Joululukemisia

Tiedän, etten ole ainoa, jonka jouluun kuuluu joulupäivän vietto lahjakirjan ja -konvehtirasian kanssa. Pyhinä voi todella vain maata sohvalla, koska missään ei juuri vierailla eikä mitään arkitekemistä ole, koska joulusiivouksen ansiosta ei tarvitse siivota ja aattoaterian tähteiden takia ei tarvitse laittaa ruokaa.

Tänä vuonna pukki ei tuonut yhtään romaania, mutta onneksi mies sai Mika Waltari -elämäkerran ja pari dekkaria. Mukana mökille tarttui lisäksi syksyn aikana kertyneitä lukemattomia kirjoja.

Aloitin dekkarilla. Eppu Nuotion Maksu (2008) on kolmas Pii Marin -dekkari. Tuttuun tapaan Pii tutkii toimittajana samaa juttua, vauvan katoamista, kuin hänen miesystävänsä Heino poliisina. Vetävää tekstiä ja melko uskottavia tapahtumia tarjoava kirja sopi hyvin luettavaksi vatsa täynnä jouluruokaa.

Toinen lukemani kirja oli Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo (2004), joka on Hesarin mukaan myynyt miljoonia. Tartuin kirjaan epäröiden, koska minua aina arveluttaa, jos varsinkin esikoisteosta verrataan johonkin klassikkoon. Tuulen varjon piti arvostelijoiden hehkutuksen mukaan vetää vertoja Umberto Econ Ruusun nimelle. Tosin Tuulen varjo on tekijänsä viides kirja, aiemmat ovat nuortenkirjoja.

Pidin teoksesta. Takakansiteksti kertoo sen olevan "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina", jonka päähenkilö Daniel löytää Unohdettujen kirjojen hautausmaalta teoksen, jonka kirjoittajaa Julian Caraxia hän alkaa etsiä. Samaan aikaan joku etsii Caraxin teoksia polttaakseen ne.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa on mielikuvitusta kutkuttava ajatus. Tosin kirjassa se esitetään minusta turhan itsestään selvänä. Olisin kaivannut hieman enemmän paikan taustaa. Kirjan varsinainen miljöö, 1940 - 50-lukujen Barcelona, on monenlaisine hahmoineen värikäs paikka. Taustalla väreilee sodan muisto.

Minua alkoi kirjan edetessä harmittaa, etten ehtinyt seurata Teemalta syksyn mittaan tullutta Francon aika: Näin sen koimme -sarjaa. Espanjan historian tuntemukseni on melko heikko, mikä on käynyt aiemmminkin ilmi lukiessani esim. Manuel Vázquez Montalbanin Pepe Carvalho -dekkareita, joissa niissäkin sodan varjo kulkee koko ajan mukana. Pepe Carvalho muuten suhtautuu kirjoihin hieman eri tavalla kuin Tuulen varjon kirjojen sielua vartioivat kirjakauppiaat ja antikvariaattien omistajat. Carvalho nimittäin käyttää kirjastonsa kirjoja takkatulen sytykkeenä.

Olin löytänyt syksyllä alekorista Helinä Siikalan Elämän ekaluokkalaiset -kirjan. Siikalan Ilon ja voiman käsikirja on yksi suosikeistani silloin, kun tunnen tarvitsevani jonkun asioita ajatelleen mielipidettä. Tämä kirja oli pettymys, koska se olikin kolumnikokoelma. Jotenkin minusta Siikalan teksti, viisasta toki tässäkin, kaipaisi hieman väljempää muotoa. Toisaalta Ilon ja voiman käsikirjassakin luvut ovat tosi lyhyitä, joten ehkä kyse ei nyt ole tekstin muodosta, vaan siitä, että sisältö ei tällä kertaa koskettanut. Ehkä liian lähellä hyvässä muistissa on Kaari Utrion Kiilusilmä feministi -kokoelma, jonka tekstit taas osuivat ja upposivat lähes jokainen.

Opettaja ei ole lomallakaan vapaalla töistä. Kokeiden ja prelien korjaamisen jälkeen on aika suunnitella tulevaa. Siksipä mukaan lähti myös alelaarista löytynyt Esko Rahikaisen Aleksis Kiven elämäkerta Metsän poika - Aleksis Kiven elämä. Se on tässä vaiheessa kesken, enkä välttämättä luekaan sitä kannesta kanteen. Houkuttelevampaa luettavaa saattaa nimittäin löytyä siskon kotoa, jonne suuntaamme uuden vuoden viettoon.

Lisäksi sohvapöydällä odottavat miehen saamat Remekset ja lukupiiriä varten lukemani piiiiiiitkä Musilin Mies vailla ominaisuuksia, osa 1.

Hyviä lukuhetkiä kaikille joululoman vielä jatkuessa!

Suosittelen Sofi Oksasta

Sofi Oksanen sai Finlandia-palkinnon. Ehdokkaana oli monta hyvää kirjaa, joten valinta ei varmaan ollut helppo.

Olen lukenut Oksasen kirjoista Stalinin lehmät ja voin suositella. Se, että en ole lukenut muuta, johtuu vain runsauden pulasta ja ajan puutteesta. Uskon tosin lukevani nyt tämän palkitun kirjan, viimeistään ensi kesänä.

Stalinin lehmät kertoo tyttären ja äidin elämästä, ja on siinä mukana isoäitikin. Kirja ei ole helpoimmasta päästä, mutta imaisee mukanaan.

Tämän vuoden Finlandia-palkitut ovat kaikki mielenkiintoisia. Tieto-Finlandia-voittajaa Marjo T. Nurmen Tiedon tyttäriä olen vähän haaveillut joululahjaksi, eikä se Juniori-palkinnon saanut Esa-Pekka Tiitisen Villapäätkään hullummalta kuulosta. Mukava, että palkittiin positiivinen nuortenkirja.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Risto Isomäki oli viimeistelemässä tätä kirjaa tapaninpäivänä 2004, jolloin tsunami iski Aasian rannikolle. Ilman tietoja tsunamista tämän kirjan lukeminen olisi ollut paljon helpompaa. Mielessä oli lähes koko kirjan ajan tsunamikuvat ja -kuvaukset, ja olo välillä lähes kauhistunut: tämän kirjan tsunami on megaluokkaa.

Isomäki yhdistää kirjassaan faktaa ja fiktiota. Sarasvatin hiekkaa on jännityskirja, jonka jännitys syntyy paljolti siitä, että lukija tietää asioiden olevan totta. Kirjassa esitetty maapallon hurja kohtalo olisi tutkimusten valossa täysin mahdollinen.

Isomäki kuvaa paljon ympäristöä ja kertoo eri henkilöiden suulla mielenkiintoisia asioita vanhoista kulttuureista. Kirjan lukujen motot ovat Platonilta, mutta siinä kerrotaan vielä vanhemmista kirjoituksista. Teoksen nimessä esiintyvä Sarasvati on joki, mutta myös intialaisen mytologian kirjallisuuden, oppimisen ja viisauden jumalatar.

Kirjassa on mielenkiintoinen henkilögalleria. Henkilöt ovat kotoisin monista eri maista. Päähenkilönä voi pitää venäläistä sukellusveneasiantuntijaa Sergei Savelnikovia, joka lähtee intialaisen meriarkeologin Amrita Desain avuksi tutkimaan mereen vajonnutta kaupunkia.

Äidinkielen opettajaa ihastutti tekstissä esiin tuleva kirjallisuuden ja kirjojejn kunnioitus sekä ylipäätään eri kulttuureiden arvon tunnustaminen.

Tämän kirjan luettuani aloin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole tehnyt tarpeeksi luonnon hyväksi, vaan melko surutta tuhlaan turhuuteen. Isomäki itse on esimerkillinen: hänen hiilijalanjälkensä on todella pieni. Hiilijalanjäljen voi testata Hesarin sivuilla.

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt (2007)

Tämän syksyn lukemiset ovat olleet melko surullisia. Tämäkin kirja käsittelee kuolemaa. Tosin näkökulma on melko erikoinen: Asta Leppä ja hänen miehensä ovat eroamassa, kun mies kuolee onnettomuudessa.

Leppä on siis leski, mutta hän ei ole pelkästään rakastanut puolisoaan, vaan myös vihannut tätä. Kirja käsittelee lukujensa nimien mukaisesti kauhua, pelkoa, surua, vihaa, häpeää ja kyllästymistä. Vain yhden luvun nimessä on sana rakkaus.

Minusta on Leppä on tehnyt rohkeasti kirjoittaessaan kirjan. Kuva, joka hänestä ja miehestä syntyy, ei nimittäin ole mukava. Molemmat tuntuvat olevan kypsymättömiä, ja on ilmeistä, että he eivät sovi toisilleen. Mies on vauhtia ja vapautta rakastava kuumakalle; nainen hermokimppu, joka ripustautuu mieheen. He saavat kaksi lasta, joiden suru ja siitä selviytyminen on kuvattu hienosti.

Oli mielenkiintoista lukea tämä kirja heti Kluunin kirjan jälkeen. Kirjojen miehissä on samaa, molemmissa on kyse kuolemasta ja niitä lukiessa jäi välillä ihmettelemään, millaisissa parisuhteissa ihmiset elävät.

Niina Repo: Arpi (2008) ja Kluun: Vaimo kävi lääkärissä (2003)

Lokakuun alussa oli "Pukeudu pinkkiin" -päivä osana Roosa nauha -kampanjaa. Lehdissä oli paljon asiaa rintasyövästä, joten voi olla, että kirjastossakin oli otettu kampanja huomioon tai sitten oli vain sattumaa, että samalla kertaa käteeni tarttui kaksi kirjaa, joissa käsitellään rintasyöpää.

Nina Revon Arpi on kirja, jota on vaikea kuvata. Repo kirjoittaa omasta rintasyövästään. Kirjassa on 99 eripituista tekstiä, joiden tyyli ja pituus vaihtelevat. Lyhimmät ovat rivin ja pisimmät puolentoista sivun pituisia. Osa teksteistä on runoja, osa suorasanaista kuvausta tai tajunnanvirtaa. Kirjassa on myös Laura Malmivaaran kirjailijasta ottamia valokuvia. Kuvat paljastavat arvet, mutta kuvaavat myös kaunista naista erilaisissa peruukeissa. HS.fin sivuilla on Suvi Ahola käsittelee ns. tunnustuskirjallisuutta, mm. Arpea.

Jo ensimmäinen kuva rinnanpoistoleikkauksesta jääneestä arvesta ja teksti "Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni / Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni" antaa käsityksen kirjan tyylistä. Arpi on omakohtainen, monella tapaa vaikuttava teos. Repo käsittelee aihettaan vuoroin liikuttavasti, vuoroin huumorilla. Paikoin voi lukea mm. nykyajan naiskuvan kritiikkiä, mutta erityisesti minuun vaikutti monesta kohdasta tulkitsemani optimismi.

Kluunin kirja "Vaimo kävi lääkärissä" on täysin erilainen. Kirjan näkökulma on miehen. Kirjan päähenkilönä voi pitää minäkertojaa Stijniä. Toinen päähenkilö on Carmen. Stijn ja Carmen ovat naimisissa ja pienen tyttären vanhemmat. Sitten Carmenilla todetaan aggressiivinen rintasyöpä.

