Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Ehrström & Calonius -sarja

Nämä kirjat olivat kesän eräs parhaita lukukokemuksia, vaikka olenkin lukenut nämä aiemmin. Tällä kertaa kirjapino tarttui kirjastosta miehelle, joka ei tuntunut löytävän uutta dekkariluettavaa. Sanoin kirjoja nyt riittävän useallekin sadepäivälle.

Kirjailijakaksikko Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat luoneet mainion kuusiosaisen sarjan, jonka tapahtumapaikka ja -aika ovat minusta kirjojen paras anti. Kirjat sijoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle Helsinkiin ja sen ympäristöön sekä vähän muuallekin Suomeen. Kaupungin eri osien ja niissä asuvien ihmisten kuvaus on nykylukijalle hyppäys toiseen maailmaan - ei niin kauan sitten.

On mielenkiintoista ja paikoin huvittavaakin lukea ajasta ilman autoja ja nykyajan mukavuuksia. Se kiehtoo, vaikka en tuossa maailmassa haluaisi elää, en ainakaan köyhänä ja kipeänä. Sen verran karmaisevia ovat kirjassa kuvatut Punavuoren hökkelit tai Keski-Suomen torpat nälänhätäaikaan. Kirjan sanasto välittää ajankuvaa, samoin ihmisten puhetapa. Joitakin sanoja oli pakko tarkistaa: Kun suuruksella syödään liikkiötä, niin sehän tarkoittaa, että aamuun sijoittuvalla ruokahetkellä vedellään sianlihaa.

Kirjoissa on dekkariperinteen mukaisesti pääosassa parivaljakko, joka ratkoo rikoksia. Kumpikaan ei ole poliisi, vaan Johannes Calonius on köyhä lakitieteen opiskelija ja opettajatar Matilda Ehrström hänen vakavarainen serkkunsa. Jutut lähtevät liikkeelle siitä, että Johannes on - usein juovuspäissään - joutunut väärään paikkaa. Matildan tehtävänä on pelastaa ensin serkkupoikansa poliisiputkasta ja sitten yhdessä Johanneksen kanssa löytää oikea syyllinen.

Vaikka kirjojen juonet ovat ennalta-arvattavia, tekee historiaan sijoittaminen niistä mielenkiintoisia. Pidän myös siitä, että pääparin toinen osapuoli on nainen. Totta kai "rakas Matilda-serkku" joutuu enimmäkseen istumaan kotona ja rouvien salongeissa Johanneksen toimiessa aktiivisemmin ympäri kaupunkia. Kuitenkin Matildan päättelykyky on monesti lopullisen ratkaisun avain. Tärkeä on myös Matildan hyvä suhde naapuriinsa poliisimestari Fabian Olanderiin.

Molemmat kirjoittajat ovat viihdekirjallisuuden taitajia, mikä näkyy tekstissä. Selkeä dekkariperinteitä noudatteleva juoni, monet sivuhenkilöt ja epäillyt ja lopuksi ratkeava rikos toimivat täysin. Sen, mitä henkilökuvauksen syvyydessä ehkä menettää, saa miljöökuvauksessa takaisin. Kirjojen rakenne on hyvin oivallettu: tarinan kertoo aina vuorotellen Matilda tai Johannes. Näin eri henkilöiden maailma ja ajatustapa havainnollistuvat. Lopullisen sanan saa usein Fabian Olander, Helsingin poliisimestari.

Seuraavassa on lyhyet luonnehdinnat kustakin kirjasta. Kerron vain lyhyesti kirjan aiheen, en loppuratkaisua. En siis spoilaa, vaan annan kiinnostuneiden lukea tarinat itse. Suosittelen näitä ehdottomasti perinteisten dekkareiden ystäville ja vaikka Kaari Utriota lukeneille. Näistä kirjoista saa vähän erilaisen näkökulman 1800-luvun elämään.

