Harri Nykänen & Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Hiihtolomalla sain vihdoin käsiini mieheni jo joululahjaksi saaman Nykäsen ja Sipilän yhteistyöteoksen. Kirja oli jo ehtinyt lähteä lainaan ja palautui sopivasti lomalle.

Tykkäsin kirjasta, koska tykkään Nykäsestä. Olen lukenut kaikki Raidit, Ariel Kafkat ja pari muutakin Nykäsen kirjaa. Sen sijaan en ole lukenut yhtään Sipilän Takamäki-sarjan teosta. Olen jotenkin pitänyt niitä liian realistisina ja nykymaailmaa peilaavina ja sitä myötä vähemmän viihdyttävinä kuin vaikka Raidit tai jotkin vanhat dekkarit. Kuitenkin jos Paha paha tyttö -kirjasta jotain voi päätellä, Sipilän ja Nykäsen tyylit sopivat yhteen, joten ainakin yksi Takamäki on nyt listalla.

Tässä kirjassa siis Raid kohtaa Takamäen, joten suosikkihahmoni Jansson ja Huusko ovat taka-alalla. Kirjan tarinassa seikkailevat old school -rosvot, moottoripyöräjengit ja rikkaat paskiaiset, jotka rahojensa avulla pääsevät pälkähästä. Siinä välissä toimii tarmokas prostituoitu, jonka kännykkäkamerakuvaussessiosta koko juttu lähtee liikkeelle. Poliisit pyristelevät mukana, mutta "sankarina" häärii tietenkin Raid.

Enempää en halua tarinasta paljastaa, koska kirjan anti on henkilöhahmojen lisäksi juuri juonikuviossa. Henkilöitä kirjassa piisaa, ja osa heistä lähestyy minusta jo Reijo Mäen hahmoja. Esimerkiksi suomea murtava moottoripyöräjengiläispari Repo ja Axelsson vetävät vertoja joillekin Vares-kirjojen kaksikoille. Raid-tv-sarja ja -elokuva ovat aiheuttaneet sen, että lukiessani näen filmien hahmot kirjan tapahtumissa ja loput kuvittelen. Olisi kiva nähdä tämä kirja ja parivaljakko filmattuna.

Tämän kirjan kustantaja Crime Time on ollut otsikoissa heti perustamisensa jälkeen ja julkaistuaan tositapahtumiin perustuvan dokumenttikirjan kidnappauksesta ja sen selvittämisestä. Luulen, että kustantamon faktaosasto ei tule minua kiinnostamaan, mutta sen verran monta dekkaristisuosikkiani firman listoilla on, että Paha paha tyttö ei ole viimeinen tämän kustantajan teos, joka meille hankitaan.

Tunnettujen kirjailijoiden tunnetun sarjan suositteleminen tuntuu turhalta. Todennäköisesti dekkarien ystävät nämä jo tuntevat, ja muut eivät ole tutustuneet, koska ei kiinnosta. Jos siis joltakulta Raidin tai Takamäen ystävältä on tämä kirja sattunut menemään ohi, mitä siis epäilen, niin suosittelen ilman muuta. Jos joku vasta tutustuu kotimaiseen dekkaritarjontaan, niin kannattaa kokeilla. Niin, ja jos joku Reijo Mäen fani on tähän asti jättänyt Nykäsen ja Sipilän lukematta, niin tästä on hyvä aloittaa.

Kirjaruuhkaa

Nyt on sellainen kasa kirjoja tänne kirjaamatta, että on pakko ryhtyä hommiin. Olen lukenut sekä joulu- että hiihtolomalla ja tavallisinakin viikonloppuina, mutta en vain ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa juuri mitään tänne. Pakko kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, unohtaa korjattavat kokeet ja tehdä edes pari postausta. Perustinhan blogin kirjavinkkien jakoa varten, mutta myös omaksi iloksi ja muistin tueksi.

Nyt seuraa sitten aiempaa lyhyempiä juttuja, jotta saan suman purettua. Kirjastokin tykkää, kun en enää uusi kirjoja, vaan palautan ne kiertoon. En kuitenkaan aloita loppupäästä, vaan otan kirjat satunnaisessa järjestyksessä - todennäköisesti äskettäin luetut ensin. Niistä kun muistankin vielä jotain. Mitä kauempana lukukokemus on, sitä hämärämpi muistikuva on jäänyt.