Kirjan takakannessa sanotaan, ettei sitä voi lukea kuivin silmin. Minua kirja ei itkettänyt kuten Revon kirja, mutta pari kertaa tunsin raivoa. Stijn on nimittäin itsekeskeinen, ravintoloissa pyörivä ja vaimoaan pettävä tyyppi. Hän on kuitenkin myös lastaan rakastava ja vaimoaan tukeva mies, joka monta kertaa suuttuu vaimonsa puolesta.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jossa on näin paljon kaikenlaista "extraa" eli joka on rakenteeltaan näin erikoinen. Kirjassa on kolme osaa ja epilogi. Osat on jaettu lukuihin, joiden otsikkona on sitaatti laulusta, runosta, romaanista, elokuvasta tai tv-sarjasta. Sitaatteja on mm. Beatlesiltä, Bruce Springsteeniltä, Sopranosista ja Milan Kunderalta sekä alankomaalaisilta laulajilta tai kirjailijoilta. Tekstissä on monenlaista fonttia. Yhdellä fontilla on leipäteksti, jonka lomassa on toisella kirjeitä ja tekstiviestejä ja kolmannella muistelmia. Lisäksi kuin kainalotekstinä on eräänlaisia tietolaatikoita, joissa selitetään, ketä ja mitä ovat tekstissä mainitut henkilöt ja paikat kuten ravintolat, sairaalat tai jotkin muut asiat, esim. termit.

Kirja pitää otteessaan. Vaikka Stijnistä saa melko epämiellyttävän kuvan, haluaa tietää, miten käy. Minä ainakin unohdin takakannen tekstin ja toivoin, että Carmen paranisi. Oli riipaisevaa lukea, miten Carmen suunnitteli hautajaisia ja kävi shoppailemassa arkkuvaatteita. Pari nimittäin suunnitteli Carmenin kuoleman ja hautajaiset pienintä piirtoa myöten. Kuolemankin he suunnittelivat, koska Alankomaissa on mahdollista saada eutanasia. Suomalaista lukijaa, ainakin minua, tämä hämmästytti. En osaa sanoa, liioitteleeko kirja vai onko se todella niin helppoa Alankomaissa.

Molemmat kirjat ovat minusta lukemisen arvoisia. Ne ovat erilaisia, mutta niitä yhdistää vaikuttavuus, joka tulee siitä, että molemmat kirjailijat ovat kokeneet sen, mistä kirjoittavat.

Pauli Kohelo - kirjasyksyn kysymys

Pääsin tänä syksynä mukaan lukupiiriin, jonka ensimmäinen kirja oli Paulo Coelhon Alkemisti. Lukupiirissä kirjasta pidettiin, mutta sen henkiseen kasvuun kannustava anti todettiin melko köykäiseksi.

Coelhon juuri luettua olikin hauska lukea kustannusosakeyhtiö Siltalan uutuudesta. "Ristijärveläinen metsuri" Pauli Kohelo on julkaissut esikoisteoksensa "Ohessa tilinumeroni".

Ainakin Matti Mäkelä Hesarissa ja Suomen kuvalehden nettisivuille kirjoittava Reetta Ravi pitävät kirjasta. Bookplus-kirjakaupan sivuilla kirjasta sanotaan, että se on "hienovireinen sekoitus mietelmää, omaelämäkertaa ja filosofista pohdintaa ihmisen osasta maailmankaikkeudessa". Kirja on "kouriintuntuva osoitus siitä, että pieni ihminen voi kirjoittamisprosessin aikana kasvaa keskipituiseksi".

Hakusanoilla "Pauli Kohelo" löytyy monta blogia ja uutissivua, jolla arvuutellaan, kuka pseudonyymin Kohelo takana todella on. Ehdokkaita ovat olleet Kari Hotakainen, kustantaja Touko Siltala ja jopa Hesarin arvostelun kirjoittanut Matti Mäkelä.

Koko juttu on aika hauska, ja luulen, että oli Kohelo sitten Hotakainen tai ei, niin tämä kirja tarttuu kirjastosta mukaan. Jos kirja on "samaan aikaan sekä Graalin malja että iso tuoppi", niin sitä lienee vaikea vastustaa.

Sanoja: kalmasiivooja

Aloitan blogiini listan uusista sanoista. Tarkoitan uusilla sanoilla sellaisia sanoja, joita en ole ennen kuullut tai nähnyt. Sanat voivat sisi olla suomen kielessä jo vanhoja - todennäköisesti monet ovatkin juuri vanhoja, mutta mukaan tarttuu toivottavasti myös uudissanoja.

En lupaa päivittää sanalistaa järjestelmällisen säännöllisesti, mutta yritän tehdä lyhyen merkinnän mahdollisimman usein ja pian sanan bongaamisen jälkeen.

Listan aloittaa KALMASIIVOOJA. Törmäsin sanaan Jyväskylän yliopiston lehden kaupunkinumerossa (syksy 2008). Lehti jäi Jyväskylään, joten tarkempaa viitettä ei nyt ole.

Kalmasiivooja tarkoittaa henkilöä, jonka työhön kuuluu käydä siivoamassa asuntoja kuolemantapauksen jälkeen. Näitä ammattilaisia ei ole Suomessa montaa. Lehdessä haastateltiin yhtä kalmasiivoojaa, ja mieleeni jäi se, että eniten työtä aiheuttaa kalman haju, erityisesti jos ruumis on jostakin syystä ollut pitkään asunnossa.

Aikuislukiolaiset huom! Minulle saa myös ehdottaa uusia, vanhoja, erikoisia, kummallisia, hauskoja tms. sanoja vaikka tämän blogin kommenttina tai sähköpostiin.

Edit. Löysin linkin Jyväskylän Ylioppilaslehden kaupunkinumeroon 11/2008. Käykää lukemassa.

Roald Dahl ei petä

Matka siskon luokse kestää vajaan kolme tuntia. Kun takapenkille oli tulossa kaksi alakoululaista veljenpoikaa, piti miettiä, miten saisi matkan parhaiten sujumaan. Tiedossa oli myös kaksi päivää, joiden ajaksi olisi hyvä keksiä jotain muutakin tekemistä kuin Pokemon-kortteja ja tietsikkapelejä.

