Vietin tänään todellisen teatteripäivän. Olin päivällä
Kotkan kaupunginteatterissa katsomassa
Tsaarin kakarat -näytelmän viimeistä esitystä ja illalla
Luulosairasta. Välissä ehti onneksi käydä syömässä, sillä pelkällä teatterin kahvilan tarjoilulla ei olisi pärjännyt. Kulttuuriannos oli kyllä tuhti.
Emilia Pöyhönen: Tsaarin kakarat
Tsaarin kakarat on Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä identiteetistä. Miljöönä on pääasiassa Kotka, mutta tapahtumia on sijoitettu myös Talvipalatsiin ja keisarilliseen alukseen. Näytelmän aika on vuorotellen epämääräisen nykyaikaa ja vuorotellen 1800—1900-lukujen vaihdetta. Tsaarin kakaroiden keskeinen hahmo on kertoja. Hän kertoo kohtauksien numerot ja nimet ja ohjaa myös muiden henkilöiden tekemisiä. Kertojan ansiosta ajassa hyppelevä tarina pysyy kasassa ja katsoja kärryillä.
Nykyajan kaupunkiin on tulossa venäläinen turistidelegaatio, jolle halutaan näyttää tsaariperheen kesämaja. Majaa siivoamaan pannaan suomalais-venäläiset Niko ja Anna. He edustavat erilaista suhtautumista venäläisiin. Näytelmän pohjana on paikallisten asukkaiden haastatteluja, eivätkä siinä esitetyt mielipiteet ja ajatukset olleet minulle uusia. Kelpo nauruja toki jostain repliikeistä irtosi, erityisesti muualta tullut pormestari on tulevaisuuskuvineen ja "kaupunkimme nuoriso" -puheineen vähintään hymyilyttävän parodinen hahmo.
Toinen aikataso on siis 1800—1900-lukujen vaihde, jolloin majalla vieraili tsaariperhe. Pidin erityisesti näistä historiaa peilaavista kohtauksista. Osa repliikeistä on ilmeisesti aidoista dokumenteista, mikä toi näytelmään vakuuttavuutta, vaikka historialliseen tarkkuuteen ei tässä tietenkään pyritty. Tsaariperheen jäsenet esimerkiksi ennakoivat repliikeissään omia tulevia vaiheitaan. Kaikki henkilöt ajasta ja paikasta riippumatta kommunikoivat keskenään, ja myös tarinan kertoja osallistuu keskusteluihin.
Näytelmän päähahmot ovat Niko ja Nikolai II. Molemmilla on elämässään identiteettiin liittyvä ongelma. Niko ei tahdo hyväksyä venäläisiä juuriaan, eikä Nikolai asemaansa kruununperijänä. Äidinkielen opettaja on ilman muuta tyytyväinen, että molempien miesten kertomuksissa ja heidän kehityksessään korostettiin äidinkielen merkitystä.
Molière: Luulosairas
Päivän näytelmä oli - historiaosuuksista huolimatta - aiheeltaan ja toteukseltaan nykyaikainen. Illan näytelmä oli taas todellinen kirjallisuushistorian komediaklassikko. Aina mennessäni katsomaan klassikkonäytelmää minua hieman arveluttaa, sillä toteutuksesta ei koskaan tiedä. Ajanmukainen lavastus ja puvustus on varma vaihtoehto, mutta saattaa olla tylsä. Näytelmän siirto nykyaikaan tai johonkin toiseen aikaan taas voi mennä överiksi.
Tämän illan toteutus oli minusta hauska sekamelska. Koska 1600-luvulla kirjoitetussa näytelmässä on piirteitä, joita ei ainakaan länsimaiseen 2000-luvun maailmaan oikein saa siirrettyä, ovat tarinan paikka ja aika ihan sopivasti jotain Ranskan hoviaikaa. Puvustus ja lavastus sen sijaan ovat nimenomaan sekamelskaa. Pidin molemmista. Näyttämöllä oli yllin kyllin katseltavaa, ja vaikkapa lukuisten mikroaaltouunien bongailu oli suorastaan hauskaa. Puvuissa ja kampauksissa oli viitteitä sekä hovipukuihin ja -kampauksiin että myöhempiin asusteisiin. Ihmettelin parinkin opiskelijan kanssa Arganin uuden vaimon korkokenkiä ja sulhasehdokas Cléanten hiuksia.
Olin katsomassa Luulosairasta siis opiskelijaryhmän kanssa. Moni tuntui tykkäävän. Näytelmässä viehättivät mainitun lavastuksen lisäksi vauhti ja "hulluus". Toteuksessa olikin farssimaista vauhtia. Tosin näyttelijät puhuvat aika nopeasti, joten suomen kielen opiskelijoiden olisi ehkä kannattanut lukea näytelmän juoni ennen iltaa.
Oli mielenkiintoista nähdä melkein sama ensemble kahdessa täysin erilaisessa näytelmässä. Kun Tsaarin kakaroissa käsiteltiin vakavia aiheita ja suruakin, pääsivät näyttelijät Luulosairaassa irrottelemaan kunnolla. Nuoret Emilia Kokko ja Teemu Koskinen esittivät päivällä sisaruksia ja illalla rakastavaisia. Luulosairaan höpsön Angeliquen roolissa Kokon elekieli oli minusta mainiota. Samoin Jarkko Sarjanen huvitti Luulosairaan lipevän notaarin roolissa.
Anne Niilolaa en ollut aiemmin Kotkassa nähnyt. Keisarinna Maria Fedorovnan roolissa oli sekä rauhallisuutta että vahvoja ilmeitä, mutta palvelijatar Toinetten roolissa hän pääsi ilmehtimisen lisäksi todella elehtimään ja käyttämään koko kroppaansa. Katsomossa oli minun lisäksi ainakin pari muuta naista, jotka ihailimme hänen käsivarsilihaksiaan. (Kuulin muuten Toinette-nimen vähän väliä väärin Toilette-nimeksi...) Vanhoista tutuista tietenkin Esa Suvilehto ja Antti Leskinen ihastuttivat. Kokemuksen ja karisman huomaavat nekin, joilla on vasta vähän kokemusta kotkalaisesta - tai ylipäätään suomalaisesta - teatterista.
Tsaarin kakaroita ei enää pääse katsomaan, mutta Luulosairaasta on vielä esityksiä jäljellä. Ilman muuta suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti