Kesähömppää

Kira Poutanen: Rakkautta au lait & Tuija Lehtinen: Ruutukuningatar

Kira Poutasen Rakkautta au lait tarttui käteeni, koska takakannessa puhuttiin Nizzasta. Alkukesästä tein sinne päiväretken, joten ajattelin, että on hauska lukea jotain "tutuista" maisemista.

No, luin kirjan, mutta toivon muistavani seuraavalla kerralla, ettei Poutaseen tarvitse tarttua. Mielestäni viihdekirjassa pitää olla joko huumoria tai jännitystä tai jotain muuta tunnelmaa, joka vie mukanaan. Tämä kirja pyrki olemaan hauska: kirjan huumorin lähtökohta on sähläävä, tietämätön suomalaistyttö, joka pääsee mukaan jet set -elämään. Huvittavuus voisi syntyä kahden eri maailman törmäyksestä, mutta minua kirjan päähenkilön Lara Aution hahmo vain ärsytti, ei huvittanut.

Tuija Lehtisen kirjaan tarttuessani tiesin mitä tein. Olen lukenut hänen kirjojaan aikaisemminkin ja nyt muistini toimi. Lehtinen kirjoittaa sujuvasti, kirjojen huumori ei ole päälleliimatun tuntuista eivätkä henkilöhahmot täysin epäuskottavia. Kirjoissa on yhtymäkohtia Anni Polvan ja Hilja Valtosen viihdeklassikoihin: näpsäkkä sankaritar, työ- tai kyläyhteisö miljöönä ja tietysti komea sankari, joka loppujen lopuksi saa sankarittaren. Ruutukuningatteressa Isla Kaarna on työssä Luksus-tv:n toimituksessa ja pohtii, ollako vai eikö olla runoilevan jalkapalloilija Julle Juslinin kanssa.

Useinkaan ei romaanihenkilöiden nimiä jää miettimään, vaikka nimien tulkinnasta oppitunneilla puhunkin. Viihderomaaneissa nimet sen sijaan pistävät silmään lähes aina. Näidenkin kirjojen hahmogalleriassa on Lara Autio, Charles Belmar, Nina Frivole, Karin Swan, Vilja Virta ja Otso Kontio. Omalta osaltaan nimet luovat viihdekirjan maailmaa, jossa ei perusvirtasia nähdä.

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät & The Miracle at Speedy Motors

Tässä on dekkareita minun makuuni. Olen lukenut kaikki suomennetut Mma Ramotswe -kirjat sekä yhden englanniksi ja pitänyt jokaisesta. Luulisi, että näihin kyllästyy, mutta kun olen lukenut korkeintaan pari kesässä, niin en todellakaan ole kyllästynyt, vaan kirjojen maailma on aina jaksanut ihastuttaa.

Alexander McCall Smithin luoma Mma Ramotswe -hahmo on Botswanan naisten etsivätoimiston numero yhden omistaja ja pääetsivä. Hän on perinteinen nainen, sekä ruumiinrakenteeltaan että ajatusmaailmaltaan. Hän arvostaa perinteitä ja hyviä vanhoja käytöstapoja. Hän on kuitenkin myös moderni nainen, joka siis omistaa oman yrityksen.

Mma Ramotswen apulaisena on Mma Makutsi, jonka vuoro on pikku hiljaa päästä naimisiin. Mma Ramotswehan sai J.L.B. Matekoninsa jo aiemmin. J.L.B. Matekoni omistaa Tlokweng Road Speedy Motorsin, jossa hänen apunaan toimivat Charlie ja toinen asentajaopiskelija. Melko uutena hahmona molemmissa firmoissa auttelee herra Polopetsi, joka romaanissa Onni ja siniset kengät selvittää hieman epäonnisesti yhden jutun.

Näissä romaaneissa ei ole seksiä eikä väkivaltaa, vaan kaikki etsivätoimiston jutut kaipaavat enempi psykologia kuin poliisia. Kirjojen rauhallinen tunnelma vie mukanaan. Etsivärouvat aloittavat päivänsä teetä juoden, ja on varmaan Mma Ramotswen ansiota, että rooibos-tee on suosittua. Sitä kuluu päivittäin paljon.

Kirjoissa kerrotaan Botswanasta, sen luonnosta ja ihmisistä. Mma Ramotswe on erittäin ylpeä maastaan, mutta hänen työnsä vie hänet myös huonojen asioiden luo.

