Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, Virpi Hämeen-Anttila: Railo & Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Minulle lukeminen on paitsi elämysten etsintää myös pään sisällä alituiseen nalkuttavan "sekin homma on tekemättä ja nekin esseet lukematta" -äänen hiljentämistä. Jälkimmäiseen tarkoitukseen sopivat hyvin ns. lukuromaanit.

Nämä kirjat edustavat juuri lukuromaania, mikä on ihan pätevä kirjallisuuden laji ja paikallaan erityisesti loma-aikoina.

Katherine Pancolin romaanilta odotin tosin vähän enemmän, vaikka värikäs kansi ja ylitsevuotavat kehut takakannessa kyllä jo antoivat ymmärtää, että viihdettä on tulossa. Jälkeen päin minua erityisesti ihmetytti takakannen El Cultural -lehdestä lainattu mainosteksti, jossa kehutaan, että "Pancol käyttää erilaista kieltä jokaisen henkilön kohdalla ja samalla kokoaa yhteen valtavan määrän kohtauksia ja dialogeja, jotka saavat lukijan kuolemaan nauruun".  Eikö hyvä kirjailija ilman muuta kirjoita eri henkilöille oman äänensä? En sitä paitsi löytänyt kovin erikoista tyylin vaihtelua kirjan keskiluokkaisten henkilöiden puheessa enkä usko, etteikö kirjan suomentanut Marja Luoma olisi osannut suomentaa eri tyylejä. Pikaisen googlettamisen perusteella hän on nimittäin suomentanut sarjakuviakin, joissa puhe sattuu olemaan erityisessä asemassa.

Luin tämän joululomalla, joten en kovin paljon enää muista. Se, että luin kirjan loppuun, tarkoittaa kuitenkin, että Pancol sai minut kiinnostumaan henkilöiden kohtalosta. Tarina onkin dekkarimaisen koukuttava: On kaksi sisarusta, joista toisen mies lähtee Afrikkaan kasvattamaan krokotiilejä ja toinen viettää seurapiirirouvan tylsää elämää. Yksin tyttärineen jätetty sisar kirjoittaa romaanin, jonka hänen siskonsa ottaa nimiinsä. Sitten jännitetään, miten käy krokotiilien kanssa ja milloin totuus kirjan oikeasta kirjoittajasta paljastuu. Lisäksi kirjassa (697 sivua) on lukuisia sivuhenkilöitä ja monia sivujuonia.

Pidin ja en pitänyt tästä kirjasta. Loppuratkaisussa oli deus ex machina -tuntua, ja osa sivujuonista oli makuuni epäuskottavia ja turhan vakavia. Hauskin sivujuonista sen sijaan piti mielenkiinnon yllä loppuun asti. Päähenkilösisarusten äiti oli nainut rikkaan miehen, jota hän kuitenkin halveksi moukkana. Mies on kirjan riemukkain hahmo, ja hänen tempoiluistaan äreän vaimon ja suloisen rakastajattaren välissä lukee mieluusti.

Virpi Hämeen-Anttilan Railossa on päähenkilöinä kaksi veljestä, joiden nimet ovat Tepa ja Tuukka. Tepa-nimi hämäsi minua aluksi, sillä olen tuntenut vain Tepa-nimisiä naisia. Tämän Tepan oikea nimi on Teppo, ja hänellä on vaimo Inka ja lapsi Kukka. Juonen keskiössä on veljesten välirikko, jonka syy on uskottava perintöriitoineen. Riidoista huolimatta Tepa muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan perustamaan perityille maille hotelliyritystä. Naapurissa asuvat Tuukka ja sisar Taina, joiden kanssa Tepan vaimo miehensä estelyistä huolimatta ystävystyy.

Takakansi lupaa mukaansatempaavaa tekstiä eikä petä. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti, Karjalan murre tuntuu sen verran aidolta, että alkaa jossain kohtaa jo ärsyttää, eikä tässä romaanissa ole paria saksankielistä runositaattia lukuunottamatta hänen aiemmista romaaneistaan tuttuja monia kirjallisuusviittauksia. Pancolin romaanin lailla tämän loppu on hieman taivaasta tupsahtava, mutta toisaalta äkkirysäys onnellisesti tulevaisuutta suunnittelevine pareineen sopii tähän lajiin.

Railo sopi hyvin vaimentamaan hiihtolomaviikon aluksi päässä pyörivät ajatukset, joten vastaavaan viihtymiskäyttöön voin kirjaa hyvin suositella.

Leila Tuuren Aleksandra ja Mikael on jatkoa Piiritanssi-kirjalle. Otin tämän, vaikka muistin, etten ollut ensimmäisestä osasta niin pitänytkään. Nyt tarvitsin jotain kevyttä ja helppoa pitämään minut hereillä maanantain vastaisen yön Oscar-gaalan odotteluaika. Kirja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin hyvä. 1800-luvun jälkipuolen elämä Porissa herää tässä eloon ja henkilöt ovat myös eläviä ja kiinnostavia. Piiritanssin päähenkilöt Aleksandra ja Mikael elävät kolmen lapsensa kanssa varakkaan laivanvarustaja- ja kauppiasperheen elämää. Sivuhenkilöitä on paljon, sillä mukana on perheen palveluskuntaa ja ystäviä ja tuttuja kaupungin seurapiireistä. Kirjan tapahtumat etenevät kronologisesti vuodesta 1852 vuoteen 1872, jolloin aikaan mahtuu nälkävuosia, mikä tuo tarinaan särmää.

Vaikka olen itä-Suomesta kotoisin, ei tämän kirjan länsimurre ärsyttänyt ollenkaan. Murteen käyttö tuo eloa henkilöihin, jotka edustavat erilaisia aikansa kohtaloita. Historiallisissa romaaneissa aina jaksaa ihmetyttää menneiden aikojen käsitys naisista. Myös köyhien kohtalo on hurja. Vaikka nykyään tässä maassa on paljon ihmisiä, joilla on vaikeaa, niin onneksi ei sentään kenenkään tarvitse lähteä maantielle   kerjuusauvan kanssa.

