Marjane Satrapi: Pistoja & Joanna Rubin Dranger: Neiti Pelokas ja rakkaus

Minulta on Marjane Satrapin Persepolis-kirja vielä lukematta  ja elokuvakin katsomatta, mutta onneksi lukupiirimme valitsi teemaksi sarjakuvan, ja sain lainaksi Satrapin Pistoja-teoksen. 

En tiedä, on alkuteoksen nimellä Broderies samanlaisia mielleyhtymiä pistämiseen kuin Pistoja-nimellä, mutta hienosti on Taina Helkamo kirjan nimen suomentanut. Sen verran satuttavia kokemuksia kirjan naisilla on, eikä pisteliäiltä kommenteiltakaan vältytä, kun kuusi eri-ikäistä naista kokoontuu juttelemaan päivällisen jälkeen motolla "selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä". Saapa sana pisto kirjan viimeisessä tarinassa vielä yhden merkityksen, joka sekä hymyilyttää että surettaa.

Teoksen naiset ovat Teheranista, joten jotkin heidän kokemuksistaan ja teoistaan ovat suomalaiselle naiselle täysin outoja. Surua ja raivoakin synnyttävät lukijassa tilanteet, joissa naiset tekevät ihmeellisiä temppuja sopeutuakseen miesten määrittelemään naiskuvaan ja välttääkseen häpeän, joka sekin pohjautuu miesten kunnialle. Koska ihmiset ovat samanlaisia, vaikka ovatkin erilaisia, niin yhteisiäkin kokemuksia löytyy: parisuhdeongelmat, ulkonäköongelmat ja anoppiongelmat. Kirjan loppupään kuva, jossa tomera vaimo komentaa miehensä takaisin torkuille, että naiset saavat jatkaa juoruamista, voisi olla mistä päin maailmaa hyvänsä.

Neiti Pelokas on alkukielellä fröken Livrädd. Kirjan on suomentanut Viia Järvinen. En ole asiantuntija arvioimaan piirrosjälkeä, mutta neiti Pelokkaassa minua vähän häiritsi todella vahva musta-valkoisuus. Tarkoitan tällä isoja mustia alueita, jotka vaikka kuvaavat neidin ajatuksia ja maailmaa, niin jotenkin painostivat silmiä. Samanlaisia mustia mekkoja on myös Satrapin kirjassa.

Kirjan joka sivulla on yksi kuva, ja tarina etenee luvusta "Me" lukuun "Matkalla kotiin". Lukujen nimistä voi jo päätellä neiti Pelokkaan kasvun. 

Jos Satrapin kirjan naisten kokemuksiin ei pystynyt samastumaan täysin, niin tämän teoksen tunteet ovat varmaan kaikille olleet joskus tuttuja. Myös miehille. Henkilöhahmoja tunnistaa sekä elävästä elämästä että kirjallisuudesta ja elokuvista: arkinen poikaystävä, uusi ihastus, jyrkkä äiti ja menevä tyttökaveri ovat tuttuja hahmoja.

Kuvissa viehättää tunteiden kuvaus. Mustat läikät ja suttuiset sivut kertovat heti, miltä neiti Pelokkaasta tuntuu. Kun rakkaus kukoistaa, kukoistaa myös kukkatarha hänen päässään ja vartalollaan. Ajatukset, tunteet ja sydämen liikkeet näkyvät hänen sisällään konkreettisesti esimerkiksi perhosina vatsassa.

Molemmat kirjat olivat tutustumisen arvoisia. Suosituksia en tällä kertaa osaa antaa. Molemmat teokset ovat sen verran monimerkityksisiä, että niitä ei lukaise tuosta vain viihteenä, mutta jos on kiinnostusta lukea naisen elämästä, niin vannoutunut romaanienkin ystävä saattaa ihastua näihin.

Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia

Suosikkisarjakuvahahmoni on kirkkohistorian professori Anni Isotalo. Hän aloitti seikkailunsa vuonna 2005 Minerva-kustannuksen kirjassa Marian koodi, jonka ostin Akateemisesta ja johon ihastuin heti. En ole sarjakuvaharrastaja enkä -tuntija, mutta luen sarjiksia, kun vain käteeni saan. Tähän kirjaan aikoinani tartuin, koska se on suomalainen ja koska päähenkilö ja sankari on nainen.


