Merete Mazzarella: Fredika Charlotta o.s. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo

Olen oppitunneilla aina Runebergiä käsitellessäni muistanut sanoa, että myös hänen vaimonsa Fredika Runeberg oli kirjailija. Paljon enemmän ei pikaisella Suomen kirjallisuushistorian kurssilla ehdi sanoa. Tämän kirjan luettuani taidan kertoa Fredikasta vähän enemmän.

Merete Mazzarella lähestyy Runebergin elämää monesta näkökulmasta. Hän esittelee Runebergin osana aikansa kirjallisuutta, pohtii hänen suhdettaan mieheensä ja tämän naisiin sekä analysoi tarkasti hänen tekstejään, joissa hän käsittelee kirjoittamista ja omia kirjoituksiaan.

En yleensä lue elämäkertoja, mutta pidän kirjoista, joissa käsitellään fiktiivisesti tunnetun henkilön elämää. Parhaita tähän lajiin kuuluvia lukukokemuksia ovat olleet Rakel Liehun Helene, Erik Wahlströmin Tanssiva pappi ja Merete Mazzarella Ei kaipuuta ei surua. Vaikka Fredika Charlotta on asiaa alusta loppuun, on tässä samanlaista imua kuin noissa mainitsemissani teoksissa.

Suosittelen tätä kirjaa tietenkin kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, mutta myös niille, joita kiinnostaa naisen aseman kehittyminen historian aikana.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Kovin syvällistä tai edes tarkkaa tekstiä ei tästä kirjasta ole tiedossa, sillä valitettavasti minun piti palauttaa tämä jo kirjastoon, koska kirjasta oli jo varauksia. En yhtään ihmettele, että muutkin halusivat tämän pian luettavakseen, onhan Merete Mazzarella ollut jälleen julkisuudessa tämän kirjan tiimoilta.

Mazzarellan teoksista suurin osa kuvaa hänen omaa elämäänsä ryyditettynä hänen sukunsa tarinoilla ja hänen ajatuksillaan erilaisista aiheista, varsinkin kirjallisuudesta. Novellikokoelma Marraskuu ja romaani Ei kaipuuta, ei surua ovat tietääkseni ainoat kaunokirjalliset teokset.

Pidän Mazzarellan tyylistä. Hän kertoo elämästään ja siihen kuuluvista ihmisistä tyylikkäästi, mutta rehellisen tuntuisesti. Tämänkin kirjan tilanne, jossa Mazzarella matkustaa Suomesta Ruotsiin avomiehen luota aviomiehen luo, voisi olla nolostuttava tai skandaalinkäryinen, mutta hänen kertomanaan niin ei ole. Hän käsittelee rakastumista, suhteen päättymistä ja sen aiheuttamia muutoksia muissakin ihmissuhteissa rauhallisesti analysoiden. Kirjan kuvaamat ihmiset voisivat olla minkä ikäisiä tahansa.

Toki Mazzarella ikä vaikuttaa aiheiden käsittelyyn. Hänellä on perspektiiviä ja sivistystä nähdä asioiden syitä ja seurauksia. Hän tuntee sukunsa historiaa, joten kirjassa on sitä kautta yhtä ihmiselämää pitempi aikajana. Mazzarella seuraa aikaansa, joten tässäkin kirjassa on kommentoitu ajankohtaisia uutisia ja tapahtumia, ja koska hän kirjoittaa elämästään, on luonnollista, että kirja käsittelee vanhemista ja eläkkeellä olemista.

Kirjaa lukiessani mietin, kuinkakohan kauan tämäntyyppisiä teoksia vielä julkaistaan. Jos Mazzarella alkaisi kirjoittaa nyt, niin hän varmaan aloittaisi oman blogin. Blogia hänellä ei tietääkseni ole, ja muistaakseni hän suhtautuu kirjassaankin nettiin varautuneesti, mikä tosin saattaa olla vain terveellistä :)

Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää

Tämä on elämäni ensimmäinen ns. vaalikirjaksi luokiteltavaksi sopiva teos. Tosin kirjaston uutuushyllystä bongasin ensin kirjan nimen ja sitten vasta kirjoittajan. "Anna mun kaikki kestää" -sanonta kuului äitini repertuaariin, joten tuo lause toi mukavasti lapsuuden mieleen. Toki äitinikin käytti lausahdusta samanlaisissa, hieman epätoivoisen huvittuneissa tunnelmissa kuin Pekka Haavisto kommentoidessaan rauhanneuvotteluvaltuuskuntien ruokailujärjestelyjä, joten muistot, jotka mieleen pulpahtivat, eivät välttämättä olleet kaikkein mukavimpia.

Luin kirjan kahdessa osassa. Aluksi luin puolet kirjasta eli vain luvut I ja II, joissa Haavisto kertoo toimistaan rauhan- ja ympäristöneuvottelijana. Tämä oli syy, miksi lainasin kirjan. Kulttuurien kohtaaminen kiinnostaa minua, ja olikin kiinnostavaa lukea äärimmäisistäkin tilanteista, joissa välittävän osapuolen täytyy osata olla provosoitumatta ja asettaa sanansa hyvin - ja kehittää lehmän hermoja. Haavisto näyttää kohtaavan kaikki puhtaalta pöydältä ja arvostavasti. Kirjan alaotsikko "Sovinnon kirja" kuvaa täysin hänen lähestymistapaansa.

Kun vaalitaistelu siirtyi toiselle kierrokselle, päätin lukea kirjasta loputkin. Olen kohdannut Pekka Haaviston lyhyesti ranskan opiskelujeni merkeissä, jolloin minulle jäi hänestä hyvä kuva - niin kuin kaikista muistakin maanmiehistä ja -naisista, joita koululla tapasin. Nyt ajattelin, että voisin antaa Haaviston vakuuttaa minut myös asialla, sillä Niinistöä kannattavaa puhetta olen kuullut niin monelta suunnalta, että hänen puolestaan minulla oli jo tarpeeksi argumentteja.

Anna mun kaikki kestää -kirjan luvut III, IV, V ja VI käsittelevät maailmanpolitiikka, Haaviston lapsuus- ja nuoruusmuistoja, luonto- ja kulttuurikokemuksia ja suomalaisuutta. Onpa loppupuolella jopa teksti nimeltä "Pari riviä isänmaallisuudesta". Aiheista huolimatta Haavisto välttää pateettisuuden, vaikka joissakin teksteissä kyllä oli kirjan alkupään tyylistä poikkeavaa hehkutusta. Hän kirjoittaa sujuvasti ja tarjoilee kivoja tiedonpoikasia mielipidetekstin lomassa.

Esipuheessaan Haavisto kommentoi vaalikirja-asiaa: "Poliitikon elämässä vaaleja tulee ja menee. Koska jotkin vaalit ovat aina tulossa, poliitikon kirjat pannaan helposti omaan, vaalikirjakategoriaan. Toivon, että tmän kirjan ajatukset ja kokemukset kestävät tarkastelua myös vaalien välillä." Vaalikirjalla on tosiaan hieman huono maine, mutta se ei ole ollut syynä vaikkapa siihen, etten ole aiemmin niitä lukenut. Jos kirjassa on jokin kiinnostava aihe, kuten tässä sovittelu- ja ympäristötyö, niin kirja kiinnostaa kenen tahansa kirjoittamana. Tykkään lukea pamflettejakin sopivasta aiheesta, ja tätä kirjoittaessani on yöpöydällä kesken Merete Mazzarellan uusin kirja, jossa hän aivan Haaviston tapaan kertoo omasta elämästään ja ajatuksistaan sekä kommentoi ajankohtaisia asioita.

Kirjastoluokituksessa Haaviston kirja on pantu luokkaan 99.1 eli elämäkerrat, muistelmat (tarkemmin 99.13 yhteiskuntaelämän, kasvatuksen ja maanpuolustuksen edustajat eli poliitikot, presidentit ym.) ja Mazzarellan kirja taas luokkaan 86.22 eli suomenruotsalaisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Molemmista kirjoista minulle tulevat  mieleen blogit. Näitä juttuja voisi hyvin lukea kummankin blogista, joka olisi sekoitus asiaa ja ajankohtaisten tapahtumien kommentointia. Haavisto on bloggaamista kokeillutkin, mutta sai tarpeekseen kommenttien alatyylisyydestä.

Suosittelen tätä kirjaa niille, joita aihe tai kirjoittaja kiinnostaa. Haavisto ei puhu tässä teoksessa vaaleista tai muutenkaan "tee politiikkaa" mitenkään hyökkäävästi, joten uskoisin, että kirja kantaa hänen toiveensa mukaisesti vaalien välilläkin. Riitojen sovittelemiseen voi tästä kirjasta saada ajatuksia, vaikkei kiertäisikään maailmalla rauhaa rakentamassa, vaan yrittäisi ratkoa vaikkapa sisarusten välisiä kiistoja.

