Alexander McCall Smith: The Sunday Philosophy Club

Ennen syysloman Englannin matkaa päätin lukea jotain englanniksi. Pikkukirjaston englanninkielisten kirjojen valikoima ei ollut kovin suuri, mutta onneksi löysin Mma Ramotswe -kirjojen tekijän Alexander McCall Smithin romaanin.

The Sunday Philosophy Club aloittaa Isabel Dalhousie -sarjan. Isabel on filosofiaa käsittelevän lehden toimittaja ja hyvin toimeentuleva keski-ikäinen nainen. Hän asuu Edinburghissa ja viettää aikaansa tehden toimitustöitä ja tavaten sisarentytärtään Catia.

Kirja alkaa kuolemantapauksella, joka myöhemmin paljastuu murhaksi ja jota Isabel alkaa tutkia siskontyttönsä entisen poikaystävän Jamien kanssa. Tutkimukset ovat ihmisten tapaamista ja heidän kanssaan keskustelemista. Samalla keskustellaan taiteesta ja filosofiastakin. Paljon on myös Isabelin ja siskontytön välien pohdintaa, sillä Isabel toivoisi Catin menevän takaisin yhteen Jamien kanssa. Ihmissuhteet ja niiden moraalikysymykset ovat minusta isommassa osassa kuin murhatutkimus. Syyllisen selviäminen lopuksi oli oikeastaan mahalasku. Tuli tunne, että tässäkö tämä nyt oli.

Kirja ajoi asiansa kieliharjoitteluna, mutta tuskin tartun sarjan seuraavaan osaan ainakaan alkukielellä. Jos kirjat joskus suomennetaan, varmaan luen ne, mutta yhtä paljon kuin Mma Ramotsween en Isanbel Dalhousieen ihastunut.

Vikas Swarup: Syyllisten seurue

Luin ennen tätä aika kamalan elämäkerrallisen kirjan, jonka päähenkilö oli Intiasta kotoisin. Siitä kirjoitan joskus myöhemmin. Sen luettuani halusin lukea jotain muuta Intiaa käsittelevää.

En ole lukenut enkä nähnyt Slummien miljonääriä, mutta koska se on maailmalla ollut tosi suosittu, niin ajattelin, että tämä saman kirjailijan teos voisi olla sopivan viihteellinen.

Syyllisten seurue on nimensä mukaisesti rikoskirja. Ministerin poika Vicky Rai murhataan hänen omissa juhlissaan, jossa on koolla muun juhlaväen joukossa seurue, jonka jokaisella jäsenellä on motiivi tappaa.

Kirjan rakenne on lukijaystävällinen. Ensin tapahtuu murha, sitten esitellään 6 epäiltyä, sen jälkeen motiivit ja todisteet, ja lopuksi kerrotaan ratkaisu ja jopa tunnustus. Vaikka rakenne on selkeä, tekee suuri epäiltyjen joukko tapahtumien seuraamisesta paikoin hankalaa - ainakin, jos lukemisen keskeyttää välillä. Kirjassa on paljon dialogia, usein puhelinkeskustelujen muodossa.

Jokainen epäillystä tuo kirjaan oman tarinansa, mikä tuo samalla kirjaan kuvan monenlaisesta Intiasta. On jet set -elämää ja Bollywood-tähtiä, on poliisin ja virkamiehen arkipäivää ja politiikan maailmaa, joka ei muuten eroa pikkurikollisten juonittelusta kuin että valtapeleillä on vain suuremmat vaikutukset. Erikoisin hahmo on viidakon uumenista heimon pyhää kiveä etsimään lähtevä Eketi, joka vastoin kaikkia odotuksia pärjää kuin pärjääkin ulkomaailmassa. Hänen hahmonsa kautta kyllä tulee ilmi, miten köyhiä ja oppimattomia voidaan kohdella.

Pidin kirjasta, mutta en niin paljon, että tarttuisin siihen Slummien miljonääriin. Loppujen lopuksi Syyllisten seurue oli vähemmän viihteellinen kuin odotin. Swarup kyllä kutoo niin taitavasti yhteen kaikki tarinat, että suosittelen tätä jo senkin takia. Ei tämä ainakaan tavanomainen dekkari ole.

Tsaarin kakarat ja Luulosairas

Vietin tänään todellisen teatteripäivän. Olin päivällä Kotkan kaupunginteatterissa katsomassa Tsaarin kakarat -näytelmän viimeistä esitystä ja illalla Luulosairasta. Välissä ehti onneksi käydä syömässä, sillä pelkällä teatterin kahvilan tarjoilulla ei olisi pärjännyt. Kulttuuriannos oli kyllä tuhti.

Emilia Pöyhönen: Tsaarin kakarat

Tsaarin kakarat on Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä identiteetistä. Miljöönä on pääasiassa Kotka, mutta tapahtumia on sijoitettu myös Talvipalatsiin ja keisarilliseen alukseen. Näytelmän aika on vuorotellen epämääräisen nykyaikaa ja vuorotellen 1800—1900-lukujen vaihdetta. Tsaarin kakaroiden keskeinen hahmo on kertoja. Hän kertoo kohtauksien numerot ja nimet ja ohjaa myös muiden henkilöiden tekemisiä. Kertojan ansiosta ajassa hyppelevä tarina pysyy kasassa ja katsoja kärryillä.

Nykyajan kaupunkiin on tulossa venäläinen turistidelegaatio, jolle halutaan näyttää tsaariperheen kesämaja. Majaa siivoamaan pannaan  suomalais-venäläiset Niko ja Anna. He edustavat erilaista suhtautumista venäläisiin. Näytelmän pohjana on paikallisten asukkaiden haastatteluja, eivätkä siinä esitetyt mielipiteet ja ajatukset olleet minulle uusia. Kelpo nauruja toki jostain repliikeistä irtosi, erityisesti muualta tullut pormestari on tulevaisuuskuvineen ja "kaupunkimme nuoriso" -puheineen vähintään hymyilyttävän parodinen hahmo.

Toinen aikataso on siis 1800—1900-lukujen vaihde, jolloin majalla vieraili tsaariperhe. Pidin erityisesti näistä historiaa peilaavista kohtauksista. Osa repliikeistä on ilmeisesti aidoista dokumenteista, mikä toi näytelmään vakuuttavuutta, vaikka historialliseen tarkkuuteen ei tässä tietenkään pyritty. Tsaariperheen jäsenet esimerkiksi ennakoivat repliikeissään omia tulevia vaiheitaan. Kaikki henkilöt ajasta ja paikasta riippumatta kommunikoivat keskenään, ja myös tarinan kertoja osallistuu keskusteluihin.

Näytelmän päähahmot ovat Niko ja Nikolai II. Molemmilla on elämässään identiteettiin liittyvä ongelma. Niko ei tahdo hyväksyä venäläisiä juuriaan, eikä Nikolai asemaansa kruununperijänä. Äidinkielen opettaja on ilman muuta tyytyväinen, että molempien miesten kertomuksissa ja heidän kehityksessään korostettiin äidinkielen merkitystä.



Molière: Luulosairas

Päivän näytelmä oli -  historiaosuuksista huolimatta - aiheeltaan ja toteukseltaan nykyaikainen. Illan näytelmä oli taas todellinen kirjallisuushistorian komediaklassikko. Aina mennessäni katsomaan klassikkonäytelmää minua hieman arveluttaa, sillä toteutuksesta ei koskaan tiedä. Ajanmukainen lavastus ja puvustus on varma vaihtoehto, mutta saattaa olla tylsä. Näytelmän siirto nykyaikaan tai johonkin toiseen aikaan taas voi mennä överiksi.

Tämän illan toteutus oli minusta hauska sekamelska. Koska 1600-luvulla kirjoitetussa näytelmässä on piirteitä, joita ei ainakaan länsimaiseen 2000-luvun maailmaan oikein saa siirrettyä, ovat tarinan paikka ja aika ihan sopivasti jotain Ranskan hoviaikaa.  Puvustus ja lavastus sen sijaan ovat nimenomaan sekamelskaa. Pidin molemmista. Näyttämöllä oli yllin kyllin katseltavaa, ja vaikkapa lukuisten mikroaaltouunien bongailu oli suorastaan hauskaa. Puvuissa ja kampauksissa oli viitteitä sekä hovipukuihin ja -kampauksiin että myöhempiin asusteisiin. Ihmettelin parinkin opiskelijan kanssa Arganin uuden vaimon korkokenkiä ja sulhasehdokas Cléanten hiuksia.

Olin katsomassa Luulosairasta siis opiskelijaryhmän kanssa. Moni tuntui tykkäävän. Näytelmässä viehättivät mainitun lavastuksen lisäksi vauhti ja "hulluus". Toteuksessa olikin farssimaista vauhtia.  Tosin näyttelijät puhuvat aika nopeasti, joten suomen kielen opiskelijoiden olisi ehkä kannattanut lukea näytelmän juoni ennen iltaa.