Punavuoren keisarinna Punavuoren keisarinna on pahamaineinen rikollinen, joka käyttää hyödykseen vasta avattua rautatieyhteyttä Helsingistä Hämeenlinnaan. Johannes kiertää bordelleja ja Pitkänsillan takaisia hökkeleitä, kun Matilda seurustelee Kaivohuoneella. Kyse on paitsi murhasta, myös Suomen Pankin maineesta rahauudistuksen läpiviejänä.

Jumalan ruoska Eletään vuotta 1868, jolloin maassa on nälänhätä. Johannes ja Matilda matkustavat Keski-Suomeen auttamaan Johanneksen siskoa, Pirttisalmen kappalaisen rouvaa. Kappalainen on kadonnut, ja hänen epäillään vieneen mennessään hätäapuviljat. Henkilöitä on sen verran paljon, että osan kuvaus on varsin tyypittelevää, mutta pääosassa ainakin minulle tässä kirjassa on nälkävuosi ja siitä selviytyminen. Kirjan alkuun pantu henkilölista auttaa onneksi sivuhenkilöiden hahmottamisessa.

Ruumisvaunut Bulevardilla Nyt käy Johanneksen matka Helsingistä Stenforsin ruukkiin. Vuosi on 1869, ja Helsingin Seurahuoneella tehdään puukauppoja - ja yksi ruumis. Uutena henkilönä ilmestyy mainio Theodor Qvist, joka apulaispoliisimestarina harjoittaa nykyaikaista poliisitutkintaa, esimerkiksi mittaa epäiltyjen ruumiinrakenteen.

Murha Monrepoossa 1871 Viipuri oli osa Suomea. Viipuriin matkustaa paitsi Matilda ja Johannes, myös professori Morettin oopperaseurue. Laivamatkalla seurueen yksi jäsenistä ja kassa katoavat. Monrepoon kartanossa järjestetään konsertti matkakassan kartuttamiseksi, joten porukkaa tässä kirjassa jälleen riittää. Tapausta alkaa selvittää paikallinen poliisimestari, mutta tarvitaan toinenkin hirmuteko, ennen kuin juttu selviää.

Kuolema ylioppilastalolla Nyt herää Johannes pahasta paikasta: hänen vierellään makaa kuollut dosentti. Suomalaisuusjuhla saa karmean lopun, ja Johannes on jälleen epäiltynä. Rikosjuttu on monipolvinen, mutta minua huvittaa tässä kirjassa erityisesti akateemisen maailman kuvaus. Yhtenä sivuhenkilönä esitellään Emma Irene Åström, joka suorittaa yksityisesti ylioppilastutkintoa. Kunnon historiallisen kirjan perinteitä noudattaen neiti Emma on todellinen historian henkilö, Suomen ensimmäine nainen ylioppilaana ja maisterina.

Stenvallin tapaus Edellinen kirja päättyy suru-uutiseen: "Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa." Tämä sarjan viimeinen kirja alkaa hautajaismatkalla. Matilda osallistuu hautajaisiin ystäviensä Kaarlo ja Emilie Bergbomin puolesta. Bergbomit ovat suomalaisen teatterin perustajia ja todellisia historian henkilöitä, kuten tietenkin kirjan nimihenkilö Aleksis Stenvall eli Aleksis Kivi, joka oli ehkä kirjoittanut tunnetun tuotantonsa lisäksi monelle kiusallisen paljastuskirjoituksen. Eräs kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista on teatteri, ja Stenvallin käsikirjoitusta etsiessä tulevat tutuiksi myös Katajanokan hökkelit ja Tuusulan talot.

Luin kirjat tänä kesänä siis uudestaan, lähes putkeen. Koska joka kirjassa käsitellään jotain uutta paikkaa tai tilannetta kuten junamatkailu, yliopisto tai teatteri, niin ainakaan minulle ei tullut lukemisen varrella tunnetta, että kirjat toistaisivat itseään. Koska vuodet vierivät, myös henkilöt vanhenevat ja kehittyvätkin. Toivoisin kovin, että Manninen ja Raivio joko jatkaisivat sarjaa tai kehittäisivät uuden sankarin tai sankarittaren.

Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua (2009)

Zacharias Topelius on ainakin kaikkien keski-ikää vanhempien tuntema satusetä ja Suomen kuvaaja. Muistan minäkin lastentarhaikäisenä ihailleeni isoja tyttöjä Adalmiinan helmi -näytelmässä ja lukiolaisena ahmineeni Välskärin kertomukset.

Merete Mazzarella on kirjoittanut yhden päivän romaanin Topeliuksen elämästä vuonna 1897, vuotta ennen tämän kuolemaa. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Topelius herää, syö päivän ateriat, kirjoittaa viestejä ja käy kävelyllä.

Topelius on jo vanha mies ja haluaisi elää rauhassa, nauttia elämästään ja hoitaa kirjeenvaihtoa, joka tosin on rasittavaa. Sen verran paljon erilaisia pyyntöjä ja fanikirjeitä hänelle tulee. Elämää häiritsevät sekä heikentynyt terveys että tyttäret.

Varsinkin Toini-tyttären elämä ja ajatukset aiheuttavat päänvaivaa. Toisaalta Topeliusta kiehtoo naisten välinen ystävyys, toisaalta hän ei voi ymmärtää, miksei tytär jaa isänsä ajatusmaailmaa, jossa nainen on "kodin lempeä, suloinen hoitajatar".

Kirjan sisältö ja imu tulevat Topeliuksen ajatuksista. Mazzarella on käyttänyt Topeliuksen tekstejä, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä ja runoja, ja merkinnyt ne, mikä häiritsi minua aluksi. Vaikka totuin merkintöihin, aloin miettiä niiden tarkoitusta. Kirja ei ole elämäkerta, mutta autenttiset tekstikappaleet antavat vaikutelman, että teksti todella kuvaa Topeliuksen elämää. Muistan, että minulla oli sama ongelma lukiessani Rakel Liehun Helene-romaania. Tiesi lukevansa fiktiota, mutta teksti on niin taitavaa, että taiteilija alkaa elää.

Ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta pidin tästä kirjasta todella. Olen pitänyt kaikesta, mitä Merete Mazzarella kirjoittaa. Vaikka päähenkilön muistot ja ajatukset olivat paikoin negatiivisia ja ahdistuneitakin, niin teksti oli ihanan rauhoittavaa, mikä varmasti johtuu 1800-luvun ja Topeliuksen varkkaisen elämänmenon kuvaamisesta. Luin tätä usein illalla ennen nukahtamista, jolloin riitti lyhyt pätkä rauhoittamaan ajatukset.

Philippe Guicheteau: Sunnuntaikirjeitä Suomesta - Courrier de Finlande

Tarjolla ranskalaista näkökulmaa Suomeen. Philippe Guicheteau muutti Suomeen 1989 opettamaan ranskaa. Hän kirjoitti ystävälleen Samuelille kirjeitä, joissa kuvaili elämäänsä täällä.

Myöhemmin hän muokkasi kirjeistä novellimaisia tarinoita, jotka ilmestyivät kirjana jo 1999. Luin kirjan melko pian ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä kovasti. Kirja on nopea luettava (tämä mahdollisille opiskelijoilleni tiedoksi), sillä kirjassa on samat tarinat sekä suomeksi että ranskaksi. Välillä se oli lainassa ranskantaitoisilla opiskelijoillani, mistä seurasi kivoja keskusteluja.

Kirja on nyt ilmestynyt pokkarina, joten ehdotin sitä oitis lukupiirillemme. Tiesin piirin jäsenten pitävän siitä enkä erehtynyt. Oli kiva lukea kirja uudestaan ja yrittää hieman ymmärtää ranskaakin, sillä ensimmäisellä kerralla en pystynyt yhtään ymmärtämään ranskankielistä osuutta. Oli siis mukava huomata, etteivät viime kesän opinnot aivan hukkaan menneet. Niin hyvin en ranskaa osaa, että voisin sanoa mitään alkutekstin kielestä, mutta Jouni Kuuren suomennos on erittäin sujuva.

Vaikka kirja on tosiaan kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten, sen antama kuva Suomesta pätee edelleen. Guicheteau käsittelee tyypillisiä suomalaisiin ja suomalaisuuteen liitettyjä piirteitä kuten täsmällisyyttä, rehellisyyttä, alkoholinkäyttöä ja yhteyttä luontoon, mutta hän tekee sen älykkäästi ja ennen kaikkea hauskasti kritisoiden.

Tekstit kertovat yhtä paljon ranskalaisuudesta kuin suomalaisuudesta. Guicheteau siis analysoi sekä suomalaisuutta että ranskalaisuutta. Lukiessa nousee hymy huulille ja pari ahaa-elämystäkin kirja aiheutti: on hauska nähdä, miten täysin normaalina käytöksenä pitämäänsä asiaa joku toinen voi ihmetellä ja pitää suorastaan kummallisena.

Lukupiirissämme kirjasta pidettiin todella. Siitä löytyi lähes jokaiselle hyviä kohtia siteerattavaksi. Kirja herätti ilman muuta myös keskustelua Suomi-kuvasta ja ulkomaisten tuttavien kokemuksista sekä omista kokemuksistamme muilla mailla. Suosittelenkin tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea, "mitä muut meistä ajattelevat", mutta myös kenelle tahansa viihdyttävää luettavaa etsiville.

Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla

Vappulukemiseksi kantaaottava työläiskuvaus. Nyt ei ole kyse 1800-luvun lopun realismin ajan tekstistä, vaan Barbara Ehrenreichin vuonna 2001 kirjoittamasta Nickel and Dimed -kirjasta, joka on dokumentti nykypäivän työläisten elämästä.

Vähän alle kuusikymppinen Ehrenreich, filosofian tohtori ja kolumnisti, päätti kokeilla, pystyykö Amerikassa asumaan ja elämään tekemällä työtä minimipalkalla. Hän muutti pois kotoaan ja ilmoittautui työnhakijaksi erilaisiin matalapalkkatöihin. Työn saaminen ei ollut vaikeaa, sillä onhan "Babs" valkoihoinen ja puhuu äidinkielenään englantia.

Ravintola-, myynti-, siivous- ja hoitotyöstä ei ollut pulaa, mutta ongelman aiheutti asuminen. Monet Ehrenreichin työkavereista asuivat ahtaasti ja kalliisti. Yleinen tapa näytti (näyttää) olevan asua motelleissa, jotka tietysti veloittavat kovan hinnan. Kaksikaan työtä ei lopulta riittänyt turvallisen, ihmisarvoisen asumisen maksamiseen.

Oma lukunsa on työpaikkojen harjoittama valintapolitiikka. Vaikka työntekijöistä on pulaa, tarjokkaat joutuvat tekemään outoja psykologisia testejä ja antamaan virtsanäytteen huumetestiä varten. Ehrenreichin mukaan testien tarkoitus on alistaa jo alistuneet ihmiset, jotta he uskoisivat, etteivät he ansaitse yhtään parempaa kuin huonosti palkatun työn, jossa joku valvoo koko ajan. Itsensä epäonnistuneeksi tunteva ja alistettu ihminen ei nouse vastustamaan parempina pitämiään, varsinkin kun on taloudellisesti riippuvainen. Firmojen nöyryyttävien käytäntöjen ja väliportaan johtajien kyttäyksen jälkeen työntekijän ainoa tapa kapinoida on "antaa asiakkaalle enemmän kuin kuusi krutonkia salaattiin".

Luin kirjan lukupiirissämme, ja se sai aikaan laajan keskustelun. Puhuimme tietysti siitä, miten erilainen yhteiskunta U.S.A. on Suomeen verrattuna ja miten Suomen tilanne on sentään vielä melko hyvä, vaikka merkkejä amerikkalaistumisesta on näkyvissä.

