Saara Kesävuori: Äidin rakkaus (2011)

Tämän kirjan kohdalla harmittaa, että en ole ehtinyt kirjoittaa näitä juttuja sitä mukaa, kun olen kirjan lukenut. Tämän kirjan nimittäin muistan vaikuttaneen, mutta nyt kirjaa selaillessani löydän vain ne kohdat, jotka tuntuivat teennäisiltä.

Äidin rakkaus on ensimmäinen Saara Kesävuorelta lukemani kirja, vaikka kirjan etuliepeessä kerrotaan hänen kirjoittaneen paljon. Kirjan nimen ja sisällön ristiriita näkyy jo kannessa, jonka on suunnitellut Eevaliina Rusanen.

Kannen vaaleanpunainen väri kuvastaa päähenkilön Aulin työtä ja elämää. Auli on hääsuunnittelija, liikemiehen vaimo ja kolmen pojan äiti, joka asuu unelmakodissaan. Alussa vain toinen pojista aiheuttaa hankaluuksia, mutta myöhemmin koko Aulin elämä järkkyy, mikä näkyy kannen valokuvassa.

Kirjan rakenne paljastaa heti alussa, että jotain erityistä on tulossa, sillä ensimmäinen luku on nimetty "Sen jälkeen" ja toinen "Sitä ennen". Pikku hiljaa lukijalle paljastuu, mikä tuo "se" on. Kertoja on ulkopuolinen, mutta näkökulma on vuorotellen Aulin ja hänen poikansa Vilin.

Tiedän olevani ristiriitainen, kun kaipaan viihteellisiin kirjoihin syvällisyyttä ja vakaviin kirjoihin keveyttä. Ehkä siksi nykyinen suosikkigenreni on historiallinen dekkari, jossa kirjailijan on helppo yhdistää fakta ja fiktio sekä käyttää tekstin piristeenä huumoria. Nykyajasta ja varsinkin naisista kertovissa kirjoissa ehkä päähenkilö tulee liian lähelle omaa elämääni, jolloin hahmoissa tuntuu olevan aina liikaa tai liian vähän jotain. Usein se, mikä puuttuu, on realismi - tai kyynisyys.

Äidin rakkaus -kirjassakin tapahtumilla oli sen verran paljon menneisyyden lastia, että tuntui epäuskottavalta, ettei Auli ollut aavistanut mitään. Tosin ymmärrän kyllä, että kirjasta tulee dramaattisempi, kun sen päähenkilö heitetään täysin kylmiltään katastrofin eteen. Toinen asia, joka hieman ärsytti, olivat Aulin ja Vilin pohdinnat taiteesta, mutta toki ne korostivat heidän erilaisuuttaan muuhun perheeseen verrattuna.

En halua paljastaa liikaa kirjan aihetta enkä juonta, joka on taitavasti kiedottu rakenteeseen ja joka antaa kirjalle dekkarimaista imua. Vaikka kirjan henkilöissä on ärsyttäviä piirteitä, Kesävuori saa lukijan kiinnostumaan heistä. Ei olisi tullut mieleenkään keskeyttää tämän lukemista, koska halusin ehdottomasti tietää, miten Aulille käy.

Regina Rask: Jouluihminen (2011)

Regina Raskin kirjoista en oikein osaa sanoa, mitä lajia ne edustavat. Kirjojen aiheissa olisi ainesta vakavaan käsittelyyn, mutta Raskin tyyli on useimmiten kevyt. Hänen päähenkilönsä eivät ole iältään ja elämänongelmiltaan chick lit -porukkaa, mutta eivät välttämättä paljon syvällisempiä.

Jouluihmisenkin päähenkilön naiivius ja loppuratkaisun helppous asettavat kirjan enempi viihdeosastolle. Pidin kyllä kirjan päähenkilön Eevan tekemisten kuvauksesta. On hauska äimistellä jonkun hulluudelle ja täydellisyyden tavoittelulle. En tunne ketään yhtä paneutunutta jouluihmistä, mutta tunnistan kyllä sisustus-, siivous- ja koristeluvimman naisten- ja sisustulehtien palstoilta.

