Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, Virpi Hämeen-Anttila: Railo & Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Minulle lukeminen on paitsi elämysten etsintää myös pään sisällä alituiseen nalkuttavan "sekin homma on tekemättä ja nekin esseet lukematta" -äänen hiljentämistä. Jälkimmäiseen tarkoitukseen sopivat hyvin ns. lukuromaanit.

Nämä kirjat edustavat juuri lukuromaania, mikä on ihan pätevä kirjallisuuden laji ja paikallaan erityisesti loma-aikoina.

Katherine Pancolin romaanilta odotin tosin vähän enemmän, vaikka värikäs kansi ja ylitsevuotavat kehut takakannessa kyllä jo antoivat ymmärtää, että viihdettä on tulossa. Jälkeen päin minua erityisesti ihmetytti takakannen El Cultural -lehdestä lainattu mainosteksti, jossa kehutaan, että "Pancol käyttää erilaista kieltä jokaisen henkilön kohdalla ja samalla kokoaa yhteen valtavan määrän kohtauksia ja dialogeja, jotka saavat lukijan kuolemaan nauruun".  Eikö hyvä kirjailija ilman muuta kirjoita eri henkilöille oman äänensä? En sitä paitsi löytänyt kovin erikoista tyylin vaihtelua kirjan keskiluokkaisten henkilöiden puheessa enkä usko, etteikö kirjan suomentanut Marja Luoma olisi osannut suomentaa eri tyylejä. Pikaisen googlettamisen perusteella hän on nimittäin suomentanut sarjakuviakin, joissa puhe sattuu olemaan erityisessä asemassa.

Luin tämän joululomalla, joten en kovin paljon enää muista. Se, että luin kirjan loppuun, tarkoittaa kuitenkin, että Pancol sai minut kiinnostumaan henkilöiden kohtalosta. Tarina onkin dekkarimaisen koukuttava: On kaksi sisarusta, joista toisen mies lähtee Afrikkaan kasvattamaan krokotiilejä ja toinen viettää seurapiirirouvan tylsää elämää. Yksin tyttärineen jätetty sisar kirjoittaa romaanin, jonka hänen siskonsa ottaa nimiinsä. Sitten jännitetään, miten käy krokotiilien kanssa ja milloin totuus kirjan oikeasta kirjoittajasta paljastuu. Lisäksi kirjassa (697 sivua) on lukuisia sivuhenkilöitä ja monia sivujuonia.

Pidin ja en pitänyt tästä kirjasta. Loppuratkaisussa oli deus ex machina -tuntua, ja osa sivujuonista oli makuuni epäuskottavia ja turhan vakavia. Hauskin sivujuonista sen sijaan piti mielenkiinnon yllä loppuun asti. Päähenkilösisarusten äiti oli nainut rikkaan miehen, jota hän kuitenkin halveksi moukkana. Mies on kirjan riemukkain hahmo, ja hänen tempoiluistaan äreän vaimon ja suloisen rakastajattaren välissä lukee mieluusti.

Virpi Hämeen-Anttilan Railossa on päähenkilöinä kaksi veljestä, joiden nimet ovat Tepa ja Tuukka. Tepa-nimi hämäsi minua aluksi, sillä olen tuntenut vain Tepa-nimisiä naisia. Tämän Tepan oikea nimi on Teppo, ja hänellä on vaimo Inka ja lapsi Kukka. Juonen keskiössä on veljesten välirikko, jonka syy on uskottava perintöriitoineen. Riidoista huolimatta Tepa muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan perustamaan perityille maille hotelliyritystä. Naapurissa asuvat Tuukka ja sisar Taina, joiden kanssa Tepan vaimo miehensä estelyistä huolimatta ystävystyy.

Takakansi lupaa mukaansatempaavaa tekstiä eikä petä. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti, Karjalan murre tuntuu sen verran aidolta, että alkaa jossain kohtaa jo ärsyttää, eikä tässä romaanissa ole paria saksankielistä runositaattia lukuunottamatta hänen aiemmista romaaneistaan tuttuja monia kirjallisuusviittauksia. Pancolin romaanin lailla tämän loppu on hieman taivaasta tupsahtava, mutta toisaalta äkkirysäys onnellisesti tulevaisuutta suunnittelevine pareineen sopii tähän lajiin.

Railo sopi hyvin vaimentamaan hiihtolomaviikon aluksi päässä pyörivät ajatukset, joten vastaavaan viihtymiskäyttöön voin kirjaa hyvin suositella.