Erik Wahlström: Tanssiva pappi

480 sivua kansakoulun isän Uno Cygnaeuksen elämästä. Tätä kirjaa välttelin tosi pitkään. Muistan lukeneeni sen ilmestyessä vuonna 2004 kiittäviä arvioita, mutta ajatelleeni, ettei kirja voi olla hyvä, vaikka kansikuva lupaakin jotain muuta kuin kuivakkaa historian tulkintaa.

Nyt vihdoin otin sen kirjastosta mukaani, kun sillä kertaa ei oikein muuta löytynyt. Sitten lukea ahmaisin koko opuksen yhdessä viikossa.

En tiedä, kuinka paljon Wahlström panee kirjassa omiaan ja kuinka paljon on todella Cygnaeuksen elämäkertaa, mutta koska kyse on romaanista, sillä ei ole oikeastaan yhtään väliä. Kirja on mainio kuvaus 1800-luvun maailmasta, jossa uudet aatteet leviävät ja maailma laajenee matkustusmahdollisuuksien parantuessa.

Kirjan päähenkilö on tietenkin Uno Cygnaeus, joka ei voi ruveta pappisuralle saatettuaan raskaaksi kortteerinsa taloudenhoitajattaren. Kirjan Cygnaeus on todella perso naiskauneudelle. Hän ei voi olla vikittelemättä tapaamiaan naisia. Naislukijaa huvittaa, että juuri naisten ihailu esitetään syyksi ottaa opettajakoulutukseen ja ylipäätään kouluun naisia. Toisaalta Cygnaeuksen käytös on paikoin silkkaa seksuaalista häirintää. Wahlström kuvaa päähenkilönsä kuitenkin sen verran itserakkaaksi hölmöksi, että tälle ei voi oikeastaan olla vihainen.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden elämää seurataan tarkasti. Suosikkini oli Emma Åström, Suomen ensimmäinen naismaisteri, joka esiintyy sivuhenkilönä myös Mustosen ja Raivion Calonius-kirjassa. Toinen mielenkiintoinen sivuhenkilö on August Soldan, joka haluaa kirjoittaa koko maailmankaikkeuden selittävän teoksen, mutta ei oikein ehdi tehdä sitä, koska näkee ympärillään parannettavaa ja keksii sitten erilaisia elämää helpottavia vimpaimia.

Pidin myös jaksosta, joka kertoo Alaskan Sitkan siirtokunnasta. Cygnaeus toimii siirtokunnassa tarmokkaasti ja suunnittelee sinne kirkonkin. Hän tekee pitkän matkan Suomesta Alaskaan ja Pietarin kautta takaisin Suomeen. Ylipäätään minua kiehtovat historiallisissa teoksissa kaikki matkustamiseen liittyvät jutut. Vain pari sataa vuotta sitten lyhytkin matka vei pitkän ajan ja oli tosi vaivalloista.

Jos pitää historiasta, pitää tästä kirjasta varmasti. Vaikka se on toisinaan turhan tarkka selittäessään eri sivuhenkilöiden elämää, niin jokainen heistäkin tuo kirjaan mukaan jonkin kirjan kuvaaman aikakauden piirteen. Paikoin kirjan on myös hauska, mikä ei minusta ole koskaan huono asia.

Kirjeitä lapsiperheestä & Illalla pelataan Afrikan tähteä

Lapsettomana on joskus mukava kurkistaa lapsiperheen elämään sekä oikeassa elämässä että kirjallisuuden kautta. Myönnetään, että se on joskus myös haikeaa. Toisaalta lapsiperhevierailun pituudesta ja kirjan näkökulmasta riippuen voi myös tulla tunne, että onneksi ei ole kyse minun elämästäni.

Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen kirjeromaani Kirjeitä lapsiperheestä ja Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä eivät kumpikaan saaneet aikaan "onneksi minulla ei ole lapsia" -reaktiota, vaikka molemmissa käsitellään myös lasten kanssa elämisen hankaluutta.