Sapphire: Precious - harlemilaistytön tarina

Huh huh! Vaikka olin nähnyt juttuja tämän kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta ja tiesin, että Precious on pahoinpidelty ja insestin uhri, en osannut varautua tarinan rankkuuteen. Koko ajan lukiessani ajattelin, että tämä ei voi olla totta, vaikka tiedän, että mikään ei ole mahdotonta, kun on kyse ihmisen pahuudesta. Jossain vaiheessa kirjan rankkuus alkoi tosin jo ärsyttää. Tämä tarina olisi ollut vaikuttava vähemmälläkin järkyttämisellä. En ollut kuullut Sapphire-nimisestä kirjailijasta aiemmin, mutta Wikipediasta luin, että hän ei olekaan kirjoittanut kuin kaksi romaania. Hän on lähinnä runoilija mutta on toiminut myös kirjoittamisen opettajana.

Rankkuudesta huolimatta kirja on mahtava. Tarinan vaikuttavuutta lisää kertojanääni. Kirjan alussa Precious on minäkertoja. Hän kuvaa elämäänsä ja sen kauheita tapahtumia suoraan ja rehellisesti. Hänen äitinsä pahoinpitelee häntä ja käyttää hyväkseen hänen avustusrahansa. Isä on häipynyt kuvioista, mutta tehnyt tyttärelleen jo toisen lapsen. Kun häneltä sairaalassa kysytään, onko hänen lapsensa isä tuntematon, hän kertoo tuntevansa lapsen isän ihan hyvin, onhan lapsen isä hänenkin isänsä.

Tarinan käännekohta on "Opimme yhdessä" -koulutusohjelma, johon Precious pääsee mukaan. Hän oppii siellä lukemaan ja kirjoittamaan. Tämän jälkeen kirjan kertojanääni muuttuu. Nyt lukija saa lukea Preciousin vihkoonsa kirjoittamaa tekstiä, kaikkine kirjoitusvirheineen. Koko ajan minua hämmästytti Preciousin yhtäaikainen tietämättömyys ja viisaus. Hän on oppimaton ja lapsellinen, mutta samalla rehellinen ja oikeudenmukainen. Tekstin ajoittainen "oppineisuus" olikin toinen minua hieman häiritsevä asia. Toisaalta jos kirjaan olisi tuotu vaikkapa toinen kertoja, olisi tarinan tehosta varmaan menetetty paljon.

Opettajana oli tietysti ilahduttavaa lukea, miten Preciousin opettaja Blue Rain saa yhteyden sekä Preciousiin että muihin tyttöihin, jotka oppivat luku- ja kirjoitustaidon myötä myös itsekunnioitusta. Opettaja auttaa opiskelijoitaan myös muuten, ja Precious pääsee aloittamaan oman elämänsä vauvansa kanssa.

Kirja on kaikin tavoin koukuttava: teksti on vangitsevaa eikä kirjaa voi jättää kesken, koska haluaa tietää, miten Preciousin käy. En kuitenkaan suosittele tätä kovin heikkohermoisille enkä kovin nuorillekaan, vaikka kirjan päähenkilö onkin vasta 16-vuotias.

Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

Jos kirjan nimessä mainitaan ruoka ja takakannessa luvataa reseptejä, olen myyty. Nappasin siis tämän kirjan oitis kirjastosta mukaan, vaikka arvasin, että tiedossa on romanttista hömppää.

Ruusuvettä ja lammaspataa on jälleen yksi yhden aiheen (tässä ravintola) kirja, joka tapahtuu Suomesta katsoen riittävän eksoottisessa maisemassa, tässä tapauksessa Irlannissa. Eksotiikkaa kirjaan tuovat myös sen päähenkilöt, iranilaiset siskokset, jotka ovat paenneet pieneen rannikkokylään ja perustaneet sinne ravintolan.

Kirja on viehättävä ja tapahtumat toki ennalta-arvattavia, mutta irlantilaisen keijukaismystiikan ja itämaisten ruokien yhdistelmä on riittävän erikoinen pitääkseen mielenkiinnon yllä. Niin paljon en tästä kuitenkaan innostunut, että etsisin käsiini edellisen osan.