En lue dekkareita oppiakseni mitään erityistä, vaan vain viihtyäkseni. Mma Ramotswe -kirjoista voisi kuitenkin oppia sen, että ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa ja että elämän pieniin onnenhetkiin kannattaa tarttua. Päällimmäiseksi kirjoista jääkin mieleen leppoisan positiivinen suhtautuminen elämään ja ihmisiin.

Jens Lapidus: Rahalla saa (2006)

Rahalla saa on kovaksikeitetty rikosromaani. Kirja on ensimmäinen osa Stockholm noir -sarjaa, johon pitäisi ilmestyä vielä kaksi osaa. Rahalla saa ei kuitenkaan ole dekkari siinä mielessä, että poliisit eivät tässä kirjassa ole kuin sivuosassa.

Olen dekkareiden ystävä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin luen vanhanaikaisia arvoitusdekkareita a la Agatha Christie eli niitä samoja, joilla aloitin dekkareiden lukemisen.

Tämän kirjan sanotaan kertovan todellisesta Tukholman alamaailmasta. Kirjailija on asianajaja, joka on puolustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia. Näin kertovat sekä kirjan takalieve että kustantajan nettisivut.

Kirjan päähenkilöitä ovat rikolliset: chileläinen Jorge, serbi Mrado ja ruotsalainen JW. Heillä kaikilla on syynsä vihata R:ää, joka on yksi alamaailmaa hallitsevista pomoista. Kirja kertoo tarinaa vuorotellen jokaisen näkökulmasta. Vuorotellen lukija viedään vankikarkurin mukana epätoivoiselta näyttävälle pakomatkalle, rikoksia bisneksen lailla järjestelevän bodarin "liikematkoille" ja yläluokan luxus-elämää huumerahoilla kustantavan nuoren jupin mukana trendidiskoihin ja kotibileisiin.

Miehet eivät ole samaa jengiä, mutta heidän tiensä kohtaavat. Poliiseista ei tunnu heille olevan kuin vähäistä haittaa, eikä voi sanoa, että lopussa paha saisi palkkansa. Loppu jää oikeastaan auki, joten Stockholm noir 2:sta jäävät varmaan odottamaan ne, jotka tästä pitivät. Minä luulen, että näin realistinen ja paikoin järkyttävä kuvaus riittää minulle tästä sarjasta.

Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot (2008) ja Äkkilähtö (2009)

Ulla-Maija Paavilaisen kirjojen tapauksessa kävi niin, että muistin lukeneeni yhden hänen kirjoistaan ja pitäneeni siitä. Kirja kertoi pyrkyrimäisestä naisesta, ja muistan sen olleen paikoin hauska, vaikka jotenkin loppu ei vastannut alun odotuksia.

Lainasin siis tutun kirjoittajan kirjat, kahdella eri kerralla tosin. Sokerisiskot oli ok, mutta Äkkilähtöä en lukenut kokonaan, vain hyppelin läpi.

Sokerisiskoissa minua vaivasi sama kuin edellisessä kirjassa (Sinulle luotu). Alkuasetelma, jossa siskokset Sirkku, Pulmu ja Marianne tapaavat äitinsä kuoleman jälkeen, oli kiinnostava, mutta kirjan edetessä naisten kohtalo ei kunnolla alkanut kiinnostaa. Luin kirjan loppuun, koska halusin tietää ainoastaan sen, miten nuorimman sisaren Mariannen suhde mallityttöön kehittyy.

Paikoin kirjassa on huvittavia kohtia, mutta mikään hauska tarina ei Sokerisiskot ole. Pilkunviilaajaminäni lisäksi ärsyyntyi pitkistä lauseista, eritoten luetteloista, ilman pilkkuja. Jos tarina vie mukanaan, eivät kielen "virheet" haittaa, mutta tarina ei vedä, alan kiinnittää huomiota pilkkuihin ja muihin, minkä jälkeen lukunautinto on tiessään.

Äkkilähtö ei myöskään ole hauska tarina. Päähenkilö Hanna menettää työnsä ja aviomiehensä. Hänen tyttärensä tulee Saksasta mukanaan poikaystävä ja kertoo, että Hannasta tulee isoäiti. Kirjan kielessä on Sokerisiskojen tapaan pitkiä lauseita ja moninaisia vertauksia. Tästä kirjasta en enää löytänyt mitään hymyilyttävää enkä ironiaa.