Oli mielenkiintoista nähdä melkein sama ensemble kahdessa täysin erilaisessa näytelmässä. Kun Tsaarin kakaroissa käsiteltiin vakavia aiheita ja suruakin, pääsivät näyttelijät Luulosairaassa irrottelemaan kunnolla. Nuoret Emilia Kokko ja Teemu Koskinen esittivät päivällä sisaruksia ja illalla rakastavaisia. Luulosairaan höpsön Angeliquen roolissa Kokon elekieli oli minusta mainiota. Samoin Jarkko Sarjanen huvitti Luulosairaan lipevän notaarin roolissa.

Anne Niilolaa en ollut aiemmin Kotkassa nähnyt. Keisarinna Maria Fedorovnan roolissa oli sekä rauhallisuutta että vahvoja ilmeitä, mutta palvelijatar Toinetten roolissa hän pääsi ilmehtimisen lisäksi todella elehtimään ja käyttämään koko kroppaansa. Katsomossa oli minun lisäksi ainakin pari muuta naista, jotka ihailimme hänen käsivarsilihaksiaan. (Kuulin muuten Toinette-nimen vähän väliä väärin Toilette-nimeksi...) Vanhoista tutuista tietenkin Esa Suvilehto ja Antti Leskinen ihastuttivat. Kokemuksen ja karisman huomaavat nekin, joilla on vasta vähän kokemusta kotkalaisesta - tai ylipäätään suomalaisesta - teatterista.

Tsaarin kakaroita ei enää pääse katsomaan, mutta Luulosairaasta on vielä esityksiä jäljellä. Ilman muuta suosittelen.

Kira Poutanen: Katso minua!

Joskus on hyvä, että ei muista, mitä on ajatellut jostakin kirjasta tai kirjailijasta. Lainasin tämän Kira Poutasen kirjan, enkä ollenkaan muistanut, että olin moittinut hänen kirjaansa Kesähömppää-nimisessä postauksessa.

Tämänkin kirjan kannet herättivät vähän epäilyksiä. Hopeanhohtoinen kynttiläkruunu olisi ollut ehdottoman luotaantyöntävä ilman siitä putoavia sirpaleita.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Leo. Hän on näyttelijä, joka haluaa tähdeksi. Tähteyden saavuttamiseksi hän tekee mitä vain. Hänen uransa alku pikkuteatterissa on vielä taiteellisesti haastava, mutta maineen kasvaessa työtehtävät muuttuvat viihteellisemmiksi. Leon dilemma on haluta mainetta, mutta samalla myös sisältöä. Lopulta hän tekee valintansa, vaikka sanookin, että olisi halunnut päättää tarinansa maaseudun rauhaan, johon hän pakenee menneisyyttä ja mediaa.

Kirja antaa teatterimaailmasta hurjan kuvan. Leo sentään jonkin verran kyseenalaistaa valintojaan, mutta Johanna, hänen partnerinsa tähtitaivaalle kipuamisessa, tuntuu elävän täysin viihdemaailman ehdoilla, vaikka ei hänenkään elämänsä lopulta niin onnellista ole.
Kira Poutanen kertoo Ylioppilaslehden haastattelussa, että kirjan kuvaama maailma on todellinen. Poutanen asuu Pariisissa ja työskentelee siellä näyttelijänä. Nykyistä julkisuushakuista maailmaa kun ajattelee, niin kyllähän kirjan kuvaamat tapahtumat voi uskoa mahdollisiksi.

Kirja ei siis ole viihdehömppää eikä kovin kevyttä lukemista. Poutasen kieli on upean kuvailevaa. Usein kuvaukseen on liitetty näköhavainnon lisäksi liike ja tuoksu - Pariisin metron ollessa kyseessä lähinnä haju.

Tätä kirjaa tekisi mieli tätimäisesti suositella niille nuorille, jotka haaveilevat viihdemaailmasta ja kuvittelevat julkisuuden tuovan maineen lisäksi onnea. Vaikka teatteri- ja elokuvamaailma on aivan omansa, niin kyllä tätä voi mielestäni lukea ajankuvana, erityisesti juuri viihdeteollisuuden kannalta. Ihmisluonteen eri puolet - toiveikkuus, kunnianhimo, kosto, ailahtelevaisuus, petturuus ja miellyttämisen halu - tulevat kyllä kaikki esille tässä teoksessa.
 

Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi

Toinen susikirja saman tien Tiina Lymin kirjan jälkeen. Tosin ei tässäkään ole kyse oikeasta eläimestä, vaan ihmisestä.

Leonie Swannin Murha laitumella -kirjasta tuttu lammaslauma on päässyt vihdoin perimälleen matkalle Eurooppaan, tarkemmin sanottuna Ranskaan. Talvea aletaan viettää laitumella linnan vieressä. Aluksi kaikki näyttää hyvältä, mutta pian käy ilmi, että seutua riivaa ihmissusi. Eikä linnankaan historia aivan herttainen ole.

Lammaslauman paimen Rebecca on saanut vaivoikseen äitinsä, minkä takia hän ei aivan täysin keskity laumaansa. Miss Maplen ja kumppanien tutkimukset etenevät melko rauhassa. Ratkottavaa onkin: Kuka on ihmissusi? Missä on ainoan paikallisen lampaan kadonnut lauma? Keitä ovat kummalliset talvituristit? Ainoa ongelma on vieras kieli, jota kyllä viereisen laitumen vuohet ymmärtävät, mutta näiden tapa ajatella on niin sekavaa, että sekavasti ajattelevat lampaatkin sen huomaavat.

Lukijalle kerrotaan tapahtumia ja ihmisten ajatuksiakin, mutta hän on tässä kirjassa, kuten ensimmäisessä osassa,  paljolti lampaiden havaintojen varassa. Swann kirjoittaa mainiosti ihmisten tavoista ja puheista lampaiden näkökulmasta, mikä ihastuttaa minua edelleen. Lampaiden tulkinta vaikkapa Rebecan äidin tarot-korteista on mainio. Ääneen nauroin kohtauksessa, jossa oranssi suojavaate toimi juuri niin kuin on tarkoitettu - tässä kohtauksessa suojaa kantaa vain erikoinen kaksikko.

Kunnon perinteisen dekkarin tapaan lukijaa johdatellaan epäilemään murhaajaksi useita kirjan henkilöitä, ja lopussa on tietysti yllätys, kun ihmissusi vihdoin paljastuu.  Ihmissusi-aihe tekee tästä kirjasta on paikoin yllättävän jännittävän. En ainakaan muista ensimmäisen osan olleen niinkään jännittävä vaan enemmänkin huvittava.

Kirja sopii dekkareiden ystäville silloin, kun haluaa lukea jotain vähän erilaista.

Tiina Lymi: Susi sisällä

Kun lukupiirimme halusi lukea jonkin avioeroa käsittelevän kirjan (niitä tuntui putkahdelleen äkisti useita), olin lopulta tyytyväinen, että valituksi tuli Tiina Lymin kirja.

Avioerohan ei ole aiheena mukava.  Lymin kirjan juonikuvio ja henkilöhahmot ovat kuitenkin sen verran uskomattomia, että kirjaa lukiessa useammin huvitti kuin vaikkapa tunsi myötätuntoa henkilöitä kohtaan.

Kirjan päähenkilö on Tuula, jolla on täydellinen aviomies Vesa. Kirja alkaa syntymäpäivästä, jolloin Vesa on lahjoittanut Tuulalle ikimuistoisen lahjan. Onhan Tuula "tyytyväinen, hyvin pidetty nainen", joka itsekin miettii hänen ja Vesan olevan "kuningaspari". 

Pian tulee kuitenkin muutos, kun paljastuu Vesan pitäneen hyvänä muitakin naisia. Avioliitto on kriisissä. Tuula on järkyttynyt, ja Vesa yrittää saada hänet takaisin. Samaan vyyhteen sotkeutuvat Vesan ystävä Antero ja Tuulan ystävä Sanna. Lukijalle tarjoillaan patologinen naistenmies, vähän ressukka sinkku, elämäänsä tyytymätön puoliso ja tavallinen aviomies, jonka arvon vaimo ymmärtää vasta eron jo häämöttäessä.

Teksti on alun perin kirjoitettu näytelmäksi, mikä näkyy kielessä. Monet kohtaukset voi kuvitella näyttämölle, ja moni niistä myös naurattaa. Huvittavan pinnan alla on toki surullisia teemoja. Minua kosketti eniten lasten tilanne. He pyörivät vanhempien mukana ymmärtämättä oikeastaan, mitä tapahtuu, ja kommentoiden välillä todella osuvasti. Lymi kuvaa hienosti lapsia, esimerkiksi kirjan alun synttäriyllätystä seuraavat paikallaan hyppivät lapset ovat täysin elävästä elämästä.

Vaikka kirjan loppu on minusta jotenkin haikea, suosittelen tätä kirjaa silti niille, jotka   haluavat lukea komediaa, jossa on sisältöä. 

Erik Wahlström: Tanssiva pappi

480 sivua kansakoulun isän Uno Cygnaeuksen elämästä. Tätä kirjaa välttelin tosi pitkään. Muistan lukeneeni sen ilmestyessä vuonna 2004 kiittäviä arvioita, mutta ajatelleeni, ettei kirja voi olla hyvä, vaikka kansikuva lupaakin jotain muuta kuin kuivakkaa historian tulkintaa.