Tämän luettuani nappaan seuraavan osan varmasti mukaani, kunhan se joskus ilmestyy. Mitään ei kirjassa luvata, mutta sellainen tunne minulle jäi, ettei Aleksandra Grönfors ihan vielä jää kammariinsa kuolemaa odottelemaan.

Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa

Pitäisi jo oppia, että jos kirjan mainosteksteissä luvataan ratkiriemukkuutta, niin todennäköisesti kritiikin kirjoittajan ja minun huumorintaju ei osu yksiin. Nappasin tämän kuitenkin mukaani uutuushyllystä tutun nimen ja "Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi" -lauseen takia.

Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjat ovat minulle tärkeitä siksi, että ne ovat Harry Pottereiden jälkeen seuraava kirjasarja, josta saatoin jutella sukulaislasten kanssa. Kirjoissa on sitä paitsi mukavaa seikkailuhenkeä. Colferin yritys jatkaa Linnunrata-trilogiaa ei sekään ollut ihan toivoton, joten uskaltauduin aloittamaan hiihtoloman tällä teoksella.

Kannen kuvan kraka kaulassa hymyilevät ammuskelijat eivät aivan vastaa sisältöä, sillä vaikka mainoslauseissa ja takakansitekstissäkin luvataan kevyttä seikkailua, on minusta tässä ihan riittävän tumma pohjavire. Kirjan päähenkilö Dan McEvoy on nimittäin rauhanturvaajaveteraani, joka saa aika ajoin muistumia menneistä tapahtumista Libanonista, eikä se ole minusta ihan niin posketonta kuin takakansi antaa ymmärtää.

Toki kirjassa on tarpeeksi rentoa ja hymyilyttävääkin ainesta. Roistot ovat osin julmia ammattilaisia, mutta osin täysin toheloita. Danin kadonnut lääkäriystävä Zeb, joka muuten kulkee suuren osan kirjan kestosta Danin päässä laukoen kommenttejaan, on epäonnistuvine kauneusleikkauksineen ihan huvittava.

Kirja sijoittuu New Jerseyssä sijaitsevaan pikkukaupunkiin ja ei-niin-hohdokkaaseen kasinoon, jossa Dan on portsarina. Mukana on rikollisia, kasinoemäntiä, Danin yläkerrassa asuva mieleltään järkkynyt nainen ja Irlannista takaumien kautta Danin kanssa keskusteleva tohtori Moriarty. Ilman Moriartyn kaltaisia viittauksia kirjallisuuteen ja viihteeseen tämä kirja olisi ollut tylsempi.

Tästä kirjasta tulivat hieman mieleen Nykäsen Raid-kirjat. Kirjoissa on samaa melko ylivoimainen sankari,  humoristiset sivuhenkilöt ja tarina, jossa liikutaan lähinnä lain ulkopuolella. En kuitenkaan varauksetta suosittele tätä Raidin ystäville, mutta paremman puutteessa uskoisin tämänkin menevän.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Ehrström & Calonius -sarja

Nämä kirjat olivat kesän eräs parhaita lukukokemuksia, vaikka olenkin lukenut nämä aiemmin. Tällä kertaa kirjapino tarttui kirjastosta miehelle, joka ei tuntunut löytävän uutta dekkariluettavaa. Sanoin kirjoja nyt riittävän useallekin sadepäivälle.

Kirjailijakaksikko Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat luoneet mainion kuusiosaisen sarjan, jonka tapahtumapaikka ja -aika ovat minusta kirjojen paras anti. Kirjat sijoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle Helsinkiin ja sen ympäristöön sekä vähän muuallekin Suomeen. Kaupungin eri osien ja niissä asuvien ihmisten kuvaus on nykylukijalle hyppäys toiseen maailmaan - ei niin kauan sitten.

On mielenkiintoista ja paikoin huvittavaakin lukea ajasta ilman autoja ja nykyajan mukavuuksia. Se kiehtoo, vaikka en tuossa maailmassa haluaisi elää, en ainakaan köyhänä ja kipeänä. Sen verran karmaisevia ovat kirjassa kuvatut Punavuoren hökkelit tai Keski-Suomen torpat nälänhätäaikaan. Kirjan sanasto välittää ajankuvaa, samoin ihmisten puhetapa. Joitakin sanoja oli pakko tarkistaa: Kun suuruksella syödään liikkiötä, niin sehän tarkoittaa, että aamuun sijoittuvalla ruokahetkellä vedellään sianlihaa.

Kirjoissa on dekkariperinteen mukaisesti pääosassa parivaljakko, joka ratkoo rikoksia. Kumpikaan ei ole poliisi, vaan Johannes Calonius on köyhä lakitieteen opiskelija ja opettajatar Matilda Ehrström hänen vakavarainen serkkunsa. Jutut lähtevät liikkeelle siitä, että Johannes on - usein juovuspäissään - joutunut väärään paikkaa. Matildan tehtävänä on pelastaa ensin serkkupoikansa poliisiputkasta ja sitten yhdessä Johanneksen kanssa löytää oikea syyllinen.

Vaikka kirjojen juonet ovat ennalta-arvattavia, tekee historiaan sijoittaminen niistä mielenkiintoisia. Pidän myös siitä, että pääparin toinen osapuoli on nainen. Totta kai "rakas Matilda-serkku" joutuu enimmäkseen istumaan kotona ja rouvien salongeissa Johanneksen toimiessa aktiivisemmin ympäri kaupunkia. Kuitenkin Matildan päättelykyky on monesti lopullisen ratkaisun avain. Tärkeä on myös Matildan hyvä suhde naapuriinsa poliisimestari Fabian Olanderiin.

