maanantai 19. joulukuuta 2011

Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club

Ennen syysloman Englannin matkaa päätin lukea jotain englanniksi. Pikkukirjaston englanninkielisten kirjojen valikoima ei ollut kovin suuri, mutta onneksi löysin Mma Ramotswe -kirjojen tekijän Alexander McCall Smithin romaanin.

The Sunday Philosophy Club aloittaa Isabel Dalhousie -sarjan. Isabel on filosofiaa käsittelevän lehden toimittaja ja hyvin toimeentuleva keski-ikäinen nainen. Hän asuu Edinburghissa ja viettää aikaansa tehden toimitustöitä ja tavaten sisarentytärtään Catia.

Kirja alkaa kuolemantapauksella, joka myöhemmin paljastuu murhaksi ja jota Isabel alkaa tutkia siskontyttönsä entisen poikaystävän Jamien kanssa. Tutkimukset ovat ihmisten tapaamista ja heidän kanssaan keskustelemista. Samalla keskustellaan taiteesta ja filosofiastakin. Paljon on myös Isabelin ja siskontytön välien pohdintaa, sillä Isabel toivoisi Catin menevän takaisin yhteen Jamien kanssa. Ihmissuhteet ja niiden moraalikysymykset ovat minusta isommassa osassa kuin murhatutkimus. Syyllisen selviäminen lopuksi oli oikeastaan mahalasku. Tuli tunne, että tässäkö tämä nyt oli.

Kirja ajoi asiansa kieliharjoitteluna, mutta tuskin tartun sarjan seuraavaan osaan ainakaan alkukielellä. Jos kirjat joskus suomennetaan, varmaan luen ne, mutta yhtä paljon kuin Mma Ramotsween en Isanbel Dalhousieen ihastunut.

Vikas Swarup: Syyllisten seurue

Luin ennen tätä aika kamalan elämäkerrallisen kirjan, jonka päähenkilö oli Intiasta kotoisin. Siitä kirjoitan joskus myöhemmin. Sen luettuani halusin lukea jotain muuta Intiaa käsittelevää.

En ole lukenut enkä nähnyt Slummien miljonääriä, mutta koska se on maailmalla ollut tosi suosittu, niin ajattelin, että tämä saman kirjailijan teos voisi olla sopivan viihteellinen.

Syyllisten seurue on nimensä mukaisesti rikoskirja. Ministerin poika Vicky Rai murhataan hänen omissa juhlissaan, jossa on koolla muun juhlaväen joukossa seurue, jonka jokaisella jäsenellä on motiivi tappaa.

Kirjan rakenne on lukijaystävällinen. Ensin tapahtuu murha, sitten esitellään 6 epäiltyä, sen jälkeen motiivit ja todisteet, ja lopuksi kerrotaan ratkaisu ja jopa tunnustus. Vaikka rakenne on selkeä, tekee suuri epäiltyjen joukko tapahtumien seuraamisesta paikoin hankalaa - ainakin, jos lukemisen keskeyttää välillä. Kirjassa on paljon dialogia, usein puhelinkeskustelujen muodossa.

Jokainen epäillystä tuo kirjaan oman tarinansa, mikä tuo samalla kirjaan kuvan monenlaisesta Intiasta. On jet set -elämää ja Bollywood-tähtiä, on poliisin ja virkamiehen arkipäivää ja politiikan maailmaa, joka ei muuten eroa pikkurikollisten juonittelusta kuin että valtapeleillä on vain suuremmat vaikutukset. Erikoisin hahmo on viidakon uumenista heimon pyhää kiveä etsimään lähtevä Eketi, joka vastoin kaikkia odotuksia pärjää kuin pärjääkin ulkomaailmassa. Hänen hahmonsa kautta kyllä tulee ilmi, miten köyhiä ja oppimattomia voidaan kohdella.

Pidin kirjasta, mutta en niin paljon, että tarttuisin siihen Slummien miljonääriin. Loppujen lopuksi Syyllisten seurue oli vähemmän viihteellinen kuin odotin. Swarup kyllä kutoo niin taitavasti yhteen kaikki tarinat, että suosittelen tätä jo senkin takia. Ei tämä ainakaan tavanomainen dekkari ole.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Tsaarin kakarat ja Luulosairas


Vietin tänään todellisen teatteripäivän. Olin päivällä Kotkan kaupunginteatterissa katsomassa Tsaarin kakarat -näytelmän viimeistä esitystä ja illalla Luulosairasta. Välissä ehti onneksi käydä syömässä, sillä pelkällä teatterin kahvilan tarjoilulla ei olisi pärjännyt. Kulttuuriannos oli kyllä tuhti.

Emilia Pöyhönen: Tsaarin kakarat

Tsaarin kakarat on Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä identiteetistä. Miljöönä on pääasiassa Kotka, mutta tapahtumia on sijoitettu myös Talvipalatsiin ja keisarilliseen alukseen. Näytelmän aika on vuorotellen epämääräisen nykyaikaa ja vuorotellen 1800—1900-lukujen vaihdetta. Tsaarin kakaroiden keskeinen hahmo on kertoja. Hän kertoo kohtauksien numerot ja nimet ja ohjaa myös muiden henkilöiden tekemisiä. Kertojan ansiosta ajassa hyppelevä tarina pysyy kasassa ja katsoja kärryillä.

