Tsaarin kakarat ja Luulosairas

Vietin tänään todellisen teatteripäivän. Olin päivällä Kotkan kaupunginteatterissa katsomassa Tsaarin kakarat -näytelmän viimeistä esitystä ja illalla Luulosairasta. Välissä ehti onneksi käydä syömässä, sillä pelkällä teatterin kahvilan tarjoilulla ei olisi pärjännyt. Kulttuuriannos oli kyllä tuhti.

Emilia Pöyhönen: Tsaarin kakarat

Tsaarin kakarat on Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä identiteetistä. Miljöönä on pääasiassa Kotka, mutta tapahtumia on sijoitettu myös Talvipalatsiin ja keisarilliseen alukseen. Näytelmän aika on vuorotellen epämääräisen nykyaikaa ja vuorotellen 1800—1900-lukujen vaihdetta. Tsaarin kakaroiden keskeinen hahmo on kertoja. Hän kertoo kohtauksien numerot ja nimet ja ohjaa myös muiden henkilöiden tekemisiä. Kertojan ansiosta ajassa hyppelevä tarina pysyy kasassa ja katsoja kärryillä.

Nykyajan kaupunkiin on tulossa venäläinen turistidelegaatio, jolle halutaan näyttää tsaariperheen kesämaja. Majaa siivoamaan pannaan  suomalais-venäläiset Niko ja Anna. He edustavat erilaista suhtautumista venäläisiin. Näytelmän pohjana on paikallisten asukkaiden haastatteluja, eivätkä siinä esitetyt mielipiteet ja ajatukset olleet minulle uusia. Kelpo nauruja toki jostain repliikeistä irtosi, erityisesti muualta tullut pormestari on tulevaisuuskuvineen ja "kaupunkimme nuoriso" -puheineen vähintään hymyilyttävän parodinen hahmo.

Toinen aikataso on siis 1800—1900-lukujen vaihde, jolloin majalla vieraili tsaariperhe. Pidin erityisesti näistä historiaa peilaavista kohtauksista. Osa repliikeistä on ilmeisesti aidoista dokumenteista, mikä toi näytelmään vakuuttavuutta, vaikka historialliseen tarkkuuteen ei tässä tietenkään pyritty. Tsaariperheen jäsenet esimerkiksi ennakoivat repliikeissään omia tulevia vaiheitaan. Kaikki henkilöt ajasta ja paikasta riippumatta kommunikoivat keskenään, ja myös tarinan kertoja osallistuu keskusteluihin.

Näytelmän päähahmot ovat Niko ja Nikolai II. Molemmilla on elämässään identiteettiin liittyvä ongelma. Niko ei tahdo hyväksyä venäläisiä juuriaan, eikä Nikolai asemaansa kruununperijänä. Äidinkielen opettaja on ilman muuta tyytyväinen, että molempien miesten kertomuksissa ja heidän kehityksessään korostettiin äidinkielen merkitystä.



Molière: Luulosairas

Päivän näytelmä oli -  historiaosuuksista huolimatta - aiheeltaan ja toteukseltaan nykyaikainen. Illan näytelmä oli taas todellinen kirjallisuushistorian komediaklassikko. Aina mennessäni katsomaan klassikkonäytelmää minua hieman arveluttaa, sillä toteutuksesta ei koskaan tiedä. Ajanmukainen lavastus ja puvustus on varma vaihtoehto, mutta saattaa olla tylsä. Näytelmän siirto nykyaikaan tai johonkin toiseen aikaan taas voi mennä överiksi.

Tämän illan toteutus oli minusta hauska sekamelska. Koska 1600-luvulla kirjoitetussa näytelmässä on piirteitä, joita ei ainakaan länsimaiseen 2000-luvun maailmaan oikein saa siirrettyä, ovat tarinan paikka ja aika ihan sopivasti jotain Ranskan hoviaikaa.  Puvustus ja lavastus sen sijaan ovat nimenomaan sekamelskaa. Pidin molemmista. Näyttämöllä oli yllin kyllin katseltavaa, ja vaikkapa lukuisten mikroaaltouunien bongailu oli suorastaan hauskaa. Puvuissa ja kampauksissa oli viitteitä sekä hovipukuihin ja -kampauksiin että myöhempiin asusteisiin. Ihmettelin parinkin opiskelijan kanssa Arganin uuden vaimon korkokenkiä ja sulhasehdokas Cléanten hiuksia.