Molemmat kirjoittajat ovat viihdekirjallisuuden taitajia, mikä näkyy tekstissä. Selkeä dekkariperinteitä noudatteleva juoni, monet sivuhenkilöt ja epäillyt ja lopuksi ratkeava rikos toimivat täysin. Sen, mitä henkilökuvauksen syvyydessä ehkä menettää, saa miljöökuvauksessa takaisin. Kirjojen rakenne on hyvin oivallettu: tarinan kertoo aina vuorotellen Matilda tai Johannes. Näin eri henkilöiden maailma ja ajatustapa havainnollistuvat. Lopullisen sanan saa usein Fabian Olander, Helsingin poliisimestari.

Seuraavassa on lyhyet luonnehdinnat kustakin kirjasta. Kerron vain lyhyesti kirjan aiheen, en loppuratkaisua. En siis spoilaa, vaan annan kiinnostuneiden lukea tarinat itse. Suosittelen näitä ehdottomasti perinteisten dekkareiden ystäville ja vaikka Kaari Utriota lukeneille. Näistä kirjoista saa vähän erilaisen näkökulman 1800-luvun elämään.

Punavuoren keisarinna Punavuoren keisarinna on pahamaineinen rikollinen, joka käyttää hyödykseen vasta avattua rautatieyhteyttä Helsingistä Hämeenlinnaan. Johannes kiertää bordelleja ja Pitkänsillan takaisia hökkeleitä, kun Matilda seurustelee Kaivohuoneella. Kyse on paitsi murhasta, myös Suomen Pankin maineesta rahauudistuksen läpiviejänä.

Jumalan ruoska Eletään vuotta 1868, jolloin maassa on nälänhätä. Johannes ja Matilda matkustavat Keski-Suomeen auttamaan Johanneksen siskoa, Pirttisalmen kappalaisen rouvaa. Kappalainen on kadonnut, ja hänen epäillään vieneen mennessään hätäapuviljat. Henkilöitä on sen verran paljon, että osan kuvaus on varsin tyypittelevää, mutta pääosassa ainakin minulle tässä kirjassa on nälkävuosi ja siitä selviytyminen. Kirjan alkuun pantu henkilölista auttaa onneksi sivuhenkilöiden hahmottamisessa.

Ruumisvaunut Bulevardilla Nyt käy Johanneksen matka Helsingistä Stenforsin ruukkiin. Vuosi on 1869, ja Helsingin Seurahuoneella tehdään puukauppoja - ja yksi ruumis. Uutena henkilönä ilmestyy mainio Theodor Qvist, joka apulaispoliisimestarina harjoittaa nykyaikaista poliisitutkintaa, esimerkiksi mittaa epäiltyjen ruumiinrakenteen.

Murha Monrepoossa 1871 Viipuri oli osa Suomea. Viipuriin matkustaa paitsi Matilda ja Johannes, myös professori Morettin oopperaseurue. Laivamatkalla seurueen yksi jäsenistä ja kassa katoavat. Monrepoon kartanossa järjestetään konsertti matkakassan kartuttamiseksi, joten porukkaa tässä kirjassa jälleen riittää. Tapausta alkaa selvittää paikallinen poliisimestari, mutta tarvitaan toinenkin hirmuteko, ennen kuin juttu selviää.

Kuolema ylioppilastalolla Nyt herää Johannes pahasta paikasta: hänen vierellään makaa kuollut dosentti. Suomalaisuusjuhla saa karmean lopun, ja Johannes on jälleen epäiltynä. Rikosjuttu on monipolvinen, mutta minua huvittaa tässä kirjassa erityisesti akateemisen maailman kuvaus. Yhtenä sivuhenkilönä esitellään Emma Irene Åström, joka suorittaa yksityisesti ylioppilastutkintoa. Kunnon historiallisen kirjan perinteitä noudattaen neiti Emma on todellinen historian henkilö, Suomen ensimmäine nainen ylioppilaana ja maisterina.

Stenvallin tapaus Edellinen kirja päättyy suru-uutiseen: "Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa." Tämä sarjan viimeinen kirja alkaa hautajaismatkalla. Matilda osallistuu hautajaisiin ystäviensä Kaarlo ja Emilie Bergbomin puolesta. Bergbomit ovat suomalaisen teatterin perustajia ja todellisia historian henkilöitä, kuten tietenkin kirjan nimihenkilö Aleksis Stenvall eli Aleksis Kivi, joka oli ehkä kirjoittanut tunnetun tuotantonsa lisäksi monelle kiusallisen paljastuskirjoituksen. Eräs kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista on teatteri, ja Stenvallin käsikirjoitusta etsiessä tulevat tutuiksi myös Katajanokan hökkelit ja Tuusulan talot.

Luin kirjat tänä kesänä siis uudestaan, lähes putkeen. Koska joka kirjassa käsitellään jotain uutta paikkaa tai tilannetta kuten junamatkailu, yliopisto tai teatteri, niin ainakaan minulle ei tullut lukemisen varrella tunnetta, että kirjat toistaisivat itseään. Koska vuodet vierivät, myös henkilöt vanhenevat ja kehittyvätkin. Toivoisin kovin, että Manninen ja Raivio joko jatkaisivat sarjaa tai kehittäisivät uuden sankarin tai sankarittaren.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Miten hoitaa hommansa mies, joka jää yksin vastasyntyneen kanssa? Ihan niin kuin nainenkin, paitsi että ei imetä.

Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanin ansiosta oivaltaa sen, että nainen tai mies ovat samassa tilanteessa vauvan kanssa. Molempien pitää oppia tuntemaan lapsi ja opetella hoitorutiinit.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Antti Pasanen on toimittaja ja tuore isä. Hänen vaimonsa lähtee synnytyssairaalan pihalta muutamaksi päiväksi jonnekin pois ja jättää miehen vastasyntyneen pojan kanssa. Vaimo palaa hetkeksi kotiin, mutta sairastuu masennukseen ja lähtee sitten lopullisesti. Näin kerrottuna tarina ei kuulosta yhtään hauskalta, mutta kirja on hauskaa luettavaa.

Vauvan kanssa kulkeva Antti herättää huomiota, minne meneekin, mutta vääjäämättä sopeutuu leikkipuistoäitien joukkoon. Leikkipuiston äitiporukka on mainio: he eivät tunne toisiaan kuin nimeltä ja puhuvat vain lapsista ja satunnaisesti miehistä. Kirjan huumori syntyy paljolti siitä, että sen antama kuva äideistä vastaa liioitellen stereotypiaa. Huvittavia ovat myös Antin vauvanhoitoon liittyvät pohdinnat ja jotkin ratkaisut.

Kirjan vauva, Paavo-poika on lapsettomankin silmiin helppo lapsi. Toki muutamassa kohdassa menevät Antinkin hermot. Antista kasvaa tarinan edetessä kelpo isä, mutta hänellä onkin hyvä roolimalli. Oma tarinansa on nimittäin Antin isällä, joka omaishoitajana hoitaa aikuista kehitysvammaista poikaa eli Antin veljeä. Nämä kaksi isää muodostavat suorastaan ideaalikuvan miehestä, joka tekee, mitä pitää.

Otin kirjan luettavakseni, koska halusin nähdä, miten Hietamies käsittelee miestä tässä tilanteessa. Miehen valinta päähenkilöksi mahdollistaa komiikan ja muuttaa näkökulmaa aiheeseen sen verran, että lapsetonkin pystyy nauramaan. Pystyin jopa samastumaan joihinkin tilanteisiin, joissa Antin pärjäämistä epäiltiin, ja minusta oli mukava, että kirjassa kyseenalaistettiin - joskin lievästi ja epäsuoraan - naisen synnyinen kyky alkaa hoitaa vauvaa heti sellaisen nähdessään. Uskon kuitenkin, että kirjasta saa eniten iloa lapsensa jo vanhemmaksi saattanut äiti tai isä, joka voi suhtautua kirjan kohtauksiin nostalgisesti.

Pidän tätä kirjaa hyvänä viihteenä. Vakavan aiheen ja kepeän käsittelyn yhdistelmä panee hetkittäin ajattelemaan omia käsityksiään lapsensaannista ja hoitamisesta, mikä on ainakin lapsettomalle aina tervetullutta.

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Lukupiirimme kesäteemaksi valittiin matka. Emme siis lukeneet yhteistä kirjaa, vaan tarkoitus oli lukea mikä tahansa matka-aiheinen kirja.

Olin lähdössä viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan, joten ajattelin, että jokin kevyt matka-aiheinen kirja sopisi hyvin rannalla luettavaksi. Lentoaseman ärrältä nappasinkin tämän pokkarin, joka takakansitekstin perusteella vaikutti juuri sopivalta. "Teoksessa yhdistyy lukuromaani, aikuinen realismihakuinen naisviihde ja kulinaristinen matkakertomus mallikkaaksi kokonaisuudeksi"

Mikään noista luonnehdinnoista ei ole väärin. Tämä kirja on helppo lukea, ja mukana on kuvauksia ruoanlaitosta ja syömisestä. Päähenkilö on Kristiina Kallio, keski-ikää ainakin lähestyvä kuvausjärjestäjä, joka lähtee miehensä ja naapureiden kanssa Toscanaan lomalle. Realisminhakuisuutta voi sanoa olevan pääparin ja muidenkin parien avioliitto- ja rahaongelmien käsittelyssä, ja viihdepuolesta vastaa tuotteita esittelevä miljöökuvaus yhdistettynä onnelliseen loppuun. Kristiinan järjestelyjen ja suunnitelmien törmäykset muiden lomailijoiden elämäntyylin kanssa viihdyttävät myös. Erityisesti seurueen lapset ja nuoret aiheuttavat huvittavia tilanteita.

Periaatteessa aihe, henkilöt ja tietysti miljöö ovat kohdallaan. En kuitenkaan innostunut kirjasta. Teksti on kyllä kepeää, mutta välillä joku henkilöistä innostuu selittämään turhan opettavaisesti jotain historia- tai gastronomia-aiheista tarinaa. Lisäksi minua on alkanut häiritä chick-lit-kirjojen sankarittarien lapsellisuus. Tässäkin tarinassa päähenkilö soutaa ja huopaa teini-ikäisen lailla: halutako nykyistä miestä vai entistä poikaystävää?

Ilmeisesti olen kasvanut ulos genrestä, mikä on harmillista, sillä juuri rannalla tai riippukeinussa lukisin mielelläni sellaista tekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti ja joka ei tarjoa analysoitavaa. Pelkkiä dekkareita en haluaisi lukea.

En siis suosittele tätä vakavan kirjallisuuden ystäville, mutta jos chick-lit ei töki, niin tämä kirja on kelpo kumppani lomalle.

Mirva Saukkola: Murhaava katseluaika & Hautajaishäät

Sitaisen punaraidallisen Lexinton-esiliinani pois ja otan Euromarketista ostetun valkoisen tarjottimen, jolle olen asettanut vihreät Arabian mukit ja kirpputorilta ostetut lasilautaset. Vien teen ja Domino-keksit patiolle miehelleni, joka istuu kansituolissa mustissa Fjällrävenin housuissaan ja sävyyn sopivassa Love Records-T-paidassaan. Minulla on Intersportin alennusmyynnistä ostetut bikinit ja asetun toiselle tuolille lukemaan Mirva Saukkolan dekkaria.

