Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Lukupiirimme kesäteemaksi valittiin matka. Emme siis lukeneet yhteistä kirjaa, vaan tarkoitus oli lukea mikä tahansa matka-aiheinen kirja.

Olin lähdössä viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan, joten ajattelin, että jokin kevyt matka-aiheinen kirja sopisi hyvin rannalla luettavaksi. Lentoaseman ärrältä nappasinkin tämän pokkarin, joka takakansitekstin perusteella vaikutti juuri sopivalta. "Teoksessa yhdistyy lukuromaani, aikuinen realismihakuinen naisviihde ja kulinaristinen matkakertomus mallikkaaksi kokonaisuudeksi"

Mikään noista luonnehdinnoista ei ole väärin. Tämä kirja on helppo lukea, ja mukana on kuvauksia ruoanlaitosta ja syömisestä. Päähenkilö on Kristiina Kallio, keski-ikää ainakin lähestyvä kuvausjärjestäjä, joka lähtee miehensä ja naapureiden kanssa Toscanaan lomalle. Realisminhakuisuutta voi sanoa olevan pääparin ja muidenkin parien avioliitto- ja rahaongelmien käsittelyssä, ja viihdepuolesta vastaa tuotteita esittelevä miljöökuvaus yhdistettynä onnelliseen loppuun. Kristiinan järjestelyjen ja suunnitelmien törmäykset muiden lomailijoiden elämäntyylin kanssa viihdyttävät myös. Erityisesti seurueen lapset ja nuoret aiheuttavat huvittavia tilanteita.

Periaatteessa aihe, henkilöt ja tietysti miljöö ovat kohdallaan. En kuitenkaan innostunut kirjasta. Teksti on kyllä kepeää, mutta välillä joku henkilöistä innostuu selittämään turhan opettavaisesti jotain historia- tai gastronomia-aiheista tarinaa. Lisäksi minua on alkanut häiritä chick-lit-kirjojen sankarittarien lapsellisuus. Tässäkin tarinassa päähenkilö soutaa ja huopaa teini-ikäisen lailla: halutako nykyistä miestä vai entistä poikaystävää?

Ilmeisesti olen kasvanut ulos genrestä, mikä on harmillista, sillä juuri rannalla tai riippukeinussa lukisin mielelläni sellaista tekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti ja joka ei tarjoa analysoitavaa. Pelkkiä dekkareita en haluaisi lukea.

En siis suosittele tätä vakavan kirjallisuuden ystäville, mutta jos chick-lit ei töki, niin tämä kirja on kelpo kumppani lomalle.

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Löytyipä tämmöinen draft (raakaversio lienee suomeksi). Julkaisen tämän, vaikka arvio ei mitenkään mietitty ole, koska pidän tätä blogia myös lukemieni kirjojen luettelona.

****

Virpi Hämeen-Anttila on ollut hänen ensimmäisestä kirjastaan alkaen suosikkini. Olen monena jouluna toivonut hänen uusintaan lahjaksi, sillä kirjat ovat olleet todella mukavaa lomalukemista. Olen pitänyt tarinoista ja akateemisen maailman kuvauksista. On ollut myös mukava lukea romansseista, joiden päähenkilöt eivät ole ihan perinteisiä.

Tässä kirjassa teemana on maahanmuuttajuus ja erilaisuuden kokeminen. Se on minua kiinnostava teema, mutta nyt en syttynyt. Kirjan päähenkilö Olivia asuu Lontoossa. Hän on syntyisin Etelämereltä ja ollut naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Hänen poikansa Matthew on kirjan toinen päähenkilö. Matthew matkustaa Suomeen tutkimaan sukujuuriaan, kun taas Olivia pyrkii olemaan vain englantilainen. Äidin ja pojan suhtautuminen on siis täysin erilainen.

Kirja etenee eri aikatasoilla, joten välillä täytyi vähän miettiä, missä nyt mennään. Takaumissa Olivia muistelee elämäänsä. Rakenneratkaisu kuvaa Olivian matkaa itsensä ja taustansa hyväksymiseen. Nykyhetkessä ollaan Matthewin mukana Helsingissä kuvaamassa elokuvaa. Elokuvassa on moderni Romeo ja Julia -tarina, jossa käsitellään ajankohtaista aihetta eli eri kulttuurien kohtaamista. Samaa teemaa käsitellään siis monessa yhteydessä.

Jotenkin ajattelen, että vähempikin olisi riittänyt. En osaa tarkasti sanoa, miksi tämä kirja ei lähtenyt oikein vetämään. Henkilöt ovat jotenkin jäykkiä, vaikka heidän elämässään onkin vahvoja tunteita.

