Merete Mazzarella: Fredika Charlotta o.s. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo

Olen oppitunneilla aina Runebergiä käsitellessäni muistanut sanoa, että myös hänen vaimonsa Fredika Runeberg oli kirjailija. Paljon enemmän ei pikaisella Suomen kirjallisuushistorian kurssilla ehdi sanoa. Tämän kirjan luettuani taidan kertoa Fredikasta vähän enemmän.

Merete Mazzarella lähestyy Runebergin elämää monesta näkökulmasta. Hän esittelee Runebergin osana aikansa kirjallisuutta, pohtii hänen suhdettaan mieheensä ja tämän naisiin sekä analysoi tarkasti hänen tekstejään, joissa hän käsittelee kirjoittamista ja omia kirjoituksiaan.

En yleensä lue elämäkertoja, mutta pidän kirjoista, joissa käsitellään fiktiivisesti tunnetun henkilön elämää. Parhaita tähän lajiin kuuluvia lukukokemuksia ovat olleet Rakel Liehun Helene, Erik Wahlströmin Tanssiva pappi ja Merete Mazzarella Ei kaipuuta ei surua. Vaikka Fredika Charlotta on asiaa alusta loppuun, on tässä samanlaista imua kuin noissa mainitsemissani teoksissa.

Suosittelen tätä kirjaa tietenkin kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, mutta myös niille, joita kiinnostaa naisen aseman kehittyminen historian aikana.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Vasta ottaessani kuvaa tästä kirjasta, tajusin, että kirjan kannessa olevassa kuvassa istuu mies katolla. Olin hahmottanut kyllä kuvassa olevan talon ja harmaan taivaan, mutta mies oli jäänyt jotenkin huomaamatta.

Kannen mies istuu rauhallisena ja katselee jonnekin. Kirjan päähenkilö Antti nousee hänkin katolle, mutta putoaa sieltä. Putoamisen jälkeen Antti ei enää olekaan nykyhetkessä, vaan vuodessa 1941 ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi Saksaan.

Isänmaan tähden rakentuu Antin Saksan-muistoihin, joihin on merkitty päiväkirjamaisesti paikkakunta ja päivämäärä. Antin tie vie Helsingistä Saksan ja Itä-Euroopan kautta takaisin Helsinkiin ja Kätilöopistolle. Antin muistoissa vuorottelevat sodan kamaluudet ja Leila-vaimon kanssa koetut hetket. Tärkeä sivuhenkilö on Erkki, jonka Antti tapaa laivalla matkalla Saksaan. Erkki jakaa Antin kanssa sotakokemukset, mutta ei selviä niistä samalla tavalla kuin Antti näyttää selviävän.

Antin muistojen kanssa kerronnassa vuorottelee Antin serkku Kaarlo, joka elää katkeranoloista elämää leskimiehenä. Kaarlokin on sotaveteraani, joka toivoo saavansa huomiota. Hän on kirjan surullinen hahmo, jonka tarve olla tärkeä on riipaiseva. Paitsi sodasta, Isänmaan tähden kertoo siis myös vanhenemisesta. Kaarlon suuhun on pantu monet vanhuutta koskevat surulliset kommentit.

Sotaan liittyy aina käsitys sankaruudesta. Teos näyttää, miten isänmaan tähden tehty teko voikin muuttua täysin. Antin Saksaan lähtö oli sankarin teko, mutta myöhemmin siitä ei voinut puhua. Vaikka Kaarlon kotimaassa käymä sota on jälkipolvien  silmissä kunniallisempi, ei hänkään koe saavansa ansaitsemaansa arvostusta.

Kaiken kaikkiaan kirja teki minut surulliseksi. En jaksanut pohtia tämän kirjan yhteydessä usein mainittuja asioita eli Suomen historian vaiettua vaihetta tai sitä, että nuori nainen kirjoittaa sodasta. Kaikki sotaa tavalla tai toisella käsittelevät kirjat tuovat eteen niin käsittämättömiä kohtauksia, ettei niiden yhteydessä enää kiinnosta teoretisointi. Kun vielä joka hetki jossain päin maailmaa sota jatkuu, niin edes historiallinen näkökulma ei poista tarinan kauheutta.

Jenni Linturin kirja on ehdottomasti mukana, kun esittelen tulevilla kursseilla sota-aiheista luettavaa. Suosittelen tätä ihan kaikille.

Joel Haahtela: Traumbach

Traumbach on kiehtova kirja. Arvoituksellinen nimi ja kannen nyrjähtäneet kirjaimet saivat minut tarttumaan tähän. Muistin myös pitäneeni Haahtelan Perhostenkerääjästä, vaikka taisinkin valitella kollegalle, että sen kieli on paikoin liian runollista minulle.