Leila Tuuren Aleksandra ja Mikael on jatkoa Piiritanssi-kirjalle. Otin tämän, vaikka muistin, etten ollut ensimmäisestä osasta niin pitänytkään. Nyt tarvitsin jotain kevyttä ja helppoa pitämään minut hereillä maanantain vastaisen yön Oscar-gaalan odotteluaika. Kirja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin hyvä. 1800-luvun jälkipuolen elämä Porissa herää tässä eloon ja henkilöt ovat myös eläviä ja kiinnostavia. Piiritanssin päähenkilöt Aleksandra ja Mikael elävät kolmen lapsensa kanssa varakkaan laivanvarustaja- ja kauppiasperheen elämää. Sivuhenkilöitä on paljon, sillä mukana on perheen palveluskuntaa ja ystäviä ja tuttuja kaupungin seurapiireistä. Kirjan tapahtumat etenevät kronologisesti vuodesta 1852 vuoteen 1872, jolloin aikaan mahtuu nälkävuosia, mikä tuo tarinaan särmää.

Vaikka olen itä-Suomesta kotoisin, ei tämän kirjan länsimurre ärsyttänyt ollenkaan. Murteen käyttö tuo eloa henkilöihin, jotka edustavat erilaisia aikansa kohtaloita. Historiallisissa romaaneissa aina jaksaa ihmetyttää menneiden aikojen käsitys naisista. Myös köyhien kohtalo on hurja. Vaikka nykyään tässä maassa on paljon ihmisiä, joilla on vaikeaa, niin onneksi ei sentään kenenkään tarvitse lähteä maantielle   kerjuusauvan kanssa.

Tämän luettuani nappaan seuraavan osan varmasti mukaani, kunhan se joskus ilmestyy. Mitään ei kirjassa luvata, mutta sellainen tunne minulle jäi, ettei Aleksandra Grönfors ihan vielä jää kammariinsa kuolemaa odottelemaan.

Terry Pratchett: Snuff

Syysloman jälkeen oli sen verran kiireistä, että en ehtinyt lukea edes tätä hankintaani, eli se jäi joululoman iloksi. Tosin se ei haitannut, sillä tätä kirjaa halusinkin lukea rauhassa nautiskellen. Pelkään nimittäin, että tämä on viimeinen Kiekkomaailma-sarjan kirja.

Olen oikeastaan jäävi arvioimaan yhtään Pratchettin kirjaa, sillä olen ollut hänen faninsa ensimmäisestä kirjasta alkaen. Vaikka 39 Kiekkomaailma-kirjasta kaikki eivät ole huippuhyviä, niin jokaisen niistä voin ottaa käteeni, kun kaipaan hauskaa ja ajatuksia antavaa tekstiä. Olen pitänyt satiireista koko aikuisen ikäni, ja Pratchettin tapa yhdistää eri kirjallisuudenlajien parodia nykyajan vakavienkin ongelmien käsittelyyn on juuri mieleeni.

Kun takakansiteksti lupaa poliisiromaanien tai -tv-sarjojen kliseiden käsittelyä ja etusivuliepeellä on viittaus Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaan, niin olin myyty heti ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. Pratchettin Kiekkomaailma- eli Discworld-kirjoissahan on yleensä pari meidän Roundworld-maailmastammekin tuttua aihepiiriä, joiden yhteydessä käsitellään monenlaisia kysymyksiä.

Snuff-romaanin päähenkilö on Kiekkomaailman ykköskaupungin Ankh-Morporkin poliisipäällikkö Sam Vimes, jonka hahmossa yhdistyvät monet dekkareiden piirteet. Vimes on entinen juoppo, hän tulee huonosti toimeen ylempiensä kanssa, mutta erittäin hyvin alaistensa kanssa, ja hän on ehdottoman   oikeudenmukainen, vaikka venyttääkin joskus sääntöjä.

Nyt Sam Vimes on kuitenkin joutunut lomalle, ja hän lähtee vaimoineen ja poikineen maalle, joka on hänelle täysin vieras ympäristö. Ei voi kuitenkaan olla englantilaistyylistä maaseutua ilman murhaa. Tässä tapauksessa murhattu on maahinen, joka edustaa Kiekkomaailman lajikirjon alinta kastia. Vimes törmää kuolemaa selvittäessään paikallisten rasistisiin mielipiteisiin eikä ole itsekään aivan varma, miten suhtautua maahisiin. Tämän kirjan yksi teemoista onkin suvaitsemattomuus ja vieraan pelko. Snuff on ainakin toinen Pratchettin peräkkäinen teos, jossa näitä teemoja käsitellään. Edellinen eli Unseen Academicals sijoittuu kaupunkiin ja sen aihepiiri on urheilu, tarkemmin sanottuna jalkapallo.