*****

Nyt jälkeenpäin on pakko sanoa, etten enää edes kunnolla muista, millainen kirja oli. Mitään suurta vaikutusta se ei siis tehnyt. Uskon, että jos on pitänyt Hämeen-Anttilan aiemmista teoksista, pitää tästäkin. Vaikka tarina ei tuntuisi omalta, niin ainakin kerronnan kieli on kunnollista, mitä äikänope arvostaa.

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Ah, Agatha! Vielä on lukematta Dame Christien kirjoja, vaikka olen aloittanut jo lukiossa, ellen aiemmin. Christie kuuluu ilman muuta Sapon perinteiseen osastoon ja on eräs kaikkien aikojen dekkarisuosikkini.

Nyt kun tv:ssäkin menevät kesäuusintoina Hercule Poirot -elokuvat, niin nappasin kirjastosta Poirotin varhaiset jutut. Novellinmittaiset jutut ovat hyvää lomalukemista silloin, kun on hetki aikaa istahtaa parvekkeelle tai patiolle esim. ruoanlaiton lomassa.

Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kertojana toimii kapteeni Hastings. Miljööt vaihtuvat Lontoosta Egyptiin ja rannikon lomanviettokohteisiin. Sivuhenkilöinä ja rikosten uhreina on yläluokkaa, joten kuvauksia kartanoista ja kaupunkiasunnoista riittää. Yhdessä tarinassa Poirot osallistuu jopa sodanaikaiseen tärkeän poliitikon katomaistapauksen tutkintaan, jolloin tarinan pohjavire on synkähkö. Viimeisessä Kadonneen testamentin arvoitus -jutussa on taas jopa humoristista Viisikko-henkeä.

Ainakin osa tarinoista on filmattu ja siten tuttuja tv-sarjasta, joten lukiessani näin sieluni silmin David Suchetin ja Hugh Fraserin näyttelemän parivaljakon.  Poirotin persoona on kirjoissa ja filmeissä ylimielinen, mutta näissä tarinoissa Poirot on paikoin jopa hieman ilkeä puhuessaan Hastingista.

Mukavaa luettavaa, yhtä kaikki. Ei jää varmaan viimeiseksi Christien kirjaksi tänä kesänä.

Amanda Cross: 3213 heinäpaalia

Kesä alkaa dekkarilla. Kuvattuna on kyllä pino kevään mittaan luettuja kirjoja, mutta päätin jättää ne rästihommiksi ja yrittää pysyä tästä eteenpäin ajan tasalla.

Sapon dekkarisarjan pyöreä perinteisen salapoliisiromaani tunnus on ollut minulle aina hyvän kirjan tunnus. Tiedän silloin, että luvassa on kohtuullisen rauhallisesti etenevä, ei liikaa verta ja suolenpätkiä sisältävä teos.

Tämä dekkari oli ehkä jopa liian rauhallinen, mutta kirjallisen aiheensa takia juuri sopiva äikänopen kesän aluksi. Rauhallisella maaseudulla, ärsyttävän emännän naapurina, jossain Pohjois-Amerikassa viettää kesäänsä kirjallisuuden professori Kate (sukunimi ehkä mainitaan, mutten löytänyt sitä enää) veljenpoikansa, tämän kotiopettajan, parin opiskelijan ja vieraaksi tulevien professoreiden kanssa. Tähän hullunmyllyyn saapuu Katen ystävä Reed, joka on piirisyyttäjä.

Kesän päätyö - veljenpojan kaitseminen lisäksi - on tehdä selko James Joycen ja hänen amerikkalaisen kustantajansa kirjeenvaihdosta. Rauhallinen kesänvietto keskeytyy, kun naapurin emäntä kuolee. Talon väkeä epäillään, joten Kate alkaa tutkia tapausta.

Koska kirja on kirjoitettu 1970, on siinä joitakin nykylukijaa huvittavia moraalikäsityksiä, mutta myös edelleen ajankohtaisia ajatuksia esim. naisten tasa-arvosta. Lukija saa myös tiedonmurusia Joycesta.

