Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Kovin syvällistä tai edes tarkkaa tekstiä ei tästä kirjasta ole tiedossa, sillä valitettavasti minun piti palauttaa tämä jo kirjastoon, koska kirjasta oli jo varauksia. En yhtään ihmettele, että muutkin halusivat tämän pian luettavakseen, onhan Merete Mazzarella ollut jälleen julkisuudessa tämän kirjan tiimoilta.

Mazzarellan teoksista suurin osa kuvaa hänen omaa elämäänsä ryyditettynä hänen sukunsa tarinoilla ja hänen ajatuksillaan erilaisista aiheista, varsinkin kirjallisuudesta. Novellikokoelma Marraskuu ja romaani Ei kaipuuta, ei surua ovat tietääkseni ainoat kaunokirjalliset teokset.

Pidän Mazzarellan tyylistä. Hän kertoo elämästään ja siihen kuuluvista ihmisistä tyylikkäästi, mutta rehellisen tuntuisesti. Tämänkin kirjan tilanne, jossa Mazzarella matkustaa Suomesta Ruotsiin avomiehen luota aviomiehen luo, voisi olla nolostuttava tai skandaalinkäryinen, mutta hänen kertomanaan niin ei ole. Hän käsittelee rakastumista, suhteen päättymistä ja sen aiheuttamia muutoksia muissakin ihmissuhteissa rauhallisesti analysoiden. Kirjan kuvaamat ihmiset voisivat olla minkä ikäisiä tahansa.

Toki Mazzarella ikä vaikuttaa aiheiden käsittelyyn. Hänellä on perspektiiviä ja sivistystä nähdä asioiden syitä ja seurauksia. Hän tuntee sukunsa historiaa, joten kirjassa on sitä kautta yhtä ihmiselämää pitempi aikajana. Mazzarella seuraa aikaansa, joten tässäkin kirjassa on kommentoitu ajankohtaisia uutisia ja tapahtumia, ja koska hän kirjoittaa elämästään, on luonnollista, että kirja käsittelee vanhemista ja eläkkeellä olemista.

Kirjaa lukiessani mietin, kuinkakohan kauan tämäntyyppisiä teoksia vielä julkaistaan. Jos Mazzarella alkaisi kirjoittaa nyt, niin hän varmaan aloittaisi oman blogin. Blogia hänellä ei tietääkseni ole, ja muistaakseni hän suhtautuu kirjassaankin nettiin varautuneesti, mikä tosin saattaa olla vain terveellistä :)

Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita

"Onko tuo jokin vihje?" kysyi mies, kun näki tämän kirjan sohvapöydällä. Sanoin kirjan olevan novellikokoelma, jossa vaimon - tai miehen - viisaus on jokseenkin suhteellista. Pakko toki oli myöntää, että valitsin kirjan kirjastosta juuri nimen perusteella. Halusin tietää, minkälaisia vaimoja Malkamäki pitää viisaina.

Malkamäen Viikon päivät -romaanin lukeneena tiesin odottaa synkähköjä tarinoita enkä "pettynyt". Tämän kokoelman kymmenen novellia käsittelevät kaikki parisuhteita, joissa jokaisessa on jotain solmukohtia, kuten kokoelman takakansi sanoo.

Novellien henkilögalleria on monipuolinen: esimerkkeinä voi mainita Vihreä valo -novellin naisen, joka on eksyksissä sekä parisuhteessaan että tutkimustyössään, Rinta-novellin naisen, joka kohtaa hyvien ja pahojen päivien ruletin, ja Kengät-novellin miehen, joka löytää itsensä veljensä asunnolta nuoren rempseän naisen kanssa.

Novellit kuvaavat henkilöidensä elämän arkea, joka ei kuitenkaan suju ihan halutusti. Jokainen heistä miettii suhdettaan ja elämäänsä, ja moni tekee tulevaisuuteen vaikuttavan päätöksen. Eivät kuitenkaan kaikki. Siskokset-novellin minä kertoja on vain sisarensa elämän voimaton sivustakatsoja.

Pidin tästä kokoelmasta. Novellit ovat tunnelmaltaan surumielisiä, mutta eivät toivottomia. Osassa lukija jopa yllätettiin. Miehelleni saatoin myös kertoa, ettei niminovelli Viisaan vaimon mieskään oikeastaan yhtään tyhmempi ollut.

Arne Nevanlinna: Marie

Tämä kirja oli lukupiirimme valinta viime syksynä. Kirja päätyi valituksi erään tuttavani suosituksesta. Hän oli ihastunut Nevanlinnan kirjoihin ja suositteli aloittamaan tästä kirjasta. Muut lukupiiriläiset lukivat tämän, mutta minä kuuntelin Marien autossa Seela Sellan lukemana äänikirjana.

Lukupiirin keskustelusta päätellen teos toimii paremmin kuunneltuna, sillä suurin osa lukijoista ei syttynyt kirjalle. Minä taas viehätyin tästä heti alusta lähtien.

