en keksinyt mitään muutakaan enkä ehtinyt kirjastoon, päätin lukea tämän. Arvelin, että takakannessa luvatut viinanjuontikuvaukset sopisivat retkemme luonteeseen :)

Kirjan päähenkilö on Pablo, joka on perheensä mielestä tyhjäntoimittaja ja omasta mielestään ehkä elämäntaiteilija. Hän asuu ja elää isänsä rahoilla ja on koko ajan velkaa baariin. Hän ryyppää, polttaa pilveä ja käy huorissa. Näistä kaikista kerrotaan melko tarkkaan, muttei kuitenkaan inhorealistisesti. Koko tarina on takakannen kuvauksen mukaan dekkarisatiiri, ja eräänlainen kepeys leimaa koko tarinaa, vaikka välillä siinä on melko jännittäviäkin kohtauksia.

Pablon seikkailu alkaa, kun hänen veljensä "the First" pyytää häntä selvittämään erään kiinteistön asioita. Heti sen jälkeen veli katoaa. Jutun juoni on melko monimutkainen. Mukana seikkailee hakkereita ja filosofeja, ja taustalla on Barcelonan baareja ja ravintoloita sekä laitapuolen kulkijoita. Salaperäisestä kiinteistöstä seikkailu jatkuu salaperäisen internetissäkin vaikuttavan salaseuran pariin. Oman lisänsä tarinaan tuovat Pablon ja Firstin vanhemmat eli Patriarkka ja Rouva Äiti, jotka edustavat rikasta yläluokkaa. Erityisesti äidin hahmo tuo kirjaan huumoria.

Kirjaa voisi kuvata sanalla erikoinen. Viihdyttävä, mutta ei tavanomainen. Jos pitää erikoisesta huumorista ja mysteereistä, pitää tästäkin kirjasta.

Laura Lähteenmäki: Kaaso

Kun kirjan kannessa on kaunis mekko ja se on omistettu "Sannalle ja Annille - teidän kaasonanne oli ihana olla", ei tule ensimmäiseksi mieleen, että kirja olisi muuta kuin kepeää viihdettä. Laura Lähteenmäki on tarttunut aiheeseen, josta saisi humoristisen romanttisen komedian, mutta onkin valinnut aiheen eli kaasona olemisen ja naimisiinmenon vain kehykseksi, johon hän asettelee näytille useita eksyksissä olevia ihmisiä.

Kirja alkaa takaumalla, joka saattaa hämätä lukijaa. Hämäsi ainakin minua. Ihmettelin lukiessani, mihin alussa mainittu lapsi oikein on kadonnut, kun siitä ei puhuta mitään. Luulin lähes koko ajan, että kadonneella lapsella selitettäisiin ainakin osa päähenkilön vaikeuksista.

Ilona on kolmikymppinen museoalan ammattilainen, joka ei ole vielä saanut vakituista työtä. Ei ole miestäkään, mistä hänen äitinsä jaksaa huomautella, varsinkin kun pikkusisko Marikki on menossa naimisiin. Marikki on yksi kolmesta morsiamesta, jonka kaaso Ilona on: "lapsimorsian, prinsessamorsian, pakkomorsian, toisen kierroksen morsian". Ilona on matkustellut ja asunut ulkomailla, mikä on vieraannuttanut hänet entisistä ystävistään. Oikeastaan ystävyksistä ei voi puhua, sillä ketkään kirjan henkilöistä Ilonaan ihastunutta Ilpoa lukuunottamatta eivät tunnu kohtaavan toisiaan. Ilona on ulkopuolinen, koska ei ole morsian.

Kaikilla on oma elämänsä ja omat murheensa. Erityisesti kirjan morsiamet eivät tunnu välittävän muusta kuin polttari- ja hääsuunnitelmien etenemisestä. Ketään ei kiinnosta, millä pätkätyöläinen kaaso kustantaa juhlinnan ja miten hän jaksaa tehdä kahta työtä. Ilona ei osaa sanoa ei, vaan joustaa aina auttamaan. Hän jopa muuttaa ystävänsä ja kummityttönsä äidin kotiin, kun tämä joutuu sairaalaan synnytyksenjälkeisen masennuksen takia.

Lehtimäki kirjoittaa naisista hyvin. Kirjan naishahmot ovat sekä uskottavia että epäuskottavia. Ilonan pyrkimys saada työtä ja paikka elämässä on käytöstä, joka tuntuu luontevalta, samoin hänen pakkomielteinen liikkumisensa. Sen sijaan hänen alituinen joustavuutensa tuntuu oudolta, ja lukija onkin iloinen, kun hän lopulta päätyy sanomaan ei. Myös jokainen morsian osoittaa piirteitä, jotka tunnistaa. Mieshahmot ovat heiveröisempiä. Olisi odottanut edes vaimonsa sairaalaan vieneen Janin hahmon tarkempaa kuvausta. Nyt jäi vaikutelma kuin mies olisi vain vaihtanut lapsenhoitajaa. Paikoin jää kaipaamaan selityksiä: Miksi Ilonan äiti käyttäytyy niin eri tavoin tyttäriään kohtaan? Mitä pahaa isä on tehnyt? Miksi Ilona on niin ahdistunut?

Minulle jäi kirjasta ahdistunut olo. Auringon lämmössä lukiessa ristiriita lukuhetken ja kirjan sisällön välillä oli valtava. Mukaansatempaava kirja kuitenkin oli. Sitä ei voinut jättää kesken, koska halusin ehdottomasti tietää, miten Ilonan käy.

Kirja antaa kaason tehtävästä karmaisevan kuvan, eli tätä ei voi suositella tuleville kaasoille tai morsiamille kuin ehkä varoitukseksi.