Kirjan alkuperäinen nimi on The James Joyce murder, ja ymmärrän, ettei se ole ehkä suomalaista lukijaa hurjasti houkutteleva. En olisi kuitenkaan tarttunut tähän kirjaan sen nimen perusteella, jos en olisi muistanut lukeneeni Amanda Crossia aiemminkin. Olen lukenut häneltä aikaisemmin kirjan Ainokaisen kuolema. Siinä oli muistaakseni enemmän naisasiaa ja samat päähenkilöt. Wikipedia tietää kertoa, että Cross, oikealta nimeltään Carolyn Gold Heilbrun, kirjoitti 14 dekkaria, ja Hesarin muistokirjoitus, että lukemieni lisäksi on vielä suomennettu kirja nimeltään Testamentin toimeenpanija. Se kuuluu kesän lukulistalle ilman muuta. Jatkan mielelläni salapoliisitarinoita kirjallisissa piireissä.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kigali ei kuulosta paikalta, josta löytäisi kakkukaupan. Kigalista ja Ruandasta tulevat mieleen ihan muut asiat kuin takakannen mainostama "hyväntuulinen romaani", joka "pursuaa huumoria, elämänviisautta ja uskoa huomiseen". Kun lisäksi takakannessa mainostetaan Marie Clairen suulla, että "Mma Ramotswen fanit tulevat rakastamaan tätä", meni muutama kerta, ennen kuin otin kirjan mukaani kirjastosta.

Ennakkoajatukseni kirjasta olivat siis ristiriitaiset. Nimi ja mainosteksti lupaavat viihdekirjaa, mikä ei sopinut Ruandaan liittyviin mielikuviini. Toisaalta mietin, miksi ei Ruandasta tai mistään muustakaan kovia kokeneesta maasta voisi tulla tulevaisuuteen katsovaa tai viihteellistä kirjaa. Aivan varmasti siellä julkaistaan menneitä kauheuksia analysoivia teoksia, mutta niitä ei käännetä suomeksi tai jos käännetään, ne eivät löydä tietään pikkukirjastojen hyllyihin. Pakko toki myöntää, että siitä huolimatta, että opiskeljoitteni joukossa on ollut ruandalaisia, jättäisin hyllyyn kansanmurha-aiheiset teokset, sekä faktan että fiktion.

Gaile Parkin on syntynyt ja kasvanut Sambiassa, opiskellut Etelä-Afrikassa ja työskennellyt eri puolilla Afrikkaa, muun muassa Ruandassa. Hän siis tuntee kuvaamansa paikat ja ihmiset. Tammen sivujen mukaan Parkin työskentelee konsulttina ja on erikoistunut koulutus-, tasa-arvo- ja HIV/AIDS-kysymyksiin, mikä myös näkyy teoksessa. Siinä käsitellään sekä aids-orpoja että tyttöjen koulutusta. Muita aiheita ovat esimerkiksi avustustyö ja sodan aiheuttamat traumat. Nämä aiheet eivät kuitenkaan ole kirjan pääosassa, vaan kulkevat tarinaan henkilöiden mukana, kun he meenvät tapaamaan kirjan päähenkilöä.

Kirjan päähenkilö on tansanialainen Angel Tungaraza, joka asuu miehensä ja lastenlastensa kanssa Kigalissa. Hän on bisnesnainen, joka leipoo kakkuja erilaisiin juhliin. Angelin asiakkaat ovat läpileikkaus kaupungin asukkaista. He ovat diplomaatteja, YK-virkailijoista, autonkuljettajia ja prostituoituja. Myös talo, jossa Tungarazan perhe asuu, on täynnä ihmisiä eri maista ja kulttuureista. Kaikille kuitenkin maistuvat kakut. Jokainen asiakas viettää kakkua tilatessaan hetken Angelin kanssa, jolloin hän saa mahdollisuuden kuulla heidän ongelmiaan ja ratkoa niitä.

Kakkujen tekijä on oiva valinta päähenkilöksi. Hän tapaa monenlaisia ihmisiä ja pystyy keskustelemaan heidän kanssaan monenlaisista asioista, mutta koska kakut liittyvät juhliin, jokainen tapaaminen liittyy aina mukavaan tapahtumaan. Ei kirja silti mikään loma-ajan viihdelukemisto ole. Siitä pitävät huolen henkilöiden elämänkohtalot, jotka ovat paikoin järkyttäviä. Pessimistisenä Pohjolan asukkaana vain hämmästelee ihmisten kykyä selviytyä ja heidän elämänuskoaan.

Uskallan suositella kirjaa lähes kaikille. Miljöökuvaus on värikästä, henkilöhahmot edustavat ihmiselämän eri puolia, ja rankoista aiheista huolimatta kirjan pohjavire on positiivinen.

Guillermo Martínez: Oxfordin murhat

Guillermo Martínezista sanotaan kirjan kansiliepeessä, että on hän paitsi kirjailija myös matematiikan professori. Wikipedia-sivu (linkki kirjailijan nimestä) kertoo, että hän vietti kaksi vuotta Oxfordissa tohtorinväitöksensä jälkeen.

Samantapainen asetelma on Martínezin romaanissa Oxfordin murhat. Kirjan minäkertoja on argentiinalainen Buenos Airesin yliopistosta valmistunut matemaatikko, joka on saanut stipendin Oxfordiin. Hän ehtii asua hetken vanhan professorinlesken luona, ennen kuin tämä murhataan. Murhaaja on jättänyt leskirouvan matemaatikkotuttavalle, professori Arthur Seldomille oudon viestin, joka antaa ymmärtää, että murhia tulee vielä lisää.

