Laura Saari: Tyyppiteoria (2008)

Sormipano baarissa sivulla 29 ja raiskausyritys sivulla 97. Kyseessä on"Laura Saaren villi esikoisteos, jossa arkipäiväkin voi nostattaa sävähdyttäviä vibroja - kuuman kaupungin yöstä nyt puhumattakaan!" Näin kehuu takalieveteksti tätä 2008 ilmestynyttä kirjaa, jonka päähenkilö on 32-vuotias Suomen kirjallisuuden gradua vaille valmis oleva opiskelija-kenkäkaupan myyjä Tampereelta, joka on siis takaliepeessä mainostettu "kuuma kaupunki".

Lainasin kirjan avainsanojen "Suomen kirjallisuuden opiskelija" ja "sinkkutyttö" perusteella. Arvelin saavani tuttuun opiskeluympäristöön sijoitetun letkeän chick-lit-kirjan viimeisten lomapäivien ratoksi. Enkä täysin pettynyt. Ikuisen opiskelijatytön Sallan vaiheet miestenmetsästyksessä noudattavat lajityypin konventiota vuoroin humoristisine vuoroin surullisine kohtauksineen. Monet kohtauksista pystyy näkemään filminä, enkä hämmästyisi, jos tästä kirjasta tehdään elokuva.

Sen sijaan minua vaivasivat kirjan kuvaukset seksistä. Tai oikeastaan eivät ne kuvaukset, vaan jokin muu. Olenhan minä Anaïs Ninini ja Henry Millerini sekä satunnaiset miestenlehdet lukenut, joten suorasukainenkaan seksikuvaus ei sinänsä häiritse. Kuitenkin ronskin seksin ja seksuaalisen väkivallan kuvaus nuorten naisten viihdekirjassa vain tökki. Kirjaa lukiessani kyllä ajattelin, etten selvästikään kuulu kohderyhmään, koska näin ajattelen. Uskon, että nuoret tytöt lukaisevat tämän yhtenä muiden joukossa, ja voi olla, että muissakin lajityypin teoksissa seksiä kuvataan nykyään samaan tapaan. Bridget Jonesin päiväkirjojen ilmestymisestä on sentään jo yli kymmenen vuotta, ja chick lit -kirjojen kirjo taatusti laaja.

Haluan huomauttaa, että kyseessä ei ole moraalinen kannanotto naisten seksuaalisuuteen. Minulle on ihan sama, juokseeko seksin perään nainen vai mieshahmo. En olisi pitänyt kirjasta yhtään enempää, vaikka päähenkilönä olisi ollut Sakke, joka etsii täydellistä panoa ja inhoaa mahaläskejään.

Osa ärtymyksestäni menee uskottavuuden piikkiin. Jos päähenkilö olisi ollut kymmenen vuotta nuorempi, jotenkin hänen itseinhoinen minäkuvansa, ryyppäämisensä ja lapsellisuutensa olisi mennyt paremmin läpi. Yli kolmikymppisen akateemisen koulutuksen hankkineen naisen ainakin toivoisi suhtautuvan vähän kypsemmin tilanteeseensa. Toisaalta huumori on vaikea laji, joten ylilyönnit ovat ymmärrettäviä. Lisäksi lajityyppiin ovat aina kuuluneet nuoren naisen kasvukivut, töppäilyt ja muut kommellukset. Toivottavasti kyseessä ei ole jonkinlainen ajan ilmiö: Tämä on tänä kesänä toinen lukemani viihdekirja, jonka huumori syntyy siitä, että päähenkilö on tietämätön (tai tyhmä).

Okei, mitä hyvää? Itsensä etsiminen on aina hyvä aihe. Myös seksuaalinen väkivalta ja erityisesti sen seuraukset ilman muuta ansaitsevat tilaa kirjallisuudessa. Tämän kirjan hyviä puolia ovat lisäksi eloisa dialogi, huvittavat kuvaukset ja kielikuvat sekä henkilöiden kuvaus ilman ylenpalttista ulkonäköön ja tuotemerkkeihin keskittymistä, mikä on tämän tyypin kirjoissa melko tavallista. Ja ilman muuta pidin siitä, että paha saa palkkansa ja että päähenkilö saa pikku hiljaa sovun itsensä kanssa. Niin ja enemmän olisin tietysti toivonut juttua kirjallisuuden opiskelusta.

Kirjoitettuani tämän etsin linkkiä Laura Saaresta. Löysinkin mielenkiintoisen blogipostauksen, jossa kirjailija kertoo pseudonyyminsä synnystä ja kuvaa itseään kirjoittajana. Sonetteja Lauralta -otsikolla (huomatkaa opiskelijat hieno viittaus) nimetty blogi lähti heti seurantaan.