Terry Pratchett sairastaa Alzheimer-tautia, joten en ole ainoa, joka pelkää, ettei uusia kirjoja enää montaa tule. Siksi tähän kirjaan tarttuessani mietin, olisiko Pratchett ajatellut samaa ja kirjoittanut tähän jonkinlaista yhteenvetoa tai vastaavaa. Voi olla, että vain kuvittelen, mutta minusta tuntui, että tässä kirjassa todella esiintyi todella monta vanhaa tuttua hahmoa. Lancren noitasiskosten lisäksi kirjasta puuttui vain eräs tärkeä hahmo, jota ilman en muista yhtäkään Kiekkomaailma-kirjaa lukeneeni.

Jos Terry Pratchett on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan häneen tutustumisen ensimmäisestä kirjasta ja etenemään sarjassa ilmestymisjärjestyksessä. Sinänsä järjestyksellä ei ole väliä, mutta uskon, että aloittamalla alusta pääsee parhaiten sisään tähän maailmaan.

Amanda Cross: 3213 heinäpaalia

Kesä alkaa dekkarilla. Kuvattuna on kyllä pino kevään mittaan luettuja kirjoja, mutta päätin jättää ne rästihommiksi ja yrittää pysyä tästä eteenpäin ajan tasalla.

Sapon dekkarisarjan pyöreä perinteisen salapoliisiromaani tunnus on ollut minulle aina hyvän kirjan tunnus. Tiedän silloin, että luvassa on kohtuullisen rauhallisesti etenevä, ei liikaa verta ja suolenpätkiä sisältävä teos.

Tämä dekkari oli ehkä jopa liian rauhallinen, mutta kirjallisen aiheensa takia juuri sopiva äikänopen kesän aluksi. Rauhallisella maaseudulla, ärsyttävän emännän naapurina, jossain Pohjois-Amerikassa viettää kesäänsä kirjallisuuden professori Kate (sukunimi ehkä mainitaan, mutten löytänyt sitä enää) veljenpoikansa, tämän kotiopettajan, parin opiskelijan ja vieraaksi tulevien professoreiden kanssa. Tähän hullunmyllyyn saapuu Katen ystävä Reed, joka on piirisyyttäjä.

Kesän päätyö - veljenpojan kaitseminen lisäksi - on tehdä selko James Joycen ja hänen amerikkalaisen kustantajansa kirjeenvaihdosta. Rauhallinen kesänvietto keskeytyy, kun naapurin emäntä kuolee. Talon väkeä epäillään, joten Kate alkaa tutkia tapausta.

Koska kirja on kirjoitettu 1970, on siinä joitakin nykylukijaa huvittavia moraalikäsityksiä, mutta myös edelleen ajankohtaisia ajatuksia esim. naisten tasa-arvosta. Lukija saa myös tiedonmurusia Joycesta.

Kirjan alkuperäinen nimi on The James Joyce murder, ja ymmärrän, ettei se ole ehkä suomalaista lukijaa hurjasti houkutteleva. En olisi kuitenkaan tarttunut tähän kirjaan sen nimen perusteella, jos en olisi muistanut lukeneeni Amanda Crossia aiemminkin. Olen lukenut häneltä aikaisemmin kirjan Ainokaisen kuolema. Siinä oli muistaakseni enemmän naisasiaa ja samat päähenkilöt. Wikipedia tietää kertoa, että Cross, oikealta nimeltään Carolyn Gold Heilbrun, kirjoitti 14 dekkaria, ja Hesarin muistokirjoitus, että lukemieni lisäksi on vielä suomennettu kirja nimeltään Testamentin toimeenpanija. Se kuuluu kesän lukulistalle ilman muuta. Jatkan mielelläni salapoliisitarinoita kirjallisissa piireissä.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen (2009)

Joululukemista parhaimmillaan! Ainakin minulle, joka kaipaa välillä romantiikkaa ja huumoria.

Olen tainnut lukea suurimman osan Kaari Utrion tuotannosta. Aloitin joskus lukiossa, kun olin muutenkin innostunut historiasta. Utrion kirjoissa sanottiin olevan historialliset faktat kohdallaan, joten niiden lukeminen oli vähän kuin olisi koulua varten lukenut...

No, kauaa ei tarvinnut itseäni minun huijata. Luin Utrion kirjoja ihan mielelläni. Jo silloin minua viehättivät samat asiat kuin nyt: tarkka miljöön- ja henkilöiden kuvaus, monipuoliset näkökulmat käsiteltävään aikaan (rikkaista köyhiin), vahva sankaritar, romantiikka ja huumori sekä tietenkin vetävä tarina. Ei se mitään, että monesti jo kirjan alussa olevaa henkilöluetteloa lukiessa saattaa arvata, ketkä joukosta saavat toisensa.