En taida valitettavasti osata kunnolla matkia näiden dekkareiden tyyliä, joka alkoi ärsyttää melko pian. Nappasin kirjat kirjastosta ilahtuneena, koska ajattelin löytäneeni uuden kivan suomalaisen dekkaristin. En siis löytänyt. Tekstissä on liian paljon product placementia, eikä todellakaan mitään Pirkka-tuotteita, vaan maailmanmerkkejä ja muuta luksusta.

Päähenkilö Noora Hankasuo on toimittaja, joka elää yli varojensa ja ottaa siksi vastaan erilaisia työkeikkoja. Jollakinhan hänen täytyy kalliit vaatteet ja shampanjat maksaa. Kirjassa on siis jonkin verran ironiaa, mutta jatkuva tuotetykitys vie siltä pohjaa.

Murhaavassa katseluajassa Nooran työ on kirjoittaa talk-showta ja Hautajaishäissä hän kirjoittaa eri lehtiin ja valmistelee häitään. Molemmissa kirjoissa esiintyvät hänen elämänsä miehet sekä ystävät. Kirjoissa kuolee ihmisiä, mutta murhien tutkinnasta kertominen ei ole niin tärkeää kuin Nooran miesasiat.

Teksti on sujuvalukuista, ja siinä on paikoin hauskoja vertauksia. Nooran ajatuksina esitetään myös pohdiskelua journalismista ja naistenlehdistä. Kirjat lukee nopeasti, joten ne sopivat tämän hellekesän viihteeksi riippukeinuun. Jopa Mieheni luki toisen näistä, tosin siinä vaiheessa kun kaikki muut oli jo luettu eikä jaksettu lähteä kirjastoon.

Kesähömppää, osa 1

Dekkareiden lisäksi kesälukemistani ovat erilaiset kevyet hömppäkirjat. Hömppä-sana on tässä positiivisen iloinen viihdettä tarkoittava sana. Arvostan yhtä lailla ajatuksia herättävää teosta kuin jännittävää tai hymyilyttävää tekstiä, kunhan se vie mukanaan.

Tuija Lehtinen on takuuvarma viihdyttäjä. Vaikka jo parin ensimmäisen luvun jälkeen arvaa, ketkä saavat toisensa, se ei lukemista haittaa. Lehtisen teksti on vetävää ja paikoin humoristista. Niin myös kirjassa Nappikaupan tytöt, joka voittaa aiemmin lukemani amerikkalaisen myös käsityöliikkeeseen sijoittuvan Lankakaupan tyttö -kirjan mennen tullen.

Kirja noudattaa turvallisesti viihdekirjan konventiota: kirjan päähenkilö on reipas tyttölapsi, joka hämmentää ympäristössään olevien ihmisten elämää, henkilöt ovat hyvin toimeentulevia kauniita ihmisiä, joiden ongelmat ratkeavat teoksen edetessä, ja tässäkin kirjassa henkilöiden nimet ovat melko erikoisia, vai mitä sanotte nimistä Saskia Soikkeli, Lurre Launonen ja Molla-Maya Marilii?

Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja voisi olla dekkari-nimityksenkin alla, sillä kirjan pääjuoni on murhatun kotiäidin menneisyyden tutkiminen ja murhaajan etsiminen.

Päähenkilö Kate Klein asuu lapsineen lähiössä New Yorkin ulkopuolella. Hänellä on kolme lasta ja paljon poissa oleva mies, ja hän on kyllästynyt elämäänsä. Naapurin täydellisen perheenäidin murha saa hänet liikkeelle parhaan ystävänsä Janien kanssa. Katen tavoite on löytää murhaaja. Mukaan tutkimuksiin ilmestyy Katen rakkaus elämästä ennen avioliittoa. Kirjan suunnilleen joka toinen luku on takauma, jossa Kate kertoo ajasta, jolloin hän asui vielä New Yorkissa Janien kanssa. Kirjan voi sanoa olevan chick litiä dekkarijuonella höystettynä, eli se ei ole aivan perinteinen romanttinen romaani. Lisäksi loppu ei ole perinteisen viihdekirjan onnellinen loppu.

Kuvassa näkyvä keltainen täplä kirjan kannessa paljastaa, että Sisko on ostanut tämän alelaarista, mutta olisin voinut maksaa tästä täydenkin hinnan. Lehtisen kirjan vein Siskolle lomalukemiseksi ja sain sen vierailulla luettavaksi, eli vähintään kaksi lukijaa yhdellä hinnalla on ihan hyvä kauppa.

Reijo Mäki: Valkovenäläinen

Lomalla luen dekkareita. Joululta jäi lukematta vino pino, jota yritän nyt pikku hiljaa madaltaa.

Jonkinlaista dekkariväsymystä olen huomannut, sillä meni hieman arpomiseksi, minkä aloittaisin. En halunnut mitään liian rankkaa tai vakavaa, joten tartuin Vares-kirjaan.

Jussi Vares saa tässä kirjassa toimeksiannon kustantajalta. Dekkarikirjailija Oxbacka on kuollut, ja epäiltyjä ovat sekä talonvaltaajataiteilijat että hihhuliuskovaiset. Varsinainen rikollisporukka tulee kuvioihin Oxbackan kohtalokkaan Venäjän-reissun takia. Vares tutkii tapausta parhaansa mukaan, mutta sen verran monta käännettä ja tekijää on mukana, että kokonaiskuvaa hän ei saa. Lukija onneksi pysyy kärryillä koko ajan, vaikka näkökulma vaihteleekin.