Olemme aikaisemminkin kuunnelleet automatkoilla äänikirjoja, joten ajattelin, että eiköhän jokin lapsille sopiva kuunneltava helpottaisi ajomatkaa. Ajattelin lähinnä itseäni, koska en oikein jaksa kuunnella eri tietokonepelisankarien ja -pahisten vertailua - ainakaan paria tuntia.

Matkaan lähti Roald Dahlin Iso kiltti jätti. (Viralliset Roald Dahl-sivut) Olen lukenut lähes kaikki Dahlin suomennetut kirjat, mutta osa lastenkirjoista on jäänyt väliin. Siksi tämä Dahlin äänikirja kiinnosti minuakin. Heti alussa tiesin tehneeni hyvän valinnan. Tarina tempaisi heti mukaansa.

Päähenkilönä on Sohvi-tyttö, joka näkee yöllä "hirviöhetkellä" ison laihan jättiläisen puhaltamassa trumpetinnäköisellä esineellä ikkunasta sisään. Tarina päättyy suureen jättiläisten piiritysoperaatioon. Juttu on jännittävä ja samaan aikaan humoristinen. Erityisesti jättiläisen käyttämät sanat kuten pop-limo ja puksutuhnu saivat aikaan naurunhyrskettä takapenkillä. Kirjan suomentaja Tuomas Nevanlinna on tehnyt hyvää työtä väännellessään sanoja ja sanontoja jättiläisen suuhun. Lukija Martti Mäkelä on myös hyvä, hän eläytyy sopivasti eri hahmoihin niin, että kuulija pysyy hyvin kärryillä tapahtumista.

Viikonlopun toinen Dahl-menestys oli Jyväskylän kaupunginteatterin Kuka pelkää noitia -näytelmä. Siskon hankittua liput oli perheen nuoriso hieman kritisoinut sitä, että pitää lähteä "jonnekin teatteriin", mutta näytelmän päätyttyä ei kukaan valittanut. Jo ensimmäisen näytöksen alussa soinut jännittävä musiikki sai koko porukan hiljaiseksi.

Lauantai-iltapäivä oli näytöksen kannalta hieman huono, sillä yleisöä oli vain noin puoli salillista. Esitys oli kuitenkin mielestämme hyvä. Noitien kaljut pääkallot olivat jännittävin elementti ja hiiriä pyydystävät kokit hauskin. Tädin mielestä kokit olisivat voineet jättää sylkemättä kastikkeeseen, mutta lapsista sekin oli hauskaa.

Molemmissa teksteissä, sekä IKJ:ssä että noidissa on vanhojen Grimmin satujen kaltaisia piirteitä. Roald Dahl käsittelee vaikeitakin asioita huumorin avulla. Molemmissa tarinoissa mainittiin kiertelemättä kuolema, eikä esimerkiksi näytelmän lopussa ollut perinteistä "onnellista" loppua. Paluumatkalla autossa puhuttiinkin siitä, millaisen elokuvan Disney olisi tarinasta tehnyt. "Disney-filmissä olisi varmaan kaikki muodonmuutokset paremmin tehty, mutta se olisi sokerisempi, eikä siksi niin hyvä."

Seuraavaksi Iso kiltti jätti lähtee kierrokselle suvun muihin lapsiperheisiin. Tosin aivan pienille Dahlia en suosittele. Kouluikäisille ja sitä vanhemmille sen sijaan suosittelen ehdottomasti Dahlin kirjoja. Sekä lasten että aikuisten kirjat ovat mukaansatempaavia ja hauskoja.

Visiitti Vellamoon

Kävimme ÄI5-kurssin eli tulevan kevään abien kanssa merikeskus Vellamossa. Kotkan uusin museo tarjoaa keskiviikkoisin kahden tunnin ajan ilmaisen sisäänpääsyn. Ryhmämme pujahti sisään monien muiden seassa.

Vellamo on saanut nimensä kalevalaisen veden emännän mukaan. Merikeskus Vellamossa on Kymenlaakson maakuntamuseo ja Suomen merimuseo, joten tilaa on. Mitään ruuhkaa ei tuntunut, vaikka väkeä olikin.

Kurssin teema on identiteetti, jonka kannalta yritimme museota katsella. Tehtävänä oli miettiä, minkälaisen kuvan maakuntamuseo antaa Kymenlaaksosta ja Kotkasta. Seuraavan oppitunnin keskustelussa tuli kuitenkin ilmi, että on vaikea yrittää unohtaa itsensä ja katsoa asioita ulkopuolelta. Käsitys Kotkasta, joko kotikaupunkina tai naapurikaupunkina, on jokaiselle muotoutunut ja sitä kautta tulee Vellamoakin katsottua.

Kotka tunnetaan merikaupunkina ja työläiskaupunkina. Molemmat näkyvät hyvin museossa. Työ on näkyvillä selvästi, sekä tehdastyö että satamatyö. Hikisen, ruumiillisen työn tekijät puunjalostuksessa ja lasiteollisuudessa rakensivat paitsi Kotkaa myös oman elämänsä tänne. Tunnilla kuulimme tarinoita, miten taloja rakennettiin esimerkiksi Metsolaan tehdastyöpäivän jälkeen.

Näyttelystä jäi mieleen myös jako herroihin ja työläisiin. Rämsänkylän ahtaus rinnastuu hienoihin pukuihin ja kampauksiin. Saunavuorokin oli erikseen johtajille. Kahtiajakautuneesta seutukunnasta kertoo myös vuoden 1918 tapahtumia esittelevä huone.

Parin tunnin retkellä ilman opastusta ei ehdi näkemään kuin osan ja omaksumaan vielä vähemmän. Oli mielenkiintoista huomata, miten eri asiat jäivät eri ihmisten mieleen. Tunnilla mainittiin kalastus ja hylkeenpyynti, vanha lyhyttavaraliike ja evakot. Huomiota kiinnitti, että kaupan alaa ei paljon tuntunut olevan. Alue ei ole siis porvariseutua.

