Reijo Mäki: Valkovenäläinen

Lomalla luen dekkareita. Joululta jäi lukematta vino pino, jota yritän nyt pikku hiljaa madaltaa.

Jonkinlaista dekkariväsymystä olen huomannut, sillä meni hieman arpomiseksi, minkä aloittaisin. En halunnut mitään liian rankkaa tai vakavaa, joten tartuin Vares-kirjaan.

Jussi Vares saa tässä kirjassa toimeksiannon kustantajalta. Dekkarikirjailija Oxbacka on kuollut, ja epäiltyjä ovat sekä talonvaltaajataiteilijat että hihhuliuskovaiset. Varsinainen rikollisporukka tulee kuvioihin Oxbackan kohtalokkaan Venäjän-reissun takia. Vares tutkii tapausta parhaansa mukaan, mutta sen verran monta käännettä ja tekijää on mukana, että kokonaiskuvaa hän ei saa. Lukija onneksi pysyy kärryillä koko ajan, vaikka näkökulma vaihteleekin.

Mäen dekkarit ovat siitä mukavia, että niissä on huumoria. Heh - YTL:n ansiosta olen pohtinut huumorin lajeja, joten minun pitäisi nyt pystyä tarkkaan analyysiin... No, Mäen kirjojen hahmot ovat monesti koomisia - tragikoomisia tosin. Erityisesti roisto-osastoon kuuluu surkuhupaisia hahmoja, joiden elämäntarinan Mäki piirtää lyhyesti, mutta vakuuttavasti. Todelliset isot roistot jäävät taustalla vaikuttaviksi voimiksi, joihin vain viitataan. Vareksen tempoilu kapakoissa ja naismaailmassa sekä hänen juoppokumppaninsa edustavat myös kirjan huumoria. Tässä teoksessa voi sanoa olevan jopa aina suosittua pieru-huumoria: novellikirjailija Luumäki kärsii ajoittaa nimittäin vatsavaivoista.

Olen aiemmin pitänyt Mäen kirjojen yhteiskunnallisiin teemoihin liittyvää kritiikkiä ironiana, mutta luettuani hänen kolumnikokoelmansa Yhden tähden mies en ole enää aivan varma. Oli Mäki kritiikissään tosissaan tai ei, niin hän ei onneksi kuitenkaan saarnaa.

Jos on lukenut Mäen dekkareita ennen, tykkää tästä varmasti. Jos ei, niin on vaikea sanoa. Minulle Vares-kirja kerran vuodessa on hyvä tahti.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (2009)

Tässä novellikokoelmassa on tarjolla kymmenen tarinaa kulttuurien kohtaamisesta. Zinaida Lindénin novelleissa päähenkilöinä ovat venäläissyntyinen nainen ja suomalaissyntyinen mies. Tarinoissa kohtaavat siis venäläinen ja suomalainen kulttuuri, mutta aivan niin yksioikoinen asetelma novelleissa ei pelkästään ole.

Suomalaiselle lukijalle tarjotaan toki näissä tarinoissa maahan muuttaneen näkökulma, mutta novellien ydin on oikeastaan naisen ja miehen kohtaaminen. Lindén tuo lukijan eteen monenlaisia henkilöitä. On Kotkasta kotoisin oleva majatalonisäntä, jonka feromonit ovat saattaa kuvisopen sekaisin novellissa Vuorenkuninkaan salissa. On Japanissa asuva "Mona Lisa", joka pääsee ihmettelemään ystävänsä Julian avioliittoa novellissa Romeo ja Julia, ja on Ofelia-novellin murhattua äitiään kaipaava Paavo.

Yhteistä kaikille on haparoiva pyrkimys toisen ihmisen luo. Joskus yhteinen sävel löytyy, kuten Fauni-novellin alttoviulistin ja tuubansoittajan tapauksessa. Joskus taas ihmiset jo kohdatessaan tietävät, että pieleen menee, kuten ruotsi-venäjä-tulkin ja kuvataiteilijan kohtaamisessa ahvenanmaalaisessa oikeussalissa novellissa Esperal. Joissakin tapauksissa lukija saa itse täydentää tarinaan haluamansa lopun. Novelleissa Imperiumin sirpaleet ja Ruusun suudelma esitellään parit, jotka saattavat päätyäkin onnellisesti yhteen.