Jouluhulluuden lisäksi kirjassa käsitellään naisen asemaa työelämässä ja iän merkitystä uran luomisessa. Eevan äiti tuo kuvioon vielä yllätyksen, jonka kautta Rask pääsee pohtimaan ikäkysymystä enemmänkin. Kovin vakavaksi ei käsittely kuitenkaan mene, joten tähän kirjaan voi mainiosti tarttua ennen joulua varoittavana esimerkkinä.

C. J. Sansom: Musta tuli (2004)

Pidin C. J. Sansomin Shardlake-sarjan ensimmäisestä eli Luostarin varjot -kirjasta, joten tämän nappasin saman tien kirjaston hyllystä.

585 sivua historiallista dekkari teki minut onnelliseksi parinakin viikonloppuna. Teoksen päähenkilö lakimies Mathew Shardlake on rujo muodoltaan, mutta terävä päästään. Hän ei tosin ole aivan innoissaan saadessaan tehtäväksi selvittää, mihin on kätketty kreikkalainen tuli, joka voisi vahvistaa kuninkaan neuvonantajan Thomas Cromwellin asemaa.

Kirja kuljettaa lukijaa 1500-luvun Lontoossa eri yhteiskuntaluokkien luona. On poliittista vehkeilyä ja rikollisjoukkioita, ladyja ja prostituoituja sekä murhia ja salailua. Kun tuon kuvauksen jälkeen kirjoittaa, että kirja on hyvää viihdettä, tulee hieman huvittunut olo. Mutta niin se vain on, että vehkeilyt, murhat ja salailut ovat aiheina koukuttavia. Kun niihin vielä yhdistetään omasta elämästä täysin poikkeava miljöö, niin kirja vie mennessään. Suosittelen.

Neil Gaiman: Neverwhere (1996)

Mistähän johtuu, että jätän Gaimanin teokset useimmiten hyllyyn, vaikka aina jonkin niistä luettuani olen pitänyt?

Neverwhere - Maanalainen Lontoo on juuri pitämääni lajia: Kirja yhdistää meidän maailmamme "alapuoliseen Lontooseen" eli fantasiamaailmaan monenlaisinen hahmoineen. Juonessa on dekkarin piirteitä ja tyyli on sopivasti humoristinen.

Päähenkilö Richard Meyhew on salaa väsynyt elämäänsä. Hänet repäistään kuitenkin hieman liian erikoiseen tilanteeseen hänen autettuaan Door-nimistä tyttöä. Laupias samarialais -kohtaus vie hänet maan alle ja kattojen päälle etsimään avainta, taistelemaan Petoa vastaan ja syömään kasvisruokia, koska tarjotut kissanfileet eivät häntä oikein houkuta.

Kirjassa esiintyvät palkkamurhaajaveljekset Croup ja Vandemar, jotka tuovat mieleen Gaimanin ja Pratchettin yhteisteoksen Good Omens. Yhtymäkohtia voi löytää myös Harry Potter -kirjoihin.

Todellinen fantasian ystävä on tämän varmaan jo lukenut, mutta jos joku haluaa uudenlaisen näkökulman Lontooseen ja erityisesti sen metroasemiin, niin tässä on oiva kirja.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (2012)

Nyt tulee pikaesittelyt kirjapinosta, joka pitää palauttaa kirjastoon. Näyttää olevan jokin raja uusimisillakin.

Vera Vala asuu Italiassa, jonne hän sijoittaa Arianna de Bellis -sarjan dekkarinsa. Tämä kirja on niistä ensimmäinen, mutta kirjan takaliepeessä luvataa, että lisää on tulossa.

Kirja sopi mainiosti luettavakseni nyt, kun yritän saada kasaan 100 kirjaa tälle vuodelle. Nopealukuiset viihdekirjat kasvattavat kirjaluetteloa mukavasti.