Kun mietimme, mistä museo ei kerro, tuntui siltä, että mitään ei löytynyt. Maataloudesta oli melko vähän, mutta tarkemmin muisteltuamme mieleen palautui kokonainen hevonen kuskeineen. Minä jäin kaipaamaan enemmän Ruotsin ja Venäjän vallan aikaa, mutta sitten huomasimme, että sen ajan tärkeät tapahtumat, kuten Ruotsinsalmen taistelu, kuuluvat merimuseon puolelle.

Rakennuksesta pidettiin. Paikka on upea, ja talo sopii meren rantaan erinomaisesti. Pientä epäilyä sijainti kuitenkin herätti: Entä jos Vellamonkin katolle kasautuu lunta niin kuin satamavaraston aikoinaan. Rakennus on erikoinen, jopa mahtipontinen. Modernin rakennuksen sisällä olevat näyttelyt vanhoista ajoista luovat mielenkiintoisen vastakohdan. Illalla Vellamo näyttää olevan kuin osa taivasta – ja vettä. Kaiken kaikkiaan suositeltava kohde kaikille kiinnostuneille.

Jesus Christ Superstar Haminan Bastionissa 31.8.2008

Jeesus Kristus Supertähti on eräs suosikkimusikaaleistani - tai rock-oopperaksi sitä mainoksissa kutsuttiin. Minulla taitaa olla jossain vielä vinyylilevykin tallessa. Ian Gillan on siinä Jeesuksena.

Näin mainoksen ajaessani töihin ilmoittautumisiltaan ja ajattelin heti, että kysyisin Jaana-kollegaa katsomaan show'ta. Kun ilmoittautumassa kävi vielä tuleva opiskelijani, joka on mukana esityksessä, oli asia sillä selvä.

Olimme viimeisessä näytöksessä. Yleisöä olisi voinut olla enemmänkin. Ostimme portilta korvatulpat siltä varalta, että musiikki kävisi korville, mutta niin ei käynyt. Kovaa toki soitettiin, mutta juuri sopivalla intensiteetillä. En ostanut käsiohjelmaa, joten en tiedä esiintyjien nimiä. Lauran toki tunnistimme joukosta.

Pidin esityksestä. Musiikki on hyvää, ja laulajat onnistuivat minusta hyvin. Lavalla oli iso joukko porukkaa. Väkijoukkoa esittänyt kuoro ja tanssiryhmä toivat hyvin esiin vaihtuvat tunnelmat: Alussa Jeesuksen ympärillä pyöri innostunutta väkeä, joka oli valmis puolustamaan häntä, sitten kelpasi vain apu ja lopuksi väkijoukko pilkkasi entistä sankariaan.

Lava oli suuri. Oikeastaan viistoja lavoja oli kaksi, niiden keskellä oli bändi. Lavoja olisi voinut käyttää paremminkin hyväksi. Istuimme melko korkealla, joten osaa lavojen edessä olevalla tasamaalla tapahtunutta joutui kurkottelemaan. Suuri osa lauluista esitettiin bändin edessä, keskellä lavaa, eikä siis viistoa rakennelmaa paljon käytetty. Kun käytettiin, sai esitys heti eloa.

Pidin kuitenkin toteutuksesta. Saatanan rooli oli ainakin minulle uusi, mutta mielestäni se toimi. Ruoskintakohtaus verisine käsineen oli myös hyvä. Olin myös täysin unohtanut Herodeksen laulun, joten nyrkkeilijäsankari-Herodes saippuakuplineen oli melkoinen yllätys.

Muista nähneeni Supertähden Kotkan kaupunginteatterissa joskus 1970-luvulla (?), ja silloin lavastus ja puvustus oli perinteinen kaapuineen ja huiveineen. Bastionissa puvustus oli hippityyliä ja Pilateksen joukkojen jonkinlaista natsipoliisityyliä. Ihan okei, mutta osasta varusteita ei tiennyt, oliko komiikka tarkoituksellista vai tahatonta.

Kaiken kaikkiaan ilta oli mukava. Kylmyys ei juuri vaivannut shaalien ja väliajalla nautitun salmiakkikossun ansiosta. Yleensä ilta ennen ensimmäistä koulupäivää menee hermoillessa, mutta Lloyd Webberin musiikki vei ajatukset muualle kuin työhön. Tästä voisi tulla jokasyksyinen perinne, jos vain sopivia esityksiä löytyy.

Terhi Koulumies: Vauvaa vailla (2007)

Tartun aina kiinnostuneena lapsettomuutta kuvaaviin kirjoihin. Lapsettomuus on aihe, joka esiintyy nykyään monenlaisissa teoksissa viihdekirjoista vakaviin. Koulumiehen kirja on jotain siltä väliltä. Aihe on vakava, eikä kirja käsittele sitä kevyesti, mutta monin paikoin ulkonaiseen keskittyvä kerrontatapa tekee kirjasta helposti lähestyttävän.

Päähenkilö on kolmikymppinen Elina, jonka vauvakuume herää, kun hänen pikkusiskonsa saa lapsen. Elina on siihen asti elänyt melko tyytyväistä sinkun elämää, mutta nyt kelpaa huonompikin miesystävä, koska lapsi on saatava.

Elinan haaveissa lapsiperheen elämä on täynnä helliä kohtauksia, juhlapäivien kuvakirjamaista viettoa ja onnea. Kuitenkin hän näkee työssään sosiaalityöntekijänä esim. huostaanottoja. Tässä on ristiriitaa, mikä kuitenkin on uskottavaa, koska lasta haluavan ajatukset usein kiertävät siinä, mikä lasten kanssa eläessä olisi hienoa. Elinakin kuvittelee, miten hän olisi hyvä äiti, joka huolehtii lapsensa tarpeista. Kuvaavia ovat jaksot, joissa Elina hoitaa siskonsa vauvaa ja ihmettelee, miksi sisko on niin väsynyt, koska hänen mielestään lapsen hoitaminen on niin helppoa. Suorastaan tragikoomisia ovat kohdat, joissa Elina suunnittelee lasten nimiä tai syntymäpäiväkakun tekemistä.