Mäen dekkarit ovat siitä mukavia, että niissä on huumoria. Heh - YTL:n ansiosta olen pohtinut huumorin lajeja, joten minun pitäisi nyt pystyä tarkkaan analyysiin... No, Mäen kirjojen hahmot ovat monesti koomisia - tragikoomisia tosin. Erityisesti roisto-osastoon kuuluu surkuhupaisia hahmoja, joiden elämäntarinan Mäki piirtää lyhyesti, mutta vakuuttavasti. Todelliset isot roistot jäävät taustalla vaikuttaviksi voimiksi, joihin vain viitataan. Vareksen tempoilu kapakoissa ja naismaailmassa sekä hänen juoppokumppaninsa edustavat myös kirjan huumoria. Tässä teoksessa voi sanoa olevan jopa aina suosittua pieru-huumoria: novellikirjailija Luumäki kärsii ajoittaa nimittäin vatsavaivoista.

Olen aiemmin pitänyt Mäen kirjojen yhteiskunnallisiin teemoihin liittyvää kritiikkiä ironiana, mutta luettuani hänen kolumnikokoelmansa Yhden tähden mies en ole enää aivan varma. Oli Mäki kritiikissään tosissaan tai ei, niin hän ei onneksi kuitenkaan saarnaa.

Jos on lukenut Mäen dekkareita ennen, tykkää tästä varmasti. Jos ei, niin on vaikea sanoa. Minulle Vares-kirja kerran vuodessa on hyvä tahti.

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö (2008)

Tämä kirja oli vähällä jäädä kesken, mikä on minulle harvinaista. Saatan ottaa kirjan lainaksi ja pyöritellä sitä viikonlopun lukematta, mutta yleensä jos jonkin kirjan aloitan, niin luen sen myös loppuun.

Onneksi kirja parani loppua kohti, joten ihan hukkaan heitettyä aika se parissa ei ollut. Harmittaa kyllä, koska ostin kirjan lahjaksi Siskolleni, joka lainasi sen minulle, vaikka oli jo aloittanut, koska "ei jotenkin päässyt alkua pitemmälle". En ihmettele, mutta harmittelen, että tulin ostaneeksi kirjan, joka ei sitten ollutkaan sellainen hauskan romanttinen kuin oletin.

Kirja on jatko-osa Pieni lankakauppa -kirjalle. Takakannessa tai sivuliepeissä ei missään sanota, että kirja olisi itsenäinen teos, eli siinä mielessä saan syyttää itseäni. Todennäköisesti ensimmäisen osan lukeneet pääsevät heti vauhtiin ja "ilahtuvat kuin kyläilyllä vanhojen ystävien luona", niin kuin takakannen mainosteksti sanoo. Minulle kirjan henkilöt eivät olleet vanhoja tuttuja, joten heidän elämäänsä hyppääminen ei heti onnistunut.

Kirjassa on naisjoukko, jota yhdistää lankakauppa ja sen syöpään kuollut omistaja Georgia. Naiset kokoontuvat säännöllisesti neulontakerhoon, kuten ovat tehneet viiden vuoden ajan Georgian kuoleman jälkeen. Kirja alkaa siitä, että kaupan nykyinen vetäjä on tehnyt siellä remontin ja kutsunut kerholaiset katsomaan lopputulosta. Tästä muutoksesta lähtee pikku hiljaa jokaisen kerhon jäsenen elämänmuutos.

Usean henkilön elämän, vaikka ne kietoutuvatkin yhteen, seuraaminen teki kirjasta hieman sekavan, vaikka tällainen kollektiivipäähenkilö mahdollistaa tietysti sen, että yhdessä teoksessa voidaan käsitellä monenlaisia naisen elämän tilanteita ja käännekohtia: aikuistuminen, ensirakkaus, lapsen saaminen, uran luominen ja erilaiset perhesuhteet. Viihdekirjalle tyypillisesti monia aiheita vain sivutaan.

Käännekohta sekä kerronnassa että lukijan mielenkiinnon säilymisessä on matka Italiaan. Jotenkin myös kieli muuttuu sujuvammaksi, tai sitten siihen tottuu. Kirjan alussa on paikoin omituisia pitkiä lauserakenteita tyyliin "Lukion ensimmäisellä ja toisella luokalla Dakotalla oli niin kova kiire koulukäynnin, isoäideillä vierailujen ja loputtomiin surutyöryhmiin isänsä painostuksesta menemisen takia - vaikka tämä ei koskaan tullutkaan mukaan - että hänestä tuntui kuin kaikki olisivat yrittäneet estää häntä viettämästä aikaa lankakaupassa".

Kirja sopii hyvin kevyeksi lomalukemiseksi. Uskon, että ensimmäisestä osasta pitäneiden mielestä tämäkin kirja on hyvä. Lisäksi vaikuttaa siltä, että jatko-osia on luvassa, sillä tässä kirjassa suunnitellaan kovasti häitä ja neulotaan juhlajakkua, mutta häitä ei päästä vielä viettämään.

Minusta kirjan paras juttu on lopun resepti. Kirjan yksi henkilöistä haaveilee kondiittorin urasta, ja hänen kerrotaan leipovan vähän väliä. Pidän ruoanlaiton kuvauksista ja resepteistä, ja niinpä yllätyin iloisesti, että kirjan lopussa annetaan omenavaahterasiirappimuffinsien ohje.

Nykyään lienee enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että kirjailijoilla on omat nettisivut. Niin on myös Kate Jacobsilla. Myös kirjassa kuvattu lankakauppa Walker & Daughter näyttää olevan olemassa. Sen sivuilla on runsaasti viittauksia kirjaan - ja toinenkin muffinsiresepti.

Ritva Kokkola: Kaupunginjohtajan kuolema (2008)

Kevyttä joululukemista. Tämän joulun dekkariputkeni aloitti Ritva Kokkolan toinen Perämeren rantaan sijoittuva dekkari.

Tälläkin kertaa murhaa tutkivat konstaapelit Laitakari ja Länsmans apunaan edellisestä kirjasta tuttu Laitakarin Pirkko-vaimo. Uusina apulaisina esitellään opetusneuvos Raimo Ruonala ja kirkkoherra Matti Päriharakka.