Alvarin ja Katajamäen kirjeet kattavat vuoden pituisen ajan, jolloin kotona lasten kanssa oleva isä ja äiti kirjoittavat toisilleen. Mistään ei tainnut käydä ilmi, mistä kirjoittajat tuntevat toisensa, mutta kirjeet ovat rehellisen tuntuisia kuvauksia tavallisesta arjesta. Kirjoittajat kertovat toisilleen intiimejäkin asioista parisuhteestaan ja kannustavat toisiaan ongelmia kohdatessaan. Mielenkiintoisen näkökulman kirjaan tuo tietysti se, että toinen kirjoittajista on mies. Alvari tuokin ajoittain esille sen, miten kotona lasten kanssa olevaan mieheen suhtaudutaan välillä oudosti.

Kirjassa käsitellään paitsi lasten kanssa elämistä ja parisuhdetta, myös nykyajan elämänmenoa ja ympäristökysymyksiä. Molemmat kirjan perheet pyrkivät luontoa säästävään elämäntapaan, omista lähtökohdistaan. Välillä tulikin huono omatunto omista tuhlaavaisista tottumuksista.

Merete Mazzarellan kirjat ovat suosikkejani. Erityisesti pidän hänen nuoruuden elämäkerroistaan Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Hänen kirjoissaan yhdistyvät kirjailijan omat kokemukset ja hänen lukeneisuutensa. Hän viittaa aina moniin, usein pohjoismaisiin, teoksiin ja tutkimuksiin kuulostamatta kuitenkaan liian akateemiselta. Kirjoissa on myös paljon muistelmia ja juttuja Mazzarellan omasta suvusta, tässä kirjassa ilman muuta hänen isovanhemmistaan.

Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista oli ilmestyessään kai jonkinlainen kohukirja, koska siinä kerrotaan isovanhemmuudesta myös kielteisiä asioita. Tai lähinnä negatiivista on anopin ja miniän suhteen kuvaus. Lukemieni juttujen perusteella odotin mehevämpiä paljastuksia, mutta en suinkaan pettynyt siihen, että mitään kovin erikoista ei paljastettu. Minusta Mazzarellan tyyli ei koskaan ole ollut sensaationhakuinen, rehellinen kylläkin - myös itseään kohtaan.

En siis ymmärrä mitään kohua. On kai täysin ymmärrettävää, että erilaisista kulttuureista tulevien perheenjäsenten välillä on erimielisyyksiä ja ongelmia. Eikä senkään pitäisi olla yllätys kenellekään, ettei lasten kanssa aina jaksa. Joka muuta väittää, valehtelee.

Suosittelen molempia kirjoja ihan kaikille, sekä lapsellisille että lapsettomille. Normaalista ihmisen elämästä hyvällä kielellä kirjoitettuna on ilo lukea.

Joululukemisia

Tiedän, etten ole ainoa, jonka jouluun kuuluu joulupäivän vietto lahjakirjan ja -konvehtirasian kanssa. Pyhinä voi todella vain maata sohvalla, koska missään ei juuri vierailla eikä mitään arkitekemistä ole, koska joulusiivouksen ansiosta ei tarvitse siivota ja aattoaterian tähteiden takia ei tarvitse laittaa ruokaa.

Tänä vuonna pukki ei tuonut yhtään romaania, mutta onneksi mies sai Mika Waltari -elämäkerran ja pari dekkaria. Mukana mökille tarttui lisäksi syksyn aikana kertyneitä lukemattomia kirjoja.

Aloitin dekkarilla. Eppu Nuotion Maksu (2008) on kolmas Pii Marin -dekkari. Tuttuun tapaan Pii tutkii toimittajana samaa juttua, vauvan katoamista, kuin hänen miesystävänsä Heino poliisina. Vetävää tekstiä ja melko uskottavia tapahtumia tarjoava kirja sopi hyvin luettavaksi vatsa täynnä jouluruokaa.

Toinen lukemani kirja oli Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo (2004), joka on Hesarin mukaan myynyt miljoonia. Tartuin kirjaan epäröiden, koska minua aina arveluttaa, jos varsinkin esikoisteosta verrataan johonkin klassikkoon. Tuulen varjon piti arvostelijoiden hehkutuksen mukaan vetää vertoja Umberto Econ Ruusun nimelle. Tosin Tuulen varjo on tekijänsä viides kirja, aiemmat ovat nuortenkirjoja.