Arianna de Bellis on suomalais-italialainen leski, joka on perustanut yksityisetsivätoimiston ja liikkuu vaikutusvaltaisissa piireissä. Taustalle on kirjoitettu mysteeri, joka selvinnee seuraavissa osissa. Kuolema sypressin varjossa on viihdyttävä teos seurapiiri-, sukellus- ja ruoanlaittokuvauksineen. Kirjassa ei mässäillä väkivallalla eikä kuvailla oikeuslääketieteellisiä yksityiskohtia. Rikos ratkeaa haastattelemalla ihmisiä ja joutumalla osin itsekin vaaraan.  Kirjaa voisi kuvata aikuisten Neiti Etsiväksi: naispäähenkilöstä huolimatta jokseenkin perinteisiä sukupuolirooleja, sujuvaa sanailua, vaaratilanteita ja onnellinen loppu.

En voi sanoa, etten olisi pitänyt kirjasta, vaikka ei sarjasta suosikkiani tule.  Luultavasti tartun seuraavaankin sarjan kirjaan, jos ja kun kaipaan rentoutumista sohvalla tai riippukeinussa.

Lionel Shriver: Jonnekin pois (2010)

Lionel Shriver on julkaissut ensimmäisen romaaninsa vuonna 1987, ja Jonnekin pois on hänen yhdeksäs teoksensa. Ennen Poikani Kevin -kirjaa en ollut hänestä kuullut mitään, ja koska Poikani Kevinin aihe tuntui liian rankalta, en sitä ole koskaan lukenut, vaikka jokainen opiskelija, joka sen on kurssia varten lukenut, on siitä pitänyt. Sen maineen takia suhtauduin vähän varauksellisesti lukupiirimme valintaan ottaa Jonnekin pois luettavaksi.

Kirjan aihe tuntui kiinnostavalta. Päähenkilö Shepherd Knacker on tehnyt hullun lailla töitä voidaksen viettää loppuelämänsä trooppisella saarella nauttien. Suunnitelmiin tulee iso mutka, kun hänen vaimonsa Glynis sairastuu syöpään ja säästöjä tarvitaan hoitoihin.

Shepherd on nimensä mukaisesti paimen tai kaitsija. Hän huolehtii paitsi vaimostaan myös isästään. Siskon kohdalla menee raja, mutta senkin rajan löytymisessä menee aikansa. Lisäksi Shepherdillä on ystävä nimeltä Jackson, jonka loputtomia yhteiskuntaa arvostelevia saarnoja hän kuuntelee. Jackson tyttären harvinainen sairaus tuo vielä lisää huolehdittavia hänen elämänpiiriinsä.

Shriver kuvaa sairauksia tarkasti. Kirjassa tulevat vastaan erilaiset hoidot ja niiden seuraukset, eikä yksityiskohdissa säästellä. Sairastuneet Glynis ja Jacksonin tytär Flicka kuvataan vahvoiksi persooniksi, joiden kanssa muilla on kestämistä. Glynis on paikoin suorastaan ilkeä, eikä mielestäni ihan kaikki selity katkeruudella.

Shepherd alistuu sekä vaimonsa että muiden hyväksikäytettäväksi, kunnes vihdoin tekee päätöksensä. Shriver osaa kuvata ihmisiä niin, että heidän hahmonsa tulevat lähelle. Esimerkiksi Shepherd herätti minussa paikoin ihailua ja paikoin raivoa. Ihailin hänen omistautumistaan vaimonsa hoitamisessa, mutta välillä mieleni olisi tehnyt tarttua häntä niskasta ja ravistaa. Mieleeni tuli Kluunin kirja Vaimoni kävi lääkärissä, jossa mies kyllä hoiti vaimoaan, mutta jota olisi tehnyt mieli ravistaa vähän muista syistä.

Kirjassa eniten vaikutti jälleen amerikkalaisen yhteiskunnan kovuus. Aihetta on sivuttu monessa lukupiirimme teoksessa alkaen Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla-teoksesta. En yhtään ihmettele Shepherdin halua muuttaa pois maasta, vaikka toki hänen paratiisinetsinnässään on pakenemisen ja utopian metsästyksen merkkejä. Myös ihmisten asenteet vallitsevaan tilanteeseen herättivät jälleen keskustelua lukupiirissämme. Kirjan henkilöistä vain Jackson kritisoi vakuutusyhtiöiden ylläpitämää systeemiä, mutta lopulta ei hänenkään arvostelukykynsä saa kovin hyviä arvosanoja.