Nyt vihdoin otin sen kirjastosta mukaani, kun sillä kertaa ei oikein muuta löytynyt. Sitten lukea ahmaisin koko opuksen yhdessä viikossa.

En tiedä, kuinka paljon Wahlström panee kirjassa omiaan ja kuinka paljon on todella Cygnaeuksen elämäkertaa, mutta koska kyse on romaanista, sillä ei ole oikeastaan yhtään väliä. Kirja on mainio kuvaus 1800-luvun maailmasta, jossa uudet aatteet leviävät ja maailma laajenee matkustusmahdollisuuksien parantuessa.

Kirjan päähenkilö on tietenkin Uno Cygnaeus, joka ei voi ruveta pappisuralle saatettuaan raskaaksi kortteerinsa taloudenhoitajattaren. Kirjan Cygnaeus on todella perso naiskauneudelle. Hän ei voi olla vikittelemättä tapaamiaan naisia. Naislukijaa huvittaa, että juuri naisten ihailu esitetään syyksi ottaa opettajakoulutukseen ja ylipäätään kouluun naisia. Toisaalta Cygnaeuksen käytös on paikoin silkkaa seksuaalista häirintää. Wahlström kuvaa päähenkilönsä kuitenkin sen verran itserakkaaksi hölmöksi, että tälle ei voi oikeastaan olla vihainen.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden elämää seurataan tarkasti. Suosikkini oli Emma Åström, Suomen ensimmäinen naismaisteri, joka esiintyy sivuhenkilönä myös Mustosen ja Raivion Calonius-kirjassa. Toinen mielenkiintoinen sivuhenkilö on August Soldan, joka haluaa kirjoittaa koko maailmankaikkeuden selittävän teoksen, mutta ei oikein ehdi tehdä sitä, koska näkee ympärillään parannettavaa ja keksii sitten erilaisia elämää helpottavia vimpaimia.

Pidin myös jaksosta, joka kertoo Alaskan Sitkan siirtokunnasta. Cygnaeus toimii siirtokunnassa tarmokkaasti ja suunnittelee sinne kirkonkin. Hän tekee pitkän matkan Suomesta Alaskaan ja Pietarin kautta takaisin Suomeen. Ylipäätään minua kiehtovat historiallisissa teoksissa kaikki matkustamiseen liittyvät jutut. Vain pari sataa vuotta sitten lyhytkin matka vei pitkän ajan ja oli tosi vaivalloista.

Jos pitää historiasta, pitää tästä kirjasta varmasti. Vaikka se on toisinaan turhan tarkka selittäessään eri sivuhenkilöiden elämää, niin jokainen heistäkin tuo kirjaan mukaan jonkin kirjan kuvaaman aikakauden piirteen. Paikoin kirjan on myös hauska, mikä ei minusta ole koskaan huono asia.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Kun kirja alkaa sillä, että päähenkilö saa kuulan kalloonsa, on hyvä, että sitä ennen on takakansitekstistä jotain perustietoja kirjan aiheesta ja tarinasta. Tosin tämä kirja on niin mielikuvituksellinen ja monipolvinen, ettei mikään ennakkotieto pysty tähän valmistamaan.

Takakansi lupaa Jean le Flambeurin, mestarivarkaan ja huijarin, seikkailuja tulevaisuuden aurinkokunnassa. Seikkailut alkavat virtuaalisessa dilemmavankilassa ja yhtä outoja miljöitä riittää pitkin kirjaa. Puhumattakaan henkilöistä.

Jeania auttavat Mieli-niminen nainen ja hänen aluksensa Perhonen, jota voi pitää yhtenä henkilöistä. Tärkeä rooli on myös poliisilla. Poliisi Isidore tulee mukaan tarinaan aluksi tutkimaan suklaamestarin murhaa ja jatkaa tutkimuksissaan, kunnes on kasvokkain Jean le Flambeurin kanssa.

Kun tässä pitelen kirjaa sylissäni ja selaan sitä palauttaen samalla mieleeni tapahtumia ja hahmoja, huomaan, että yritykseni kuvata kirjan juonta, miljöötä tai henkilöhahmoja on tuhoon tuomittu. Kirjassa on liikaa kaikkea. Jo pelkästään alun murhatun kuvauksen ymmärtäminen vaatisi pitkän selostuksen. "Isidore 'silmää Oublietten ulkomuistia, ja pian vainajan kasvot muuttuvat tutuiksi kuin vanhan ystävän. Marc Deveraux, kolmas jalosyntyisinkarnaatio. Suklaamestari. Naimisissa. Yksi tytär."

Ulkomuisti, inkarnaatio, gogolpiraatit ja gevulotaisti ovat vain pieni näyte kirjan erikoista maailmaa kuvaavasta sanastosta. Kvanttivarkaan maailma on mielikuvituksellinen. Osa asioista on nykymaailman ilmiöiden todella pitkälle kehitettyjä versioita, kuten ulkomuisti, jota voisi kuvata eräänlaiseksi ihmisten mielten käytössä olevaksi internetiksi. Näiden kohdalla välillä vähän pelotti ajatus siitä, että kirjassa kuvatun kaltainen kehitys tuntui täysin mahdolliselta. Erityisesti tekniset jutut menivät minulta täysin ohi, pakko myöntää. Kirjassa ikään kuin oletetaan, että esitetyt tekniikat ovat hallussa, joten pitää hyväksyä se, että osa asioista selkenee tekstin edetessä. Osan kohdalla oli mukava huomata, että ymmärsi viittauksen johonkin kirjallisuuden klassikkoon.

Kvanttivarasta lukiessani olin pitkästä aikaa todella innostunut jostain kirjasta.  Pidän yleensä kaikista erilaisiin aikakausiin tai maailmoihin sijoitetuista dekkareista, mutta tässä kirjassa rikollisen jahtaaminen jäi sivuseikaksi.  Kirjan maailma kutkutti mielikuvitustani, joten oli kiva huomata viimeisellä sivulla, että jatkoa saattaisi ola tulossa.

Marjane Satrapi: Pistoja & Joanna Rubin Dranger: Neiti Pelokas ja rakkaus

Minulta on Marjane Satrapin Persepolis-kirja vielä lukematta  ja elokuvakin katsomatta, mutta onneksi lukupiirimme valitsi teemaksi sarjakuvan, ja sain lainaksi Satrapin Pistoja-teoksen. 

En tiedä, on alkuteoksen nimellä Broderies samanlaisia mielleyhtymiä pistämiseen kuin Pistoja-nimellä, mutta hienosti on Taina Helkamo kirjan nimen suomentanut. Sen verran satuttavia kokemuksia kirjan naisilla on, eikä pisteliäiltä kommenteiltakaan vältytä, kun kuusi eri-ikäistä naista kokoontuu juttelemaan päivällisen jälkeen motolla "selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä". Saapa sana pisto kirjan viimeisessä tarinassa vielä yhden merkityksen, joka sekä hymyilyttää että surettaa.

Teoksen naiset ovat Teheranista, joten jotkin heidän kokemuksistaan ja teoistaan ovat suomalaiselle naiselle täysin outoja. Surua ja raivoakin synnyttävät lukijassa tilanteet, joissa naiset tekevät ihmeellisiä temppuja sopeutuakseen miesten määrittelemään naiskuvaan ja välttääkseen häpeän, joka sekin pohjautuu miesten kunnialle. Koska ihmiset ovat samanlaisia, vaikka ovatkin erilaisia, niin yhteisiäkin kokemuksia löytyy: parisuhdeongelmat, ulkonäköongelmat ja anoppiongelmat. Kirjan loppupään kuva, jossa tomera vaimo komentaa miehensä takaisin torkuille, että naiset saavat jatkaa juoruamista, voisi olla mistä päin maailmaa hyvänsä.

Neiti Pelokas on alkukielellä fröken Livrädd. Kirjan on suomentanut Viia Järvinen. En ole asiantuntija arvioimaan piirrosjälkeä, mutta neiti Pelokkaassa minua vähän häiritsi todella vahva musta-valkoisuus. Tarkoitan tällä isoja mustia alueita, jotka vaikka kuvaavat neidin ajatuksia ja maailmaa, niin jotenkin painostivat silmiä. Samanlaisia mustia mekkoja on myös Satrapin kirjassa.

Kirjan joka sivulla on yksi kuva, ja tarina etenee luvusta "Me" lukuun "Matkalla kotiin". Lukujen nimistä voi jo päätellä neiti Pelokkaan kasvun. 

Jos Satrapin kirjan naisten kokemuksiin ei pystynyt samastumaan täysin, niin tämän teoksen tunteet ovat varmaan kaikille olleet joskus tuttuja. Myös miehille. Henkilöhahmoja tunnistaa sekä elävästä elämästä että kirjallisuudesta ja elokuvista: arkinen poikaystävä, uusi ihastus, jyrkkä äiti ja menevä tyttökaveri ovat tuttuja hahmoja.

Kuvissa viehättää tunteiden kuvaus. Mustat läikät ja suttuiset sivut kertovat heti, miltä neiti Pelokkaasta tuntuu. Kun rakkaus kukoistaa, kukoistaa myös kukkatarha hänen päässään ja vartalollaan. Ajatukset, tunteet ja sydämen liikkeet näkyvät hänen sisällään konkreettisesti esimerkiksi perhosina vatsassa.