Leskirouvan kuolema ei jää ainoaksi, ja minäkertoja ja Seldom alkavat tutkia murhia. Jokaisen kuoleman yhteydessä ilmestyy viesti. Nämä viestit muodostavat arvoituksen, jota käsitellessään Seldom ja kertoja käsittelevät matematiikan ja logiikan teorioita ja historiaa. Mukana tutkimuksissa on kertojan tyttöystävä Lorna, jonka yhteydet sairaalaan ovat tutkimuksissa hyödylliset.

Kirja oli minulle mieluinen dekkari. Tarina on kiinnostava, eikä liian väkivaltainen. Tutkijoiden matematiikkaan liittyvät keskustelut ovat myös kiintoisia ilman, että ne olisivat liian luennoivia. Mukava on myös lukea argentiinalaisen stipendiaatin ajatuksia englantilaisesta elämänmenosta. Lisäksi loppuratkaisu oli kohtuullisen yllättävä.

Oxfordin murhissa on vanhanaikaista arvoitusdekkarin tunnelmaa Agatha Christien tyyliin, vaikka paikoin tuleekin mieleen Da Vinci -koodi. Mikään action- tai jännityskirja tämä ei kuitenkaan ole, joten jos toivoo vauhtia ja vaarallisia tilanteita, en tätä suosittele.

Minä kyllä mielelläni lukisin Martínezin muitakin dekkareita, mutta niitä ei taida olla suomennettu. Oxfordin murhat on sekä kirjan kansiliepeiden että Wikipedian mukaan Martínezin suosituin ja käännetyin kirja, ja siitä on tehty elokuvakin. Täytyy kysellä videovuokraamoista. Voittanee meillä tavallisesti pyörivät sota- ja lännenelokuvat.

Eppu Nuotio: Paine

Tästä kirjasta luin puolet. En alku- tai loppupuolta, vaan suurin piirtein joka toisen luvun.

Olen lukenut Eppu Nuotion Pii Marin -sarjasta osan, ehkä jopa kaikki, mutta koska niiden nimet Musta, Maksu, Kosto ja Varjo ovat niin samankaltaiset, en enää muista, mitkä olen lukenut ja mikä on jäänyt väliin. (Kelasin vähän blogiani ja huomasin, että Maksu on tullut luettua jouluna 2008. Nytpä tämä blogini toimii juuri muistinvirkistytarkoituksessa, johon tämän loin.)

Muistan pitäneeni ensimmäisestä Pii Marin -kirjasta. Uutistoimittaja on kohtuullisen uskottava dekkarin päähenkilö ja Pii Marin reipasotteinen nainen. Näemmä olin pitänyt Maksustakin. Jonkin näistä kuuntelimme äänikirjana automatkoilla. Jossain vaiheessa alkoi Piin ja hänen miesystävänsä tarina tökkiä, ja jokin kirjoista oli muistaakseni minulle turhan raaka. Kirjassa kuvattiin murhatyötä tekijän näkökulmasta.

Vanhasta tottumuksesta otin tämän uusimman kirjaston karusellista, mutta juttu ei lähtenyt vetämään. Kirjassa on tavallaan kaksi tarinaa: Piin pikkuveli Joel muuttaa ja saa naapureikseen erikoisen pariskunnan. Iris ja Pasi kertovat Joelille täysin erilaisen tarinan suhteestaan. Toinen tarina on Piin ja Juhan tutkimus, joka koskee Piin kauan kuollutta isää. Tämän isä-tarinan jätin lukematta ja luin siis vain ensimmäisessä luvussa alkaneen juonikuvion, joka myös kirjan takakannessa on nostettu esiin. Kyse on alistamisesta ja alistumisesta ja siitä, miten suhteen toinen osapuoli pystyy manipuloimaan toista ja koko lähiympäristöä sekä - pelottavaa kyllä - myös viranomaisia.

Lukemani kirjan puolikas ei minusta ole rentoa lomaviihdettä, vaikka väkivaltaa ei kuvatakaan. Sen verran painostavan tunnelman Nuotio on Iriksen ja Pasin tarinaan saanut synnytettyä. Vaikutelma syntyy kertojan näkökulman vaihtelulla: välillä näkökulma on Pasin, välillä Iriksen. (Vai olisikohan tässä nyt kyse abi-kurssilla pähkäillystä fokalisaatiopisteestä? :)

Koska en lukenut kirjaa kokonaan, en uskalla suositella. Sarjan ystävät varmasti pitävät tästäkin.