Miljöönä on Helsinki ravintoloineen. Ajankuvaus on kirjan vahvoja puolia. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, joka taitaa olla yleinen muoto nykyään ja kuvaa kenties nykyistä minäkeskeistä elämää. Kerronnan seassa, ajankuvaan sopivasti, on myös Elinan seuraamia nettikeskusteluja. Kirjassa on paljon dialogia, joka tekee lukemisen helpoksi.

Puolentoista vuoden aikana Elina aloittaa ja lopettaa seurustelun ja aloittaa hedelmöityshoidon, mutta yksin. Hoitovaiheen kuvaus on uskottavan tuntuista, ja löytämästäni haastattelusta selvisi, että Koulumiehellä on kokemusta lapsettomushoidoista. Kirja yllätti ainakin minut lopullaan, koska kuvittelin ilman muuta Tommi-nimisen miehen ilmestyttyä, että tästä alkaa nyt onnellisen lopun kehittely.

Outi Pakkanen: Talvimies (2007)

Outi Pakkasen taattua tuotantoa. Jos on lukenut muita hänen dekkareitaan, tietää, mitä saa. Pidän nyky-Helsingin kuvauksesta ja tarinasta, jossa ei turhaan veri lennä. En pidä enää Kay Scarpetta -tyyppisistä dekkareista, joten tämä kirja oli oikein hyvä kesäpäivän viihde.

Pakkasen kirjoissa päähenkilön Anna Laineen harrastus on ruoanlaitto, ja tässä kirjassa jopa annetaan reseptit lopussa. Pekonirisottoa saatan kokeillakin.

Kati Tervo: Kesäpäiväkirja (2008)

Luen mielelläni muistelmia ja päiväkirjoja. Pidän kovin esim. Merete Mazzarellan kirjoista, joissa hän kertoo elämästään ja samalla yleisemminkin ihmisluonnosta. Kati Tervon kirja ei kuitenkaan innostanut. Hän kertoo tapahtumia kesän 2007 ajalta, joka päivä toukokuusta elokuuhun.

Tervo tarinoi kaupunki- ja mökkielämästä, perheestään ja suvustaan. Eniten minua kiinnostivat muistelut isovanhemmista, mutta nekin jäivät jotenkin irrallisiksi tapauksiksi. Välillä lukiessa ei tiennyt, mitä aikaa muistelmat koskivat, koska suurin osa merkinnöistä oli selvästi kuhunkin päivään liittyviä tyyliin "tänään kävimme torilla", ja lapsuudenperhettä koskevat muistot samalla tavalla päiväyksen alla.

Kirja sopi luettavaksi lämpimän päivän aikana patiolla istuen, kun ajatus välillä kuljeskeli pääskyjen lennossa ja oman pihan hommissa.

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pidin Pamukin Nimeni on Punainen -kirjasta tosi paljon. Luin sitä nettilukupiirissä, joten osasyy kirjan antiin oli muiden hyvät kommentit. Nyt Valkoista linnaa lukiessani kaipasin samaa ryhmää. Uskon, että olisin saanut kirjasta enemmän irti.

Valkoisessa linnassa on päähenkilöpari. Kirjan kertoja on italialainen oppinut, joka jää merimatkallaan turkkilaisten vangiksi ja päätyy istanbulilaisen oppineen orjaksi. Orja ja hänen isäntänsä muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. He elävät yhdessä ja kirjoittavat yhteisen pöydän ääressä istuen.

Miehet opettavat toisiaan, ja vuosien varrella pääsevät sulttaanin suosioon. Tavoitteena on rakentaa uusi ase, jolla kukistetaan sulttaanin vihollinen valkoisessa linnassaan. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja syntipukiksi joutunut italialainen saa paeta, mutta kuka pakenee, kuka jää.

Miehet opettavat toisilleen aiemmin oppimiaan asioita, mutta tärkeimmäksi nousee kysymys omasta itsestä. He kirjoittavat tekstejä elämästään, jotta oppisivat tuntemaan itsensä. He kirjoittavat kokemistaan hyvistä asioista ja tekemistään synneistä. He puhuvat paljon pelosta, mikä onkin ajankohtainen aihe, koska kaupungissa riehuu rutto.

Kirjan teemaksi voi sanoa kahden kulttuurin kohtaamisen, mutta siinä käsitellään myös ihmisenä olemista. Lukukokemuksena kirja oli jotenkin raskas. Minua jäi lisäksi vaivaamaan kirjan loppu. Venetsiasta saapuu matkailija, joka tulee tapaamaan Istanbuliin jäänyttä ja lukee miesten tarinan. Ja sitten hän istuu katselemassa ikkunasta näkyvää puutarhaa. Vähän kuin minä lopettaessani lukemisen.

TaoLin: Suomen taivaan alla

TaoLin, kirjailija ja kiinalaisen kulttuurin opettaja, kertoo viehättävässä kirjassaan, miten kiinalainen nainen sopeutuu suomalaiseen elämään. Hesarin jutussa hän kertoo kirjansa synnystä. Tartuin kirjaan kiinnostuneena, koska minusta on aina mielenkiintoista lukea, mitä muualta Suomeen tulleet tästä maasta ajattelevat.

Kirja kertoo Ling-nimisestä naisesta, joka tapaa kotimaassaan Tapio-nimisen miehen. He rakastuvat, ja Ling muuttaa Suomeen. Kirjan tarinaa hyvin kuvaavat luvut ovat "Lentokoneessa", "Tapio", "Koti", "Kesä", "Syksy", "Talvi", "Kiinassa" ja "Kevät". Kuhunkin lukuun on vielä nimetty alalukuja, jotka ovat mielestäni jo turhan osoittelevia.

Ling on sopeutuvainen ihminen. Hän näkee uuden kotimaansa hyvässä valossa ja suhtautuu lähes kaikkeen positiivisesti. Paikoin tekstissä on kuin tietoiskuja suomalaisen yhteiskunnan hyvistä puolista. Välillä tulee tunne, että hän on liiankin kohtelias. Kirjassa kuvataan toki myös kielteisiä asioita: puhumattomuutta, synkkyyttä, alkoholinkäyttöä.

Kenties kertojaa rajoittaa hieman se, että tarinalla on todellisuuspohja. Esimerkiksi Lingin tunteiden kuvauksessa tyttären ikävöiminen jää melko vähäiseksi. Kerronnan lomassa olevat runot kertovat kuitenkin vahvoista tunteista.

Suomalaisena minua viehätti Lingin asenne luontoon ja hiljaisuuteen. Hän todella on suomalainen kulkiessaan luonnossa. Monessa tilanteessa tulee myös esiin suomalaisen ja kiinalaisen kulttuurin ero. Välillä Ling on ihmeissään, joskus suruissaan, mutta onneksi osa tilanteista pelkästään huvittaa.

Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä

Tämä arvio on ilmestynyt lapsettomien yhdistyksen Simpukka-lehdessä 2007.

Teresa Laine-Puhakaisen kirja Liian lyhyt elämä on kirja surusta ja hiljaisuudesta. Perheen elämässä alkaa uusi ajanlasku poikavauvan kuoltua pian syntymänsä jälkeen. Päiväkirjan tapaan kirja kuvaa uuden ajanlaskun ensimmäistä vuotta.

Kirjan kertoja on äiti, joka minämuodossa kuvaa tapahtumia ja sisäistä maailmaansa. Perheeseen kuuluu aviomies ja kaksi tyttöä. Kirja alkaa Akseli-pojan syntymällä. Hän kuolee äitinsä käsivarsille.

On valtavaa, että Teresa Laine-Puhakainen on pystynyt kertomaan kaikesta tapahtuneesta. Hän pystyy antamaan sanat tapahtuneelle ja tunteille. Hän kuvaa erityisen hyvin tuntemuksia niinä päivinä, jolloin perhe tapaa ihmisiä ensimmäisen kerran vauvan kuoleman jälkeen. Mitkään sanat eivät ole oikeita, ja kaikki lohdutusyritykset kääntyvät äidin mielessä vastakohdikseen.

Luvut on nimetty suomalaisten laulujen ja virsien säkein. Aluksi äidin ajatuksissa ei ollut muuta kuin lauluja. Ne pyörivät hänen päässään, ja ne alkavat helposti pyöriä myös lukijan päässä. Laulut ovat tuttuja pop- ja rock-kappaleita, jotka tiivistävät sanoman ja tuovat äidin kokemukset lähelle lukijaa.

Aviopari käsittelee lapsen kuolemaa eri tavoin. Äiti vie lukijan sisään omaan maailmaansa ja näyttää tunnemyrskyn. Isä on toiminnan mies: hän pesee mattoja ja tekee Akselille arkun. Työtä tarjotaan usein lääkkeeksi suruun, jotta ”saisi muuta ajateltavaa”. Joillekin toiminta onkin parhain tapa tulla toimeen surun kanssa, mutta ei kaikille.

Kirjan perusteella monet mielenterveyden asiantuntijatkaan eivät pysty auttamaan ihmisiä yksilöllisesti. Kuolema näyttäytyy lääkäreille epäonnistumisena ja suru epäluonnollisena. Laine-Puhakaiselle halutaan antaa diagnoosi ja lääkkeitä. Maallikkolukija ihmettelee, kuvitteleeko psykiatri tosiaan, että kolme kuukautta on riittää vauvan kuolemasta toipumiseen.

Yhdessä luvussa Laine-Puhakainen kertoo, miten lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmästä oli apua. Ryhmäläiset eivät sortuneet hyvää tarkoittaviin, mutta pahaa tekeviin kommentteihin, vaan antoivat jokaisen olla oma itsensä ja puhua surusta omalla tavallaan. Vaikka osa heistä vain piipahti ryhmässä, jokainen auttoi – tietoisesti tai tietämättään.

Aluksi kirja vaikuttaa suoraan tunteisiin. Päällimmäiseksi jäävät mieleen tunteet: suru ja ahdistus. Sitten huomaa, miten tilanteita ja ihmisiä analysoidaan: kirjailija esimerkiksi ymmärtää eri ammattiryhmiä edustavien hoitajien eri tavan käsitellä Akselin kuolemaa. Toisella lukukerralla huomaa paremmin myös muiden ihmisten reaktiot. Moni lääkäri ja hoitaja voisi lukea tämän kirjan. Ei opiksi, vaan kokemukseksi, sillä mikään oppi ei voi valmistaa vauvan kuolemaan. Kirjan lopussa äiti sanoo, miten Akselin elämä pyyhkäisi hänen ylitseen ja jätti jälkeensä lukuisat kysymykset ja hiljaisuuden. Tämä kirja ei anna vastauksia, mutta se voi olla läheisensä menettäneelle yksi etappi surun polulla.

Uskon, että tämä kirja on vaikea lukukokemus kaikille, jotka ovat menettäneet lapsensa. Lapsettomana koin itsekin ymmärtäväni lapsen menettämisen tuskaa, mutta en voi kieltää, että mielessäni kävi epäreilu ajatus, että kirjan perheessä on kuitenkin kaksi lasta eli enemmän kuin minulla koskaan. Jos olisin nähnyt Laine-Puhakaisen perheen kesken omaa lapsettomuusshokkiani, olisin pitänyt sitä onnen huippuna. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, ettei ulkoapäin voi nähdä kenenkään elämän onnellisuutta.

Vaikka oma menetykseni on erilainen kuin kirjan perheen, kirja toi mieleeni omat kokemukset ja tunteet. Teresa Laine-Puhakainen käyttää surusta monia kielikuvia, joista yksi on virtaava vesi. Liian lyhyt elämä –kirja antoi minulle hetken myös oman suruni virralla, mikä ei ole ollenkaan huono asia.

Regina Rask: Hyvä naapuri (2007)

Tämä Regina Raskin kirja sai minut haaveilemaan täällä maalla asumisesta. Istuin kansituolissa patiolla ja laskin välillä kirjan syliini, katselin pihaa ja naapurin peltoa ja ajattelin, miten mukava olisi kunnostaa vanha navettakaivo ja rakentaa oikea vihannespenkki.

Kirjan päähenkilö Vappu Helander nimittäin on muuttanut maalle. Toistaiseksi, hän sanoo, mutta pian on lukijalle selvää, että hän on tullut jäädäkseen. Löytyyhän hänelle pian töitä ja asuuhan naapurissa mielenkiintoinen mies.

Kirjan miljöönä on maalaiskunta, jonka asukkaat ovat enemmän tai vähemmän menettäneet uskonsa tulevaisuuteen. Vappu tapaa toimittajantyössään useita kuntalaisia: osa heistä on kuin maalaiskomediasta. Juoni ja henkilöt ovat mielestäni helppoja, mutta tekstissä on sen verran päähenkilön ajatusmaailmaa, että häneen voi samaistua. Tosin nelikymppinen Vappu vaikuttaa paikoin tätimäiseltä. Hän pohdiskeleekin, miksei osaa ottaa elämää rennosti.

Olen aiemmin lukenut Raskin romaanin kahdesta siskosta (täytyy kaivaa nimi jostain), ja muistan pitäneeni siitä. Rask kirjoittaa sopivan kepeästi, vaikka aihe olisi vakava, kuten sisarten välinen kateus. Tässäkin kirjassa Vapulla on kaksossisko Kanerva, jonka elämä on mennyt aivan eri polkuja kuin sisarensa.

Kirjan huumori on dialogissa, ja esimerkiksi siskosten väliset keskustelut ovat hauskoja, samoin kuin mökillä vieraillut ökyperhe.

Leonie Swann: Murha laitumella

Koska aloitan tämän blogin kesälomalla, niin on aika sopivaa, että ensimmäiset kirjat ovat dekkareita. Tykkään nimittäin dekkareista, ja erityisesti lomat sopivat niiden lukemiseen.

Ostin Murha laitumella -pokkarin (WSOY) matkalukemiseksi Turun Suomalaisesta. Kolmas painos, enkä ihmettele. Kirja täyttää hyvin kesälukemisen kriteerit: se on mielenkiintoinen muttei liian rankka.

Kirjan sankareita ovat lampaat etunenässään Miss Maple, lauman viisain lammas. (Luin nimen koko ajan Marple, totta kai.) Lauman paimen löytyy kuolleena laitumelta, ja lampaat päättävät selvittää, mitä on tapahtunut. Lauman eri jäsenten vahvuuksia hyväksikäyttäen ne tutkivat, tarkkailevat ja tekevät päätelmiä. Tutkinta onnistuu, ja lopussa lauma saa uuden paimenen, jonka henkilöllisyyden määkijät tietävät paljon ennen ihmisiä.

Lampaiden näkökulmasta ihmisten toiminta näyttää välillä kummalliselta, välillä suorastaa hullulta. Ne haistavat ihmisistä asioita, joita ihmiset yrittävät peitellä puheessaan. Minua huvitti erityisesti lampaiden käsitys Jumalasta, ne kun ymmärtävät kylän papin Jumalaksi.

On aina mielenkiintoista lukea tekstejä, joissa käsitellään elämää, ihmisiä ja yleisinhimillisiä piirteitä ulkopuolisen silmin. Vaikka lampaiden!

Sebastian Faulks: Piru perii omansa (2008)

Piru perii omansa (Gummerus) on James Bond-seikkailu, joka on kirjoitettu Ian Flemingin hengessä. Flemingin jälkeenhän Bond-kirjoja ovat kirjoittaneet useat kirjailijat. Wikipedian mukaan "Flemingin kuoleman jälkeen suosittua sarjaa ovat jatkaneet Kingsley Amis (1968), Christopher Wood (1977–1979), John Gardner (1981–1996) ja Raymond Benson (1996–2002)." Gardnerin ja Bensonin kirjoja olen lukenut, mutta nyt täytyy panna mieleen nimet Amis ja Wood seuraavaa kirjastoreissua varten.

Kirjan päähenkilö on tietenkin agentti Bond, joka kauniin naisen avustuksella pelastaa maailman, tai siis Englannin, mikä tässä yhteydessä lienee sama. Faulks pystyy mielestäni luomaan bondmaisen maailman muiden sarjan kirjojen tyyliin. Roisto on tyypillinen Bond-roisto eli fyysisesti muista erottuva hullu, ja nainen on yhtä tyypillinen sankaritar eli Bondin pauloihin lankeava kaunotar. Tapahtumat sijoittuvat kylmän sodan aikaan, ja Bond joutuu toimimaan jopa Neuvostoliitossa. Samassa yhteydessä mainitaan Suomi ja naapurikaupunkimme Hamina.

Kirja sopii mainiosti riippumatossa luettavaksi, kun aurinko paistaa ja ajatus karkaa välillä muualle kuin kirjan tapahtumiin. Jos ei pidä Bond-elokuvista, ei kannata tarttua tähänkään, mutta jos on elokuvien ystävä, pystyy näkemään kirjan kohtauksia mielessään jo filmillä. Minun mielikuvissani sankari on tietysti Pierce Brosnanin näköinen. ;)

Faktaa ja fiktiota

Tässä blogissa kirjoitan lyhyesti lukemistani kirjoista. Kirjat edustavat kaikenlaisia lajeja, sekä faktaa että fiktiota.

Tarkoitukseni ei ole valita kirjoja erityisesti työhöni liittyen, mutta jos ja kun luen kirjan, joka jotenkin liittyy äidinkielen kursseihin, mainitsen sen varmasti. Osa merkinnöistä saattaa siirtyä sellaisenaan aikuislukion kirjawikiin.