Molemmat kirjat olivat tutustumisen arvoisia. Suosituksia en tällä kertaa osaa antaa. Molemmat teokset ovat sen verran monimerkityksisiä, että niitä ei lukaise tuosta vain viihteenä, mutta jos on kiinnostusta lukea naisen elämästä, niin vannoutunut romaanienkin ystävä saattaa ihastua näihin.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Ehrström & Calonius -sarja

Nämä kirjat olivat kesän eräs parhaita lukukokemuksia, vaikka olenkin lukenut nämä aiemmin. Tällä kertaa kirjapino tarttui kirjastosta miehelle, joka ei tuntunut löytävän uutta dekkariluettavaa. Sanoin kirjoja nyt riittävän useallekin sadepäivälle.

Kirjailijakaksikko Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat luoneet mainion kuusiosaisen sarjan, jonka tapahtumapaikka ja -aika ovat minusta kirjojen paras anti. Kirjat sijoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle Helsinkiin ja sen ympäristöön sekä vähän muuallekin Suomeen. Kaupungin eri osien ja niissä asuvien ihmisten kuvaus on nykylukijalle hyppäys toiseen maailmaan - ei niin kauan sitten.

On mielenkiintoista ja paikoin huvittavaakin lukea ajasta ilman autoja ja nykyajan mukavuuksia. Se kiehtoo, vaikka en tuossa maailmassa haluaisi elää, en ainakaan köyhänä ja kipeänä. Sen verran karmaisevia ovat kirjassa kuvatut Punavuoren hökkelit tai Keski-Suomen torpat nälänhätäaikaan. Kirjan sanasto välittää ajankuvaa, samoin ihmisten puhetapa. Joitakin sanoja oli pakko tarkistaa: Kun suuruksella syödään liikkiötä, niin sehän tarkoittaa, että aamuun sijoittuvalla ruokahetkellä vedellään sianlihaa.

Kirjoissa on dekkariperinteen mukaisesti pääosassa parivaljakko, joka ratkoo rikoksia. Kumpikaan ei ole poliisi, vaan Johannes Calonius on köyhä lakitieteen opiskelija ja opettajatar Matilda Ehrström hänen vakavarainen serkkunsa. Jutut lähtevät liikkeelle siitä, että Johannes on - usein juovuspäissään - joutunut väärään paikkaa. Matildan tehtävänä on pelastaa ensin serkkupoikansa poliisiputkasta ja sitten yhdessä Johanneksen kanssa löytää oikea syyllinen.

Vaikka kirjojen juonet ovat ennalta-arvattavia, tekee historiaan sijoittaminen niistä mielenkiintoisia. Pidän myös siitä, että pääparin toinen osapuoli on nainen. Totta kai "rakas Matilda-serkku" joutuu enimmäkseen istumaan kotona ja rouvien salongeissa Johanneksen toimiessa aktiivisemmin ympäri kaupunkia. Kuitenkin Matildan päättelykyky on monesti lopullisen ratkaisun avain. Tärkeä on myös Matildan hyvä suhde naapuriinsa poliisimestari Fabian Olanderiin.

Molemmat kirjoittajat ovat viihdekirjallisuuden taitajia, mikä näkyy tekstissä. Selkeä dekkariperinteitä noudatteleva juoni, monet sivuhenkilöt ja epäillyt ja lopuksi ratkeava rikos toimivat täysin. Sen, mitä henkilökuvauksen syvyydessä ehkä menettää, saa miljöökuvauksessa takaisin. Kirjojen rakenne on hyvin oivallettu: tarinan kertoo aina vuorotellen Matilda tai Johannes. Näin eri henkilöiden maailma ja ajatustapa havainnollistuvat. Lopullisen sanan saa usein Fabian Olander, Helsingin poliisimestari.

Seuraavassa on lyhyet luonnehdinnat kustakin kirjasta. Kerron vain lyhyesti kirjan aiheen, en loppuratkaisua. En siis spoilaa, vaan annan kiinnostuneiden lukea tarinat itse. Suosittelen näitä ehdottomasti perinteisten dekkareiden ystäville ja vaikka Kaari Utriota lukeneille. Näistä kirjoista saa vähän erilaisen näkökulman 1800-luvun elämään.

Punavuoren keisarinna Punavuoren keisarinna on pahamaineinen rikollinen, joka käyttää hyödykseen vasta avattua rautatieyhteyttä Helsingistä Hämeenlinnaan. Johannes kiertää bordelleja ja Pitkänsillan takaisia hökkeleitä, kun Matilda seurustelee Kaivohuoneella. Kyse on paitsi murhasta, myös Suomen Pankin maineesta rahauudistuksen läpiviejänä.

Jumalan ruoska Eletään vuotta 1868, jolloin maassa on nälänhätä. Johannes ja Matilda matkustavat Keski-Suomeen auttamaan Johanneksen siskoa, Pirttisalmen kappalaisen rouvaa. Kappalainen on kadonnut, ja hänen epäillään vieneen mennessään hätäapuviljat. Henkilöitä on sen verran paljon, että osan kuvaus on varsin tyypittelevää, mutta pääosassa ainakin minulle tässä kirjassa on nälkävuosi ja siitä selviytyminen. Kirjan alkuun pantu henkilölista auttaa onneksi sivuhenkilöiden hahmottamisessa.

Ruumisvaunut Bulevardilla Nyt käy Johanneksen matka Helsingistä Stenforsin ruukkiin. Vuosi on 1869, ja Helsingin Seurahuoneella tehdään puukauppoja - ja yksi ruumis. Uutena henkilönä ilmestyy mainio Theodor Qvist, joka apulaispoliisimestarina harjoittaa nykyaikaista poliisitutkintaa, esimerkiksi mittaa epäiltyjen ruumiinrakenteen.

Murha Monrepoossa 1871 Viipuri oli osa Suomea. Viipuriin matkustaa paitsi Matilda ja Johannes, myös professori Morettin oopperaseurue. Laivamatkalla seurueen yksi jäsenistä ja kassa katoavat. Monrepoon kartanossa järjestetään konsertti matkakassan kartuttamiseksi, joten porukkaa tässä kirjassa jälleen riittää. Tapausta alkaa selvittää paikallinen poliisimestari, mutta tarvitaan toinenkin hirmuteko, ennen kuin juttu selviää.

Kuolema ylioppilastalolla Nyt herää Johannes pahasta paikasta: hänen vierellään makaa kuollut dosentti. Suomalaisuusjuhla saa karmean lopun, ja Johannes on jälleen epäiltynä. Rikosjuttu on monipolvinen, mutta minua huvittaa tässä kirjassa erityisesti akateemisen maailman kuvaus. Yhtenä sivuhenkilönä esitellään Emma Irene Åström, joka suorittaa yksityisesti ylioppilastutkintoa. Kunnon historiallisen kirjan perinteitä noudattaen neiti Emma on todellinen historian henkilö, Suomen ensimmäine nainen ylioppilaana ja maisterina.

Stenvallin tapaus Edellinen kirja päättyy suru-uutiseen: "Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa." Tämä sarjan viimeinen kirja alkaa hautajaismatkalla. Matilda osallistuu hautajaisiin ystäviensä Kaarlo ja Emilie Bergbomin puolesta. Bergbomit ovat suomalaisen teatterin perustajia ja todellisia historian henkilöitä, kuten tietenkin kirjan nimihenkilö Aleksis Stenvall eli Aleksis Kivi, joka oli ehkä kirjoittanut tunnetun tuotantonsa lisäksi monelle kiusallisen paljastuskirjoituksen. Eräs kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista on teatteri, ja Stenvallin käsikirjoitusta etsiessä tulevat tutuiksi myös Katajanokan hökkelit ja Tuusulan talot.

Luin kirjat tänä kesänä siis uudestaan, lähes putkeen. Koska joka kirjassa käsitellään jotain uutta paikkaa tai tilannetta kuten junamatkailu, yliopisto tai teatteri, niin ainakaan minulle ei tullut lukemisen varrella tunnetta, että kirjat toistaisivat itseään. Koska vuodet vierivät, myös henkilöt vanhenevat ja kehittyvätkin. Toivoisin kovin, että Manninen ja Raivio joko jatkaisivat sarjaa tai kehittäisivät uuden sankarin tai sankarittaren.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Lainasin kirjastosta historiallisen dekkarin nimeltä Luostarin varjo, jonka takakannessa kehuttiin, että kirja vetää vertoja Ruusun nimelle. Muistan lukeneeni Ruusun nimen joskus lukioikäisenä, mutta kaikki mielikuvani siitä ovat pari kertaa näkemästäni elokuvasta. Pidän elokuvasta tosi paljon, koska pidän Sean Connerysta, mutta elokuvassa on muitakin hyviä näyttelijäsuorituksia, joista mieleeni on jäänyt erityisesti Ron Perlmanin esittämä Salvatore. (Ja kyllä, haen nämä tiedot aina Imdb:sta tai wikipediasta, en tietenkään muista näyttelijöiden tai hahmojen nimiä.)