Murhattu on siis kaupunginjohtaja ja epäiltynä pienoinen joukko: Ella Sarviaho, Vesa Kiviranta, Juhani Ritikka ja Martin Jokisuu. Aivan. Näin monta erikoista sukunimeä menivät ainakin minulla monessa kohtaa sekaisin. Jokainen henkilö kyllä esitellään kiitettävästi.

Tarina etenee sujuvasti, ja tykkäsin kovasti pikkukaupungin ilmapiirin kuvauksesta, vaikka välillä teki mieli hypätä politiikkaan liittyvien pohdintojen yli. Tosin osa niistä oli hauskoja, kuten rikosylikonstaapeli Laitakarin visio lampaidenkasvatuksesta Pohjanmaalla. Varsinaisen murhajutun lisäksi selvitetään koiran katoamista, jota kautta Kokkola pääsee kuvaamaan mediaa ja ns. suurta yleisöä sekä perhe-elämää.

Ei ole helppo analysoida, miksi jokin kirja lähtee heti vetämään mukaansa ja jonkin toisen vain lukee. Tämä kirja ei imaissut mukaansa niin, että olisin valvonut yön lukiessa, mutta kyllä tämä sopii mainiosti luettavaksi leppoisina lomapäivinä.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen (2009)

Joululukemista parhaimmillaan! Ainakin minulle, joka kaipaa välillä romantiikkaa ja huumoria.

Olen tainnut lukea suurimman osan Kaari Utrion tuotannosta. Aloitin joskus lukiossa, kun olin muutenkin innostunut historiasta. Utrion kirjoissa sanottiin olevan historialliset faktat kohdallaan, joten niiden lukeminen oli vähän kuin olisi koulua varten lukenut...

No, kauaa ei tarvinnut itseäni minun huijata. Luin Utrion kirjoja ihan mielelläni. Jo silloin minua viehättivät samat asiat kuin nyt: tarkka miljöön- ja henkilöiden kuvaus, monipuoliset näkökulmat käsiteltävään aikaan (rikkaista köyhiin), vahva sankaritar, romantiikka ja huumori sekä tietenkin vetävä tarina. Ei se mitään, että monesti jo kirjan alussa olevaa henkilöluetteloa lukiessa saattaa arvata, ketkä joukosta saavat toisensa.

Vaitelias perillinen on uusin Utrion 1800-luvulle sijoittuvista romaaneista. Olen lukenut muutkin, usein juuri joululahjana saadut: Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja Ilkeät sisarpuolet. Kiitos vain, Sisko! Itse asiassa Ruman kreivittären kuuntelimme autossa äänikirjana, ja jopa Mieheni piti tarinasta, vaikka valitti hieman sitä, pitääkö jokainen krinoliini sun muu silkkikangas niin tarkasti kuvata.

Vaitelias perillinen on nimensä mukaisesti perinteinen suomalainen mies, joka ei välttämättä osaa maailmanmiehen elkeitä, mutta joka toimii silloin, kun tarvitaan. Tässä tapauksessa hän palaa Suomeen ottamaan haltuunsa sukukartanon ja lasiruukin. Samoihin aikoihin naapurikartanoon ilmestyy nuori nainen outoinen isineen ja suloisine lapsineen vaatimaan taloa itselleen. Lopun varmaan arvaattekin.

Rakastavaisten tie haaksirikosta hääjuhlaan on mutkikas, koska esteenä on tietenkin lauma itsekkäitä sukulaisia ja epärehellisiä sukuun pyrkijöitä. Mieleen tulee väistämättä Jane Austen, jonka kirjoissa myös on kova pyrky päästä hyviin naimisiin.

Tämän kirjan eräs kiinnostavia piirteitä on jälleen ympäristö. Utrion kirjojen kautta minulle on syntynyt historiankirjoja elävämpi kuva suomalaisen teollisuuden synnystä. Vaiteliaassa perillisessä kyse on lasiruukista; aiemmista kirjoista muistan ainakin rautaruukin ja kirjapainon.

Utrio on muuten lukulistallani jo kolmas kirjailija, jolla on omat sivut netissä. Hän olisikin minusta loistava bloggaaja. Yksi suosikkikirjoistani Utrion teosten joukossa on nimittäin Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junalla, johon on kootu hänen kolumnejaan. Se on aivan mahtava kokoelma, jota aika ei ainakaan vielä ole syönyt.

Leila Tuure: Piiritanssi (2009)

Tunnelmasta toiseen. Kun edellisessä kirjassa sinkkunaiset pyörivät ravintoloissa 2000-luvun Tampereella, tässä kirjassa piirissä tanssivat 1840-luvun Porissa nuoret säätyläiset.

Oli tosin hauska lukea nämä kirjat peräkkäin ja huomata, että peruskysymys, hyvän kumppanin löytäminen, ei ole mihinkään muuttunut. Parisuhde on yhtä lailla Tyyppiteorian naisten kuin Piiritanssin päähenkilöiden Kristiina ja Aleksandra Modenin mielessä.

On epäreilua verrata, mutta koska tämän kirjan asetelma muistuttaa suuresti Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvia romaaneja, en vertailulta voi välttyä. Vaikka Tuure kuvaa tarkasti kaupunkia ja ihmisiä ja vaikka kirjan pääpari Aleksandra ja Mikael Grönfors ovat sopivan epäsovinnaisia, niin jonkinlainen elävyys kirjasta puuttuu.

Myös kerronnan jatkuvuudessa on ongelmia. Tarkoitan tällä sitä, että tarina jotenkin hypähtelee eteenpäin. Lukija arvaa melko pian henkilöiden esittelyn jälkeen, ketkä saavat toisensa, mutta tähän ratkaisuun päästään vasta kirjan loppupuolella. Loppuun on vielä mahdutettu vakava sairastuminen ja piikatytön pyrkimys erottaa isäntäparinsa. Mainittu piikatyttökin emäntäunelmineen kuin putoaa taivaasta ja häviää yhtä nopeasti.