Kirjan etukannen leima "SUOMALAINEN DA VINCI -MYSTEERI" paljastaa, että Dan Brownin teoksella on sarjakuvassa iso osa. Ketola ja Rauhala tuovat kuuluisaan tarinaan suomalaista väriä, kun professori Isotalo lähtee oppaaksi Da Vinci -koodi -kiertomatkalle ja saa kuulla monien vaiheiden jälkeen, että onkin kuuluisaa sukua. Dan Brownin kirjaa ei tarvitse tätä teosta varten lukea, sillä sekä Da Vinci -koodin tarina että sen ympärillä ollut hulabaloo tulevat tässä täysin selväksi. Sarjan tekijöistä Mikko Ketola on yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja Anssi Rauhala sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja, jonka hienoa työtä on myös meidänkin koulussa tulosteena pyörinyt Piraattitehtaan arvoitus. Tekijäkaksikko on siis äärimmäisen pätevä.

Toisessa ja kolmannessa Anni Isotalo - kirjassa tarina jatkuu, eikä Da Vinci -viittauksia varsinaisesti enää ole. Valkoisen meren timantit -teos vie Annin rajan taakse Karjalaan ja Bosporin helmi Istanbuliin. Koko ajan Isotalon suvun vihollinen Globus Dei pyrkii tuhoamaan sekä Annin että hänen haltuunsa tulevia aarteita. Annin apuna on Isotalon suvun väkeä, milloin kaksi tomeraa tätiä, milloin hupaisa veljespari. Matkoillaan Anni myös tapaa kuuluisuuksia ja tutustuu jopa itseensä paaviin.


Uusin Anni Isotalo -kirja on Vatikaanin vanki, joka on ilmestynyt 2009. Nyt Anni kutsutaan Vatikaaniin, jossa paavi on tekemässä kirkkoa mullistavan ilmoituksen. Tarinalla on valitettavasti huono loppu ja ilmoitus jää tekemättä, mikä onneksi ennakoi uusia seikkailuja.

Pidän näistä kirjoista, niin kuin jo mainitsin, erityisesti päähenkilön takia. Kirkkohistorian professori, karateka ja itsenäinen sinkkunainen, jolla on ystäviä monista maista ja taipumus ihastua välillä vaarallisestikin, on minusta mahtava valinta sankariksi. Kirjojen tarinat - tai oikeastaan yksi suuri tarina - eivät Dan Brownin jälkeen ole ollenkaan epäuskottavia. Historian hämärästä voi aivan hyvin kuvitella nousevan vaikka millaisia salaliittoja ja mystisiä avaimia.

Toinen syy nauttia kirjoista on ilman muuta kuvitus. Anssi Rauhalan kuvat ovat upeita. Pidän ilmavista isoista ruuduista, joissa maisema on usein kuvattu yläviistosta. Rauhala tuntuu pitävän lentokoneista ja -kentistä. Myös tuttujen suomalaisten ja ainakin kuvista tuttujen eurooppalaisten kaupunkien miljööt on piirretty tarkasti ja tyylikkäästi. Kontrastina kuvissa sitten välillä seikkailee ja vitsailee karikatyyrimäisiä ihmishahmoja.

Pidän myös ihmisiä täyteen piirretyistä ruuduista, joista minäkin saatan löytää viittauksia johonkin tunnettuun sarjakuvaan. Tähän mennessä olen bongannut hahmoja ainakin Tintistä ja Natashasta. Lisäksi kirjoissa on sekä historian että nykypäivän tunnettuja henkilöitä, esim. poliitikkoja. Epäilen myös, että Valkoisen meren timantit -kirjassa esiintyvät "vaatimattomat dosentit Huuhka ja Hankka" eivät ole aivan keksittyjä hahmoja. Lisäksi äikänopettaja ilahtuu huomatessaan viittauksen mihin tahansa kirjaan. Vaikka esimerkiksi mainitun Valkoisen meren timantit -kirjan professori Woland näyttää olevan sympaattinen mies, niin Mihail Bulgakovinsa lukenut käy oitis epäilemään hänen tarkoitusperiään.

Suosittelen Anni Isotalon seikkailuja lämpimästi. Erityisesti tietysti nuorisolle. Aina ei sarjakuvasankarin tarvitse pukeutua niukkoihin ja tiukkoihin vaatteisiin oikeutta puolustaessaan :)