Sari Mikkonen: Naistenpyörä (1995)

Näitä novelleja todella suosittelen. Vaikka kokoelma on ilmestynyt jo 1995, eivät nämä tunnu mitenkään vanhentuneilta, eivät sisällöiltään eivätkä teemoiltaan.

Olemme lukeneet koulussa kokoelman ensimmäisen novellin Hinta. Se on ensimmäisessä osassa, jonka novellit kuvaavat eri-ikäisiä ihmisiä. Yhteistä heille on eri syistä johtuva ulkopuolisuuden tai erilaisuuden kokemus. Haikeudesta ja surumielisyydestä huolimatta tarinoissa on sympaattinen viritys.

Keskimmäisen osan novellit ovat todella koskettavia. Ne kertovat tarinan pienviljelijäperheestä, erityisesti äidistä ja kolmesta lapsesta. Vaikka maalaismiljöö ja novellien dialogeissa käytetty murre ovat minulle vieraita, pystyin mielestäni ymmärtämään perheenjäsenten tilanteita ja reaktioita.

Kolmannen osan novellien keskiössä on parisuhde. Näiden novellien henkilöt ovat oudompia kuin muiden osien novellien henkilöt. Osa tilanteista on ymmärrettäviä ja aivan nykymaailmasta tuttujen teemojen mukaisia, kuten Lauantaina-novellin päähenkilön Hemmin epävarmuus ja oman vartalon inhoaminen. Osa on suorastaan absurdeja, kuten Mielteitä-novellin Karin päässä pyörivä ajatus "tuo on leikattava poikki". Tekstin "tuo" on nimittäin hänen peniksensä.

Naistenpyörä on Mikkosen esikoisteos. Tämän kokoelman luettuani tartun varmasti Mikkosen muihinkin kirjoihin.

Sari Malkamäki: Viikon päivät (2008)

Tässä on tarjolla lempeän surkeaa perhe- ja parisuhdekuvausta. Viikon päivät -kirjan mukaan perhe-elämässä voi olla hyviäkin hetkiä (verrattuna edelliseen Kreetta Onkelin kirjaan, jossa ei muuta kuin kurjuutta tuntunut olevan), mutta perusvire on silti pessimistinen ja negatiivinen.

Kirjassa kertovat elämästään sisarukset Marja ja Eero, jotka yrittävät tahoillaan elää tavallista perhe-elämää. Eero on naimisissa ja isä, Marja avioeron jälkeen yksinhuoltaja. Eerolla ei mene hyvin, eikä Marjankaan tilanne ole mukava: tytär on lähtenyt vaihto-oppilaaksi Brasiliaan ja edessä on kahdenkeskistä elämää seurustelukumppanin kanssa. Tilanne saa Marjan miettimään tulevaisuuttaan ja sitä, uskaltaako sitoutua.

Kirjan kertojina toimivat siis Eero ja Marja. Minä-muotoisen tekstin lomassa kerrotaan molempien sisarusten lapsuudesta hän-muodossa, mikä sai minut välillä palaamaan tekstiä taaksepäin selvittääkseni, kenestä nyt puhutaan. Rakenne ei ole monimutkainen, mutta jäin miettimään, mitä se palvelee. Ehkä tarkoitus oli näyttää, miten lapsuus näyttäytyy aikuiselle kerrottuna kuin toisen silmin eikä omina kokemuksina.

Pidin erityisesti lapsuudenkokemusten kuvauksesta ja siitä, miten aikuinen lukija tajuaa lapsen näkökulmasta kerrotusta enemmän kuin lapsi itse. Pidin myös kirjan avoimesta lopusta, johon optimismina pystyin kuvittelemaan tapahtuneita onnellisemman lopun.

Kreetta Onkeli: Kotirouva (2007)

Onko tämä rakkautta? Voiko suhteesta tulla mitään, jos se alkaa ostosreissulla Tarjoustaloon? Sinne nimittäin vie "liikemies" Asser sairaala-apulainen Sirren autonkotterollaan, jonka jalkatilassa kierivät deodoranttipullot. Takapenkillä istuu Vita, Asserin tytär, jonka Sirre oli aiemmin löytänyt iltamyöhään kadun varresta.

Kirjan nimilehdellä on nimen alla sana "rakkausromaani". Kansikuvan designlamppu ja etuliepeen espressopannu antavat vaikutelman edustusvaimon elämästä. Oikeampaan osuu takaliepeen kuva johtonsa varassa kuin hirtettynä roikkuvasta sähkövatkaimesta. Löyhässä hirressä tuntuu elävän koko kirjan porukka, eikä rakkautta kai lopulta tunne kukaan ketään kohtaan.

