Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kigali ei kuulosta paikalta, josta löytäisi kakkukaupan. Kigalista ja Ruandasta tulevat mieleen ihan muut asiat kuin takakannen mainostama "hyväntuulinen romaani", joka "pursuaa huumoria, elämänviisautta ja uskoa huomiseen". Kun lisäksi takakannessa mainostetaan Marie Clairen suulla, että "Mma Ramotswen fanit tulevat rakastamaan tätä", meni muutama kerta, ennen kuin otin kirjan mukaani kirjastosta.

Ennakkoajatukseni kirjasta olivat siis ristiriitaiset. Nimi ja mainosteksti lupaavat viihdekirjaa, mikä ei sopinut Ruandaan liittyviin mielikuviini. Toisaalta mietin, miksi ei Ruandasta tai mistään muustakaan kovia kokeneesta maasta voisi tulla tulevaisuuteen katsovaa tai viihteellistä kirjaa. Aivan varmasti siellä julkaistaan menneitä kauheuksia analysoivia teoksia, mutta niitä ei käännetä suomeksi tai jos käännetään, ne eivät löydä tietään pikkukirjastojen hyllyihin. Pakko toki myöntää, että siitä huolimatta, että opiskeljoitteni joukossa on ollut ruandalaisia, jättäisin hyllyyn kansanmurha-aiheiset teokset, sekä faktan että fiktion.

Gaile Parkin on syntynyt ja kasvanut Sambiassa, opiskellut Etelä-Afrikassa ja työskennellyt eri puolilla Afrikkaa, muun muassa Ruandassa. Hän siis tuntee kuvaamansa paikat ja ihmiset. Tammen sivujen mukaan Parkin työskentelee konsulttina ja on erikoistunut koulutus-, tasa-arvo- ja HIV/AIDS-kysymyksiin, mikä myös näkyy teoksessa. Siinä käsitellään sekä aids-orpoja että tyttöjen koulutusta. Muita aiheita ovat esimerkiksi avustustyö ja sodan aiheuttamat traumat. Nämä aiheet eivät kuitenkaan ole kirjan pääosassa, vaan kulkevat tarinaan henkilöiden mukana, kun he meenvät tapaamaan kirjan päähenkilöä.

Kirjan päähenkilö on tansanialainen Angel Tungaraza, joka asuu miehensä ja lastenlastensa kanssa Kigalissa. Hän on bisnesnainen, joka leipoo kakkuja erilaisiin juhliin. Angelin asiakkaat ovat läpileikkaus kaupungin asukkaista. He ovat diplomaatteja, YK-virkailijoista, autonkuljettajia ja prostituoituja. Myös talo, jossa Tungarazan perhe asuu, on täynnä ihmisiä eri maista ja kulttuureista. Kaikille kuitenkin maistuvat kakut. Jokainen asiakas viettää kakkua tilatessaan hetken Angelin kanssa, jolloin hän saa mahdollisuuden kuulla heidän ongelmiaan ja ratkoa niitä.

Kakkujen tekijä on oiva valinta päähenkilöksi. Hän tapaa monenlaisia ihmisiä ja pystyy keskustelemaan heidän kanssaan monenlaisista asioista, mutta koska kakut liittyvät juhliin, jokainen tapaaminen liittyy aina mukavaan tapahtumaan. Ei kirja silti mikään loma-ajan viihdelukemisto ole. Siitä pitävät huolen henkilöiden elämänkohtalot, jotka ovat paikoin järkyttäviä. Pessimistisenä Pohjolan asukkaana vain hämmästelee ihmisten kykyä selviytyä ja heidän elämänuskoaan.

Uskallan suositella kirjaa lähes kaikille. Miljöökuvaus on värikästä, henkilöhahmot edustavat ihmiselämän eri puolia, ja rankoista aiheista huolimatta kirjan pohjavire on positiivinen.

Guillermo Martínez: Oxfordin murhat

Guillermo Martínezista sanotaan kirjan kansiliepeessä, että on hän paitsi kirjailija myös matematiikan professori. Wikipedia-sivu (linkki kirjailijan nimestä) kertoo, että hän vietti kaksi vuotta Oxfordissa tohtorinväitöksensä jälkeen.

Samantapainen asetelma on Martínezin romaanissa Oxfordin murhat. Kirjan minäkertoja on argentiinalainen Buenos Airesin yliopistosta valmistunut matemaatikko, joka on saanut stipendin Oxfordiin. Hän ehtii asua hetken vanhan professorinlesken luona, ennen kuin tämä murhataan. Murhaaja on jättänyt leskirouvan matemaatikkotuttavalle, professori Arthur Seldomille oudon viestin, joka antaa ymmärtää, että murhia tulee vielä lisää.

