sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Shauna Reid: Dieettitytön huimat seikkailut

Tämän kirjan ohjeilla ei pääse kesäksi rantakuntoon, mutta sen sijaan voi saada inspiraation opetella terveellinen elämäntapa.

Shauna Reid alkoi kirjoittaa blogiaan The Amazing Adventures of Dietgirl opiskelijatyttönä synnyinmaassaan Australiassa vuonna 2001, jolloin hän painoi 160 kiloa. Kuuden vuoden
kuluttua hän oli naimisissa Skotlannissa ja painoi puolet vähemmän. Dieettitytön huimat seikkailut -kirja perustuu blogimerkintöihin, joihin Reid kirjasi sekä onnistumisensa että epäonnistumisensa. Hän kirjoittaa edelleen ja kannustaa lukijoita terveellisten elämäntapojen pariin.

Tartuin kirjaan - pakko myöntää - hieman tirkistelynhaluisena. Ajatus yli puolitoistasataa kiloa painavasta parikymppisestä, joka lähtee lenkille, oli yhtä aikaa sekä huvittava, hurja että kannustava. En ole koskaan kamppaillut suuren ylipainon kanssa, mutta tiedän kyllä, millaista on miettiä syömisiään ja pakottaa itsensä lenkille. Totta kai halusin tietää, miten käy, vaikka arvasin, ettei tätä kirjaa olisi julkaistu, jos päähenkilö olisi laihduttuaan lihonut kaiken takaisin.

Shauna Reid yllätti minut tekstillään, vaikka kannen perusteella oli lupa odottaa rentoa otetta. Hän suhtautuu itseensä ja painoonsa enimmäkseen huumorilla. Aamuvarhaiset "lepakkolenkit", Painonvartija- ja kuntosalikokemukset hän kuvaa huvittavasti, välillä surkuhupaisasti. Hän hallitsee itseironian ja osaa myös kritisoida painoon ja ulkonäköön keskittynyttä maailmaamme. Hän analysoi ylipainonsa syitä ja sen seurauksia, paikoin kipeän henkilökohtaisesti.

Kirja ei sisällä varsinaisia dieetti- tai kuntoiluohjeita, vaan se on kuvaus yhden naisen matkasta maailman toiselle puolelle ja uuteen elämäntapaan. Reid aloitti Painonvartijoissa, mutta siirtyi sitten nostamaan painoja kuntosalille. Hän tarkastelee hyvin laihdutusbisnestä ja suhtautuu ylipäätään järkevästi laihduttamiseen - paria ylilyöntiä lukuunottamatta. Hän sanoo, että tärkein muutos oli ajattelutavan muutos: ruoka ja syöminen eivät enää ole hänelle vihollisia, vaan ystäviä, jotka auttavat häntä pysymään vahvana ja terveenä.

Shauna Reidin kirja toi mieleeni Janne Jääskeläisen Läski syö miestä -kirjan, josta olen kirjoittanut aiemmin ja joka myös kirjoittaa rennosti, vaikka asenne laihduttamiseen on miehisempi.

Suosittelen Dieettityttöä ilman muuta kaikille painonsa kanssa pyristeleville. Myös blogi ja sen seurana oleva Two Fit Chicks and a Microphone -podcast on kurkkaamisen arvoinen.

6 kommenttia:

anni.m kirjoitti...

Tää oli minusta kanssa tosi hyvä kirja aihealueesta, josta on niin äärettömän vaikea kirjoittaa sortumatta kaikenlaisiin kuoppiin. Huikea sankaritarina toki, mutta vähän erillainen kuin lehtisivujen "laihdu 20kg viikossa tekemättä mitään" - mainokset.

MAr kirjoitti...

Kiitos, anni.m, kommentistasi. Kävin ilmoittautumassa lukijaksesi ja kauhukseni :) huomasin, miten paljon erilaisia kirjablogeja onkaan olemassa.

Olen samaa mieltä kanssasi Reidin kirjasta. Minua viehättää aina, jos itsestään kirjoittaja suhtautuu itseensä huumorilla.

Anonyymi kirjoitti...

Shaunan kirja avasi itsessäni monia lukkoja. Olen lukenut sen jo noin kolmeen kertaa ja sen myötä olen päässyt pureutumaan syvemmälle omiin paino-ongelmiini.

Oivalsin vihanneeni kroppaani niin kauan kuin ylipäätään voin muistaa - ja kun katson lapsuus- ja nuoruusvuosien kuvia, olen niissä täysin normaalipainoinen. Silti muistan ajatelleeni olevani tosi läski. En kykene (vielä) muistamaan, mistä se ajatus on lähtöisin.

Tämä kirja auttoi minua myös lähtemään liikkeelle ja löytämään unohdetun rakkauteni vesiliikuntaan. En ollut uskaltautunut uimahallille vuosiin peläten sitä miten muut tuijottavat 30-40 kg ylipainoista kroppaani. Kaikenlaisia kauhukuvia olinkin maalaillut ... ja kun sitten hilasin itseni (lasten vuoksi) hallille - BING! Tapahtui liikkeelle lähtö: aamu-uinteja, vesijumppaa ja sauvakävelyä. JOs ette ole kokeilleet vesinyrkkeilyä, niin kokeilkaa ja ihastukaa! Kolmessa kuukaudessa 15 cm pois vyötäröltä, mutta mikä tärkeintä: kunto on kohentunut valtavasti. Se on minulle kaikkein tärkein mittari, vaakaa en niinkään tuijota, sillä enemmän kehityksestä kertoo se, että voi vetää jalkaansa farkut, jotka eivät ole mahtuneet seitsemään vuoteen.

Luulen, että omaa kroppaansa ja itseään voi vihata yhtä syvästi oli ylipainoa sitten 10 tai 80 kg.
Siinä vaiheessa kun saa käännettyä vihan rakkaudeksi / arvostukseksi, kohentuu elämä suuresti. Oman hyvinvoinnin kannalta tärkein lähtökohta on se, että oppii rakastamaan itseään - ja se ei totisesti ole helppoa. Siihen tarvitaan voimaa ja sisua - mutta: meissä kaikissa asuu pieni ... supersankari! :)

MAr kirjoitti...

Kiitos Anonyymi, pitkästä kommentistasi. Onnittelut myös supersankaruudesta, jota vyötärön kapeneminen osoittaa.

Olet niin oikeassa siinä, että suhtautuminen itseensä ei riipu kilomäärästä, vaan että kuka tahansa voi alkaa inhota itseään. Ajatellaan vaikka anoreksiaa. Aikaisemmin en voinut kuvitella, miten voi nähdä oman kroppansa niin väärin ennen kuin aloin itse pyrkiä laihtumaan. Vaikka vaatekoko on keski-ikäiselle naiselle täysin passeli, niin peilissä ja erityisesti valokuvissa näkyy liian usein "liikaa". Vaikka käyn säännöllisesti vaa'alla, niin pyrin tietoisesti ajattelemaan kuntoa enkä kiloja. Oma supersankaritavoitteeni on hölkätä tämän kesän lopussa 10 km. Saas nähdä, miten käy.

Shauna kirjoitti...

Kiitos! I "read" your review and the comments via translate.google.com so i have only a small idea of what you are saying but it seems to be positive! Thank you for the review and thank you for reading :)

MAr kirjoitti...

Ooh, thank you, Shauna for "reading" my review. It IS positive, since your story and attitude is positive, too.

I specially like your self-ironic approach and the fact that you concentrate more on living and stayin fit than on dieting.

And of course it was nice to read that you appreciate Fazer chocolate. I like it, too :)

MAr a.k.a Armi