Sirre on taiteilija, joka aktiivisesti unohtaa taiteen tekemisen. Hän kohtaa sattumalta ensin lapsen ja sitten isän, joka tarvitsee äidin tyttärelleen ja vaimon hoitamaan kotia. Alussa kaikki näyttää menevän kohtalaisesti, mutta Asserin tulojen kasvaessa ja elintason kohotessa vähäinenkin onnentunne kaikkoaa. Sirre tekee kotirouvan työstä elämäntehtävän, mutta se ei kuitenkaan riitä täyttämään hänen elämäänsä.

Takakannessa sanotaan, että kirja "valottaa naisen roolia Suomessa, jossa luokkayhteiskunta tekee paluuta" ja että se on "koominen tragedia". Tekstin kirjoittaja ja minä olemme lukeneet eri kirjan. Tragedian hyväksyn, mutta komiikkaa, edes mustaa huumoria, en löytänyt. Minusta kirja kertoo ihmisistä, jotka eivät tule toimeen itsensä kanssa ja pyrkivät sitten olemaan yhdessä helpottaakseen hankalaa oloaan. Siitäkään ei tule mitään, mutta on sentään parempaa kuin yksinolo, joten he pysyvät yhdessä, tuli mitä tuli.

Kirjan ihmisten elämä on masentavaa. Kieli sen sijaan on hienoa. Onkeli kuvaa ihmisiä, ympäristöä ja tunteita oivaltavin kielikuvin ilman kikkailua.

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu (2005)

Opettajako murhaaja? Lukukauden alussa oli vähän outoa lukea joulujuhlajärjestelyistä, mutta loppujen lopuksi tässä kirjassa oli melko vähän kouluelämän kuvausta. Syy tämän kirjan lainaamiseen oli ilman muuta koulu dekkarin miljöönä. Takakannen teksti "sopii myös niille lukijoille, jotka vierastavat nykydekkareiden kovuutta ja raakuutta" vaikutti myös. Jens Lapiduksen jälkeen - Maria Langista huolimatta - luin mielelläni perinteistä dekkaria.

Lukukauden loppu alkaa takaumalla, jossa nimettömäksi jäävä henkilö kutsutaan rehtorin puhutteluun. Sitten hypätään nykyaikaan ja rikosylikonstaapeli Laitakariin, joka on uimahallissa. Häntä lähestyy Iiris Kemilä, joka kysyy poliisin neuvoa. Kohta esitellään vahtimestari Voipio, joka löytää ruumiin.

Kirjan mittaan lähes jokainen henkilö todella esitellään. Toisaalta on mielenkiintoista lukea henkilöiden taustoja, mutta paikoin jää ihmettelemään, miksi kertoa jonkun opettajan aatelistaustasta, jos sillä ei ole mitään tekemistä rikoksen kanssa ja varsinkin jos kyseinen opettaja on vain sivuhahmo. Erilaisia henkilötyyppejä on runsaasti uhittelevista kovispojista hössöttävään ja epävarmaan rehtoriin. Poliisi on tässä kirjassa sympaattinen puoliso ja perheenisä, josta tulee mieleen Donna Leonin Guido Brunetti.

Tarina etenee sujuvasti, ja lukija pääsee arvailemaan murhaajaehdokkaita, mutta lopussa juttu jotenkin lässähtää. Alun takauma selittää loppuratkaisua, mutta koska siihen ei viitata tarinan edetessä, niin ratkaisu tulee kuin puskan takaa.

Kaikesta huolimatta pidin kirjasta. On mukava lukea pohjoisempaan Suomeen sijoittuvaa tarinaa, jossa ei todellakaan mässäillä väkivaltakuvauksilla. Toivon, että ylikonstaapeli Laitakari saa lisää juttuja selvitettäväkseen.

Kirjan jo luettuani huomasin sen kuuluvan Murhamylly-nimiseen sarjaan (kustantaja on Myllylahti). Täytyy pitää sarja mielessä, kun seuraavan kerran etsin dekkareita.

Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009)

Tässä on huvittavia ja mukavia novelleja nykymaailmasta. Luin nämä yhdeltä istumalta ja pidin jokaisesta. Huomaan muuten syksyn lähestyvän, kun kirjastosta tarttuu mukaan novellikokoelmia, joista etsiskelen koulussa luettavaa, vaikka teidän, että aikaa ei yleensä ole kovin monen teoksen käsittelyyn.

Maarit Verrosen kokoelmaa Normaalia elämää aion ilman muuta suositella kolmoskurssin novellikokoelmaksi. Jutut ovat lyhyitä ja lakonisen huvittavia. Ne eivät ole samalla tavalla irvokkaita kuin Outi Almin Suhteettomia tiloja -kokoelman novellit, mutta usein jonkin novellin luettuani mieleeni nousi kysymys, mitä tämä oikein on. Onko tämä siis normaalia?

Kokoelmassa on neljä erikseen nimettyä osaa, joissa on 4 - 5 novellia. Novellit on nimetty ammatin tai muun roolin mukaan. Suosikkejani ovat Hammaslääkäri-novelli, jonka päähenkilö oikeastaan on hammashoitaja, ja Restauroija-novelli, jossa leppoisa huonekalujen restauroija nousee vastustamaan öykkärimäistä yrittäjää.

Näiden novellien tapahtumia voi pitää täysin mahdollisina. Vaikka itse tuskin ruumiin löydettyäni soittaisin ensimmäiseksi iltapäivälehteen, saa Verronen Varastomies-tarinan parin sivun kuvauksessa luotua uskottavan hahmon, jonka tosiaan voisi kuvitella tekevän niin. Novellia lukiessa hymyilyttää, mutta myös kylmää ajatus siitä, että, niin kuin takakansi sanoo, ihmisten "moraalitajun sattumanvaraisuus" voisi tosiaan olla totta.

Maria Lang: Murhanäytelmä (1986)

Tämä on vain vannoutuneille dekkareiden ystäville. Alkuperäinen nimi Dödligt drama på Dramaten kertoo suomennosta paremmin, mistä on kyse. Kirjassa miljöönä on nimittäin Tukholman Dramaten-teatteri ja henkilöinä sekä todellisia että keksittyjä hahmoja.

En ole montaakaan Maria Langia lukenut, eikä tämä kirja kannusta enempää Langin pariin. Vaikka olenkin perinteisen arvoitusdekkarin ystävä, niin jotain vauhtia saa jutussa sentään olla. Tässä keskitytään liikaa teatteriin ja sen historiaan, ja poliisin työ jää vähälle. Oletus myös on, että lukija jo tuntee vakiohahmot. Lisäksi henkilöiden käytös on paikoin epäuskottavaa, ja ainakin minulta meni loppuratkaisu jotenkin ohi.

Jos siis haluat lukea Maria Langia, onhan hän klassikko, niin suosittelen valitsemaan jotain hänen varhaisimpia kirjojaan (1950-luvulta!).

Outi Alm: Suhteettomia tiloja (2009)

Siinä ne ovat kirjan kannessa, ihmiset sullottuna sardiinipurkkiin, suhteettomaan tilaan. Outi Almin novellikokoelman takakannessa ehdotetaan, että "jonain päivänä nämä vinksahtaneet maailmat saattaisivat olla totta".

Miltä kuulostaisi Himmeli-novellin maailma, jossa entisestä kanalasta tehdään vanhusten hoitokoti ruokinta- ja pesuautomaatteineen? Tai Kellarin maailma, jossa keskiluokkaisella asuntoalueella olevien talojen kellareissa pidetään maksua vastaan alkoholisteja tai muita yhteiskunnan hoidettavia? Kuulostaisiko hyvältä Sillat-novellin perhe, jossa vanhemmat eivät tapaa lastaan viikkoihin, koska firman vaatimukset täyttääkseen heidän täytyy yöpyä työpaikalla saadakseen tavoitteet toteutettua? Entä novellin Puistopäivä maailma, jossa naisille on pakollinen halulääkitys ja miesorjat haluja purkamassa?

Kirjallisuudessa yksi minua kiehtovista asioista on se, että kirjailija pystyy todella luomaan uskottavia, vaikka samalla uskomattomia, maailmoja. Jopa muutaman sivun novelleihin saadaan tilanne, joka lukiessa tuntuu mahdolliselta, oli se sitten menneisyyttä, nykyaikaa tai kuten näissä novelleissa epämääräinen tulevaisuus. Lukemisen jälkeen sitten tulee häh-tunne. Mitä tämä oikein on? Eihän näin voi tehdä?

Jos olisi aikaa ja halua, tuo häh-tunne olisi loistava analyysin alkupiste. Voisi kysyä itseltään, miksi suostuu uskomaan nämä vinksahtaneet ideat, mikä voisi (vai voisiko) olla joskus mahdollista ja mitä merkkejä nykymaailmassa on ehkä jo nähtävillä.

Novellien loppuratkaisujakin olisi mielenkiintoista vertailla. Osa jää auki, mutta osassa on varovaisen toiveikas loppu, jopa hieman anarkistinen, kuten novellissa Karhun pesä, jossa isä jättää työnantajan vaatiman "aivotoimintaa laajentavan puuhan" ja lähtee lapsensa kanssa kiipeilemään puuhun. Suosikkini novelleista oli kokoelman päätösnovelli Enkelikeinu, joka antaa hieman toisenlaisen ratkaisun vanhustenhoito-ongelmaan kuin aloitusnovelli Himmeli. Himmelillä on muuten osuutensa molempien novellien tapahtumissa.