Vaatii taitoa kuljettaa sopiva määrä henkilöitä pitkin romaania niin, että lukija ei jää ihmettelemään, mistä tuokin tuohon tupsahti tai mihin sekin on kadonnut. Tämän lajin mestareita on tämän päivän (4.9.2009) kohukirjailija Jari Tervo, jonka Myyrä-romaani on uskomaton kokoelma henkilöitä, jotka romaanin kuluessa putkahtelevat aika ajoin esiin, yllättäen, mutta täysin romaanin maailmassa uskottavasti.

Leila Tuuren kirja sopii romanttisten tarinoiden ystäville. Jos tästä pitää, niin kirjan etulehdillä mainitaan kaksi muutakin, nimistään päätellen historiallista, teosta.

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu (2005)

Opettajako murhaaja? Lukukauden alussa oli vähän outoa lukea joulujuhlajärjestelyistä, mutta loppujen lopuksi tässä kirjassa oli melko vähän kouluelämän kuvausta. Syy tämän kirjan lainaamiseen oli ilman muuta koulu dekkarin miljöönä. Takakannen teksti "sopii myös niille lukijoille, jotka vierastavat nykydekkareiden kovuutta ja raakuutta" vaikutti myös. Jens Lapiduksen jälkeen - Maria Langista huolimatta - luin mielelläni perinteistä dekkaria.

Lukukauden loppu alkaa takaumalla, jossa nimettömäksi jäävä henkilö kutsutaan rehtorin puhutteluun. Sitten hypätään nykyaikaan ja rikosylikonstaapeli Laitakariin, joka on uimahallissa. Häntä lähestyy Iiris Kemilä, joka kysyy poliisin neuvoa. Kohta esitellään vahtimestari Voipio, joka löytää ruumiin.

Kirjan mittaan lähes jokainen henkilö todella esitellään. Toisaalta on mielenkiintoista lukea henkilöiden taustoja, mutta paikoin jää ihmettelemään, miksi kertoa jonkun opettajan aatelistaustasta, jos sillä ei ole mitään tekemistä rikoksen kanssa ja varsinkin jos kyseinen opettaja on vain sivuhahmo. Erilaisia henkilötyyppejä on runsaasti uhittelevista kovispojista hössöttävään ja epävarmaan rehtoriin. Poliisi on tässä kirjassa sympaattinen puoliso ja perheenisä, josta tulee mieleen Donna Leonin Guido Brunetti.

Tarina etenee sujuvasti, ja lukija pääsee arvailemaan murhaajaehdokkaita, mutta lopussa juttu jotenkin lässähtää. Alun takauma selittää loppuratkaisua, mutta koska siihen ei viitata tarinan edetessä, niin ratkaisu tulee kuin puskan takaa.

Kaikesta huolimatta pidin kirjasta. On mukava lukea pohjoisempaan Suomeen sijoittuvaa tarinaa, jossa ei todellakaan mässäillä väkivaltakuvauksilla. Toivon, että ylikonstaapeli Laitakari saa lisää juttuja selvitettäväkseen.

Kirjan jo luettuani huomasin sen kuuluvan Murhamylly-nimiseen sarjaan (kustantaja on Myllylahti). Täytyy pitää sarja mielessä, kun seuraavan kerran etsin dekkareita.

Kesähömppää

Kira Poutanen: Rakkautta au lait & Tuija Lehtinen: Ruutukuningatar

Kira Poutasen Rakkautta au lait tarttui käteeni, koska takakannessa puhuttiin Nizzasta. Alkukesästä tein sinne päiväretken, joten ajattelin, että on hauska lukea jotain "tutuista" maisemista.

No, luin kirjan, mutta toivon muistavani seuraavalla kerralla, ettei Poutaseen tarvitse tarttua. Mielestäni viihdekirjassa pitää olla joko huumoria tai jännitystä tai jotain muuta tunnelmaa, joka vie mukanaan. Tämä kirja pyrki olemaan hauska: kirjan huumorin lähtökohta on sähläävä, tietämätön suomalaistyttö, joka pääsee mukaan jet set -elämään. Huvittavuus voisi syntyä kahden eri maailman törmäyksestä, mutta minua kirjan päähenkilön Lara Aution hahmo vain ärsytti, ei huvittanut.

Tuija Lehtisen kirjaan tarttuessani tiesin mitä tein. Olen lukenut hänen kirjojaan aikaisemminkin ja nyt muistini toimi. Lehtinen kirjoittaa sujuvasti, kirjojen huumori ei ole päälleliimatun tuntuista eivätkä henkilöhahmot täysin epäuskottavia. Kirjoissa on yhtymäkohtia Anni Polvan ja Hilja Valtosen viihdeklassikoihin: näpsäkkä sankaritar, työ- tai kyläyhteisö miljöönä ja tietysti komea sankari, joka loppujen lopuksi saa sankarittaren. Ruutukuningatteressa Isla Kaarna on työssä Luksus-tv:n toimituksessa ja pohtii, ollako vai eikö olla runoilevan jalkapalloilija Julle Juslinin kanssa.

Useinkaan ei romaanihenkilöiden nimiä jää miettimään, vaikka nimien tulkinnasta oppitunneilla puhunkin. Viihderomaaneissa nimet sen sijaan pistävät silmään lähes aina. Näidenkin kirjojen hahmogalleriassa on Lara Autio, Charles Belmar, Nina Frivole, Karin Swan, Vilja Virta ja Otso Kontio. Omalta osaltaan nimet luovat viihdekirjan maailmaa, jossa ei perusvirtasia nähdä.