Marie Myhrborgh on 100-vuotias leskirouva, joka makaa lähes koko romaanin ajan vuodepotilaana helsinkiläisessa hoitokodissa. Hänen ajatuksensa vievät hänet pois ankeasta todellisuudesta, jossa ainoa ilopilkku on yöhoitaja, jolle Marie antaa nimen Enkeli.

Kirjan ydin ovat muistot. Marie muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Strasbourgissa, avioliittoaan suomenruotsalaisen kirurgin kanssa ja lemmenseikkailujaan tämän veljen kanssa. Taustalla piirtyvät Euroopan historian tapahtumat sadan vuoden ajalta. Marien ranskalaisuus saksalaisella kotiseudulla ja hänen ulkomaalaisuutensa Suomessa vaikuttavat hänen elämäänsä paljon. Tosin Marie tuntuu olevan useinkin täysin tietämätön tapahtumien syistä tai seurauksista.

Marien hahmossa on hilpeää lapsellisuutta, mutta samalla lapsenomaista viisautta. Hän on hyväntahtoinen nainen, joka haluaisi elää onnellista elämää, eikä aina ymmärrä, miksi häntä ei ymmärretä. Hän on ulkopuolinen uudessa kotimaassaan, suvussaan ja jopa avioliitossaan. Kirjan hymyilyttävät kohdat liittyivät avioliittoon: miehen ja vaimon väliset kohtaukset ja Marien suhtautuminen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen olivat paikoin surkuhupaisia.

Muistot lohduttavat Marieta, kun elämässä ei enää ole muuta. Kirja näyttää yhden version siitä, miltä dementoineen ihmisen mieli voisi näyttää. Loppua kohden Marie alkaa menettää muistiaan ja muistot menevät sekaisin. Kirjan luvut on nimetty Marien elämän eri henkilöiden mukaan, mutta luvuissa saatetaan käsitellä tapahtumia useasta eri maasta ja lukuisilta vuosikymmeniltä. Pirstaleinen rakenne kuvaa hienosti Marien pään sisäisiä liikkeitä, mutta ei ole liian hankala lukea.

Marien tarina olisi minusta tarpeeksi kiinnostava sellaisenaan, mutta kirjassa on lisäksi mukana päiväkirja, jossa aluksi nimetön maaseudulta kotoisin oleva nuori nainen kertoo elämästään. Kirjan edetessä selviää, mikä yhteys naisella ja Mariella on, mutta ilman tätä tarinaan kirja olisi uskoakseni ollut yhtä mielenkiintoinen.

Pidin kirjasta todella paljon. Marien henkilö toi mieleeni erään jo kuolleen sukulaiseni, jonka tarinoissa oli samaa vanhan kulttuurin näkökulmaa. Ehkä siksi suhtauduin tähän teokseen tavallista henkilökohtaisemmin.

Olen joskus suunnitellut opiskelijoille kirjaluetteloa, jossa olisi eri ammattialoja kuvaavia kirjoja. Tämä kirja kuuluisi ehdottomasti hoitoalan listalle. Suosittelen tätä ilman muuta myös kaikille niille, jotka ovat yhtään kiinnostuneet mikrohistoriasta. Ja äänikirjana! Seela Sellan ääni ja lukutapa sopii tähän täydellisesti.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, Virpi Hämeen-Anttila: Railo & Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Minulle lukeminen on paitsi elämysten etsintää myös pään sisällä alituiseen nalkuttavan "sekin homma on tekemättä ja nekin esseet lukematta" -äänen hiljentämistä. Jälkimmäiseen tarkoitukseen sopivat hyvin ns. lukuromaanit.

Nämä kirjat edustavat juuri lukuromaania, mikä on ihan pätevä kirjallisuuden laji ja paikallaan erityisesti loma-aikoina.

Katherine Pancolin romaanilta odotin tosin vähän enemmän, vaikka värikäs kansi ja ylitsevuotavat kehut takakannessa kyllä jo antoivat ymmärtää, että viihdettä on tulossa. Jälkeen päin minua erityisesti ihmetytti takakannen El Cultural -lehdestä lainattu mainosteksti, jossa kehutaan, että "Pancol käyttää erilaista kieltä jokaisen henkilön kohdalla ja samalla kokoaa yhteen valtavan määrän kohtauksia ja dialogeja, jotka saavat lukijan kuolemaan nauruun".  Eikö hyvä kirjailija ilman muuta kirjoita eri henkilöille oman äänensä? En sitä paitsi löytänyt kovin erikoista tyylin vaihtelua kirjan keskiluokkaisten henkilöiden puheessa enkä usko, etteikö kirjan suomentanut Marja Luoma olisi osannut suomentaa eri tyylejä. Pikaisen googlettamisen perusteella hän on nimittäin suomentanut sarjakuviakin, joissa puhe sattuu olemaan erityisessä asemassa.

