Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua

Ostin tämän kirjan pari vuotta sitten, koska takakannessa Manuel Vásquez Montalbán suositteli sitä. Luin pari riviä alusta, mutta jotenkin vain en päässyt eteen päin. Sitten tuli lukupiirimme kesäretki, jota varten jokaisen piti lukea omavalintainen kirja. Koska en keksinyt mitään muutakaan enkä ehtinyt kirjastoon, päätin lukea tämän. Arvelin, että takakannessa luvatut viinanjuontikuvaukset sopisivat retkemme luonteeseen :)

Kirjan päähenkilö on Pablo, joka on perheensä mielestä tyhjäntoimittaja ja omasta mielestään ehkä elämäntaiteilija. Hän asuu ja elää isänsä rahoilla ja on koko ajan velkaa baariin. Hän ryyppää, polttaa pilveä ja käy huorissa. Näistä kaikista kerrotaan melko tarkkaan, muttei kuitenkaan inhorealistisesti. Koko tarina on takakannen kuvauksen mukaan dekkarisatiiri, ja eräänlainen kepeys leimaa koko tarinaa, vaikka välillä siinä on melko jännittäviäkin kohtauksia.

Pablon seikkailu alkaa, kun hänen veljensä "the First" pyytää häntä selvittämään erään kiinteistön asioita. Heti sen jälkeen veli katoaa. Jutun juoni on melko monimutkainen. Mukana seikkailee hakkereita ja filosofeja, ja taustalla on Barcelonan baareja ja ravintoloita sekä laitapuolen kulkijoita. Salaperäisestä kiinteistöstä seikkailu jatkuu salaperäisen internetissäkin vaikuttavan salaseuran pariin. Oman lisänsä tarinaan tuovat Pablon ja Firstin vanhemmat eli Patriarkka ja Rouva Äiti, jotka edustavat rikasta yläluokkaa. Erityisesti äidin hahmo tuo kirjaan huumoria.

Kirjaa voisi kuvata sanalla erikoinen. Viihdyttävä, mutta ei tavanomainen. Jos pitää erikoisesta huumorista ja mysteereistä, pitää tästäkin kirjasta.

Laura Lähteenmäki: Kaaso

Kun kirjan kannessa on kaunis mekko ja se on omistettu "Sannalle ja Annille - teidän kaasonanne oli ihana olla", ei tule ensimmäiseksi mieleen, että kirja olisi muuta kuin kepeää viihdettä. Laura Lähteenmäki on tarttunut aiheeseen, josta saisi humoristisen romanttisen komedian, mutta onkin valinnut aiheen eli kaasona olemisen ja naimisiinmenon vain kehykseksi, johon hän asettelee näytille useita eksyksissä olevia ihmisiä.

Kirja alkaa takaumalla, joka saattaa hämätä lukijaa. Hämäsi ainakin minua. Ihmettelin lukiessani, mihin alussa mainittu lapsi oikein on kadonnut, kun siitä ei puhuta mitään. Luulin lähes koko ajan, että kadonneella lapsella selitettäisiin ainakin osa päähenkilön vaikeuksista.

Ilona on kolmikymppinen museoalan ammattilainen, joka ei ole vielä saanut vakituista työtä. Ei ole miestäkään, mistä hänen äitinsä jaksaa huomautella, varsinkin kun pikkusisko Marikki on menossa naimisiin. Marikki on yksi kolmesta morsiamesta, jonka kaaso Ilona on: "lapsimorsian, prinsessamorsian, pakkomorsian, toisen kierroksen morsian". Ilona on matkustellut ja asunut ulkomailla, mikä on vieraannuttanut hänet entisistä ystävistään. Oikeastaan ystävyksistä ei voi puhua, sillä ketkään kirjan henkilöistä Ilonaan ihastunutta Ilpoa lukuunottamatta eivät tunnu kohtaavan toisiaan. Ilona on ulkopuolinen, koska ei ole morsian.

Kaikilla on oma elämänsä ja omat murheensa. Erityisesti kirjan morsiamet eivät tunnu välittävän muusta kuin polttari- ja hääsuunnitelmien etenemisestä. Ketään ei kiinnosta, millä pätkätyöläinen kaaso kustantaa juhlinnan ja miten hän jaksaa tehdä kahta työtä. Ilona ei osaa sanoa ei, vaan joustaa aina auttamaan. Hän jopa muuttaa ystävänsä ja kummityttönsä äidin kotiin, kun tämä joutuu sairaalaan synnytyksenjälkeisen masennuksen takia.

Lehtimäki kirjoittaa naisista hyvin. Kirjan naishahmot ovat sekä uskottavia että epäuskottavia. Ilonan pyrkimys saada työtä ja paikka elämässä on käytöstä, joka tuntuu luontevalta, samoin hänen pakkomielteinen liikkumisensa. Sen sijaan hänen alituinen joustavuutensa tuntuu oudolta, ja lukija onkin iloinen, kun hän lopulta päätyy sanomaan ei. Myös jokainen morsian osoittaa piirteitä, jotka tunnistaa. Mieshahmot ovat heiveröisempiä. Olisi odottanut edes vaimonsa sairaalaan vieneen Janin hahmon tarkempaa kuvausta. Nyt jäi vaikutelma kuin mies olisi vain vaihtanut lapsenhoitajaa. Paikoin jää kaipaamaan selityksiä: Miksi Ilonan äiti käyttäytyy niin eri tavoin tyttäriään kohtaan? Mitä pahaa isä on tehnyt? Miksi Ilona on niin ahdistunut?

Minulle jäi kirjasta ahdistunut olo. Auringon lämmössä lukiessa ristiriita lukuhetken ja kirjan sisällön välillä oli valtava. Mukaansatempaava kirja kuitenkin oli. Sitä ei voinut jättää kesken, koska halusin ehdottomasti tietää, miten Ilonan käy.

Kirja antaa kaason tehtävästä karmaisevan kuvan, eli tätä ei voi suositella tuleville kaasoille tai morsiamille kuin ehkä varoitukseksi.

Salman Rushdie: Vimma (2002)

Salman Rushdie on yksi monista kehutuista kirjailijoista, joita olen väistellyt. Osaksi väistely on johtunut kirjojen aiheista, mutta osaksi se johtuu yleisemminkin siitä, että mitä enemmän jotain kirjaa kehutaan tai siitä kohutaan, sitä enemmän pelkään, etten pidäkään siitä.

Tuskin olisin ottanut kirjaston hyllystä Vimma-nimistä kirjaa entisestä professorista ja nukentekijästä, jolla on takakannen mukaan "pahanlaatuinen keski-iän kriisi", mutta kun Miehen Tytär antoi minulle kirjan, en kehdannut sanoa ei. Heillä oli jostain syystä kaksi näitä. Nyt jälkeen päin olen tyytyväinen saatuani kirjan. Ihastuin Rushdien rönsyilevään tyyliin. Tosin näin maailmanluokan kirjailijan tyylistä pitäisi kai sanoa jotain muuta kuin rönsyilevä. Vaikka kirjassa on vain kolmisensataa sivua, niin siinä olisi käänteitä ja kiepauksia laajempaankin teokseen.

Onneksi takakannessa olivat myös sanat "murhamysteeri" ja "pureva satiiri", jotka ilman muuta vetoavat minuun. Harvoin niitä näkee samassa teoksessa. Lisäksi kirjan mainostetaan olevan "ihmissuhdetarina ja romanssi" sekä "tieteisfantasia". Noista viimeksimainittu on ehkä liioittelua, mutta muut kuvaukset pitävät kyllä paikkansa. Teoksessa yhdistyvät vangitsevasti päähenkilö Malik Solankan pohdinnat omasta elämästään ja nykymaailman menosta rakkauden - ja murhaajan - etsintään.

Solanka pakenee perheensä luota New Yorkiin ja alkaa elää melko erakkomaista elämää. Hänen muovaamastaan Pikku Aivot -nukesta oli tullut kaupallinen menestys, mutta samalla hän on menettänyt mahdollisuutensa vaikuttaa hahmoon. New Yorkissa hän tutustuu Pikku Aivot -faniin Milaan, jonka elämäntarina olisi jo oman kirjan arvoinen (kuten lähes kaikilla kirjan henkilöillä). Heidän välilleen syntyy erikoinen suhde ja myöhemmin vielä yhteisiä bisneksiä.

New Yorkissa asuminen ei paljon Solankaa helpota, mutta hänellä on pari ystävää ja hän tutustuu muutamaan uuteenkin ihmiseen. Mies on ahdistunut monestakin syystä, mutta pahinta on, että hän on kuljeskellut kaupungilla juuri samoina öinä kuin murhaaja ja herännyt aamulla muistamatta mitään yön tapahtumista.

Murhamysteeri on koukuttava, mutta kirjan paras anti on maailmanmenon tarkastelu. Solanka on englantilainen New Yorkissa, joten hän katselee Amerikkaa sopivan ulkopuolelta. Toki on helppoa olla samaa mieltä satiirista, jonka ei katso kohdistuvan itseensä :) Kirjan loppupuolella meno yltyy hengästyttäväksi. Nettiselailun perusteella Rushdien nimeen yhdistetään maaginen realismi, ja jotain sentapaista voi kai sanoa olevan Solankan kirjoittamassa Nukkekuninkaat-tarinassa, jota Lilliputti-Blefuscu-nimisen pikkuvaltion kapinalliset alkavat käyttää politiikassaan.

Vaikka alkuteos on kirjoitettu jo vuonna 2001 ja kirjassa on viittauksia aikansa tapahtumiin ja ihmisiin, niin se ei lukemista haittaa. Enemmän minua häiritsi se, että en tuntenut kaikkia filosofiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin viittaavia juttuja. Kirjan on suomentanut Arto Häilä niin, että lukija ihailee Rushdien sanankäyttöä, eli suomennos on todella hyvä. Äikänopettaja pysähtyi välillä ihailemaan myös pitkien virkkeiden pilkutusta, joka noudattalee lähes koko ajan suomen kielen sääntöjä, eli auttaa lukijaa hahmottamaan lauseita.

Muualla: Sami J. Anteroinen kirjoittaa Skenet 3.0. -sivuilla hyvin tästä kirjasta otsikolla Vimma - taikuri New Yorkissa.

Täysin aiheen vierestä on pakko mainita, että aina kun näen jossain Salman Rushdien kuvan (leikkasin Wikipediasta), mieleeni tulee kuvassa oleva Suomalaisen kirjakaupan asiakasillassa esiintynyt kotkalainen kulttuurivaikuttaja. Minusta hehän ovat kuin kaksi marjaa. Niin, ja olen kertonut asianomaiselle tämän :)

Kesähömppää, osa 1

Dekkareiden lisäksi kesälukemistani ovat erilaiset kevyet hömppäkirjat. Hömppä-sana on tässä positiivisen iloinen viihdettä tarkoittava sana. Arvostan yhtä lailla ajatuksia herättävää teosta kuin jännittävää tai hymyilyttävää tekstiä, kunhan se vie mukanaan.

Tuija Lehtinen on takuuvarma viihdyttäjä. Vaikka jo parin ensimmäisen luvun jälkeen arvaa, ketkä saavat toisensa, se ei lukemista haittaa. Lehtisen teksti on vetävää ja paikoin humoristista. Niin myös kirjassa Nappikaupan tytöt, joka voittaa aiemmin lukemani amerikkalaisen myös käsityöliikkeeseen sijoittuvan Lankakaupan tyttö -kirjan mennen tullen.

Kirja noudattaa turvallisesti viihdekirjan konventiota: kirjan päähenkilö on reipas tyttölapsi, joka hämmentää ympäristössään olevien ihmisten elämää, henkilöt ovat hyvin toimeentulevia kauniita ihmisiä, joiden ongelmat ratkeavat teoksen edetessä, ja tässäkin kirjassa henkilöiden nimet ovat melko erikoisia, vai mitä sanotte nimistä Saskia Soikkeli, Lurre Launonen ja Molla-Maya Marilii?

Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja voisi olla dekkari-nimityksenkin alla, sillä kirjan pääjuoni on murhatun kotiäidin menneisyyden tutkiminen ja murhaajan etsiminen.

Päähenkilö Kate Klein asuu lapsineen lähiössä New Yorkin ulkopuolella. Hänellä on kolme lasta ja paljon poissa oleva mies, ja hän on kyllästynyt elämäänsä. Naapurin täydellisen perheenäidin murha saa hänet liikkeelle parhaan ystävänsä Janien kanssa. Katen tavoite on löytää murhaaja. Mukaan tutkimuksiin ilmestyy Katen rakkaus elämästä ennen avioliittoa. Kirjan suunnilleen joka toinen luku on takauma, jossa Kate kertoo ajasta, jolloin hän asui vielä New Yorkissa Janien kanssa. Kirjan voi sanoa olevan chick litiä dekkarijuonella höystettynä, eli se ei ole aivan perinteinen romanttinen romaani. Lisäksi loppu ei ole perinteisen viihdekirjan onnellinen loppu.

Kuvassa näkyvä keltainen täplä kirjan kannessa paljastaa, että Sisko on ostanut tämän alelaarista, mutta olisin voinut maksaa tästä täydenkin hinnan. Lehtisen kirjan vein Siskolle lomalukemiseksi ja sain sen vierailulla luettavaksi, eli vähintään kaksi lukijaa yhdellä hinnalla on ihan hyvä kauppa.

Kesädekkareita, osa 1

Hellepäivät ovat olleet loistavaa lukuaikaa. Blogin päivittäminen on sen sijaan jäänyt vähemmälle. Yritänkin nyt päästä ajan tasalle.

Kesäloman ja kuumien päivien lukulistalla on enimmäkseen kevyttä kirjallisuutta: dekkareita ja romanttista hömppää. Osaksi rajoittunut kirjavalikoima johtuu siitä, että kesäpaikkamme kirjastoauto on tänä kesänä heinäkuun lomalla. Aiempina vuosina olemme saaneet tuoretta lukemista kerran viikossa; nyt pitää tyytyä Siskolta lainattuihin teoksiin ja markettien alelaareihin. Eipä silti, kansituolissa maatessa ja sangriaa hörppiessä ei kovin ajatuksia vaativaan tekstiin jaksaisi keskittyäkään.

Kesän dekkarikasassa pitäisi oikeastaan olle ensimmäisenä uusin Reijo Mäki, jonka Mies osti loman alussa. Ilmeisesti se on lainattu, koska en löytänyt kirjaa mistään. Palaan siihen myöhemmin.

Anja Gustafssonin Mansikkatyttö on kirjastosta. Muistan lukeneeni hänen aiemmankin kirjansa Antiikkilipasto. Tämä kirja kuvaa kesäistä Tammisaarta ja taidemaailmaa minäkertojansa Paula Roosin silmin. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, se sopii niille, jotka "pitävät arvoituksista, taiteesta, kesästä ja hyvästä ruoasta". Paula Roos on taidetta ja antiikkia harrastava eläkkeellä oleva historianopettaja, jonka suuhun on teoksen kuluessa pantu luennonpätkä jos toinenkin eri paikkojen historiasta, eli kirjoittajan asiantuntemus tulee esiin. Paikoin nämä tietoiskut olivat päälleliimatun oloisia.

Tarinassa on monia henkilöitä, ja siinä käsitellään sekä perhe- että rakkaussuhteita. Hyvä ruoka mainitaan moneen otteeseen: kirjassa kuvataan usein tarkkaan, mitä Roos laittaa ruoakseen tai mitä syö kahvilassa. Mukavan rauhallinen kerronta sopi hellepäivään, mutta jos haluaa dekkareilta ronskia menoa, tämä ei ole sopiva kirja.

Mitään raakaa meininkiä ei myöskään tarjoa Kari Häkämies esikoisteoksessaan Rehelliseksi tunnettu. Olin toki kiinnittänyt huomiota tähän kirjaan jo sen ilmestyessä. Onhan kirjoittaja entinen kotkalainen. Löytäessäni sen Prisman alekorista nappasin sen oitis. Romaanin alaotsikko on rikosromaani, ja sen päähenkilönä on poliisi. Ylikomisario Heikki Söder on Kotkasta kotoisin oleva pääkaupungissa asuva rauhallinen poliisimies, joka saa tutkittavakseen ministerin murhan. Kerronta on tässäkin rauhallista, eivätkä kuvatut väkivallanteot ole raakoja.

Tässäkin kirjassa tekijän asiantuntemus näkyy. Poliitikkojen ja heidän avustajiensa sekä ministeriön henkilökunnan kuvaus on uskottavan tuntuista. Miljöiden kuvaus samoin. Hiukan tässäkin ärsyttivät paikoin esiintyneet luennot tai poliittissävytteiset monologit, joita oli pantu eri henkilöiden suuhun. Kotkalaiselle lukijalle oli tietysti kiva huomata viittaukset kotikaupunkiin.

Kumpikaan ei tarjoa mieleenpainuvaa elämystä, mutta ne toimivat kesädekkarikategoriassa eli sopivat luettavaksi rennosti rannalla tai pihalla.