Muistan lukeneeni jonkin muunkin Irlantiin sijoittuvan romanttisen kirjan ja pitäneeni siitä. Verrattuna amerikkalaistyylisiin "nuorten naisten nykypäivää kartoittaviin" kirjoihin Eurooppaan sijoittuvat romaanit ovat jotenkin maanläheisempiä. Sitaatti oli toisen kirjastolöydön takakannesta. Jane Greenin Anoppiahdistus kuulosti (takakansitekstistä huolimatta) sopivalta pitkän viikonlopun viihteeltä, mutta jäi alkusivuille. Kunhan vain muistaisin seuraavalla kerralla, että olen jo kokeillut. Minulla on paha taipumus kantaa kirjastosta samoja kirjoja moneen kertaan.

Janet & Isaac Asimov: Norby - seonnut robotti

Haluan kannustaa kaikkia lukemaan. Erityisesti yritän saada sukulaislapset innostumaan lukemisesta, ja yhtenä keinonani on kirjojen suositteleminen. Jotta voisin suositella kivoja kirjoja, minun täytyy tietää niistä jotain. Siksi vierailen säännöllisesti kirjaston lasten ja nuorten osastolla.

Tämä pikku kirja (119 sivua) aloittaa Norby-sarjan, josta ei ilmeisesti ole suomennettu kuin tämä ensimmäinen. En tosin ihmettele, jos tämä ei ole vedonnut nuoriin lukijoihin. Tosin minun on vaikea ajatella, mitä olisin pitänyt kirjasta sen kirjoitusvuonna 1983, joilloin oli nuori itsekin. Ehkä se olisi ollut ihan kiva.

Kirjailija Isaac Asimov on kuuluisa sci-fi-kirjoistaan, mutta täytyy tunnustaa, etten ole lukenut yhtään. En ole koskaan ollut kovin innostunut siitä genrestä, mutta ajattelin, että tunnetun kirjailijan lastenkirjasta olisi kenties hyvä aloittaa. Samalla saisin uuden kirjan suositeltavaksi suvun lapsille.

Tätä kirjaa en aio suositella. Tiedän kyllä, että veljenpoika arvostaisi näin lyhyttä kirjaa, mutta minusta sisältö saisi olla kiinnostavampi. Kirjaa alkaa lupaavasti: Jeff Wells joutuu ulos Avaruusakatemiasta ja hankkii halvalla robotin, joka pystyy tekemään paljon sellaista, mitä muut robotit eivät pysty. Valitettavasti tällä Norby-nimisellä robotilla on myös omalaatuinen persoonallisuus, jonka ansiosta Jeff joutuu käsittelemään sitä kuin tuittupäistä lasta.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti, kun Jeff ja Norby etsivät Jeffin veljeä ja sitten pakenevat Aurinkokuntaa uhkaavia roistoja. Kirjan juoni on seikkailua ja henkilöhahmot siihen sopivia. Mukana on vähän huumoriakin. Minua huvitti lopun taistelukohtaus, jossa roolin saa myös lintubongareita johtanut neiti Higgins.

Kokonaisuus on hyvistä elementeistä huolimatta vaisu. Jotenkin vain kirja on vanhanaikainen. Tämän sanottuani tekisi mieli lukea edes pätkä jostain Jules Vernen kirjasta, jotta näkisi, onko aika syönyt sitäkin. En nimittäin usko, että vanhanaikaisuuden tunne tulee vain siitä, että kirja on yli kaksikymmentä vuotta vanha. Muistan hyvin esimerkiksi Tähtien sota -elokuvan, joka ilmestyi vuonna 1977, eikä ole mielestäni vieläkään menettänyt tehoaan.

Eoin Colfer: Vielä yksi juttu...

Eoin Colfer on kirjoittanut kuudennen osan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja -trilogiaan. Tartuin siihen epäileväisenä, sillä en ole oikein innostunut jatko-osista, varsinkaan jos jatko-osan on kirjoittanut joku muu kuin alkuperäinen kirjailija.