Olin katsomassa Luulosairasta siis opiskelijaryhmän kanssa. Moni tuntui tykkäävän. Näytelmässä viehättivät mainitun lavastuksen lisäksi vauhti ja "hulluus". Toteuksessa olikin farssimaista vauhtia.  Tosin näyttelijät puhuvat aika nopeasti, joten suomen kielen opiskelijoiden olisi ehkä kannattanut lukea näytelmän juoni ennen iltaa.

Oli mielenkiintoista nähdä melkein sama ensemble kahdessa täysin erilaisessa näytelmässä. Kun Tsaarin kakaroissa käsiteltiin vakavia aiheita ja suruakin, pääsivät näyttelijät Luulosairaassa irrottelemaan kunnolla. Nuoret Emilia Kokko ja Teemu Koskinen esittivät päivällä sisaruksia ja illalla rakastavaisia. Luulosairaan höpsön Angeliquen roolissa Kokon elekieli oli minusta mainiota. Samoin Jarkko Sarjanen huvitti Luulosairaan lipevän notaarin roolissa.

Anne Niilolaa en ollut aiemmin Kotkassa nähnyt. Keisarinna Maria Fedorovnan roolissa oli sekä rauhallisuutta että vahvoja ilmeitä, mutta palvelijatar Toinetten roolissa hän pääsi ilmehtimisen lisäksi todella elehtimään ja käyttämään koko kroppaansa. Katsomossa oli minun lisäksi ainakin pari muuta naista, jotka ihailimme hänen käsivarsilihaksiaan. (Kuulin muuten Toinette-nimen vähän väliä väärin Toilette-nimeksi...) Vanhoista tutuista tietenkin Esa Suvilehto ja Antti Leskinen ihastuttivat. Kokemuksen ja karisman huomaavat nekin, joilla on vasta vähän kokemusta kotkalaisesta - tai ylipäätään suomalaisesta - teatterista.

Tsaarin kakaroita ei enää pääse katsomaan, mutta Luulosairaasta on vielä esityksiä jäljellä. Ilman muuta suosittelen.

Kira Poutanen: Katso minua!

Joskus on hyvä, että ei muista, mitä on ajatellut jostakin kirjasta tai kirjailijasta. Lainasin tämän Kira Poutasen kirjan, enkä ollenkaan muistanut, että olin moittinut hänen kirjaansa Kesähömppää-nimisessä postauksessa.

Tämänkin kirjan kannet herättivät vähän epäilyksiä. Hopeanhohtoinen kynttiläkruunu olisi ollut ehdottoman luotaantyöntävä ilman siitä putoavia sirpaleita.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Leo. Hän on näyttelijä, joka haluaa tähdeksi. Tähteyden saavuttamiseksi hän tekee mitä vain. Hänen uransa alku pikkuteatterissa on vielä taiteellisesti haastava, mutta maineen kasvaessa työtehtävät muuttuvat viihteellisemmiksi. Leon dilemma on haluta mainetta, mutta samalla myös sisältöä. Lopulta hän tekee valintansa, vaikka sanookin, että olisi halunnut päättää tarinansa maaseudun rauhaan, johon hän pakenee menneisyyttä ja mediaa.

Kirja antaa teatterimaailmasta hurjan kuvan. Leo sentään jonkin verran kyseenalaistaa valintojaan, mutta Johanna, hänen partnerinsa tähtitaivaalle kipuamisessa, tuntuu elävän täysin viihdemaailman ehdoilla, vaikka ei hänenkään elämänsä lopulta niin onnellista ole.
Kira Poutanen kertoo Ylioppilaslehden haastattelussa, että kirjan kuvaama maailma on todellinen. Poutanen asuu Pariisissa ja työskentelee siellä näyttelijänä. Nykyistä julkisuushakuista maailmaa kun ajattelee, niin kyllähän kirjan kuvaamat tapahtumat voi uskoa mahdollisiksi.

Kirja ei siis ole viihdehömppää eikä kovin kevyttä lukemista. Poutasen kieli on upean kuvailevaa. Usein kuvaukseen on liitetty näköhavainnon lisäksi liike ja tuoksu - Pariisin metron ollessa kyseessä lähinnä haju.