Luin tämän joululomalla, joten en kovin paljon enää muista. Se, että luin kirjan loppuun, tarkoittaa kuitenkin, että Pancol sai minut kiinnostumaan henkilöiden kohtalosta. Tarina onkin dekkarimaisen koukuttava: On kaksi sisarusta, joista toisen mies lähtee Afrikkaan kasvattamaan krokotiilejä ja toinen viettää seurapiirirouvan tylsää elämää. Yksin tyttärineen jätetty sisar kirjoittaa romaanin, jonka hänen siskonsa ottaa nimiinsä. Sitten jännitetään, miten käy krokotiilien kanssa ja milloin totuus kirjan oikeasta kirjoittajasta paljastuu. Lisäksi kirjassa (697 sivua) on lukuisia sivuhenkilöitä ja monia sivujuonia.

Pidin ja en pitänyt tästä kirjasta. Loppuratkaisussa oli deus ex machina -tuntua, ja osa sivujuonista oli makuuni epäuskottavia ja turhan vakavia. Hauskin sivujuonista sen sijaan piti mielenkiinnon yllä loppuun asti. Päähenkilösisarusten äiti oli nainut rikkaan miehen, jota hän kuitenkin halveksi moukkana. Mies on kirjan riemukkain hahmo, ja hänen tempoiluistaan äreän vaimon ja suloisen rakastajattaren välissä lukee mieluusti.

Virpi Hämeen-Anttilan Railossa on päähenkilöinä kaksi veljestä, joiden nimet ovat Tepa ja Tuukka. Tepa-nimi hämäsi minua aluksi, sillä olen tuntenut vain Tepa-nimisiä naisia. Tämän Tepan oikea nimi on Teppo, ja hänellä on vaimo Inka ja lapsi Kukka. Juonen keskiössä on veljesten välirikko, jonka syy on uskottava perintöriitoineen. Riidoista huolimatta Tepa muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan perustamaan perityille maille hotelliyritystä. Naapurissa asuvat Tuukka ja sisar Taina, joiden kanssa Tepan vaimo miehensä estelyistä huolimatta ystävystyy.

Takakansi lupaa mukaansatempaavaa tekstiä eikä petä. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti, Karjalan murre tuntuu sen verran aidolta, että alkaa jossain kohtaa jo ärsyttää, eikä tässä romaanissa ole paria saksankielistä runositaattia lukuunottamatta hänen aiemmista romaaneistaan tuttuja monia kirjallisuusviittauksia. Pancolin romaanin lailla tämän loppu on hieman taivaasta tupsahtava, mutta toisaalta äkkirysäys onnellisesti tulevaisuutta suunnittelevine pareineen sopii tähän lajiin.

Railo sopi hyvin vaimentamaan hiihtolomaviikon aluksi päässä pyörivät ajatukset, joten vastaavaan viihtymiskäyttöön voin kirjaa hyvin suositella.

Leila Tuuren Aleksandra ja Mikael on jatkoa Piiritanssi-kirjalle. Otin tämän, vaikka muistin, etten ollut ensimmäisestä osasta niin pitänytkään. Nyt tarvitsin jotain kevyttä ja helppoa pitämään minut hereillä maanantain vastaisen yön Oscar-gaalan odotteluaika. Kirja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin hyvä. 1800-luvun jälkipuolen elämä Porissa herää tässä eloon ja henkilöt ovat myös eläviä ja kiinnostavia. Piiritanssin päähenkilöt Aleksandra ja Mikael elävät kolmen lapsensa kanssa varakkaan laivanvarustaja- ja kauppiasperheen elämää. Sivuhenkilöitä on paljon, sillä mukana on perheen palveluskuntaa ja ystäviä ja tuttuja kaupungin seurapiireistä. Kirjan tapahtumat etenevät kronologisesti vuodesta 1852 vuoteen 1872, jolloin aikaan mahtuu nälkävuosia, mikä tuo tarinaan särmää.

Vaikka olen itä-Suomesta kotoisin, ei tämän kirjan länsimurre ärsyttänyt ollenkaan. Murteen käyttö tuo eloa henkilöihin, jotka edustavat erilaisia aikansa kohtaloita. Historiallisissa romaaneissa aina jaksaa ihmetyttää menneiden aikojen käsitys naisista. Myös köyhien kohtalo on hurja. Vaikka nykyään tässä maassa on paljon ihmisiä, joilla on vaikeaa, niin onneksi ei sentään kenenkään tarvitse lähteä maantielle   kerjuusauvan kanssa.

Tämän luettuani nappaan seuraavan osan varmasti mukaani, kunhan se joskus ilmestyy. Mitään ei kirjassa luvata, mutta sellainen tunne minulle jäi, ettei Aleksandra Grönfors ihan vielä jää kammariinsa kuolemaa odottelemaan.