Näytetään tekstit, joissa on tunniste ekologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ekologia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää

Tämä on elämäni ensimmäinen ns. vaalikirjaksi luokiteltavaksi sopiva teos. Tosin kirjaston uutuushyllystä bongasin ensin kirjan nimen ja sitten vasta kirjoittajan. "Anna mun kaikki kestää" -sanonta kuului äitini repertuaariin, joten tuo lause toi mukavasti lapsuuden mieleen. Toki äitinikin käytti lausahdusta samanlaisissa, hieman epätoivoisen huvittuneissa tunnelmissa kuin Pekka Haavisto kommentoidessaan rauhanneuvotteluvaltuuskuntien ruokailujärjestelyjä, joten muistot, jotka mieleen pulpahtivat, eivät välttämättä olleet kaikkein mukavimpia.

Luin kirjan kahdessa osassa. Aluksi luin puolet kirjasta eli vain luvut I ja II, joissa Haavisto kertoo toimistaan rauhan- ja ympäristöneuvottelijana. Tämä oli syy, miksi lainasin kirjan. Kulttuurien kohtaaminen kiinnostaa minua, ja olikin kiinnostavaa lukea äärimmäisistäkin tilanteista, joissa välittävän osapuolen täytyy osata olla provosoitumatta ja asettaa sanansa hyvin - ja kehittää lehmän hermoja. Haavisto näyttää kohtaavan kaikki puhtaalta pöydältä ja arvostavasti. Kirjan alaotsikko "Sovinnon kirja" kuvaa täysin hänen lähestymistapaansa.

Kun vaalitaistelu siirtyi toiselle kierrokselle, päätin lukea kirjasta loputkin. Olen kohdannut Pekka Haaviston lyhyesti ranskan opiskelujeni merkeissä, jolloin minulle jäi hänestä hyvä kuva - niin kuin kaikista muistakin maanmiehistä ja -naisista, joita koululla tapasin. Nyt ajattelin, että voisin antaa Haaviston vakuuttaa minut myös asialla, sillä Niinistöä kannattavaa puhetta olen kuullut niin monelta suunnalta, että hänen puolestaan minulla oli jo tarpeeksi argumentteja.

Anna mun kaikki kestää -kirjan luvut III, IV, V ja VI käsittelevät maailmanpolitiikka, Haaviston lapsuus- ja nuoruusmuistoja, luonto- ja kulttuurikokemuksia ja suomalaisuutta. Onpa loppupuolella jopa teksti nimeltä "Pari riviä isänmaallisuudesta". Aiheista huolimatta Haavisto välttää pateettisuuden, vaikka joissakin teksteissä kyllä oli kirjan alkupään tyylistä poikkeavaa hehkutusta. Hän kirjoittaa sujuvasti ja tarjoilee kivoja tiedonpoikasia mielipidetekstin lomassa.

Esipuheessaan Haavisto kommentoi vaalikirja-asiaa: "Poliitikon elämässä vaaleja tulee ja menee. Koska jotkin vaalit ovat aina tulossa, poliitikon kirjat pannaan helposti omaan, vaalikirjakategoriaan. Toivon, että tmän kirjan ajatukset ja kokemukset kestävät tarkastelua myös vaalien välillä." Vaalikirjalla on tosiaan hieman huono maine, mutta se ei ole ollut syynä vaikkapa siihen, etten ole aiemmin niitä lukenut. Jos kirjassa on jokin kiinnostava aihe, kuten tässä sovittelu- ja ympäristötyö, niin kirja kiinnostaa kenen tahansa kirjoittamana. Tykkään lukea pamflettejakin sopivasta aiheesta, ja tätä kirjoittaessani on yöpöydällä kesken Merete Mazzarellan uusin kirja, jossa hän aivan Haaviston tapaan kertoo omasta elämästään ja ajatuksistaan sekä kommentoi ajankohtaisia asioita.

Kirjastoluokituksessa Haaviston kirja on pantu luokkaan 99.1 eli elämäkerrat, muistelmat (tarkemmin 99.13 yhteiskuntaelämän, kasvatuksen ja maanpuolustuksen edustajat eli poliitikot, presidentit ym.) ja Mazzarellan kirja taas luokkaan 86.22 eli suomenruotsalaisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Molemmista kirjoista minulle tulevat  mieleen blogit. Näitä juttuja voisi hyvin lukea kummankin blogista, joka olisi sekoitus asiaa ja ajankohtaisten tapahtumien kommentointia. Haavisto on bloggaamista kokeillutkin, mutta sai tarpeekseen kommenttien alatyylisyydestä.

Suosittelen tätä kirjaa niille, joita aihe tai kirjoittaja kiinnostaa. Haavisto ei puhu tässä teoksessa vaaleista tai muutenkaan "tee politiikkaa" mitenkään hyökkäävästi, joten uskoisin, että kirja kantaa hänen toiveensa mukaisesti vaalien välilläkin. Riitojen sovittelemiseen voi tästä kirjasta saada ajatuksia, vaikkei kiertäisikään maailmalla rauhaa rakentamassa, vaan yrittäisi ratkoa vaikkapa sisarusten välisiä kiistoja.


tiistai 18. marraskuuta 2008

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)


Risto Isomäki oli viimeistelemässä tätä kirjaa tapaninpäivänä 2004, jolloin tsunami iski Aasian rannikolle. Ilman tietoja tsunamista tämän kirjan lukeminen olisi ollut paljon helpompaa. Mielessä oli lähes koko kirjan ajan tsunamikuvat ja -kuvaukset, ja olo välillä lähes kauhistunut: tämän kirjan tsunami on megaluokkaa.

Isomäki yhdistää kirjassaan faktaa ja fiktiota. Sarasvatin hiekkaa on jännityskirja, jonka jännitys syntyy paljolti siitä, että lukija tietää asioiden olevan totta. Kirjassa esitetty maapallon hurja kohtalo olisi tutkimusten valossa täysin mahdollinen.

Isomäki kuvaa paljon ympäristöä ja kertoo eri henkilöiden suulla mielenkiintoisia asioita vanhoista kulttuureista. Kirjan lukujen motot ovat Platonilta, mutta siinä kerrotaan vielä vanhemmista kirjoituksista. Teoksen nimessä esiintyvä Sarasvati on joki, mutta myös intialaisen mytologian kirjallisuuden, oppimisen ja viisauden jumalatar.

Kirjassa on mielenkiintoinen henkilögalleria. Henkilöt ovat kotoisin monista eri maista. Päähenkilönä voi pitää venäläistä sukellusveneasiantuntijaa Sergei Savelnikovia, joka lähtee intialaisen meriarkeologin Amrita Desain avuksi tutkimaan mereen vajonnutta kaupunkia.

Äidinkielen opettajaa ihastutti tekstissä esiin tuleva kirjallisuuden ja kirjojejn kunnioitus sekä ylipäätään eri kulttuureiden arvon tunnustaminen.

Tämän kirjan luettuani aloin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole tehnyt tarpeeksi luonnon hyväksi, vaan melko surutta tuhlaan turhuuteen. Isomäki itse on esimerkillinen: hänen hiilijalanjälkensä on todella pieni. Hiilijalanjäljen voi testata Hesarin sivuilla.