Tätä kirjaa tekisi mieli tätimäisesti suositella niille nuorille, jotka haaveilevat viihdemaailmasta ja kuvittelevat julkisuuden tuovan maineen lisäksi onnea. Vaikka teatteri- ja elokuvamaailma on aivan omansa, niin kyllä tätä voi mielestäni lukea ajankuvana, erityisesti juuri viihdeteollisuuden kannalta. Ihmisluonteen eri puolet - toiveikkuus, kunnianhimo, kosto, ailahtelevaisuus, petturuus ja miellyttämisen halu - tulevat kyllä kaikki esille tässä teoksessa.
 

Maria Lang: Murhanäytelmä (1986)

Tämä on vain vannoutuneille dekkareiden ystäville. Alkuperäinen nimi Dödligt drama på Dramaten kertoo suomennosta paremmin, mistä on kyse. Kirjassa miljöönä on nimittäin Tukholman Dramaten-teatteri ja henkilöinä sekä todellisia että keksittyjä hahmoja.

En ole montaakaan Maria Langia lukenut, eikä tämä kirja kannusta enempää Langin pariin. Vaikka olenkin perinteisen arvoitusdekkarin ystävä, niin jotain vauhtia saa jutussa sentään olla. Tässä keskitytään liikaa teatteriin ja sen historiaan, ja poliisin työ jää vähälle. Oletus myös on, että lukija jo tuntee vakiohahmot. Lisäksi henkilöiden käytös on paikoin epäuskottavaa, ja ainakin minulta meni loppuratkaisu jotenkin ohi.

Jos siis haluat lukea Maria Langia, onhan hän klassikko, niin suosittelen valitsemaan jotain hänen varhaisimpia kirjojaan (1950-luvulta!).

Roald Dahl ei petä

Matka siskon luokse kestää vajaan kolme tuntia. Kun takapenkille oli tulossa kaksi alakoululaista veljenpoikaa, piti miettiä, miten saisi matkan parhaiten sujumaan. Tiedossa oli myös kaksi päivää, joiden ajaksi olisi hyvä keksiä jotain muutakin tekemistä kuin Pokemon-kortteja ja tietsikkapelejä.

Olemme aikaisemminkin kuunnelleet automatkoilla äänikirjoja, joten ajattelin, että eiköhän jokin lapsille sopiva kuunneltava helpottaisi ajomatkaa. Ajattelin lähinnä itseäni, koska en oikein jaksa kuunnella eri tietokonepelisankarien ja -pahisten vertailua - ainakaan paria tuntia.

Matkaan lähti Roald Dahlin Iso kiltti jätti. (Viralliset Roald Dahl-sivut) Olen lukenut lähes kaikki Dahlin suomennetut kirjat, mutta osa lastenkirjoista on jäänyt väliin. Siksi tämä Dahlin äänikirja kiinnosti minuakin. Heti alussa tiesin tehneeni hyvän valinnan. Tarina tempaisi heti mukaansa.

Päähenkilönä on Sohvi-tyttö, joka näkee yöllä "hirviöhetkellä" ison laihan jättiläisen puhaltamassa trumpetinnäköisellä esineellä ikkunasta sisään. Tarina päättyy suureen jättiläisten piiritysoperaatioon. Juttu on jännittävä ja samaan aikaan humoristinen. Erityisesti jättiläisen käyttämät sanat kuten pop-limo ja puksutuhnu saivat aikaan naurunhyrskettä takapenkillä. Kirjan suomentaja Tuomas Nevanlinna on tehnyt hyvää työtä väännellessään sanoja ja sanontoja jättiläisen suuhun. Lukija Martti Mäkelä on myös hyvä, hän eläytyy sopivasti eri hahmoihin niin, että kuulija pysyy hyvin kärryillä tapahtumista.

Viikonlopun toinen Dahl-menestys oli Jyväskylän kaupunginteatterin Kuka pelkää noitia -näytelmä. Siskon hankittua liput oli perheen nuoriso hieman kritisoinut sitä, että pitää lähteä "jonnekin teatteriin", mutta näytelmän päätyttyä ei kukaan valittanut. Jo ensimmäisen näytöksen alussa soinut jännittävä musiikki sai koko porukan hiljaiseksi.

Lauantai-iltapäivä oli näytöksen kannalta hieman huono, sillä yleisöä oli vain noin puoli salillista. Esitys oli kuitenkin mielestämme hyvä. Noitien kaljut pääkallot olivat jännittävin elementti ja hiiriä pyydystävät kokit hauskin. Tädin mielestä kokit olisivat voineet jättää sylkemättä kastikkeeseen, mutta lapsista sekin oli hauskaa.