Jotenkin näistä kirjoista tuli surulliseksi. Ei toivoisi naisen elämän olevan kuvatun kaltaista, vaikeaa ja vailla iloa.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia (2008)

Tämän kirjan aloitin äänikirjana. Lainasin sen matkalukemiseksi enkä huomannut, että kannessa olisi lukenut kyseessä olevan novellikokoelma. Meillä menikin hetki, ennen kuin tajusimme, ettei Kaupankäyntiä -jutun isä ollut sama kuin Fucking Thailand -jutussa.

Emme kuunnelleet levyjä loppuun. Jotenkin nämä tekstit eivät toimineet äänikirjana. Takakannessa tekstejä kutsutaan kertomuksiksi. ÄI2-kurssin opiskelija kysyi minulta mielipidettä tästä kokoelmasta miettiessään kurssin novellikokoelmavalintaa, ja minun oli pakko sanoa, etteivät nämä minusta ole sellaisia syvällistä analyysia kaipaavia novelleja, joita toivoisin kurssilla luettavan, vaikka hyviä juttuja ovatkin.

Itkonen kirjoittaa hyvin. Pidin tosi paljon Anna minun rakastaa enemmän -kirjasta. Tässäkin kirjassa Itkosen tapa kertoa vie mukanaan. Juttujen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja aiheet nykymaailmasta: naisparin kanssa elävä poika, kännäävä polttariseurue, eronneita ja kriisissä olevia pareja sekä alikersantti, joka on menossa entisen tyttöystävänsä häihin kuokkimaan ase mukanaan.

Lähes kaikissa jutuissa on surullinen pohjavire, vaikka kovin onnettomia loppuja niissä ei olekaan. Mieheni, joka joutui kuuntelemaan osan jutuista, ehdottikin johonkin positiivisempaan tarinaan siirtymistä. Viimeisen jutun luin sitten kirjasta. Miehen kannalta harmillista, että Siivet olikin kokoelman positiivisin tarina.

J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet & Mari Mörö: Paikkaa ja mieltä

Tartuin J.P. Pulkkisen kirjaan nimen takia. En voinut sivuuttaa Tolstoi-viittausta: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Lisäksi kun takakannessa mainittiin toisen päähenkilön olevan suomen kielen opettaja, niin kirja lähti heti mukaan.

Samalla kertaa osui kohdalle toinenkin avioeroaiheinen teos eli Mari Mörön Paikkaa ja mieltä. (Kirjan kannessa nimi on varmaan ihan tyylikkäästi pienellä alkukirjaimella, ja tiedän yhden jos toisenkin äikäopen, jota moinen typografialla kikkailu ärsyttää, enkä minäkään pidä siitä, että oikeinkirjoitussääntöjä hämmennetään. Niissä on ihan tarpeeksi muutenkin muistamista.)

Pulkkisen kirja oli lupaavasta nimestään, takakannestaan ja kansikuvastaan (kupillinen maitokahvia ja jokin vaaleanpunainen tabletti vadin reunalla - ei näy kuvassa) huolimatta pettymys. Mieleeni tuli jonkin naistenlehden jatkokertomus. Kirjan päähenkilöitä ovat suomen kielen ope Antti ja toimittaja Sara, jonka isä on espanjalainen. Espanjalaisuus näytti tosin olevan vain eksoottinen lisä kauniin päähenkilön kuvaan.

Takakansi kysyy, "miten elää keskiluokkaisen elämän, valmiin tarinan keskellä tuntematta tyhjyyttä". Vaikka Antin elämässä oli ollut traaginen kokemus ja Sarankin kerrotaan tuntevan tyhjyyttä avioliitossaan, ei henkilöiden elämä juuri koskettanut minua.

Antti ja Sara ovat tahoillaan naimisissa, kun he tapaavat ja rakastuvat. Tarinan aloittaa ja päättää heidän ystävänsä Johannes, jonka suhde elokuvien tekijä Kalleen ei myöskään toimi. Kerronnan näkökulma vaihtelee päähenkilöiden välillä. Rakenne ei kuitenkaan ole vaikea, ja teksti on sujuvaa, joten uskallan suositella kirjaa niillekin, joita monimutkainen käsittelytapa ei innosta.

Mari Mörön kirjan rakenne on sen sijaan sen verran monimutkainen, että kun nyt jälkeen päin selailen kirjaa, en saa siitä enää mitään otetta. Oikeastaan rakenne on selkeä: kirjassa puhuvat vuorotellen Krisu ja Hukkila. Hukkila on Hyvä Helmi -nimisen kotiapufirman työntekijä, joka saa keikan Krisun ja tämän ex-miehen Taron pihalta. Molemmat siis puhuvat, eli kukin luku kertoo pienen pätkän tarinasta ja isomman pätkän kaikesta muusta, mitä heidän mieleensä juolahtaa. Lukijan on siis koottava varsinainen tarina päässään.

