Hiihtolomalla ehdin jälleen lukea dekkareita. Olin innoissani, kun löysin kirjastosta lukemattoman Fred Vargas-kirjan. Sen pariksi mukaan lähti Sapo-sarjasta klassikko-kolmiolla varustettu Villa Rosen murhenäytelmä.
Villa Rosen murhenäytelmä on A. E. W. Mason-nimisen kirjailijan teos vuodelta 1910. Todellinen vanha kunnon dekkari siis. Sankarina on komisario Hanaud ja tapahtumapaikkana Aix-les-Bainsin kylpyläkaupunki, jossa varakas Madame Dauvray on murhattu ja hänen korunsa varastettu. Kirja on sympaattinen. Jos pitää Agatha Christiestä, pitää tästäkin. Miljöö, henkilöt sisäkköineen ja seuraneiteineen ja rikoksen ratkaisemistapa ovat kaikki Christiemäiseen tapaan tyylikkäästi kuvattu. Verta ja suolenpätkiä ei tässä kirjassa kuvailla. Oman viehätyksensä kirjaan tuo lisäksi ranskalaisuus.
Suosikkini ranskalaisista dekkaristeista on kuitenkin Fred Vargas. Hän on keskiaikaan eriskoistunut arkeologi, jonka komisario Adamsberg-kirjoissa on historialla usein merkittävä osuus. Suosikkihahmojani Vargasin kirjoissa ovatkin Adamsbergin lisäksi kolme köyhää historioitsijaa, jotka asuvat talossaan aikakausien mukaisesti esihistorian tutkija alimmassa kerroksessa, keskiajan tutkija keskimmäisessä ja uuden ajan tutkija sitä seuraavassa. (Ullakolla asuu vielä yhden tutkijan setä, eläkkeelle jäänyt poliisi.) Tässä kirjassa mukana on historioitsijoista Mathias, joka auttaa Adamsbergia tutkimaan avattuja hautoja.
Ikimetsän sydän on ilmestynyt vuonna 2006 ja suomeksi 2008. Vargasin kirjojen lukemista haittaa hieman se, että niitä on suomennettu eri järjestyksessä kuin alun perin on julkaistu. Rikosjuttujen lisäksi nimittäin kirjoissa kuvataan komisario Adamsbergin elämää. Tässä kirjassa Adamsbergille on syntynyt lapsi, enkä ainakaan muista, että olisin lukenut vauvasta. Naisystävänsä kanssa Adamsberg on kyllä elänyt on-off-suhdetta. Voi tietysti olla, että minulta on vain jokin suomennettu kirja vielä lukematta.
Kaikkien Vargasin kirjojen antia ovat mielenkiintoiset, usein erikoiset, henkilöhahmot, kauniit miljööt (Pariisi ja eri maaseutualueet) ja rauhallinen tunnelma. Ikimetsän sydämessä minua huvittivat normandialaiset ukot, jotka istuvat kuppilassaan ja ottavat Adamsbergin vastaan varautuneen uteliaasti.
Kirjoissa, niin tässäkin, viehättää myös jotenkin vanhanaikainen tapa ratkaista rikoksia. Vargas ei kuvaa mitään C.S.I-meininkiä. Tekniikka vain palvelee poliiseja ja Adamsbergin aivoituksia. Viittauksia historiaan ja kirjallisuuteen on paljon. Hercule Poirotiin ei viitata, mutta minusta Adamsbergin tapa ajatella rikos ratkaistuksi on kuin Poirotin harmaiden aivosolujen nykyinen vastine.
Vargas on saanut Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2008, mitä en todellakaan ihmettele. Suosittelen Vargasia ehdottomasti kaikille dekkareiden ystäville, jotka haluavat dekkareilta muutakin kuin actionia.