Monet meistä olimme lukiessamme ihmetelleet, miten ihmiset tekivät esimerkiksi surkeasti palkattua siivoustyötä rikkaiden kodeissa eivätkä nähneet tilanteessa mitään erityistä tai korjattavaa. Osa kyllä toivoi voivansa itsekin joskus saavuttaa amerikkalaisen unelman, mutta osa oli jo menettänyt toivonsa eikä tosiaan uskonut pystyvänsä tai ansaitsevansa parempaa. Ehrenreicin kysellessä, eikö tilannetta voisi jotenkin muuttaa esim. joukkovoimalla, ei hän saanut juurikaan vastakaikua. Suomalaisen yhteiskunnan kasvatin, joka nauttii - ainakin toistaiseksi - ammattiliittojen työn tuloksesta palkka- ja työaika-asioissa, on todella vaikeaa ymmärtää, miten liittoon kuulumisesta on saatu tehtyä niin suuri peikko.

Lukupiiritapaamisessamme puhutti lisäksi eriarvoisuus ja samoin se, että näköalattomuus periytyy. Mietimme, missä määrin Suomessakin jää käyttämättä potentiaalia, koska lapsilta ja nuorilta puuttuu perheen tuki ja kannustus.

Tämä kirja oli silmiä avaava lukukokemus. Vaikka kirjan tapahtumapaikka on valtameren takana, se teki monet viime aikojen uutiset työttömyydestä ja tuloeroista aivan uudella tavalla todellisiksi. Suosittelen, muutoinkin kuin suomalaisen työn päivänä.

Tuukka Sandström: Taksipuhetta (2009)

Kiinnostaako sinua tietää, mitä ihmiset puhuvat taksissa? Tuukka Sandström paljastaa esikoisessaan, mitä taksinkuljettajat pääsevät, tai minun näkökulmastani joutuvat, kuulemaan töissä.

Sandströmin kirja oli lukupiirimme vuoden ensimmäinen, ja se valikoitui luettavaksi, koska kirjailija on erään jäsenemme entisiä oppilaita. Äikänopettajana ainakin minä olisin mielissäni, jos joku opiskelijoistani julkaisisi kirjan. Ainakin tietäisi, ettei ole onnistunut tappamaan lukemisen ja kirjoittamisen iloa. Sandström on vieläpä perustanut oman Idiootti-nimisen kustantamon.

Kirja koostuu sivun-parin mittaisista dialogeista. Ne on jaettu kuuteen lukuun, jotka on nimetty autonosien mukaan. Luvuilla on lisäksi niiden teemoja kuvaavat alaotsikot: ahneus, viha, turhamaisuus, rakkaus, hämärä ja totuus. Kirjaa on ilo lukea. Dialogi on napakkaa, ja painopiste on asiakkaissa, jolloin lähes joka juttuun saadaan clou. Sanavalmiin kuljettajan mietteitä olisi kyllä lukenut enemmänkin. Harvoin nauran ääneen kirjaa lukiessa, mutta Taksipuhe on paikoin sen verran uskomatonta, että väkisin naurattaa. Alun ja lopun lyhyet tunnelmapalat antavat viitteitä siitä, että Sandströmiltä voisi odottaa kenties muutakin kuin humoristista sanailua, mikä siis on hänellä ehdottomasti hallussa.

Asiakkaiden kirjo on suuri, mutta pääpaino on hulluissa ja humalaisissa. Kovin montaa asiallista kyytiä ei ole, mikä on aivan ymmärrettävää. Eihän vaikka kaltaiseni tavallinen äikänope, joka tarvitsee keskipäivällä kyydin työterveysasemalle, ole mitenkään huvittava tai erikoinen asiakas. Sen sijaan huoria etsivät perheenisät ja ”etsä tiedä, kuka mä oon” –blondit ovat ainakin huvittavia, toki paikoin surkuhupaisia.

Viha-jakso oli suosikkini, aiheestaan huolimatta. Sandström paljastaa yhden nykymaailman ongelman kertoessaan, miten vuorotellen eri kansallisuuksia edustavat kyydittävät selvittävät kuskille, mitä naapurikansaa kannattaa varoa, kun ”niillä on kaikilla puukot”. Kirjassa on jonkin verran muuta kuin suomea puhuvia asiakkaita, mutta kaikki erikieliset sitaatit oli käännetty kirjan loppuun, mistä lukija kiittää. Toinen, hauska jakso on turhamaisuus. Lukekaa itse, millainen asiakas on entinen taksikuski ja miten juttua syntyy vaikka viiksistä.