Olen yleensä skeptinen, kun jotain uutta kirjaa verrataan aikaisempaan klassikkoon tai mestariteokseen. Niin nytkin. Siksi päätin verestää muistiani ja lukea uudestaan Ruusun nimen, ennen kuin lukisin Luostarin varjon.

No, mitä voin sanoa. Umberto Eco on maailmankuulu suosittu kirjailija ja semiootikko (= merkkien merkitysten tutkija). Ruusun nimi on best seller ympäri maailmaa, eikä syyttä. Kirja vie mukanaan, mutta siihen pitää keskittyä. Kirjan pituuskin (624 sivua) vaikuttaa lukemiseen. Kirjaa ei lue pikaisesti, vaan sen kanssa menee useampi päivä.

Kirjan rakenne helpottaa lukemista: Kirjan minäkertoja on noviisi Adson, jonka käsikirjoitus kirja itse asiassa on. Päähenkilö munkki William Baskerville ja hänen apulaisensa Adson viettävät seitsemän päivää luostarissa, jossa sattuu useita murhia. Jokainen päivä on jaettu munkkien aikataulun mukaan, joten kirjassa on ikään kuin seitsemän lukua, jotka on jaettu 6 - 9 jaksoon. Jokaisen jakson alussa on lisäksi muutaman rivin tiivistelmä, joten ihan joka jaksoa ei ole pakko lukea...

Fra Williamin ja Adsonin tehtävä luostarissa ei alun perin ole ratkaista murhia, vaan valmistella munkkiveljeskuntien välistä neuvottelua. Kyse on teologiasta ja politiikasta, ja kirjassa on paljon pitkiä keskusteluja, yksinpuheluita ja saarnoja aiheesta. Osan niistä olen taatusti hypännyt joskus nuorena yli, mutta nyt luin kaikki pohdinnat kiinnostuneena, vaikka hellepäivinä en aivan terässä ollutkaan.

Kirja piirtää hienosti keskiaikaisen maailman. Munkkien arkipäivä rukouksineen ja kirjojen kopiointotöineen vaikuttaa ylevältä, mutta sen vastakohdaksi esitellään sääntöjenvastaisia suhteita ja ei niin yleviä luonteita. Ajatukset naisista ovat... no keskiaikaisia, ja eräs kirjan parhaista keskusteluista käsittelee naurun olemusta. Nauroiko Jeesus vai onko nauru Saatanasta?

Lukiessani ajattelin, miten onnellisia saamme nyt 2000-luvulla olla, että maailma on muuttunut eikä ajatteluamme enää ohjaa silkka tietämättömyys ja järkkymätön usko menneisiin kirjoituksiin. Vähänpä tiesin. Viikonlopun uutiset Norjan verityöstä ja siihen liittyvästä manifestista saivat minut palaamaan Ruusun nimen maailmaan. Kerettiläiset vastaan oikeauskoiset. Me vastaan ne. Minä vastaan maailma. Tiedon etsintä vastaan uskomukset. Aina vain joku vastaan joku.

Ruusun nimi kannattaa panna lukulistalle, jos on kiinnostunut historiasta, ideologioiden merkityksistä tai vain haluaa lukea erikoisen dekkarin.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Miten hoitaa hommansa mies, joka jää yksin vastasyntyneen kanssa? Ihan niin kuin nainenkin, paitsi että ei imetä.

Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanin ansiosta oivaltaa sen, että nainen tai mies ovat samassa tilanteessa vauvan kanssa. Molempien pitää oppia tuntemaan lapsi ja opetella hoitorutiinit.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Antti Pasanen on toimittaja ja tuore isä. Hänen vaimonsa lähtee synnytyssairaalan pihalta muutamaksi päiväksi jonnekin pois ja jättää miehen vastasyntyneen pojan kanssa. Vaimo palaa hetkeksi kotiin, mutta sairastuu masennukseen ja lähtee sitten lopullisesti. Näin kerrottuna tarina ei kuulosta yhtään hauskalta, mutta kirja on hauskaa luettavaa.

Vauvan kanssa kulkeva Antti herättää huomiota, minne meneekin, mutta vääjäämättä sopeutuu leikkipuistoäitien joukkoon. Leikkipuiston äitiporukka on mainio: he eivät tunne toisiaan kuin nimeltä ja puhuvat vain lapsista ja satunnaisesti miehistä. Kirjan huumori syntyy paljolti siitä, että sen antama kuva äideistä vastaa liioitellen stereotypiaa. Huvittavia ovat myös Antin vauvanhoitoon liittyvät pohdinnat ja jotkin ratkaisut.

Kirjan vauva, Paavo-poika on lapsettomankin silmiin helppo lapsi. Toki muutamassa kohdassa menevät Antinkin hermot. Antista kasvaa tarinan edetessä kelpo isä, mutta hänellä onkin hyvä roolimalli. Oma tarinansa on nimittäin Antin isällä, joka omaishoitajana hoitaa aikuista kehitysvammaista poikaa eli Antin veljeä. Nämä kaksi isää muodostavat suorastaan ideaalikuvan miehestä, joka tekee, mitä pitää.

Otin kirjan luettavakseni, koska halusin nähdä, miten Hietamies käsittelee miestä tässä tilanteessa. Miehen valinta päähenkilöksi mahdollistaa komiikan ja muuttaa näkökulmaa aiheeseen sen verran, että lapsetonkin pystyy nauramaan. Pystyin jopa samastumaan joihinkin tilanteisiin, joissa Antin pärjäämistä epäiltiin, ja minusta oli mukava, että kirjassa kyseenalaistettiin - joskin lievästi ja epäsuoraan - naisen synnyinen kyky alkaa hoitaa vauvaa heti sellaisen nähdessään. Uskon kuitenkin, että kirjasta saa eniten iloa lapsensa jo vanhemmaksi saattanut äiti tai isä, joka voi suhtautua kirjan kohtauksiin nostalgisesti.

Pidän tätä kirjaa hyvänä viihteenä. Vakavan aiheen ja kepeän käsittelyn yhdistelmä panee hetkittäin ajattelemaan omia käsityksiään lapsensaannista ja hoitamisesta, mikä on ainakin lapsettomalle aina tervetullutta.

Inna Patrakova: Tulkki

Tätä oli hauska lukea. Inna Patrakovan Tulkki-kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Olga, joka reilusti pinnallinen, mutta sydämellinen yksinhuoltajaäiti. Hän on tulkki ja bisnesnainen, joka kipittää pitkin Helsinkiä ja välillä Moskovaakin korkokengissään. Genren mukaisesti Olga shoppailee, bilettää ja etsii miestä. Hän etsii myös työtä, mikä onnistuu välillä paremmin, välillä huonommin.

Olga toivoo löytävänsä elämänkumppanin, mutta tarjokkaat ovat syystä tai toisesta sopimattomia. Oman panoksensa tilanteisiin tuo Olgan tytär Lizka, joka harrastaa ratsastusta. Myös Lizkan Stefanie-hevosella on tärkeä rooli kirjan loppuratkaisun kannalta.

Tulkki on chick lit-kirja minun makuuni. Siinä on korean kuoren sisällä asiaa kahden kulttuurin välissä elämisestä ja naisen elämästä yleensä. Olga pärjää hyvin, mutta joutuu tasapainoilemaan venäläisyyden ja suomalaisuuden välillä. Ei ole helppoa edes viihdekirjassa elää tilanteessa, jossa ei oikein ole enää kotonaan entisessä, mutta ei aivan nykyisessäkään kotimaassa. Miehen etsintä on siis kirjan yksi teemoista, mutta tärkeämpiä ovat kuitenkin yritteliäisyys, ystävyys, äitiys ja oikeudenmukaisuus.

Takakannen mukaan kirja perustuu Patrakovan omiin kokemuksiin, mitä en yhtään epäile. Olgan kokemukset maahanmuuttajuutta käsittelevissä projekteissa eivät kuulostaneet täysin vierailta minustakaan, mikä ei tässä tapauksessa valitettavasti ole hyvä asia. Kirjasta löytyy siis yhteiskuntakritiikkiä, josta osansa saavat sekä suomalaiset että venäläiset.

Suosittelen Bridget Jonesin ystäville, sillä Olgassa on paljon samaa: Hän koheltaa elämässä eteenpäin hyvää tarkoittaen, välillä typeryyksiä tehden ja välillä onnistuen. Oma hupinsa on tietysti seurata kirjan miljöötä eli Helsinkiä. Varsin hyvin pääkaupunkimme taipuu lajityypin näyttämöksi.

Andrea Camilleri: Retki Tindariin

Andrea Camillerin komisario Montalbano on ollut suosikkejani sekä kirjoissa että tv:ssä. WSOY:n sivujen mukaan seitsemän 16 Montalbano-kirjasta olisi suomennettu - tai ainakin nykyään saatavilla. Luulin lukeneeni ne kaikki, mutta vielä löytyi ainakin kaksi lukematonta.


Montalbano on sisilialainen komisario, jolla on dekkarisankarityyliin hankaluuksia sekä esimiehensä että naisten kanssa. Hän ratkaisee rikoksia Vigátan poliisiasemalta käsin apunaan tasainen Fazio, naisiinmenevä Mimi ja yksinkertainen Catarella, joka on puutteistaan huolimatta kuitenkin varsinainen tietokonevelho. Tarinoissa esiintyy monenlaista väkeä unohtamatta taustalla uhkaavaa mafiaa.

Eräs hauska piirre kirjoissa on viittaus espanjalaiseen dekkarikirjailija Manuel Vászquez Montalbániin, jonka mukaan komisario Montalbano on nimetty. Tässäkin tarinassa Montalbano yrittää lukea Montalbánin Pepe Carvalho -kirjaa, mutta tutkimukset eivät anna siihen tilaisuutta. Sekä Carvalho että Montalbano ovat hyvän ruoan ystäviä, joten kirjojen yhteinen piirre on pysähdykset erilaisiin trattorioihin ja ravintoloihin nauttimaan lounaista ja illallisista.

Retki Tindariin oli tuttu tarina elokuvasta, joten lukiessa oli helppo nähdä mielessään kaikki hahmot. Vain yksinkertainen konstaapeli Catarella on elokuvissa riehakkaampi kuin kirjoissa. Hän on kuitenkin suosikkihahmoni, joka tuo huumoria tähänkin kirjaan.

Montalbano-kirjat ovat Sapo-sarjassa perinteisiä salapoliisiromaaneja. Rikokset ovat yleensä erilaisia petoksia ja niihin liittyviä murhia ja rikosten selvittely perinteistä poliisityötä oikeuslääkäreineen, haastatteluineen ja tutkimuksineen. Välillä Montalbano toki harrastaa menetelmiä, jotka eivät täysin kestä päivänvaloa.

En käy tässä selostamaan kirjan juonta, vaan suosittelen tämän ja muidenkin Montalbano-kirjojen lukemista, jos perinteinen dekkari yhtään kiinnostaa.

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Lukupiirimme kesäteemaksi valittiin matka. Emme siis lukeneet yhteistä kirjaa, vaan tarkoitus oli lukea mikä tahansa matka-aiheinen kirja.

Olin lähdössä viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan, joten ajattelin, että jokin kevyt matka-aiheinen kirja sopisi hyvin rannalla luettavaksi. Lentoaseman ärrältä nappasinkin tämän pokkarin, joka takakansitekstin perusteella vaikutti juuri sopivalta. "Teoksessa yhdistyy lukuromaani, aikuinen realismihakuinen naisviihde ja kulinaristinen matkakertomus mallikkaaksi kokonaisuudeksi"

Mikään noista luonnehdinnoista ei ole väärin. Tämä kirja on helppo lukea, ja mukana on kuvauksia ruoanlaitosta ja syömisestä. Päähenkilö on Kristiina Kallio, keski-ikää ainakin lähestyvä kuvausjärjestäjä, joka lähtee miehensä ja naapureiden kanssa Toscanaan lomalle. Realisminhakuisuutta voi sanoa olevan pääparin ja muidenkin parien avioliitto- ja rahaongelmien käsittelyssä, ja viihdepuolesta vastaa tuotteita esittelevä miljöökuvaus yhdistettynä onnelliseen loppuun. Kristiinan järjestelyjen ja suunnitelmien törmäykset muiden lomailijoiden elämäntyylin kanssa viihdyttävät myös. Erityisesti seurueen lapset ja nuoret aiheuttavat huvittavia tilanteita.

Periaatteessa aihe, henkilöt ja tietysti miljöö ovat kohdallaan. En kuitenkaan innostunut kirjasta. Teksti on kyllä kepeää, mutta välillä joku henkilöistä innostuu selittämään turhan opettavaisesti jotain historia- tai gastronomia-aiheista tarinaa. Lisäksi minua on alkanut häiritä chick-lit-kirjojen sankarittarien lapsellisuus. Tässäkin tarinassa päähenkilö soutaa ja huopaa teini-ikäisen lailla: halutako nykyistä miestä vai entistä poikaystävää?

Ilmeisesti olen kasvanut ulos genrestä, mikä on harmillista, sillä juuri rannalla tai riippukeinussa lukisin mielelläni sellaista tekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti ja joka ei tarjoa analysoitavaa. Pelkkiä dekkareita en haluaisi lukea.

En siis suosittele tätä vakavan kirjallisuuden ystäville, mutta jos chick-lit ei töki, niin tämä kirja on kelpo kumppani lomalle.

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Löytyipä tämmöinen draft (raakaversio lienee suomeksi). Julkaisen tämän, vaikka arvio ei mitenkään mietitty ole, koska pidän tätä blogia myös lukemieni kirjojen luettelona.

****

Virpi Hämeen-Anttila on ollut hänen ensimmäisestä kirjastaan alkaen suosikkini. Olen monena jouluna toivonut hänen uusintaan lahjaksi, sillä kirjat ovat olleet todella mukavaa lomalukemista. Olen pitänyt tarinoista ja akateemisen maailman kuvauksista. On ollut myös mukava lukea romansseista, joiden päähenkilöt eivät ole ihan perinteisiä.

Tässä kirjassa teemana on maahanmuuttajuus ja erilaisuuden kokeminen. Se on minua kiinnostava teema, mutta nyt en syttynyt. Kirjan päähenkilö Olivia asuu Lontoossa. Hän on syntyisin Etelämereltä ja ollut naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Hänen poikansa Matthew on kirjan toinen päähenkilö. Matthew matkustaa Suomeen tutkimaan sukujuuriaan, kun taas Olivia pyrkii olemaan vain englantilainen. Äidin ja pojan suhtautuminen on siis täysin erilainen.

Kirja etenee eri aikatasoilla, joten välillä täytyi vähän miettiä, missä nyt mennään. Takaumissa Olivia muistelee elämäänsä. Rakenneratkaisu kuvaa Olivian matkaa itsensä ja taustansa hyväksymiseen. Nykyhetkessä ollaan Matthewin mukana Helsingissä kuvaamassa elokuvaa. Elokuvassa on moderni Romeo ja Julia -tarina, jossa käsitellään ajankohtaista aihetta eli eri kulttuurien kohtaamista. Samaa teemaa käsitellään siis monessa yhteydessä.

Jotenkin ajattelen, että vähempikin olisi riittänyt. En osaa tarkasti sanoa, miksi tämä kirja ei lähtenyt oikein vetämään. Henkilöt ovat jotenkin jäykkiä, vaikka heidän elämässään onkin vahvoja tunteita.

*****

Nyt jälkeenpäin on pakko sanoa, etten enää edes kunnolla muista, millainen kirja oli. Mitään suurta vaikutusta se ei siis tehnyt. Uskon, että jos on pitänyt Hämeen-Anttilan aiemmista teoksista, pitää tästäkin. Vaikka tarina ei tuntuisi omalta, niin ainakin kerronnan kieli on kunnollista, mitä äikänope arvostaa.

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Ah, Agatha! Vielä on lukematta Dame Christien kirjoja, vaikka olen aloittanut jo lukiossa, ellen aiemmin. Christie kuuluu ilman muuta Sapon perinteiseen osastoon ja on eräs kaikkien aikojen dekkarisuosikkini.

Nyt kun tv:ssäkin menevät kesäuusintoina Hercule Poirot -elokuvat, niin nappasin kirjastosta Poirotin varhaiset jutut. Novellinmittaiset jutut ovat hyvää lomalukemista silloin, kun on hetki aikaa istahtaa parvekkeelle tai patiolle esim. ruoanlaiton lomassa.

Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kertojana toimii kapteeni Hastings. Miljööt vaihtuvat Lontoosta Egyptiin ja rannikon lomanviettokohteisiin. Sivuhenkilöinä ja rikosten uhreina on yläluokkaa, joten kuvauksia kartanoista ja kaupunkiasunnoista riittää. Yhdessä tarinassa Poirot osallistuu jopa sodanaikaiseen tärkeän poliitikon katomaistapauksen tutkintaan, jolloin tarinan pohjavire on synkähkö. Viimeisessä Kadonneen testamentin arvoitus -jutussa on taas jopa humoristista Viisikko-henkeä.

Ainakin osa tarinoista on filmattu ja siten tuttuja tv-sarjasta, joten lukiessani näin sieluni silmin David Suchetin ja Hugh Fraserin näyttelemän parivaljakon.  Poirotin persoona on kirjoissa ja filmeissä ylimielinen, mutta näissä tarinoissa Poirot on paikoin jopa hieman ilkeä puhuessaan Hastingista.

Mukavaa luettavaa, yhtä kaikki. Ei jää varmaan viimeiseksi Christien kirjaksi tänä kesänä.

Amanda Cross: 3213 heinäpaalia

Kesä alkaa dekkarilla. Kuvattuna on kyllä pino kevään mittaan luettuja kirjoja, mutta päätin jättää ne rästihommiksi ja yrittää pysyä tästä eteenpäin ajan tasalla.

Sapon dekkarisarjan pyöreä perinteisen salapoliisiromaani tunnus on ollut minulle aina hyvän kirjan tunnus. Tiedän silloin, että luvassa on kohtuullisen rauhallisesti etenevä, ei liikaa verta ja suolenpätkiä sisältävä teos.

Tämä dekkari oli ehkä jopa liian rauhallinen, mutta kirjallisen aiheensa takia juuri sopiva äikänopen kesän aluksi. Rauhallisella maaseudulla, ärsyttävän emännän naapurina, jossain Pohjois-Amerikassa viettää kesäänsä kirjallisuuden professori Kate (sukunimi ehkä mainitaan, mutten löytänyt sitä enää) veljenpoikansa, tämän kotiopettajan, parin opiskelijan ja vieraaksi tulevien professoreiden kanssa. Tähän hullunmyllyyn saapuu Katen ystävä Reed, joka on piirisyyttäjä.

Kesän päätyö - veljenpojan kaitseminen lisäksi - on tehdä selko James Joycen ja hänen amerikkalaisen kustantajansa kirjeenvaihdosta. Rauhallinen kesänvietto keskeytyy, kun naapurin emäntä kuolee. Talon väkeä epäillään, joten Kate alkaa tutkia tapausta.

Koska kirja on kirjoitettu 1970, on siinä joitakin nykylukijaa huvittavia moraalikäsityksiä, mutta myös edelleen ajankohtaisia ajatuksia esim. naisten tasa-arvosta. Lukija saa myös tiedonmurusia Joycesta.

Kirjan alkuperäinen nimi on The James Joyce murder, ja ymmärrän, ettei se ole ehkä suomalaista lukijaa hurjasti houkutteleva. En olisi kuitenkaan tarttunut tähän kirjaan sen nimen perusteella, jos en olisi muistanut lukeneeni Amanda Crossia aiemminkin. Olen lukenut häneltä aikaisemmin kirjan Ainokaisen kuolema. Siinä oli muistaakseni enemmän naisasiaa ja samat päähenkilöt. Wikipedia tietää kertoa, että Cross, oikealta nimeltään Carolyn Gold Heilbrun, kirjoitti 14 dekkaria, ja Hesarin muistokirjoitus, että lukemieni lisäksi on vielä suomennettu kirja nimeltään Testamentin toimeenpanija. Se kuuluu kesän lukulistalle ilman muuta. Jatkan mielelläni salapoliisitarinoita kirjallisissa piireissä.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kigali ei kuulosta paikalta, josta löytäisi kakkukaupan. Kigalista ja Ruandasta tulevat mieleen ihan muut asiat kuin takakannen mainostama "hyväntuulinen romaani", joka "pursuaa huumoria, elämänviisautta ja uskoa huomiseen". Kun lisäksi takakannessa mainostetaan Marie Clairen suulla, että "Mma Ramotswen fanit tulevat rakastamaan tätä", meni muutama kerta, ennen kuin otin kirjan mukaani kirjastosta.

Ennakkoajatukseni kirjasta olivat siis ristiriitaiset. Nimi ja mainosteksti lupaavat viihdekirjaa, mikä ei sopinut Ruandaan liittyviin mielikuviini. Toisaalta mietin, miksi ei Ruandasta tai mistään muustakaan kovia kokeneesta maasta voisi tulla tulevaisuuteen katsovaa tai viihteellistä kirjaa. Aivan varmasti siellä julkaistaan menneitä kauheuksia analysoivia teoksia, mutta niitä ei käännetä suomeksi tai jos käännetään, ne eivät löydä tietään pikkukirjastojen hyllyihin. Pakko toki myöntää, että siitä huolimatta, että opiskeljoitteni joukossa on ollut ruandalaisia, jättäisin hyllyyn kansanmurha-aiheiset teokset, sekä faktan että fiktion.

Gaile Parkin on syntynyt ja kasvanut Sambiassa, opiskellut Etelä-Afrikassa ja työskennellyt eri puolilla Afrikkaa, muun muassa Ruandassa. Hän siis tuntee kuvaamansa paikat ja ihmiset. Tammen sivujen mukaan Parkin työskentelee konsulttina ja on erikoistunut koulutus-, tasa-arvo- ja HIV/AIDS-kysymyksiin, mikä myös näkyy teoksessa. Siinä käsitellään sekä aids-orpoja että tyttöjen koulutusta. Muita aiheita ovat esimerkiksi avustustyö ja sodan aiheuttamat traumat. Nämä aiheet eivät kuitenkaan ole kirjan pääosassa, vaan kulkevat tarinaan henkilöiden mukana, kun he meenvät tapaamaan kirjan päähenkilöä.

Kirjan päähenkilö on tansanialainen Angel Tungaraza, joka asuu miehensä ja lastenlastensa kanssa Kigalissa. Hän on bisnesnainen, joka leipoo kakkuja erilaisiin juhliin. Angelin asiakkaat ovat läpileikkaus kaupungin asukkaista. He ovat diplomaatteja, YK-virkailijoista, autonkuljettajia ja prostituoituja. Myös talo, jossa Tungarazan perhe asuu, on täynnä ihmisiä eri maista ja kulttuureista. Kaikille kuitenkin maistuvat kakut. Jokainen asiakas viettää kakkua tilatessaan hetken Angelin kanssa, jolloin hän saa mahdollisuuden kuulla heidän ongelmiaan ja ratkoa niitä.

Kakkujen tekijä on oiva valinta päähenkilöksi. Hän tapaa monenlaisia ihmisiä ja pystyy keskustelemaan heidän kanssaan monenlaisista asioista, mutta koska kakut liittyvät juhliin, jokainen tapaaminen liittyy aina mukavaan tapahtumaan. Ei kirja silti mikään loma-ajan viihdelukemisto ole. Siitä pitävät huolen henkilöiden elämänkohtalot, jotka ovat paikoin järkyttäviä. Pessimistisenä Pohjolan asukkaana vain hämmästelee ihmisten kykyä selviytyä ja heidän elämänuskoaan.

Uskallan suositella kirjaa lähes kaikille. Miljöökuvaus on värikästä, henkilöhahmot edustavat ihmiselämän eri puolia, ja rankoista aiheista huolimatta kirjan pohjavire on positiivinen.

Guillermo Martínez: Oxfordin murhat

Guillermo Martínezista sanotaan kirjan kansiliepeessä, että on hän paitsi kirjailija myös matematiikan professori. Wikipedia-sivu (linkki kirjailijan nimestä) kertoo, että hän vietti kaksi vuotta Oxfordissa tohtorinväitöksensä jälkeen.

Samantapainen asetelma on Martínezin romaanissa Oxfordin murhat. Kirjan minäkertoja on argentiinalainen Buenos Airesin yliopistosta valmistunut matemaatikko, joka on saanut stipendin Oxfordiin. Hän ehtii asua hetken vanhan professorinlesken luona, ennen kuin tämä murhataan. Murhaaja on jättänyt leskirouvan matemaatikkotuttavalle, professori Arthur Seldomille oudon viestin, joka antaa ymmärtää, että murhia tulee vielä lisää.

Leskirouvan kuolema ei jää ainoaksi, ja minäkertoja ja Seldom alkavat tutkia murhia. Jokaisen kuoleman yhteydessä ilmestyy viesti. Nämä viestit muodostavat arvoituksen, jota käsitellessään Seldom ja kertoja käsittelevät matematiikan ja logiikan teorioita ja historiaa. Mukana tutkimuksissa on kertojan tyttöystävä Lorna, jonka yhteydet sairaalaan ovat tutkimuksissa hyödylliset.

Kirja oli minulle mieluinen dekkari. Tarina on kiinnostava, eikä liian väkivaltainen. Tutkijoiden matematiikkaan liittyvät keskustelut ovat myös kiintoisia ilman, että ne olisivat liian luennoivia. Mukava on myös lukea argentiinalaisen stipendiaatin ajatuksia englantilaisesta elämänmenosta. Lisäksi loppuratkaisu oli kohtuullisen yllättävä.

Oxfordin murhissa on vanhanaikaista arvoitusdekkarin tunnelmaa Agatha Christien tyyliin, vaikka paikoin tuleekin mieleen Da Vinci -koodi. Mikään action- tai jännityskirja tämä ei kuitenkaan ole, joten jos toivoo vauhtia ja vaarallisia tilanteita, en tätä suosittele.

Minä kyllä mielelläni lukisin Martínezin muitakin dekkareita, mutta niitä ei taida olla suomennettu. Oxfordin murhat on sekä kirjan kansiliepeiden että Wikipedian mukaan Martínezin suosituin ja käännetyin kirja, ja siitä on tehty elokuvakin. Täytyy kysellä videovuokraamoista. Voittanee meillä tavallisesti pyörivät sota- ja lännenelokuvat.

Eppu Nuotio: Paine

Tästä kirjasta luin puolet. En alku- tai loppupuolta, vaan suurin piirtein joka toisen luvun.

Olen lukenut Eppu Nuotion Pii Marin -sarjasta osan, ehkä jopa kaikki, mutta koska niiden nimet Musta, Maksu, Kosto ja Varjo ovat niin samankaltaiset, en enää muista, mitkä olen lukenut ja mikä on jäänyt väliin. (Kelasin vähän blogiani ja huomasin, että Maksu on tullut luettua jouluna 2008. Nytpä tämä blogini toimii juuri muistinvirkistytarkoituksessa, johon tämän loin.)

Muistan pitäneeni ensimmäisestä Pii Marin -kirjasta. Uutistoimittaja on kohtuullisen uskottava dekkarin päähenkilö ja Pii Marin reipasotteinen nainen. Näemmä olin pitänyt Maksustakin. Jonkin näistä kuuntelimme äänikirjana automatkoilla. Jossain vaiheessa alkoi Piin ja hänen miesystävänsä tarina tökkiä, ja jokin kirjoista oli muistaakseni minulle turhan raaka. Kirjassa kuvattiin murhatyötä tekijän näkökulmasta.

Vanhasta tottumuksesta otin tämän uusimman kirjaston karusellista, mutta juttu ei lähtenyt vetämään. Kirjassa on tavallaan kaksi tarinaa: Piin pikkuveli Joel muuttaa ja saa naapureikseen erikoisen pariskunnan. Iris ja Pasi kertovat Joelille täysin erilaisen tarinan suhteestaan. Toinen tarina on Piin ja Juhan tutkimus, joka koskee Piin kauan kuollutta isää. Tämän isä-tarinan jätin lukematta ja luin siis vain ensimmäisessä luvussa alkaneen juonikuvion, joka myös kirjan takakannessa on nostettu esiin. Kyse on alistamisesta ja alistumisesta ja siitä, miten suhteen toinen osapuoli pystyy manipuloimaan toista ja koko lähiympäristöä sekä - pelottavaa kyllä - myös viranomaisia.

Lukemani kirjan puolikas ei minusta ole rentoa lomaviihdettä, vaikka väkivaltaa ei kuvatakaan. Sen verran painostavan tunnelman Nuotio on Iriksen ja Pasin tarinaan saanut synnytettyä. Vaikutelma syntyy kertojan näkökulman vaihtelulla: välillä näkökulma on Pasin, välillä Iriksen. (Vai olisikohan tässä nyt kyse abi-kurssilla pähkäillystä fokalisaatiopisteestä? :)

Koska en lukenut kirjaa kokonaan, en uskalla suositella. Sarjan ystävät varmasti pitävät tästäkin.

Harri Nykänen & Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Hiihtolomalla sain vihdoin käsiini mieheni jo joululahjaksi saaman Nykäsen ja Sipilän yhteistyöteoksen. Kirja oli jo ehtinyt lähteä lainaan ja palautui sopivasti lomalle.

Tykkäsin kirjasta, koska tykkään Nykäsestä. Olen lukenut kaikki Raidit, Ariel Kafkat ja pari muutakin Nykäsen kirjaa. Sen sijaan en ole lukenut yhtään Sipilän Takamäki-sarjan teosta. Olen jotenkin pitänyt niitä liian realistisina ja nykymaailmaa peilaavina ja sitä myötä vähemmän viihdyttävinä kuin vaikka Raidit tai jotkin vanhat dekkarit. Kuitenkin jos Paha paha tyttö -kirjasta jotain voi päätellä, Sipilän ja Nykäsen tyylit sopivat yhteen, joten ainakin yksi Takamäki on nyt listalla.

Tässä kirjassa siis Raid kohtaa Takamäen, joten suosikkihahmoni Jansson ja Huusko ovat taka-alalla. Kirjan tarinassa seikkailevat old school -rosvot, moottoripyöräjengit ja rikkaat paskiaiset, jotka rahojensa avulla pääsevät pälkähästä. Siinä välissä toimii tarmokas prostituoitu, jonka kännykkäkamerakuvaussessiosta koko juttu lähtee liikkeelle. Poliisit pyristelevät mukana, mutta "sankarina" häärii tietenkin Raid.

Enempää en halua tarinasta paljastaa, koska kirjan anti on henkilöhahmojen lisäksi juuri juonikuviossa. Henkilöitä kirjassa piisaa, ja osa heistä lähestyy minusta jo Reijo Mäen hahmoja. Esimerkiksi suomea murtava moottoripyöräjengiläispari Repo ja Axelsson vetävät vertoja joillekin Vares-kirjojen kaksikoille. Raid-tv-sarja ja -elokuva ovat aiheuttaneet sen, että lukiessani näen filmien hahmot kirjan tapahtumissa ja loput kuvittelen. Olisi kiva nähdä tämä kirja ja parivaljakko filmattuna.

Tämän kirjan kustantaja Crime Time on ollut otsikoissa heti perustamisensa jälkeen ja julkaistuaan tositapahtumiin perustuvan dokumenttikirjan kidnappauksesta ja sen selvittämisestä. Luulen, että kustantamon faktaosasto ei tule minua kiinnostamaan, mutta sen verran monta dekkaristisuosikkiani firman listoilla on, että Paha paha tyttö ei ole viimeinen tämän kustantajan teos, joka meille hankitaan.

Tunnettujen kirjailijoiden tunnetun sarjan suositteleminen tuntuu turhalta. Todennäköisesti dekkarien ystävät nämä jo tuntevat, ja muut eivät ole tutustuneet, koska ei kiinnosta. Jos siis joltakulta Raidin tai Takamäen ystävältä on tämä kirja sattunut menemään ohi, mitä siis epäilen, niin suosittelen ilman muuta. Jos joku vasta tutustuu kotimaiseen dekkaritarjontaan, niin kannattaa kokeilla. Niin, ja jos joku Reijo Mäen fani on tähän asti jättänyt Nykäsen ja Sipilän lukematta, niin tästä on hyvä aloittaa.

Kirjaruuhkaa

Nyt on sellainen kasa kirjoja tänne kirjaamatta, että on pakko ryhtyä hommiin. Olen lukenut sekä joulu- että hiihtolomalla ja tavallisinakin viikonloppuina, mutta en vain ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa juuri mitään tänne. Pakko kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, unohtaa korjattavat kokeet ja tehdä edes pari postausta. Perustinhan blogin kirjavinkkien jakoa varten, mutta myös omaksi iloksi ja muistin tueksi.

Nyt seuraa sitten aiempaa lyhyempiä juttuja, jotta saan suman purettua. Kirjastokin tykkää, kun en enää uusi kirjoja, vaan palautan ne kiertoon. En kuitenkaan aloita loppupäästä, vaan otan kirjat satunnaisessa järjestyksessä - todennäköisesti äskettäin luetut ensin. Niistä kun muistankin vielä jotain. Mitä kauempana lukukokemus on, sitä hämärämpi muistikuva on jäänyt.

Sapphire: Precious - harlemilaistytön tarina

Huh huh! Vaikka olin nähnyt juttuja tämän kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta ja tiesin, että Precious on pahoinpidelty ja insestin uhri, en osannut varautua tarinan rankkuuteen. Koko ajan lukiessani ajattelin, että tämä ei voi olla totta, vaikka tiedän, että mikään ei ole mahdotonta, kun on kyse ihmisen pahuudesta. Jossain vaiheessa kirjan rankkuus alkoi tosin jo ärsyttää. Tämä tarina olisi ollut vaikuttava vähemmälläkin järkyttämisellä. En ollut kuullut Sapphire-nimisestä kirjailijasta aiemmin, mutta Wikipediasta luin, että hän ei olekaan kirjoittanut kuin kaksi romaania. Hän on lähinnä runoilija mutta on toiminut myös kirjoittamisen opettajana.

Rankkuudesta huolimatta kirja on mahtava. Tarinan vaikuttavuutta lisää kertojanääni. Kirjan alussa Precious on minäkertoja. Hän kuvaa elämäänsä ja sen kauheita tapahtumia suoraan ja rehellisesti. Hänen äitinsä pahoinpitelee häntä ja käyttää hyväkseen hänen avustusrahansa. Isä on häipynyt kuvioista, mutta tehnyt tyttärelleen jo toisen lapsen. Kun häneltä sairaalassa kysytään, onko hänen lapsensa isä tuntematon, hän kertoo tuntevansa lapsen isän ihan hyvin, onhan lapsen isä hänenkin isänsä.

Tarinan käännekohta on "Opimme yhdessä" -koulutusohjelma, johon Precious pääsee mukaan. Hän oppii siellä lukemaan ja kirjoittamaan. Tämän jälkeen kirjan kertojanääni muuttuu. Nyt lukija saa lukea Preciousin vihkoonsa kirjoittamaa tekstiä, kaikkine kirjoitusvirheineen. Koko ajan minua hämmästytti Preciousin yhtäaikainen tietämättömyys ja viisaus. Hän on oppimaton ja lapsellinen, mutta samalla rehellinen ja oikeudenmukainen. Tekstin ajoittainen "oppineisuus" olikin toinen minua hieman häiritsevä asia. Toisaalta jos kirjaan olisi tuotu vaikkapa toinen kertoja, olisi tarinan tehosta varmaan menetetty paljon.

Opettajana oli tietysti ilahduttavaa lukea, miten Preciousin opettaja Blue Rain saa yhteyden sekä Preciousiin että muihin tyttöihin, jotka oppivat luku- ja kirjoitustaidon myötä myös itsekunnioitusta. Opettaja auttaa opiskelijoitaan myös muuten, ja Precious pääsee aloittamaan oman elämänsä vauvansa kanssa.

Kirja on kaikin tavoin koukuttava: teksti on vangitsevaa eikä kirjaa voi jättää kesken, koska haluaa tietää, miten Preciousin käy. En kuitenkaan suosittele tätä kovin heikkohermoisille enkä kovin nuorillekaan, vaikka kirjan päähenkilö onkin vasta 16-vuotias.