Novelleissa kuvataan lämpimän humoristisesti ihmisiä, jotka yrittävät löytää elämäänsä kumppanin. Suurta rakkautta ei kukaan odota, vaan rauhallinen elämä toisen kanssa on monen toiveena: "Ehkä Paavon entinen vaimo oli oikeassa. Ehkä Paavo oli väritön. Mutta mitä sitten, pitäisikö sitä elää riikinkukon kanssa?"

En ole lukenut Lindénin romaaneja Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista, vaikka olen niitä kirjastossa käsissä pyöritellyt. Tämän kokoelman perusteella luulen jompaankumpaan tarttuvani.

Tuukka Sandström: Taksipuhetta (2009)

Kiinnostaako sinua tietää, mitä ihmiset puhuvat taksissa? Tuukka Sandström paljastaa esikoisessaan, mitä taksinkuljettajat pääsevät, tai minun näkökulmastani joutuvat, kuulemaan töissä.

Sandströmin kirja oli lukupiirimme vuoden ensimmäinen, ja se valikoitui luettavaksi, koska kirjailija on erään jäsenemme entisiä oppilaita. Äikänopettajana ainakin minä olisin mielissäni, jos joku opiskelijoistani julkaisisi kirjan. Ainakin tietäisi, ettei ole onnistunut tappamaan lukemisen ja kirjoittamisen iloa. Sandström on vieläpä perustanut oman Idiootti-nimisen kustantamon.

Kirja koostuu sivun-parin mittaisista dialogeista. Ne on jaettu kuuteen lukuun, jotka on nimetty autonosien mukaan. Luvuilla on lisäksi niiden teemoja kuvaavat alaotsikot: ahneus, viha, turhamaisuus, rakkaus, hämärä ja totuus. Kirjaa on ilo lukea. Dialogi on napakkaa, ja painopiste on asiakkaissa, jolloin lähes joka juttuun saadaan clou. Sanavalmiin kuljettajan mietteitä olisi kyllä lukenut enemmänkin. Harvoin nauran ääneen kirjaa lukiessa, mutta Taksipuhe on paikoin sen verran uskomatonta, että väkisin naurattaa. Alun ja lopun lyhyet tunnelmapalat antavat viitteitä siitä, että Sandströmiltä voisi odottaa kenties muutakin kuin humoristista sanailua, mikä siis on hänellä ehdottomasti hallussa.

Asiakkaiden kirjo on suuri, mutta pääpaino on hulluissa ja humalaisissa. Kovin montaa asiallista kyytiä ei ole, mikä on aivan ymmärrettävää. Eihän vaikka kaltaiseni tavallinen äikänope, joka tarvitsee keskipäivällä kyydin työterveysasemalle, ole mitenkään huvittava tai erikoinen asiakas. Sen sijaan huoria etsivät perheenisät ja ”etsä tiedä, kuka mä oon” –blondit ovat ainakin huvittavia, toki paikoin surkuhupaisia.

Viha-jakso oli suosikkini, aiheestaan huolimatta. Sandström paljastaa yhden nykymaailman ongelman kertoessaan, miten vuorotellen eri kansallisuuksia edustavat kyydittävät selvittävät kuskille, mitä naapurikansaa kannattaa varoa, kun ”niillä on kaikilla puukot”. Kirjassa on jonkin verran muuta kuin suomea puhuvia asiakkaita, mutta kaikki erikieliset sitaatit oli käännetty kirjan loppuun, mistä lukija kiittää. Toinen, hauska jakso on turhamaisuus. Lukekaa itse, millainen asiakas on entinen taksikuski ja miten juttua syntyy vaikka viiksistä.

Lukiessa mietin, mitkähän tarinat ovat totta, ja kun lukupiirissämme kuulin kirjailijan tavanneelta jäseneltä, että kaikki, niin en tiennyt, mitä ajatella. Tarinoita on toki paikoin väritetty ja henkilöitä muutettu, mutta silti ei tahtoisi uskoa joitakin tapauksia eläviksi ihmisiksi. Piirissämme epäuskottavana pidettiin esim. taksin takapenkillä jahtimakkaraa syövää mummoa. Minä taas en haluaisi uskoa, että kaduilla kulkee tästä näytteestä päätellen melkoinen määrä huorien perässä kulkevia kännikaloja. Kaikki örvellykset samoissa kansissa saivat myös miettimään, millaista on, kun osa työtä on kuunnella niitä. Onkohan kirjailija taksityössään viihtynyt? Hän ainakin osaa esittää surkeatkin jutut humoristisesti.