Molemmissa teksteissä, sekä IKJ:ssä että noidissa on vanhojen Grimmin satujen kaltaisia piirteitä. Roald Dahl käsittelee vaikeitakin asioita huumorin avulla. Molemmissa tarinoissa mainittiin kiertelemättä kuolema, eikä esimerkiksi näytelmän lopussa ollut perinteistä "onnellista" loppua. Paluumatkalla autossa puhuttiinkin siitä, millaisen elokuvan Disney olisi tarinasta tehnyt. "Disney-filmissä olisi varmaan kaikki muodonmuutokset paremmin tehty, mutta se olisi sokerisempi, eikä siksi niin hyvä."

Seuraavaksi Iso kiltti jätti lähtee kierrokselle suvun muihin lapsiperheisiin. Tosin aivan pienille Dahlia en suosittele. Kouluikäisille ja sitä vanhemmille sen sijaan suosittelen ehdottomasti Dahlin kirjoja. Sekä lasten että aikuisten kirjat ovat mukaansatempaavia ja hauskoja.

Jesus Christ Superstar Haminan Bastionissa 31.8.2008

Jeesus Kristus Supertähti on eräs suosikkimusikaaleistani - tai rock-oopperaksi sitä mainoksissa kutsuttiin. Minulla taitaa olla jossain vielä vinyylilevykin tallessa. Ian Gillan on siinä Jeesuksena.

Näin mainoksen ajaessani töihin ilmoittautumisiltaan ja ajattelin heti, että kysyisin Jaana-kollegaa katsomaan show'ta. Kun ilmoittautumassa kävi vielä tuleva opiskelijani, joka on mukana esityksessä, oli asia sillä selvä.

Olimme viimeisessä näytöksessä. Yleisöä olisi voinut olla enemmänkin. Ostimme portilta korvatulpat siltä varalta, että musiikki kävisi korville, mutta niin ei käynyt. Kovaa toki soitettiin, mutta juuri sopivalla intensiteetillä. En ostanut käsiohjelmaa, joten en tiedä esiintyjien nimiä. Lauran toki tunnistimme joukosta.

Pidin esityksestä. Musiikki on hyvää, ja laulajat onnistuivat minusta hyvin. Lavalla oli iso joukko porukkaa. Väkijoukkoa esittänyt kuoro ja tanssiryhmä toivat hyvin esiin vaihtuvat tunnelmat: Alussa Jeesuksen ympärillä pyöri innostunutta väkeä, joka oli valmis puolustamaan häntä, sitten kelpasi vain apu ja lopuksi väkijoukko pilkkasi entistä sankariaan.

Lava oli suuri. Oikeastaan viistoja lavoja oli kaksi, niiden keskellä oli bändi. Lavoja olisi voinut käyttää paremminkin hyväksi. Istuimme melko korkealla, joten osaa lavojen edessä olevalla tasamaalla tapahtunutta joutui kurkottelemaan. Suuri osa lauluista esitettiin bändin edessä, keskellä lavaa, eikä siis viistoa rakennelmaa paljon käytetty. Kun käytettiin, sai esitys heti eloa.

Pidin kuitenkin toteutuksesta. Saatanan rooli oli ainakin minulle uusi, mutta mielestäni se toimi. Ruoskintakohtaus verisine käsineen oli myös hyvä. Olin myös täysin unohtanut Herodeksen laulun, joten nyrkkeilijäsankari-Herodes saippuakuplineen oli melkoinen yllätys.

Muista nähneeni Supertähden Kotkan kaupunginteatterissa joskus 1970-luvulla (?), ja silloin lavastus ja puvustus oli perinteinen kaapuineen ja huiveineen. Bastionissa puvustus oli hippityyliä ja Pilateksen joukkojen jonkinlaista natsipoliisityyliä. Ihan okei, mutta osasta varusteita ei tiennyt, oliko komiikka tarkoituksellista vai tahatonta.

Kaiken kaikkiaan ilta oli mukava. Kylmyys ei juuri vaivannut shaalien ja väliajalla nautitun salmiakkikossun ansiosta. Yleensä ilta ennen ensimmäistä koulupäivää menee hermoillessa, mutta Lloyd Webberin musiikki vei ajatukset muualle kuin työhön. Tästä voisi tulla jokasyksyinen perinne, jos vain sopivia esityksiä löytyy.