Olen pitänyt Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niistä on ollut paljon juteltavaa Veljenpojan kanssa. Niissä on Harry Potter meets James Bond -aihe ja humoristista tyyliä. Siksi uskalsinkin ottaa tämän kirjan, koska tiesin Colferin osaavan kirjoittaa hauskasti.

Vielä yksi juttu... alkaa vanhojen tuttujen henkilöiden esittelyllä. Uutena hahmona mukana on Arthur Dentin tytär Random. Maapallo tuhotaan jälleen, mutta pieni joukko maan asukkaita on aiemmin lähtenyt toiselle planeetalle. Sankarit lähtevät matkalle halki avaruuden estääkseen vogonien yrityksen tuhota kaikki jäljellä olevat ihmiset. Mukana hääräilee oikeita jumalia, joista Torilla on suurin rooli.

Kirjassa on paljon hauskoja kohtauksia. Suosikkini on luku, jossa "uuden maan" asukkaille etsitään jumalaa. Asukkaiden johtaja haastattelee jumalaehdokkaita kunnon "mitkä ovat vahvuutesi jumalana?" -tyyliin. Kuitenkin minua häiritsivät tässä kirjassa juuri ne asiat, joista pidän Adamsin kirjoissa eli erikoiset henkilöhahmot, monet alaviitteet ja tarkat selitykset. Plussan puolelle lukukokemuksen vie huumori. Hauskat kirjat, siis sellaiset, jotka saavat nauramaan, ovat harvassa.

Kirja loppuu niin, että epäilen jatkoa olevan tulossa. Aion kyllä lukea senkin. Pienellä varauksella voin tätä suositella Linnunrata-faneille. Jos trilogiaa ei ole lukenut, tästä voi olla vaikea saada otetta.

Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua (2009)

Zacharias Topelius on ainakin kaikkien keski-ikää vanhempien tuntema satusetä ja Suomen kuvaaja. Muistan minäkin lastentarhaikäisenä ihailleeni isoja tyttöjä Adalmiinan helmi -näytelmässä ja lukiolaisena ahmineeni Välskärin kertomukset.

Merete Mazzarella on kirjoittanut yhden päivän romaanin Topeliuksen elämästä vuonna 1897, vuotta ennen tämän kuolemaa. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Topelius herää, syö päivän ateriat, kirjoittaa viestejä ja käy kävelyllä.

Topelius on jo vanha mies ja haluaisi elää rauhassa, nauttia elämästään ja hoitaa kirjeenvaihtoa, joka tosin on rasittavaa. Sen verran paljon erilaisia pyyntöjä ja fanikirjeitä hänelle tulee. Elämää häiritsevät sekä heikentynyt terveys että tyttäret.

Varsinkin Toini-tyttären elämä ja ajatukset aiheuttavat päänvaivaa. Toisaalta Topeliusta kiehtoo naisten välinen ystävyys, toisaalta hän ei voi ymmärtää, miksei tytär jaa isänsä ajatusmaailmaa, jossa nainen on "kodin lempeä, suloinen hoitajatar".

Kirjan sisältö ja imu tulevat Topeliuksen ajatuksista. Mazzarella on käyttänyt Topeliuksen tekstejä, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä ja runoja, ja merkinnyt ne, mikä häiritsi minua aluksi. Vaikka totuin merkintöihin, aloin miettiä niiden tarkoitusta. Kirja ei ole elämäkerta, mutta autenttiset tekstikappaleet antavat vaikutelman, että teksti todella kuvaa Topeliuksen elämää. Muistan, että minulla oli sama ongelma lukiessani Rakel Liehun Helene-romaania. Tiesi lukevansa fiktiota, mutta teksti on niin taitavaa, että taiteilija alkaa elää.

Ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta pidin tästä kirjasta todella. Olen pitänyt kaikesta, mitä Merete Mazzarella kirjoittaa. Vaikka päähenkilön muistot ja ajatukset olivat paikoin negatiivisia ja ahdistuneitakin, niin teksti oli ihanan rauhoittavaa, mikä varmasti johtuu 1800-luvun ja Topeliuksen varkkaisen elämänmenon kuvaamisesta. Luin tätä usein illalla ennen nukahtamista, jolloin riitti lyhyt pätkä rauhoittamaan ajatukset.