Leskirouvan kuolema ei jää ainoaksi, ja minäkertoja ja Seldom alkavat tutkia murhia. Jokaisen kuoleman yhteydessä ilmestyy viesti. Nämä viestit muodostavat arvoituksen, jota käsitellessään Seldom ja kertoja käsittelevät matematiikan ja logiikan teorioita ja historiaa. Mukana tutkimuksissa on kertojan tyttöystävä Lorna, jonka yhteydet sairaalaan ovat tutkimuksissa hyödylliset.

Kirja oli minulle mieluinen dekkari. Tarina on kiinnostava, eikä liian väkivaltainen. Tutkijoiden matematiikkaan liittyvät keskustelut ovat myös kiintoisia ilman, että ne olisivat liian luennoivia. Mukava on myös lukea argentiinalaisen stipendiaatin ajatuksia englantilaisesta elämänmenosta. Lisäksi loppuratkaisu oli kohtuullisen yllättävä.

Oxfordin murhissa on vanhanaikaista arvoitusdekkarin tunnelmaa Agatha Christien tyyliin, vaikka paikoin tuleekin mieleen Da Vinci -koodi. Mikään action- tai jännityskirja tämä ei kuitenkaan ole, joten jos toivoo vauhtia ja vaarallisia tilanteita, en tätä suosittele.

Minä kyllä mielelläni lukisin Martínezin muitakin dekkareita, mutta niitä ei taida olla suomennettu. Oxfordin murhat on sekä kirjan kansiliepeiden että Wikipedian mukaan Martínezin suosituin ja käännetyin kirja, ja siitä on tehty elokuvakin. Täytyy kysellä videovuokraamoista. Voittanee meillä tavallisesti pyörivät sota- ja lännenelokuvat.

Eppu Nuotio: Paine

Tästä kirjasta luin puolet. En alku- tai loppupuolta, vaan suurin piirtein joka toisen luvun.

Olen lukenut Eppu Nuotion Pii Marin -sarjasta osan, ehkä jopa kaikki, mutta koska niiden nimet Musta, Maksu, Kosto ja Varjo ovat niin samankaltaiset, en enää muista, mitkä olen lukenut ja mikä on jäänyt väliin. (Kelasin vähän blogiani ja huomasin, että Maksu on tullut luettua jouluna 2008. Nytpä tämä blogini toimii juuri muistinvirkistytarkoituksessa, johon tämän loin.)

Muistan pitäneeni ensimmäisestä Pii Marin -kirjasta. Uutistoimittaja on kohtuullisen uskottava dekkarin päähenkilö ja Pii Marin reipasotteinen nainen. Näemmä olin pitänyt Maksustakin. Jonkin näistä kuuntelimme äänikirjana automatkoilla. Jossain vaiheessa alkoi Piin ja hänen miesystävänsä tarina tökkiä, ja jokin kirjoista oli muistaakseni minulle turhan raaka. Kirjassa kuvattiin murhatyötä tekijän näkökulmasta.

Vanhasta tottumuksesta otin tämän uusimman kirjaston karusellista, mutta juttu ei lähtenyt vetämään. Kirjassa on tavallaan kaksi tarinaa: Piin pikkuveli Joel muuttaa ja saa naapureikseen erikoisen pariskunnan. Iris ja Pasi kertovat Joelille täysin erilaisen tarinan suhteestaan. Toinen tarina on Piin ja Juhan tutkimus, joka koskee Piin kauan kuollutta isää. Tämän isä-tarinan jätin lukematta ja luin siis vain ensimmäisessä luvussa alkaneen juonikuvion, joka myös kirjan takakannessa on nostettu esiin. Kyse on alistamisesta ja alistumisesta ja siitä, miten suhteen toinen osapuoli pystyy manipuloimaan toista ja koko lähiympäristöä sekä - pelottavaa kyllä - myös viranomaisia.

Lukemani kirjan puolikas ei minusta ole rentoa lomaviihdettä, vaikka väkivaltaa ei kuvatakaan. Sen verran painostavan tunnelman Nuotio on Iriksen ja Pasin tarinaan saanut synnytettyä. Vaikutelma syntyy kertojan näkökulman vaihtelulla: välillä näkökulma on Pasin, välillä Iriksen. (Vai olisikohan tässä nyt kyse abi-kurssilla pähkäillystä fokalisaatiopisteestä? :)

Koska en lukenut kirjaa kokonaan, en uskalla suositella. Sarjan ystävät varmasti pitävät tästäkin.

Harri Nykänen & Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Hiihtolomalla sain vihdoin käsiini mieheni jo joululahjaksi saaman Nykäsen ja Sipilän yhteistyöteoksen. Kirja oli jo ehtinyt lähteä lainaan ja palautui sopivasti lomalle.

Tykkäsin kirjasta, koska tykkään Nykäsestä. Olen lukenut kaikki Raidit, Ariel Kafkat ja pari muutakin Nykäsen kirjaa. Sen sijaan en ole lukenut yhtään Sipilän Takamäki-sarjan teosta. Olen jotenkin pitänyt niitä liian realistisina ja nykymaailmaa peilaavina ja sitä myötä vähemmän viihdyttävinä kuin vaikka Raidit tai jotkin vanhat dekkarit. Kuitenkin jos Paha paha tyttö -kirjasta jotain voi päätellä, Sipilän ja Nykäsen tyylit sopivat yhteen, joten ainakin yksi Takamäki on nyt listalla.

Tässä kirjassa siis Raid kohtaa Takamäen, joten suosikkihahmoni Jansson ja Huusko ovat taka-alalla. Kirjan tarinassa seikkailevat old school -rosvot, moottoripyöräjengit ja rikkaat paskiaiset, jotka rahojensa avulla pääsevät pälkähästä. Siinä välissä toimii tarmokas prostituoitu, jonka kännykkäkamerakuvaussessiosta koko juttu lähtee liikkeelle. Poliisit pyristelevät mukana, mutta "sankarina" häärii tietenkin Raid.

Enempää en halua tarinasta paljastaa, koska kirjan anti on henkilöhahmojen lisäksi juuri juonikuviossa. Henkilöitä kirjassa piisaa, ja osa heistä lähestyy minusta jo Reijo Mäen hahmoja. Esimerkiksi suomea murtava moottoripyöräjengiläispari Repo ja Axelsson vetävät vertoja joillekin Vares-kirjojen kaksikoille. Raid-tv-sarja ja -elokuva ovat aiheuttaneet sen, että lukiessani näen filmien hahmot kirjan tapahtumissa ja loput kuvittelen. Olisi kiva nähdä tämä kirja ja parivaljakko filmattuna.

Tämän kirjan kustantaja Crime Time on ollut otsikoissa heti perustamisensa jälkeen ja julkaistuaan tositapahtumiin perustuvan dokumenttikirjan kidnappauksesta ja sen selvittämisestä. Luulen, että kustantamon faktaosasto ei tule minua kiinnostamaan, mutta sen verran monta dekkaristisuosikkiani firman listoilla on, että Paha paha tyttö ei ole viimeinen tämän kustantajan teos, joka meille hankitaan.

Tunnettujen kirjailijoiden tunnetun sarjan suositteleminen tuntuu turhalta. Todennäköisesti dekkarien ystävät nämä jo tuntevat, ja muut eivät ole tutustuneet, koska ei kiinnosta. Jos siis joltakulta Raidin tai Takamäen ystävältä on tämä kirja sattunut menemään ohi, mitä siis epäilen, niin suosittelen ilman muuta. Jos joku vasta tutustuu kotimaiseen dekkaritarjontaan, niin kannattaa kokeilla. Niin, ja jos joku Reijo Mäen fani on tähän asti jättänyt Nykäsen ja Sipilän lukematta, niin tästä on hyvä aloittaa.

Kirjaruuhkaa

Nyt on sellainen kasa kirjoja tänne kirjaamatta, että on pakko ryhtyä hommiin. Olen lukenut sekä joulu- että hiihtolomalla ja tavallisinakin viikonloppuina, mutta en vain ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa juuri mitään tänne. Pakko kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, unohtaa korjattavat kokeet ja tehdä edes pari postausta. Perustinhan blogin kirjavinkkien jakoa varten, mutta myös omaksi iloksi ja muistin tueksi.

Nyt seuraa sitten aiempaa lyhyempiä juttuja, jotta saan suman purettua. Kirjastokin tykkää, kun en enää uusi kirjoja, vaan palautan ne kiertoon. En kuitenkaan aloita loppupäästä, vaan otan kirjat satunnaisessa järjestyksessä - todennäköisesti äskettäin luetut ensin. Niistä kun muistankin vielä jotain. Mitä kauempana lukukokemus on, sitä hämärämpi muistikuva on jäänyt.