Toki minun olisi pitänyt ymmärtää jo etukäteen, ettei yksi kirja tee kirjailijan kaikista muista kirjoista samanlaisia, mutta silti yllätyin pitäessäni tästä teoksesta. Yksityiskohtainen kuvaus, mielenkiintoiset henkilöt ja yhteiskunnan kritiikki osuivat sekä minuun että lukupiirimme jäseniin. Loppuratkaisua pidettiin yksimielisesti kirjan tapahtumiin nähden turhan kauniina, mutta kyllä sen kirjan henkilöille soi.

 Avain-kustantamon sivulla mainitaan Shriveriltä suomennetun vielä parikin kirjaa, jotka saattavat sopivasti kohdalle osuessaan lähteä kirjastosta mukaan.

Jyrki Heino: Kellari (2012)

Tämä kirja oli löytö kirjaston uutuushyllystä. Sen koko nimi "Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa." viestitti heti, että tästä pitäisin.

Olen kuluneena kesänä lukenut parikin historiaan sijoittuvaa dekkaria ja pitänyt niistä kovasti. Heinon kirja meni saman tien joukon kärkipäähän.

Tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun lopulle, jolloin Ruotsi-Suomea hallitsi kuningas Kustaa IV Aadolfin täysi-ikäisyyttä odotellessa holhoojahallitus. Ajat ilman hallitsijaa tuntuvat olleen otollisia monenlaisille vallankumouksellisille pyrkimyksille, ja mallia antoivat Amerikan ja Ranskan tapahtumat.

Teoksen päähenkilö luutnantti Carl Wennehielm asuu Turussa, jonne hän on muuttanut epäonnistuttuaan työtehtävissä Turussa ja sotaretkellä Amerikassa. Hän on siis maailmanmies, joka haluaa viettää rauhaiseloa ja perehdyttää emännöitsijäänsä ruoanlaiton saloihin ranskalaisten ja ruotsalaisten reseptien malliin.

Rauhallinen elo kuitenkin häiriintyy, kun kaupunginviskaali Appelgren saapuu pyytämään Wennehielmiltä apua murhatutkimuksissa. Tästä käynnistyy seikkailu, jossa tavataan monia kaupunkilaisia porvareista aatelisiin ja valotetaan maan poliittista tilaa.

Schildts & Söderströmin sivuilla kerrotaan biokemian professori Jyrki Heinon harrastaneen aina historiaa, joten teoksen faktojen voi uskoa olevan kunnossa. Kirjan parasta antia on tavallisten turkulaisten elämänmenon kuvaus suurten historian linjojen vaikuttaessa taustalla. Ruoat, juomat, alusastiat ja muut arkielämän yksityiskohdat auttavat eläytymään aikaan 300 vuotta sitten.

Pidän tyylistä, jolla Heino kirjoittaa. Tekstiin on saatu vanhanaikaista tunnelmaa, esim. lukujen alussa on tiivistys sen tapahtumista vanhaan malliin,  sen olematta liian koukeroista tai muuten nykylukijalle hankalaa. Mukana on huumoria, ja tulkintani mukaan myös piikkejä nykymaailman suuntaan.

Mieheni, joka on Remeksen, Baggen, Jokisen & kumppanien ystävä, luki tämän myös ja piti tätä ihan hyvänä, vaikka hän tuskin tarttuu sarjan seuraavaan, jos sellainen ilmestyy. Loppuratkaisun jälkeen nimittäin Wennehielm pääsee jälleen jatkamaan elämäänsä muutamaa uutta ystävää rikkaampana, joten voisi kuvitella, että uusia seikkailuja on tiedossa, mitä ilman muuta toivon. Kellarissa yhdistyvät dekkari ja historiallinen romaani niin, että tuloksena on viihdyttävä lukukokemus.