En muuten ollut ainoa lukupiirissämme, joka kirjan luettuaan taksissa istuessaan oli miettinyt, mitähän tässä oikein sanoisi. Ymmärsin kirjasta, että henkilökohtaisuudet ärsyttävät erityisesti, mutta eipä tapanani ole kommentoida kenenkään ammatinvalintaa, ainakaan jos istun kyydissä ja tarkoitus on päästä perille. On aika uskomatonta, että asiakas rupeaa neuvomaan kuljettajaa tyyliin ”hanki, poika, ammatti”.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Sandström ei ehkä kerro tässä kotomaamme koko kuvaa, mutta mainion siivun nyky-Suomesta hän eteen tuo.

Terry Pratchett: Totuuden torvi

Koska pidän Terry Pratchettin kirjoista valtavasti, minulla on ollut tapana lukea hänen Kiekkomaailma-kirjansa sekä englanniksi että suomeksi.

Alkuperäisteosten englanti on sen verran kuvailevaa, ja paikoin tekstissä on ilmeisesti Pratchettin keksimiä sanoja, joten ihan kaikkea en ole ymmärtänyt sanakirjankaan avulla. Siksi on ollut mukava lukea käännös. Vaikka en alkuperäistekstiä täysin ymmärräkään, olen yleensä pitänyt enemmän alkuperäisestä, mikä saattaa tietysti johtua siitä, että suomenkielistä lukiessani jo tiedän, mitä tapahtuu.

Juonen tunteminen ei onneksi paljon haittaa, eikä juoni minulle Pratchetteissä tärkein olekaan. Tärkeintä on satiiri. Pidän monen muun lailla Pratchettin taidosta kertoa täysin uskottavasti omituisesta Discworldistaan niin, että lukija oivaltaa omasta Roundworldistamme jotain. Joskus tajuaa uutta, joskus ei, mutta yleensä huomaa jotain hauskaa.

Totuuden torven satiirin kohde on lehdistö. Kun Kiekkomaailman kääpiöt keksivät painokoneen, ei mene kuin hetki, kun ensimmäinen sanomalehti alkaa ilmestyä, ja tietenkin vielä lyhyemmmän hetken kuluttua ilmestyy ensimmäinen skandaalilehti. Keltaisen lehdistön Kiekkomaailma-version jutut ovat toki enemmän kuin outoja, mutta ihmiset ovat täysin valmiita uskomaan niitä, mikä jatkuvasti hämmästyttää Ankh-Morpok Timesin päätoimittajaa William de Wordea.

Skandaalilehti ei ole ainoa de Worden ongelma. Kirjan varsinaiseen juoneen liittyy vallankaappausyritys, jossa on osallisena de Worden sukua. Kaikki tapahtumat sijoittuvat Ankh-Morpokiin, joten mukana on lähes koko kaupunki vartiostoineen, kiltoineen ja kerjäläisineen.

Jos tämän lukija ei ole koskaan lukenut yhtään Pratchettia, suosittelen ehdottomasti. Tosin yleensä kun olen näitä suositellut, olen kuullut, ettei fantasia kiinnosta. Minusta ei kannata välittää siitä, että kirjat ovat kirjastoissa fantasia- tai nuorten hyllyssä. Fantasiamaailma on vain kehys, jonka sisään Pratchett sijoittaa lempeän ironiset huomionsa nykymaailmastamme.

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka (1973)

Löysin tämän vanhan hyvän dekkarin Kotkan kirjaston kirjojenvaihtokaapista. Joka kerran käydessäni kirjastosta tutkin kaapin hyllyt. Pari kertaa olen jotain löytänytkin, jolloin olen myös luopunut jostain omasta kirjasta. Mitään velvoitetta viedä kirjoja ei tietenkään ole, koska kirjoja saa viedä ja tuoda aivan vapaasti.

Oikeastaan kirja lähti mukaan miestäni varten. Hän on dekkareiden suurkuluttuja, ja tarjoilen silloin tällöin hänelle luettavaksi jotain muutakin kuin Remestä ja Soininvaaraa. Usein kyllä vastaanotto on hieman nuiva: "Ai taas joku naisdekkari." Mieheni pitää enemmän James Bond - kuin Miss Marple -tyylistä.

Eeva Tenhunen on kyllä minun mielestäni suomalaisen dekkarigenren huippunaisia. Harmi, että hän on kirjoittanut vain kahdeksan dekkaria. Tenhusen kirjoissa on Agatha Christien ja Maria Langin tapaista menneen ajan tuntua ja tunnelmaa. Nuku hyvin, Punahilkan lukijakin varmaan ihmettelee, miten ahdasmielistä elämää kaikkine vaiettuinen salaisuuksineen on eletty 70-luvun maalaiskylässä. Eipä silti, tämän viikon Hesareista Pietarsaaren lestadiolaisseurakunnan tapahtumista lukiessa mietin aivan samaa.