Lukiessa mietin, mitkähän tarinat ovat totta, ja kun lukupiirissämme kuulin kirjailijan tavanneelta jäseneltä, että kaikki, niin en tiennyt, mitä ajatella. Tarinoita on toki paikoin väritetty ja henkilöitä muutettu, mutta silti ei tahtoisi uskoa joitakin tapauksia eläviksi ihmisiksi. Piirissämme epäuskottavana pidettiin esim. taksin takapenkillä jahtimakkaraa syövää mummoa. Minä taas en haluaisi uskoa, että kaduilla kulkee tästä näytteestä päätellen melkoinen määrä huorien perässä kulkevia kännikaloja. Kaikki örvellykset samoissa kansissa saivat myös miettimään, millaista on, kun osa työtä on kuunnella niitä. Onkohan kirjailija taksityössään viihtynyt? Hän ainakin osaa esittää surkeatkin jutut humoristisesti.

En muuten ollut ainoa lukupiirissämme, joka kirjan luettuaan taksissa istuessaan oli miettinyt, mitähän tässä oikein sanoisi. Ymmärsin kirjasta, että henkilökohtaisuudet ärsyttävät erityisesti, mutta eipä tapanani ole kommentoida kenenkään ammatinvalintaa, ainakaan jos istun kyydissä ja tarkoitus on päästä perille. On aika uskomatonta, että asiakas rupeaa neuvomaan kuljettajaa tyyliin ”hanki, poika, ammatti”.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Sandström ei ehkä kerro tässä kotomaamme koko kuvaa, mutta mainion siivun nyky-Suomesta hän eteen tuo.

Aino Kontula: Herra rehtori (2009)

Muistan nauraneeni hyvin lukiessani Aino Kontulan Rexi on homo ja opettajat hullui -kirjaa. Siinä on kuvaus peruskoulun lukuvuodesta opettajan näkökulmasta. Muistan myös ajatelleeni taas kerran, että onneksi en ole työssä peruskoulussa. Tokikaan kirja ei ole dokumentti nykyajan koulusta, mutta osa jutuista on senkaltaisia, että olen kuullut vastaavia muualtakin. Kirja ei myöskään ole pelkästään hauska, vaan siinä on kohtia, jotka saattavat saada herkemmälle tipan silmäkulmaan.

Kontulan toinen eli Ei eläinkokeita - käyttäkää mopoja! oli sitten jo paljon surullisempi. Kirjan päähenkilön, seiskaluokkalaisen pojan elämä on muistaakseni melko kurjaa, vaikka kyllä hän tuo esiin myös huvittavia kohtauksia koulumaailmasta.

Tämä Kontulan uusin kertoo sekin koulusta, tällä kertaa rehtorin näkökulmasta. Näistä kolmesta tässä on vähiten huumoria, vaikka päähenkilö herra rehtori Antti Allan Mikael Tuominen on aivan normaalin huumorintajuinen ja epätavallisen suorapuheinen. Lähinnä hänen suorapuheisuutensa aiheuttaa hankaluuksia eikä humoristisia kohtauksia.

Minäkertoja rehtori Tuominen on aloittanut koulu-uransa kansakoulusta. Hän käy läpi elämänsä koulut armeijaa ja Kansan Raamattuseuran nimissä tehtyä saarnatyötä myöten. Hänen tiensä opettajaksi käy Rauman seminaarin kautta.

Kirjan loppusanoista käy ilmi (tosin lukiessa jo aavistaa, että herra rehtori on todellinen henkilö), että kirja perustuu Aino Kontulan viidentoista vuoden kokemuksiin samassa koulussa Antti Tuomisen kanssa. Ehkä juuri se, että kirjan rehtorilla on elävä esikuva, tekee kirjasta jotenkin vaisun. Tosin on selvä, että peruskoulun arjesta saa mehevämpää kuvausta.