Vaitelias perillinen on uusin Utrion 1800-luvulle sijoittuvista romaaneista. Olen lukenut muutkin, usein juuri joululahjana saadut: Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja Ilkeät sisarpuolet. Kiitos vain, Sisko! Itse asiassa Ruman kreivittären kuuntelimme autossa äänikirjana, ja jopa Mieheni piti tarinasta, vaikka valitti hieman sitä, pitääkö jokainen krinoliini sun muu silkkikangas niin tarkasti kuvata.

Vaitelias perillinen on nimensä mukaisesti perinteinen suomalainen mies, joka ei välttämättä osaa maailmanmiehen elkeitä, mutta joka toimii silloin, kun tarvitaan. Tässä tapauksessa hän palaa Suomeen ottamaan haltuunsa sukukartanon ja lasiruukin. Samoihin aikoihin naapurikartanoon ilmestyy nuori nainen outoinen isineen ja suloisine lapsineen vaatimaan taloa itselleen. Lopun varmaan arvaattekin.

Rakastavaisten tie haaksirikosta hääjuhlaan on mutkikas, koska esteenä on tietenkin lauma itsekkäitä sukulaisia ja epärehellisiä sukuun pyrkijöitä. Mieleen tulee väistämättä Jane Austen, jonka kirjoissa myös on kova pyrky päästä hyviin naimisiin.

Tämän kirjan eräs kiinnostavia piirteitä on jälleen ympäristö. Utrion kirjojen kautta minulle on syntynyt historiankirjoja elävämpi kuva suomalaisen teollisuuden synnystä. Vaiteliaassa perillisessä kyse on lasiruukista; aiemmista kirjoista muistan ainakin rautaruukin ja kirjapainon.

Utrio on muuten lukulistallani jo kolmas kirjailija, jolla on omat sivut netissä. Hän olisikin minusta loistava bloggaaja. Yksi suosikkikirjoistani Utrion teosten joukossa on nimittäin Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junalla, johon on kootu hänen kolumnejaan. Se on aivan mahtava kokoelma, jota aika ei ainakaan vielä ole syönyt.

Veikko Huovinen: Hamsterit (1957)

Pitkästä aikaa ehdin lukemaan mitään. Kirjavalinta oli lukupiirimme vastaisku kaikille masentaville nykyajan kuvauksille ja verisille dekkareille.

Kirjahyllyssäni oli jopa kaksi Hamsterit-teosta. Kuvan kirja on ilmestymisvuodelta 1957, mutta se on jo neljäs painos. Ties kuinka monta painosta kirjasta on jo otettu. Ja kyllä kannattaakin ottaa.

Vaikka kirjan maailma selvästi kertoo ajasta ennen kännyköitä ja nettiä, niin perusajatus ei ole vanhentunut. Ihmisen kaipuu rauhaan ja hiljaisuuteen pois ahdistavasta työstä on täysin ymmärrettävä ja samaistuttavissa. Eri asia on, kaipaammeko maaseudulle talvivarastoja keräämään.

Tosin lukupiirimme mielestä ajatus maalle muutosta ei suinkaan ollut vastenmielinen. Moni meistä tunnustautui jonkin sortin hamsteriksi. Erityisesti joulu saa aikaan ruoan hamstrausta, jotta pyhät voi sitten viettää rauhassa varastoja tyhjennellen.

Nykyaikaisissa lämmitetyissä taloissa jääkaapin vieressä ei tarvetta monenlaiselle säilömiselle ja varustautumiselle ole, mutta Hamsterin ja Rurikin puuhista on silti mukava lukea. Teksti etenee letkeästi, mitään kohokohtia ei voi sanoa olevan, mutta eipä henkilöiden puolesta tarvitse jännittääkään. Toki pieniä vastoinkäymisiä varastojen keruussa on, mutta lopulta päästään nauttimaan metsien antimia, etelän hedelmiä ja tropiikin tyttöjen tekemää juomaa.

Veikko Huovisen tuotannossa on purevaakin tekstiä, mutta tämän kirjan huumori on letkeää. Se perustuu lähinnä miesten liioiteltuun käytökseen ja kiireistä elämänmenoa arvostelevaan kuvaukseen.

Suosikkikohtaukseni on ylioppilaskirjoituksissakin ollut kohta, jossa kerrotaan, miten Hamsteri lukee seikkailuromaanejaan vahvasti eläytyen ja nauraa käkättäen. Siinä on hyvä esimerkki kirjallisuuden voimasta. Nyt odotan joululomaa, jotta pääsen itse eläytymään muihin maailmoihin.