Nuku hyvin, Punahilkassa ei esiinny Tenhusen vakiopoliisi Halla vaimoineen. Tämän kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja (!) Ulla Autio, joka tulee kirjan alussa pikkukylään. Oikeastaan hän pakenee menneitä ja tapahtumien edetessä huomaa, että lähes koko K:n yhteiskoulun opettajakunta on tullut kyläpahaseen samasta syystä. Koulun rehtori ja kirkkoherra Tuomas Tarkiainen on nimittäin koonnut henkilökuntaansa erinäisiä eksyneitä lampaita. Henkilöitä on paljon: kirjan alkulehdillä olevassa luettelossa on 18 opettajan nimet. Lisäksi tietysti vielä oppilaita, pari kyläläistä ja poliisi.

Alussa on muuten myös kartta niille meille, jotka haluavat tarkkoja tietoja miljööstä. Kirjan tapahtuma-aika on syyslukukausi eli syksy ja talvi. Lumisen talven kuvaus sopi mainiosti minulle, kun makasin sohvalla lukemassa ja katseeni kirjasta nostaessani näin lumen kuorruttamat pihapuut.

Kirja on oikeastaan Ulla Aution kirjoittama selostus tapahtumista. Näkökulma on siis koko ajan hänen, ja vain hänen ajatuksiaan kuvataan. Kerronta ei kuitenkaan ole mitään tajunnanvirtaa, vaan selkeää kuvausta. Mukana on myös runsaasti dialogia.

Parasta minusta kirjassa on pienen kylän elämän kuvaus. Minusta on aina kiinnostavaa lukea koulumaailmasta, ja vaikka Tenhunen kuvaa minun silmiini "vanhan ajan" koulua, niin monet hahmoista olisivat täysin siirrettävissä nykykouluun. Henkilöhahmot ovat suurimmaksi osaksi eläviä ja todentuntuisia.

Kirjaa lukiessani mietin, miksi minua ei tässä ärsytä vanhanaikaisen maailman kuvaus samalla tavalla kuin jokin aika sitten lukemassani Maria Langissa. Osaksi kyse on ilman muuta Tenhusen tyylistä, joka on luontevaa, ja osaksi varmaan myös siitä, että kyse on Suomesta ja maalaiskylästä. Lisäksi Tenhunen osaa kirjoittaa jännittävästi. Tässä kirjassa jännitystä luo Punahilkka ja susi -teema.

Jännittävin, ja mielestäni paras, Tenhusen dekkareista on kuitenkin Mustat kalat, jota suosittelen niille, jotka eivät Tenhusta vielä ole lukeneet. Sen jälkeen voi sitten ahmia kaikki muut.

Josiane Balasko: Asiakas

Keski-ikäinen nainen ostaa seksiä parikymppiseltä mieheltä. Josiane Balaskon kirjan aihe ei ole tavanomainen eikä kevyt. Kirja sen sijaan on melko kevyttä luettavaa.

Kirjan kansi on kuin kaupallisen alan oppikirjan, mikä lienee tarkoituskin. Kuitenkin kansi ja pokkarimuoto saivat ainakin minut epäilemään kirjan sisältöä. Takakansi antoi toivoa, koska siinä luvattiin, että kirjailija pohtii tässä esikoisteoksessaan "humanistisella otteella naisten yhteiskunnallista asemaa länsimaissa".

Humanistisuus tarkoittaa tässä yhteydessä ilmeisesti kilttiä asennetta kaikkia päähenkilöitä kohtaan ja yhteiskunnallisen aseman pohtiminen muutamaa kohtaa, joissa kritisoitiin kaupallisuutta ja vanhevan naisen asemaa seksi- ja avioliittomarkkinoilla.

Markkinoista tässä nimittäin puhutaan. Kirjassa on kolme päähenkilöä: bisnesnainen Judith, rakennusmies Marco / prostituoitu Patrick ja Marcon vaimo Fanny. He joutuvat tekemisiin toistensa kanssa, kun Marco/Patrickin bisnekset paljastuvat vaimolle. Marco/Patrickin ja Fannyn elämään vaikuttavat Fannyn äiti ja sisar, koska nuoripari joutuu vielä neljän avioliittovuoden jälkeenkin asumaan anopin luona. Fannylla on kampaamo, jonka raha-asiat ovat rempallaan. Tästä syystä Marco alkaa tienata rahaa huorana.

Kirja etenee kronologisesti niin, että kukin päähenkilöistä kertoo vuorollaan tapahtumista. Ensimmäinen konflikti syntyy Patrickin ja Judithin tapaamisista, sillä kokeneena seksipalvelujen ostajana Judith huomaa, ettei Patrick ole ammattilainen. Kirjan tapahtumiin enemmän vaikuttaa konflikti, joka syntyy, kun Fanny saa tietää, miten Marco on hankkinut perheen elannon. Marco nimittäin tekee seksityötä auttaakseen vaimonsa epäonnisia bisneksiä.

Kirjassa olevat painovirheet ja fonttikoon vaihtelut sekä paikoin epätyydyttävä käännös häiritsevät lukemista ja saavat epäilemään, että kirja on tuotu nopeasti markkinoille. Voisihan aihe olla kiinnostava esim. naistenlehtien käsiteltäväksi. Josiane Balasko vieraili ennen joulua Suomessa ja antoi haastattelun tv1:n Stradalle, mutta muuten kirjailijasta tai kirjasta ei ainakaan vielä ole paljon näkynyt mediassa.

Luin Asiakkaan lukupiirimme kirjana. Kirja valikoitui luettavaksi Stradan haastattelun perusteella. Kirja oli kuitenkin koko lukupiirille hienoinen pettymys, vaikka olisi luullut, että keski-ikäinen lukijaporukkamme olisi juuri kirjan kohderyhmää. Kirja todettiin lähes yksimielisesti kevyeksi. Henkilöitä pidettiin paitsi naiivisti käyttäytyvinä myös heikosti esitettyinä. Toiminnan motiivit olivat heikkoja, ja loppuratkaisu liian ennalta arvattava. Eniten kirjassa pidettiin ostos-tv:n maailman kuvauksesta ja Judithin ja hänen sisarensa välien kuvauksesta. Ja tietysti meitä huvitti suuresti kirjassa vilahtanut suomalainen henkilöhahmo.

En suosittele kirjaa vakavasti otettavana naisen aseman tutkielmana tai seksityöläisen elämän eläytyvänä kuvauksena, mutta voisin suositella sitä paikoin huvittavana nykymaailman tarinana.

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)

Leena Lehtolainen goes James Bond. Maria Kallio -dekkareiden jälkeen Lehtolainen tuo tuotantoonsa uuden sankarin.

Päähenkilö henkivartija Hilja Ilveskero on tosiaan sankariainesta. Hän on lapsuudessaan kovia kokenut nainen, joka on valmistunut amerikkalaisesta turvallisuuskoulusta henkivartijaksi. Vaikka miljöönä on lähes koko ajan Suomi, niin kirjan tapahtumat liittyvät eurooppalais-venäläiseen energiapolitiikkaan.

Sivuhenkilöitä on melkoinen joukko, ja osalla on dekkariperinteeseen kuuluva erikoinen nimi, esim. turvallisuuskouluttaja Mike Virtue tai oligarkki Valentin Paskevits. Lehtolaisen tapa kuvata sivuhenkilöitä on hieno. Hän piirtää muutamalla yksityiskohdalla uskottavan kuvan syrjäkylillä asuvasta pariskunnasta tai naapurin eläkeläisrouvasta. Rikollisten ja polisiien kuvaus on ainakin kirjan todellisuudessa uskottavaa.

Totta kai toivoisi, ettei Valentin Paskevitsin tai Boris Vasilievin kaltaisia roistoja tai murhatun liikenaisen Anita Nuutisen kaltaisia tyyppejä ole olemassakaan. Ainakaan Kotkan seudulla. Kirjassa nimittäin käydään pariin otteeseen kotikaupunkini tienoilla, tosin kartanossa, jota ei ole olemassakaan.

Olen ollut Leena Lehtolaisen fani jo kauan ja pidin tästäkin kirjasta. Kerronta on sujuvaa, kieli on hyvää ja seikkailun lisäksi lukija oppii hieman jotain ilveksistäkin. Lisäksi kirjassa on omaa genreään kommentoivaa ironiaa, josta pidän.

Lomadekkarilistalta on nyt toinen luettu. Saattaa olla, että Soininvaara jää lukematta, mutta Röngän ja Remeksen ehdottomasti luen ennen loman loppua.