Nykyajan kaupunkiin on tulossa venäläinen turistidelegaatio, jolle halutaan näyttää tsaariperheen kesämaja. Majaa siivoamaan pannaan  suomalais-venäläiset Niko ja Anna. He edustavat erilaista suhtautumista venäläisiin. Näytelmän pohjana on paikallisten asukkaiden haastatteluja, eivätkä siinä esitetyt mielipiteet ja ajatukset olleet minulle uusia. Kelpo nauruja toki jostain repliikeistä irtosi, erityisesti muualta tullut pormestari on tulevaisuuskuvineen ja "kaupunkimme nuoriso" -puheineen vähintään hymyilyttävän parodinen hahmo.

Toinen aikataso on siis 1800—1900-lukujen vaihde, jolloin majalla vieraili tsaariperhe. Pidin erityisesti näistä historiaa peilaavista kohtauksista. Osa repliikeistä on ilmeisesti aidoista dokumenteista, mikä toi näytelmään vakuuttavuutta, vaikka historialliseen tarkkuuteen ei tässä tietenkään pyritty. Tsaariperheen jäsenet esimerkiksi ennakoivat repliikeissään omia tulevia vaiheitaan. Kaikki henkilöt ajasta ja paikasta riippumatta kommunikoivat keskenään, ja myös tarinan kertoja osallistuu keskusteluihin.

Näytelmän päähahmot ovat Niko ja Nikolai II. Molemmilla on elämässään identiteettiin liittyvä ongelma. Niko ei tahdo hyväksyä venäläisiä juuriaan, eikä Nikolai asemaansa kruununperijänä. Äidinkielen opettaja on ilman muuta tyytyväinen, että molempien miesten kertomuksissa ja heidän kehityksessään korostettiin äidinkielen merkitystä.



Molière: Luulosairas

Päivän näytelmä oli -  historiaosuuksista huolimatta - aiheeltaan ja toteukseltaan nykyaikainen. Illan näytelmä oli taas todellinen kirjallisuushistorian komediaklassikko. Aina mennessäni katsomaan klassikkonäytelmää minua hieman arveluttaa, sillä toteutuksesta ei koskaan tiedä. Ajanmukainen lavastus ja puvustus on varma vaihtoehto, mutta saattaa olla tylsä. Näytelmän siirto nykyaikaan tai johonkin toiseen aikaan taas voi mennä överiksi.

Tämän illan toteutus oli minusta hauska sekamelska. Koska 1600-luvulla kirjoitetussa näytelmässä on piirteitä, joita ei ainakaan länsimaiseen 2000-luvun maailmaan oikein saa siirrettyä, ovat tarinan paikka ja aika ihan sopivasti jotain Ranskan hoviaikaa.  Puvustus ja lavastus sen sijaan ovat nimenomaan sekamelskaa. Pidin molemmista. Näyttämöllä oli yllin kyllin katseltavaa, ja vaikkapa lukuisten mikroaaltouunien bongailu oli suorastaan hauskaa. Puvuissa ja kampauksissa oli viitteitä sekä hovipukuihin ja -kampauksiin että myöhempiin asusteisiin. Ihmettelin parinkin opiskelijan kanssa Arganin uuden vaimon korkokenkiä ja sulhasehdokas Cléanten hiuksia.

Olin katsomassa Luulosairasta siis opiskelijaryhmän kanssa. Moni tuntui tykkäävän. Näytelmässä viehättivät mainitun lavastuksen lisäksi vauhti ja "hulluus". Toteuksessa olikin farssimaista vauhtia.  Tosin näyttelijät puhuvat aika nopeasti, joten suomen kielen opiskelijoiden olisi ehkä kannattanut lukea näytelmän juoni ennen iltaa.

Oli mielenkiintoista nähdä melkein sama ensemble kahdessa täysin erilaisessa näytelmässä. Kun Tsaarin kakaroissa käsiteltiin vakavia aiheita ja suruakin, pääsivät näyttelijät Luulosairaassa irrottelemaan kunnolla. Nuoret Emilia Kokko ja Teemu Koskinen esittivät päivällä sisaruksia ja illalla rakastavaisia. Luulosairaan höpsön Angeliquen roolissa Kokon elekieli oli minusta mainiota. Samoin Jarkko Sarjanen huvitti Luulosairaan lipevän notaarin roolissa.

Anne Niilolaa en ollut aiemmin Kotkassa nähnyt. Keisarinna Maria Fedorovnan roolissa oli sekä rauhallisuutta että vahvoja ilmeitä, mutta palvelijatar Toinetten roolissa hän pääsi ilmehtimisen lisäksi todella elehtimään ja käyttämään koko kroppaansa. Katsomossa oli minun lisäksi ainakin pari muuta naista, jotka ihailimme hänen käsivarsilihaksiaan. (Kuulin muuten Toinette-nimen vähän väliä väärin Toilette-nimeksi...) Vanhoista tutuista tietenkin Esa Suvilehto ja Antti Leskinen ihastuttivat. Kokemuksen ja karisman huomaavat nekin, joilla on vasta vähän kokemusta kotkalaisesta - tai ylipäätään suomalaisesta - teatterista.

Tsaarin kakaroita ei enää pääse katsomaan, mutta Luulosairaasta on vielä esityksiä jäljellä. Ilman muuta suosittelen.