Ulla-Maija Paavilaisen kirjojen tapauksessa kävi niin, että muistin lukeneeni yhden hänen kirjoistaan ja pitäneeni siitä. Kirja kertoi pyrkyrimäisestä naisesta, ja muistan sen olleen paikoin hauska, vaikka jotenkin loppu ei vastannut alun odotuksia.Lainasin siis tutun kirjoittajan kirjat, kahdella eri kerralla tosin. Sokerisiskot oli ok, mutta Äkkilähtöä en lukenut kokonaan, vain hyppelin läpi.
Sokerisiskoissa minua vaivasi sama kuin edellisessä kirjassa (Sinulle luotu). Alkuasetelma, jossa siskokset Sirkku, Pulmu ja Marianne tapaavat äitinsä kuoleman jälkeen, oli kiinnostava, mutta kirjan edetessä naisten kohtalo ei kunnolla alkanut kiinnostaa. Luin kirjan loppuun, koska halusin tietää ainoastaan sen, miten nuorimman sisaren Mariannen suhde mallityttöön kehittyy.
Paikoin kirjassa on huvittavia kohtia, mutta mikään hauska tarina ei Sokerisiskot ole. Pilkunviilaajaminäni lisäksi ärsyyntyi pitkistä lauseista, eritoten luetteloista, ilman pilkkuja. Jos tarina vie mukanaan, eivät kielen "virheet" haittaa, mutta tarina ei vedä, alan kiinnittää huomiota pilkkuihin ja muihin, minkä jälkeen lukunautinto on tiessään.
Äkkilähtö ei myöskään ole hauska tarina. Päähenkilö Hanna menettää työnsä ja aviomiehensä. Hänen tyttärensä tulee Saksasta mukanaan poikaystävä ja kertoo, että Hannasta tulee isoäiti. Kirjan kielessä on Sokerisiskojen tapaan pitkiä lauseita ja moninaisia vertauksia. Tästä kirjasta en enää löytänyt mitään hymyilyttävää enkä ironiaa.
Jotenkin näistä kirjoista tuli surulliseksi. Ei toivoisi naisen elämän olevan kuvatun kaltaista, vaikeaa ja vailla iloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti