Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pidin Pamukin Nimeni on Punainen -kirjasta tosi paljon. Luin sitä nettilukupiirissä, joten osasyy kirjan antiin oli muiden hyvät kommentit. Nyt Valkoista linnaa lukiessani kaipasin samaa ryhmää. Uskon, että olisin saanut kirjasta enemmän irti.

Valkoisessa linnassa on päähenkilöpari. Kirjan kertoja on italialainen oppinut, joka jää merimatkallaan turkkilaisten vangiksi ja päätyy istanbulilaisen oppineen orjaksi. Orja ja hänen isäntänsä muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. He elävät yhdessä ja kirjoittavat yhteisen pöydän ääressä istuen.

Miehet opettavat toisiaan, ja vuosien varrella pääsevät sulttaanin suosioon. Tavoitteena on rakentaa uusi ase, jolla kukistetaan sulttaanin vihollinen valkoisessa linnassaan. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja syntipukiksi joutunut italialainen saa paeta, mutta kuka pakenee, kuka jää.

Miehet opettavat toisilleen aiemmin oppimiaan asioita, mutta tärkeimmäksi nousee kysymys omasta itsestä. He kirjoittavat tekstejä elämästään, jotta oppisivat tuntemaan itsensä. He kirjoittavat kokemistaan hyvistä asioista ja tekemistään synneistä. He puhuvat paljon pelosta, mikä onkin ajankohtainen aihe, koska kaupungissa riehuu rutto.

Kirjan teemaksi voi sanoa kahden kulttuurin kohtaamisen, mutta siinä käsitellään myös ihmisenä olemista. Lukukokemuksena kirja oli jotenkin raskas. Minua jäi lisäksi vaivaamaan kirjan loppu. Venetsiasta saapuu matkailija, joka tulee tapaamaan Istanbuliin jäänyttä ja lukee miesten tarinan. Ja sitten hän istuu katselemassa ikkunasta näkyvää puutarhaa. Vähän kuin minä lopettaessani lukemisen.

TaoLin: Suomen taivaan alla

TaoLin, kirjailija ja kiinalaisen kulttuurin opettaja, kertoo viehättävässä kirjassaan, miten kiinalainen nainen sopeutuu suomalaiseen elämään. Hesarin jutussa hän kertoo kirjansa synnystä. Tartuin kirjaan kiinnostuneena, koska minusta on aina mielenkiintoista lukea, mitä muualta Suomeen tulleet tästä maasta ajattelevat.

Kirja kertoo Ling-nimisestä naisesta, joka tapaa kotimaassaan Tapio-nimisen miehen. He rakastuvat, ja Ling muuttaa Suomeen. Kirjan tarinaa hyvin kuvaavat luvut ovat "Lentokoneessa", "Tapio", "Koti", "Kesä", "Syksy", "Talvi", "Kiinassa" ja "Kevät". Kuhunkin lukuun on vielä nimetty alalukuja, jotka ovat mielestäni jo turhan osoittelevia.

Ling on sopeutuvainen ihminen. Hän näkee uuden kotimaansa hyvässä valossa ja suhtautuu lähes kaikkeen positiivisesti. Paikoin tekstissä on kuin tietoiskuja suomalaisen yhteiskunnan hyvistä puolista. Välillä tulee tunne, että hän on liiankin kohtelias. Kirjassa kuvataan toki myös kielteisiä asioita: puhumattomuutta, synkkyyttä, alkoholinkäyttöä.

Kenties kertojaa rajoittaa hieman se, että tarinalla on todellisuuspohja. Esimerkiksi Lingin tunteiden kuvauksessa tyttären ikävöiminen jää melko vähäiseksi. Kerronnan lomassa olevat runot kertovat kuitenkin vahvoista tunteista.

Suomalaisena minua viehätti Lingin asenne luontoon ja hiljaisuuteen. Hän todella on suomalainen kulkiessaan luonnossa. Monessa tilanteessa tulee myös esiin suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin ero. Välillä Ling on ihmeissään, joskus suruissaan, mutta onneksi osa tilanteista pelkästään huvittaa.

Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä

Tämä arvio on ilmestynyt lapsettomien yhdistyksen Simpukka-lehdessä 2007.

Teresa Laine-Puhakaisen kirja Liian lyhyt elämä on kirja surusta ja hiljaisuudesta. Perheen elämässä alkaa uusi ajanlasku poikavauvan kuoltua pian syntymänsä jälkeen. Päiväkirjan tapaan kirja kuvaa uuden ajanlaskun ensimmäistä vuotta.

Kirjan kertoja on äiti, joka minämuodossa kuvaa tapahtumia ja sisäistä maailmaansa. Perheeseen kuuluu aviomies ja kaksi tyttöä. Kirja alkaa Akseli-pojan syntymällä. Hän kuolee äitinsä käsivarsille.

On valtavaa, että Teresa Laine-Puhakainen on pystynyt kertomaan kaikesta tapahtuneesta. Hän pystyy antamaan sanat tapahtuneelle ja tunteille. Hän kuvaa erityisen hyvin tuntemuksia niinä päivinä, jolloin perhe tapaa ihmisiä ensimmäisen kerran vauvan kuoleman jälkeen. Mitkään sanat eivät ole oikeita, ja kaikki lohdutusyritykset kääntyvät äidin mielessä vastakohdikseen.

Luvut on nimetty suomalaisten laulujen ja virsien säkein. Aluksi äidin ajatuksissa ei ollut muuta kuin lauluja. Ne pyörivät hänen päässään, ja ne alkavat helposti pyöriä myös lukijan päässä. Laulut ovat tuttuja pop- ja rock-kappaleita, jotka tiivistävät sanoman ja tuovat äidin kokemukset lähelle lukijaa.

Aviopari käsittelee lapsen kuolemaa eri tavoin. Äiti vie lukijan sisään omaan maailmaansa ja näyttää tunnemyrskyn. Isä on toiminnan mies: hän pesee mattoja ja tekee Akselille arkun. Työtä tarjotaan usein lääkkeeksi suruun, jotta ”saisi muuta ajateltavaa”. Joillekin toiminta onkin parhain tapa tulla toimeen surun kanssa, mutta ei kaikille.

Kirjan perusteella monet mielenterveyden asiantuntijatkaan eivät pysty auttamaan ihmisiä yksilöllisesti. Kuolema näyttäytyy lääkäreille epäonnistumisena ja suru epäluonnollisena. Laine-Puhakaiselle halutaan antaa diagnoosi ja lääkkeitä. Maallikkolukija ihmettelee, kuvitteleeko psykiatri tosiaan, että kolme kuukautta on riittää vauvan kuolemasta toipumiseen.

Yhdessä luvussa Laine-Puhakainen kertoo, miten lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmästä oli apua. Ryhmäläiset eivät sortuneet hyvää tarkoittaviin, mutta pahaa tekeviin kommentteihin, vaan antoivat jokaisen olla oma itsensä ja puhua surusta omalla tavallaan. Vaikka osa heistä vain piipahti ryhmässä, jokainen auttoi – tietoisesti tai tietämättään.

Aluksi kirja vaikuttaa suoraan tunteisiin. Päällimmäiseksi jäävät mieleen tunteet: suru ja ahdistus. Sitten huomaa, miten tilanteita ja ihmisiä analysoidaan: kirjailija esimerkiksi ymmärtää eri ammattiryhmiä edustavien hoitajien eri tavan käsitellä Akselin kuolemaa. Toisella lukukerralla huomaa paremmin myös muiden ihmisten reaktiot. Moni lääkäri ja hoitaja voisi lukea tämän kirjan. Ei opiksi, vaan kokemukseksi, sillä mikään oppi ei voi valmistaa vauvan kuolemaan. Kirjan lopussa äiti sanoo, miten Akselin elämä pyyhkäisi hänen ylitseen ja jätti jälkeensä lukuisat kysymykset ja hiljaisuuden. Tämä kirja ei anna vastauksia, mutta se voi olla läheisensä menettäneelle yksi etappi surun polulla.

Uskon, että tämä kirja on vaikea lukukokemus kaikille, jotka ovat menettäneet lapsensa. Lapsettomana koin itsekin ymmärtäväni lapsen menettämisen tuskaa, mutta en voi kieltää, että mielessäni kävi epäreilu ajatus, että kirjan perheessä on kuitenkin kaksi lasta eli enemmän kuin minulla koskaan. Jos olisin nähnyt Laine-Puhakaisen perheen kesken omaa lapsettomuusshokkiani, olisin pitänyt sitä onnen huippuna. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, ettei ulkoapäin voi nähdä kenenkään elämän onnellisuutta.

Vaikka oma menetykseni on erilainen kuin kirjan perheen, kirja toi mieleeni omat kokemukset ja tunteet. Teresa Laine-Puhakainen käyttää surusta monia kielikuvia, joista yksi on virtaava vesi. Liian lyhyt elämä –kirja antoi minulle hetken myös oman suruni virralla, mikä ei ole ollenkaan huono asia.

Regina Rask: Hyvä naapuri (2007)

Tämä Regina Raskin kirja sai minut haaveilemaan täällä maalla asumisesta. Istuin kansituolissa patiolla ja laskin välillä kirjan syliini, katselin pihaa ja naapurin peltoa ja ajattelin, miten mukava olisi kunnostaa vanha navettakaivo ja rakentaa oikea vihannespenkki.

Kirjan päähenkilö Vappu Helander nimittäin on muuttanut maalle. Toistaiseksi, hän sanoo, mutta pian on lukijalle selvää, että hän on tullut jäädäkseen. Löytyyhän hänelle pian töitä ja asuuhan naapurissa mielenkiintoinen mies.

Kirjan miljöönä on maalaiskunta, jonka asukkaat ovat enemmän tai vähemmän menettäneet uskonsa tulevaisuuteen. Vappu tapaa toimittajantyössään useita kuntalaisia: osa heistä on kuin maalaiskomediasta. Juoni ja henkilöt ovat mielestäni helppoja, mutta tekstissä on sen verran päähenkilön ajatusmaailmaa, että häneen voi samaistua. Tosin nelikymppinen Vappu vaikuttaa paikoin tätimäiseltä. Hän pohdiskeleekin, miksei osaa ottaa elämää rennosti.

Olen aiemmin lukenut Raskin romaanin kahdesta siskosta (täytyy kaivaa nimi jostain), ja muistan pitäneeni siitä. Rask kirjoittaa sopivan kepeästi, vaikka aihe olisi vakava, kuten sisarten välinen kateus. Tässäkin kirjassa Vapulla on kaksossisko Kanerva, jonka elämä on mennyt aivan eri polkuja kuin sisarensa.

Kirjan huumori on dialogissa, ja esimerkiksi siskosten väliset keskustelut ovat hauskoja, samoin kuin mökillä vieraillut ökyperhe.

Leonie Swann: Murha laitumella

Koska aloitan tämän blogin kesälomalla, niin on aika sopivaa, että ensimmäiset kirjat ovat dekkareita. Tykkään nimittäin dekkareista, ja erityisesti lomat sopivat niiden lukemiseen.

Ostin Murha laitumella -pokkarin (WSOY) matkalukemiseksi Turun Suomalaisesta. Kolmas painos, enkä ihmettele. Kirja täyttää hyvin kesälukemisen kriteerit: se on mielenkiintoinen muttei liian rankka.

Kirjan sankareita ovat lampaat etunenässään Miss Maple, lauman viisain lammas. (Luin nimen koko ajan Marple, totta kai.) Lauman paimen löytyy kuolleena laitumelta, ja lampaat päättävät selvittää, mitä on tapahtunut. Lauman eri jäsenten vahvuuksia hyväksikäyttäen ne tutkivat, tarkkailevat ja tekevät päätelmiä. Tutkinta onnistuu, ja lopussa lauma saa uuden paimenen, jonka henkilöllisyyden määkijät tietävät paljon ennen ihmisiä.

Lampaiden näkökulmasta ihmisten toiminta näyttää välillä kummalliselta, välillä suorastaa hullulta. Ne haistavat ihmisistä asioita, joita ihmiset yrittävät peitellä puheessaan. Minua huvitti erityisesti lampaiden käsitys Jumalasta, ne kun ymmärtävät kylän papin Jumalaksi.

On aina mielenkiintoista lukea tekstejä, joissa käsitellään elämää, ihmisiä ja yleisinhimillisiä piirteitä ulkopuolisen silmin. Vaikka lampaiden!

Sebastian Faulks: Piru perii omansa (2008)

Piru perii omansa (Gummerus) on James Bond-seikkailu, joka on kirjoitettu Ian Flemingin hengessä. Flemingin jälkeenhän Bond-kirjoja ovat kirjoittaneet useat kirjailijat. Wikipedian mukaan "Flemingin kuoleman jälkeen suosittua sarjaa ovat jatkaneet Kingsley Amis (1968), Christopher Wood (1977–1979), John Gardner (1981–1996) ja Raymond Benson (1996–2002)." Gardnerin ja Bensonin kirjoja olen lukenut, mutta nyt täytyy panna mieleen nimet Amis ja Wood seuraavaa kirjastoreissua varten.

Kirjan päähenkilö on tietenkin agentti Bond, joka kauniin naisen avustuksella pelastaa maailman, tai siis Englannin, mikä tässä yhteydessä lienee sama. Faulks pystyy mielestäni luomaan bondmaisen maailman muiden sarjan kirjojen tyyliin. Roisto on tyypillinen Bond-roisto eli fyysisesti muista erottuva hullu, ja nainen on yhtä tyypillinen sankaritar eli Bondin pauloihin lankeava kaunotar. Tapahtumat sijoittuvat kylmän sodan aikaan, ja Bond joutuu toimimaan jopa Neuvostoliitossa. Samassa yhteydessä mainitaan Suomi ja naapurikaupunkimme Hamina.

Kirja sopii mainiosti riippumatossa luettavaksi, kun aurinko paistaa ja ajatus karkaa välillä muualle kuin kirjan tapahtumiin. Jos ei pidä Bond-elokuvista, ei kannata tarttua tähänkään, mutta jos on elokuvien ystävä, pystyy näkemään kirjan kohtauksia mielessään jo filmillä. Minun mielikuvissani sankari on tietysti Pierce Brosnanin näköinen. ;)

Faktaa ja fiktiota

Tässä blogissa kirjoitan lyhyesti lukemistani kirjoista. Kirjat edustavat kaikenlaisia lajeja, sekä faktaa että fiktiota.

Tarkoitukseni ei ole valita kirjoja erityisesti työhöni liittyen, mutta jos ja kun luen kirjan, joka jotenkin liittyy äidinkielen kursseihin, mainitsen sen varmasti. Osa merkinnöistä saattaa siirtyä sellaisenaan aikuislukion kirjawikiin.