Pidin teoksesta. Takakansiteksti kertoo sen olevan "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina", jonka päähenkilö Daniel löytää Unohdettujen kirjojen hautausmaalta teoksen, jonka kirjoittajaa Julian Caraxia hän alkaa etsiä. Samaan aikaan joku etsii Caraxin teoksia polttaakseen ne.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa on mielikuvitusta kutkuttava ajatus. Tosin kirjassa se esitetään minusta turhan itsestään selvänä. Olisin kaivannut hieman enemmän paikan taustaa. Kirjan varsinainen miljöö, 1940 - 50-lukujen Barcelona, on monenlaisine hahmoineen värikäs paikka. Taustalla väreilee sodan muisto.

Minua alkoi kirjan edetessä harmittaa, etten ehtinyt seurata Teemalta syksyn mittaan tullutta Francon aika: Näin sen koimme -sarjaa. Espanjan historian tuntemukseni on melko heikko, mikä on käynyt aiemmminkin ilmi lukiessani esim. Manuel Vázquez Montalbanin Pepe Carvalho -dekkareita, joissa niissäkin sodan varjo kulkee koko ajan mukana. Pepe Carvalho muuten suhtautuu kirjoihin hieman eri tavalla kuin Tuulen varjon kirjojen sielua vartioivat kirjakauppiaat ja antikvariaattien omistajat. Carvalho nimittäin käyttää kirjastonsa kirjoja takkatulen sytykkeenä.

Olin löytänyt syksyllä alekorista Helinä Siikalan Elämän ekaluokkalaiset -kirjan. Siikalan Ilon ja voiman käsikirja on yksi suosikeistani silloin, kun tunnen tarvitsevani jonkun asioita ajatelleen mielipidettä. Tämä kirja oli pettymys, koska se olikin kolumnikokoelma. Jotenkin minusta Siikalan teksti, viisasta toki tässäkin, kaipaisi hieman väljempää muotoa. Toisaalta Ilon ja voiman käsikirjassakin luvut ovat tosi lyhyitä, joten ehkä kyse ei nyt ole tekstin muodosta, vaan siitä, että sisältö ei tällä kertaa koskettanut. Ehkä liian lähellä hyvässä muistissa on Kaari Utrion Kiilusilmä feministi -kokoelma, jonka tekstit taas osuivat ja upposivat lähes jokainen.

Opettaja ei ole lomallakaan vapaalla töistä. Kokeiden ja prelien korjaamisen jälkeen on aika suunnitella tulevaa. Siksipä mukaan lähti myös alelaarista löytynyt Esko Rahikaisen Aleksis Kiven elämäkerta Metsän poika - Aleksis Kiven elämä. Se on tässä vaiheessa kesken, enkä välttämättä luekaan sitä kannesta kanteen. Houkuttelevampaa luettavaa saattaa nimittäin löytyä siskon kotoa, jonne suuntaamme uuden vuoden viettoon.

Lisäksi sohvapöydällä odottavat miehen saamat Remekset ja lukupiiriä varten lukemani piiiiiiitkä Musilin Mies vailla ominaisuuksia, osa 1.

Hyviä lukuhetkiä kaikille joululoman vielä jatkuessa!

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt (2007)

Tämän syksyn lukemiset ovat olleet melko surullisia. Tämäkin kirja käsittelee kuolemaa. Tosin näkökulma on melko erikoinen: Asta Leppä ja hänen miehensä ovat eroamassa, kun mies kuolee onnettomuudessa.

Leppä on siis leski, mutta hän ei ole pelkästään rakastanut puolisoaan, vaan myös vihannut tätä. Kirja käsittelee lukujensa nimien mukaisesti kauhua, pelkoa, surua, vihaa, häpeää ja kyllästymistä. Vain yhden luvun nimessä on sana rakkaus.

Minusta on Leppä on tehnyt rohkeasti kirjoittaessaan kirjan. Kuva, joka hänestä ja miehestä syntyy, ei nimittäin ole mukava. Molemmat tuntuvat olevan kypsymättömiä, ja on ilmeistä, että he eivät sovi toisilleen. Mies on vauhtia ja vapautta rakastava kuumakalle; nainen hermokimppu, joka ripustautuu mieheen. He saavat kaksi lasta, joiden suru ja siitä selviytyminen on kuvattu hienosti.

Oli mielenkiintoista lukea tämä kirja heti Kluunin kirjan jälkeen. Kirjojen miehissä on samaa, molemmissa on kyse kuolemasta ja niitä lukiessa jäi välillä ihmettelemään, millaisissa parisuhteissa ihmiset elävät.