Siinä ne ovat kirjan kannessa, ihmiset sullottuna sardiinipurkkiin, suhteettomaan tilaan. Outi Almin novellikokoelman takakannessa ehdotetaan, että "jonain päivänä nämä vinksahtaneet maailmat saattaisivat olla totta".Miltä kuulostaisi Himmeli-novellin maailma, jossa entisestä kanalasta tehdään vanhusten hoitokoti ruokinta- ja pesuautomaatteineen? Tai Kellarin maailma, jossa keskiluokkaisella asuntoalueella olevien talojen kellareissa pidetään maksua vastaan alkoholisteja tai muita yhteiskunnan hoidettavia? Kuulostaisiko hyvältä Sillat-novellin perhe, jossa vanhemmat eivät tapaa lastaan viikkoihin, koska firman vaatimukset täyttääkseen heidän täytyy yöpyä työpaikalla saadakseen tavoitteet toteutettua? Entä novellin Puistopäivä maailma, jossa naisille on pakollinen halulääkitys ja miesorjat haluja purkamassa?
Kirjallisuudessa yksi minua kiehtovista asioista on se, että kirjailija pystyy todella luomaan uskottavia, vaikka samalla uskomattomia, maailmoja. Jopa muutaman sivun novelleihin saadaan tilanne, joka lukiessa tuntuu mahdolliselta, oli se sitten menneisyyttä, nykyaikaa tai kuten näissä novelleissa epämääräinen tulevaisuus. Lukemisen jälkeen sitten tulee häh-tunne. Mitä tämä oikein on? Eihän näin voi tehdä?
Jos olisi aikaa ja halua, tuo häh-tunne olisi loistava analyysin alkupiste. Voisi kysyä itseltään, miksi suostuu uskomaan nämä vinksahtaneet ideat, mikä voisi (vai voisiko) olla joskus mahdollista ja mitä merkkejä nykymaailmassa on ehkä jo nähtävillä.
Novellien loppuratkaisujakin olisi mielenkiintoista vertailla. Osa jää auki, mutta osassa on varovaisen toiveikas loppu, jopa hieman anarkistinen, kuten novellissa Karhun pesä, jossa isä jättää työnantajan vaatiman "aivotoimintaa laajentavan puuhan" ja lähtee lapsensa kanssa kiipeilemään puuhun. Suosikkini novelleista oli kokoelman päätösnovelli Enkelikeinu, joka antaa hieman toisenlaisen ratkaisun vanhustenhoito-ongelmaan kuin aloitusnovelli Himmeli. Himmelillä on muuten osuutensa molempien novellien tapahtumissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti