Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

Jos kirjan nimessä mainitaan ruoka ja takakannessa luvataa reseptejä, olen myyty. Nappasin siis tämän kirjan oitis kirjastosta mukaan, vaikka arvasin, että tiedossa on romanttista hömppää.

Ruusuvettä ja lammaspataa on jälleen yksi yhden aiheen (tässä ravintola) kirja, joka tapahtuu Suomesta katsoen riittävän eksoottisessa maisemassa, tässä tapauksessa Irlannissa. Eksotiikkaa kirjaan tuovat myös sen päähenkilöt, iranilaiset siskokset, jotka ovat paenneet pieneen rannikkokylään ja perustaneet sinne ravintolan.

Kirja on viehättävä ja tapahtumat toki ennalta-arvattavia, mutta irlantilaisen keijukaismystiikan ja itämaisten ruokien yhdistelmä on riittävän erikoinen pitääkseen mielenkiinnon yllä. Niin paljon en tästä kuitenkaan innostunut, että etsisin käsiini edellisen osan.

Muistan lukeneeni jonkin muunkin Irlantiin sijoittuvan romanttisen kirjan ja pitäneeni siitä. Verrattuna amerikkalaistyylisiin "nuorten naisten nykypäivää kartoittaviin" kirjoihin Eurooppaan sijoittuvat romaanit ovat jotenkin maanläheisempiä. Sitaatti oli toisen kirjastolöydön takakannesta. Jane Greenin Anoppiahdistus kuulosti (takakansitekstistä huolimatta) sopivalta pitkän viikonlopun viihteeltä, mutta jäi alkusivuille. Kunhan vain muistaisin seuraavalla kerralla, että olen jo kokeillut. Minulla on paha taipumus kantaa kirjastosta samoja kirjoja moneen kertaan.

Ruokakirjoja - ja yksi keittokirja

Tykkään ihan älyttömästi ruokakirjoista ja keittokirjoista. Voisin ostella niitä koko ajan, mutta kun teen ruokaa tosi harvoin, niin keittokirjojen ostamista vain katselukirjoiksi on hiukan vaikea perustella taloutemme varsinaiselle kokille eli miehelleni. Keittokirjojen katseleminen ei siksikään ole kannattavaa, että pian alkaa tehdä mieli jotain syötävää.

Ja kuitenkin joka kevät ylioppilaskirjoitusten aikaan päähän iskee ajatus, että nämä kokelaat saavat kolmen kuukauden päästä lakin ja se tarkoittaa keväjuhlaa. Apua! Mahtuukohan mekko päälle. Yleensä kolme vuotta sitten kevätjuhliin ostamani musta kotelomekko, jonka ajattelen toimivan vielä monesti, kiristää maaliskuussa mukavasti vatsanseudulla. Niin tänäkin vuonna. Nytpä vain etsin kirjastosta aiheeseen liittyvää luettavaa, jos vaikka saisin aikaa oikean elämäntavan muutoksen.

Paras laihdutukseen liittyvistä kirjoista, jonka olen lukenut, on Janne Jääskeläisen Läski syö miestä. Nimensä mukaisesti se on miehille tarkoitetu, mutta sopi myös ravistelemaan minua. Kunhan pidät turpasi kiinni, kun tarjolla on kaloripitoista syömistä, niin laihdut, sanoo Jääskeläinen. Hän höystää tekstinsä kirosanoin ja usein huvittavin vertauksin. Kirja ei sovi heille, jotka loukkaantuvat, jos heitä kutsuu läskiksi. Jääskeläinen käyttää ylipainosta ja ylipainoisista monia vähemmän korrekteja nimityksiä. Kirjan loppupuolella kielenkäyttö alkoi hieman tympiä, mutta piristävä poikkeus kirja ilman muuta on. Jääskeläinen kuitenkin on itse ollut lihava, joten hän tietää, mistä puhuu.

Hanna Partasen Olet mitä syöt on terveelliseen elämäntapaa ohjaava kirja. Partanen muistetaan suomalaisesta Olet mitä syöt -ohjelmasta sanavalmiina ravitsemusterapeuttina, mutta kirjaa lukiessa ei tarvitse pelätä Jääskeläismäisiä haukkuja. Kirjassa käsitellään terveellisen ruokavalion edut, ylipainon ja jojoilun haitat ja suositellaan tietysti liikuntaa. Kirjassa on mukana tv-ohjelmassa olleita esimerkkitapauksia, joiden kautta havainnollistetaan ruokavaliomuutosten hyviä vaikutuksia. Lopussa on kahden viikon starttipaketti, ruokavalion liikennevalot ja reseptejä. Erityisesti liikennevalolista havainnollistaa tyhmemmällekin, mitä pitää syödä ja millä vain herkutellaan satunnaisesti. Kirja on värikäs, asiallinen tietopaketti, jota voi suositella perusteokseksi.

Mats-Eric Nilssonin kirja Petos lautasella sai aikaan pahoinvointia ja ärtymystä. Miksi hitossa meille tarjotaan kaikenlaista kemiallisesti tuotettua sontaa? Kirja kertoo faktoja eri lisäaineiden valmistuksesta ja vaikutuksista.

Parasta kirjassa on ruoka-aineopas, jossa käydään aakkosittain läpi eri ruoka-aineet ja kerrotaan, mitä kannattaisi varoa. Onneksi kaikki ruokiin lisättävät aineet eivät ole terveyden kannalta varsinaisesti vaarallisia, mutta toisaalta harvat ovat hyödyllisiä. En juurikaan harrasta eineksiä, ja tämän kirjan luettuani jäävät ainakin eineslihapullat lopullisesti ostoslistalta. Miksi ostaisin lihapullia, joissa on vain 60 % lihaa?

Lopun lisäaineopas sai minut sitten jo masentuneeksi. Ovatkohan kaikki nuo yli 1500 ainetta todella tarpeellisia? Asiantuntemukseni ei riitä sitä päättelemään, mutta päätös kannustaa miestä ruoanlaittoon vahvistui. Perempi, että hän tekee vaikka lihottavaa ruokaa aidoista raaka-aineista kuin että syön E:tä täynnä olevia kevyt-eineksiä.

Kirjapinon viimeisin on Pirjo Saarnian Irti makeanhimosta. En uskaltanut lukea sitä. Entä jos se toimii, eikä koskaan tee enää mieli makeaa... Selailin kuitenkin kirjaa. Se on tylsän näköinen ilman kuvia, mutta asiallisen ja kannustavan tuntuinen. Kirjassa on erilaisia taulukoita, joilla perustellaan terveellistä ruokavaliota, ja ruokavalio-ohjeita sekä reseptejä höystettynä Olet mitä syöt -kirjan tapaan esimerkkitapauksilla.

Vaikka Janne Jääskeläinen varoittaa tarmokkaasti ruokapornosta, esittelen tässä vielä suosikkikeittokirjailijani Nigella Lawsonin Nigella Express -kirjan. Ihania koko sivun kuvia (ties millä hiuslakalla kiillotettuja) ja helppoja, muttei kevyitä, reseptejä. Nigellan kirjoja selailen huvikseni, tästäkään kirjasta ei ole tehty kuin pannukakkuja, mutta miltä kuulostaisivat Sesame Peanut Noodles tai Totally Chocolate Chocolate Chip Cookies?