Hukkila ja Krisu kohtaavat fyysisesti talon pihalla, mutta heidän tarinansa ovat erilliset. Krisu on Pulkkisen Saran tapaan naistenlehdessä töissä, mutta siinä missä Sara on hienostunut pohtija, Krisu on äänekäs ja itsekäs tohottaja. Hän puhuu lasten parhaasta, mutta ei todella ajattele muuta kuin omia tarpeitaan. Krisun hahmo on huvittava, eikä hänen Taro-miehensä paljon jää huonommaksi. Taro on aluksi saamaton nysvääjä, mutta liittyy sitten Juhtaiskät -nettiryhmään ja saa puhtia toimiinsa.

Kirjaa jälkikäteen selatessa mieleen palaa Krisun ja Taron surkuhupaisa avioero, mutta kirjan varsinainen päähenkilö on kuitenkin Hukkila, joka tekee lähtöä Japaniin. Hänen päähänsä on pantu monia oivalluksia ja paljon asiaa. Hukkilan mietteissä - ja Krisun kohelluksessa - paljastuu monta nykymaailman arkista kummallisuutta. Siksi näistä kahdesta kirjasta suosikkini on ehdottomasti Mörön teos.

Pirta ja tahko

Kesäloma on hyvä aloittaa muistelemalla menneitä oppitunteja ☺ Käsiteltävänä oli Eino Leinon runo Elegia. Elegiahan on surumielinen, usein kuolemanaihetta käsittelevä, runo. Leinon runossa esiintyi sana pirta, joka oli suurimmalle osalle tunnilla istujista tuntematon.

Olisin unohtanut pirta-sanan, mutta se tuli vastaan kevätlukukauden lopulla töihin ajaessani. Avasin radion ja kuulin naisäänen laulavan: ”Rakkaus on kuollut elämän virtaan / Pelasta mut, jos se sopii sinun pirtaan.” Laulaja on Jonna Tervomaa ja laulun nimi Rakkauden haudalla. Kotuksen artikkelista opin, että sanoittaja on Juice Leskinen. Googlesta opin, että Pirta voi olla myös naisen nimi.

Pirta-sana saattaa olla tuttu pirtanauhasta eli kapeasta koristenauhasta, jonka esimerkiksi kansantanssijatytöt voivat solmia hiuksiinsa. Nauha on tehty kangaspuilla, joiden osa pirtakin on. Tosin kangaspuutkin ovat sen verran harvinainen esine, että melkein tarvittaisiin kuva. Ne, jotka ovat kangaspuut nähneet, tietävät niissä olevan loimet, joita liikutellaan polkimien avulla. Loimien väliin sitten pujotellaan kudetta (lankaa tai vaikkapa vanhoista vaatteista leikattua kangassuikaletta), joka sitten tömäytetään tiiviiksi. Loimet kulkevat pirran läpi, ja pirran avulla kude asettuu paikoilleen matoksi tai kankaaksi.

Pirtaan sopiminen on kielikuva, joka oli minusta yllättävä modernissa rakkauslaulussa. Laulussa nainen pyytää pelastetuksi tulemista, jos vain se sankarille sopii. Seuraava säepari kuuluu: ”Maailman tuuliin mä menetin rakkaan / Pelasta mut, jos se käy sun almanakkaan.” Tyttö nähdäkseni epäilee, että pojalla taitaa olla jotain muutakin tekemistä. Sana almanakkakin on tässä yhteydessä hauska. Nykyään kai useammin puhutaan kalenterista.

Tunnilla puhuimme enemmänkin vanhoista sanoista, joiden merkitys ei enää ole monellekaan tuttu, vaikka niitä sanonnoissa käytetäänkin. Toinen esimerkki oli sana ’tahko’, jota sentään osa meistä myönsi pyörittäneensä. Nuoriso tunsi kyllä myös Tahkon eli hiihtokeskuksen.

Tahko oli ennen tärkeä esine, jolla saatiin talon veitset ja muut työkalut teräviksi. Minäkin muistan, miten ukkini teroitti viikatteen terää minun pyörittäessäni tahkon kiveä. Voin muistaa teroittämisestä lähteneen äänenkin. Sanonnan mukaanhan maailmaa nähnyt on kiertänyt muutakin kuin tahkon veiviä.