Sanakirjasta katsoin, että Traum on uni tai unelma ja Bach on puro tai oja. Kirjassa Traumbach on kuitenkin miehen nimi. Tätä miestä pitäisi kirjan päähenkilön Jochenin haastatella. Onhan hänellä arvostetun sanomalehden henkilökortti hallussaan ja mukanaan muistiinpanovihko, johon hän tekee merkintöjä.

Traumbach ei kuitenkaan ole helposti tavoitettavissa, joten Jochen joutuu tai pääsee tapaamaan muita ihmisiä. Aikaa myös kuluu enemmän kuin alun perin oli suunnitelmissa, mutta kesäisen yön voi hyvin viettää puistonpenkillä tai tapaamansa tytön luona. Kaupunki, jossa Traumbach asuu, on tyhjenemässä, koska ihmiset muuttavat länteen. Tosin kaupungin nimellä, sijainnilla tai tapahtumien ajankohdalla ei ole mitään merkitystä, sillä kirjan tapahtumat liittyvät Jocheniin. Hän kulkee ympäri kaupunkia ja etsii miestä, jota ei löydä. Päivät kuluvat, ja kohta ovat jo hänen aiemmin vierailemansa paikatkin muuttuneet.

Tässä kirjassa on jotain vanhanaikaista, mikä johtuu minusta kirjan kertojasta. Kertoja puhuu me-muodossa ja kommentoi Jochenin liikkeitä ja myös omia kertojan mahdollisuuksiaan. Kertoja ei esimerkiksi pysty selittämään kaikkia Jochenin ajatuksia. Vaikka tapahtumat kuulostavat kafkamaisilta, tunnelma ei kuitenkaan ole ahdistava, sillä kertojan leppoisa sävy tekee siitä rauhallisen. Toki jossain vaiheessa lukemista aloin miettiä, miksei se Traumbach jo löydy.

Haahtelan kirjoja voisi suositella erään äidinkielen oppikirjan tapaan "kokeneille lukijoille", jotka eivät hermostu oudoista käänteistä ja monipolvisista pohdinnoista tai runsaista kielikuvista. Kirja on lyhyt (112 sivua), mutta tällä kertaa lyhyys ei tarkoita helppoutta.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Luin tämän kirjan jo jokin aika sitten. Nyt on pakko kirjoittaa jotain, sillä kirjasto karhuaa kirjaansa ties monennenko kerran. Minulla on tapana palauttaa saman tien ne kirjat (esim. tietokirjat tai puoliksi luetut), joista en aio kirjoittaa mitään, ja jättää sivupöydälle ne, joista haluan kirjoittaa.

Lukiessani tätä Viiniä keittiössä -teosta ajattelin, että tästä kirjoitan. Nyt kun tämä on vuorossa, on harmi huomata, että tästä ei ole jäänyt niin vahvaa muistikuvaa, kuin lukiessa ehkä ajattelin.

Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu paljon. Chloé-niminen nainen lähtee appensa Pierren kanssa perheen maaseutumökille ja viettää siellä joitakin päiviä. Chloén mies on jättänyt hänet, ja hän haluaa viedä tyttärensä pois. Lapset katsovat piirrettyjä tai nukkuvat, kun Chloé ja Pierre juovat viiniä keittiössä ja puhuvat.

Koko kirja on nuoren naisen ja vanhenevan miehen vuoropuhelua. Vain joitakin tapahtumia tyyliin "hän pesi astiat" kerrotaan keskustelun lomassa. Keskustelu liikkuu parisuhteissa. Chloé käsittelee hänet yllättänyttä eroa ja muistelee elämäänsä ennen sitä. Pierre ensin lähinnä kuuntelee, mutta kertoo sitten oman elämäntarinansa, jonka kautta Chloén tilanne peilautuu ja joka tuo kirjaan toisen näkökulman pettämiseen ja jättämiseen.

Teoksen alkuperäinen nimi on Je l'aimais eli Minä rakastin, mikä jälleen siirtää hieman kirjan tarkastelukulmaa verrattuna nimeen Viiniä keittiössä. Kirja oli ilmestyessään vuonna 2002 Ranskan myydyin romaani, mikä ei ihmetytä minua. Gavalda kirjoittaa jotenkin kevyesti, vaikka aihe ei kevyt olekaan. Pidän Gavaldan tyylistä, mutta sisältönsä puolesta tämä kirja ei minua paljonkaan puhutellut. Koska Viiniä keittiössä on lyhyt (132 sivua) ja itse asiassa Gavaldan ensimmäinen romaani, voinen suositella tätä hänen tuotantoonsa tutustuvalle.