Marjane Satrapi: Pistoja & Joanna Rubin Dranger: Neiti Pelokas ja rakkaus

Minulta on Marjane Satrapin Persepolis-kirja vielä lukematta  ja elokuvakin katsomatta, mutta onneksi lukupiirimme valitsi teemaksi sarjakuvan, ja sain lainaksi Satrapin Pistoja-teoksen. 

En tiedä, on alkuteoksen nimellä Broderies samanlaisia mielleyhtymiä pistämiseen kuin Pistoja-nimellä, mutta hienosti on Taina Helkamo kirjan nimen suomentanut. Sen verran satuttavia kokemuksia kirjan naisilla on, eikä pisteliäiltä kommenteiltakaan vältytä, kun kuusi eri-ikäistä naista kokoontuu juttelemaan päivällisen jälkeen motolla "selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä". Saapa sana pisto kirjan viimeisessä tarinassa vielä yhden merkityksen, joka sekä hymyilyttää että surettaa.

Teoksen naiset ovat Teheranista, joten jotkin heidän kokemuksistaan ja teoistaan ovat suomalaiselle naiselle täysin outoja. Surua ja raivoakin synnyttävät lukijassa tilanteet, joissa naiset tekevät ihmeellisiä temppuja sopeutuakseen miesten määrittelemään naiskuvaan ja välttääkseen häpeän, joka sekin pohjautuu miesten kunnialle. Koska ihmiset ovat samanlaisia, vaikka ovatkin erilaisia, niin yhteisiäkin kokemuksia löytyy: parisuhdeongelmat, ulkonäköongelmat ja anoppiongelmat. Kirjan loppupään kuva, jossa tomera vaimo komentaa miehensä takaisin torkuille, että naiset saavat jatkaa juoruamista, voisi olla mistä päin maailmaa hyvänsä.

Neiti Pelokas on alkukielellä fröken Livrädd. Kirjan on suomentanut Viia Järvinen. En ole asiantuntija arvioimaan piirrosjälkeä, mutta neiti Pelokkaassa minua vähän häiritsi todella vahva musta-valkoisuus. Tarkoitan tällä isoja mustia alueita, jotka vaikka kuvaavat neidin ajatuksia ja maailmaa, niin jotenkin painostivat silmiä. Samanlaisia mustia mekkoja on myös Satrapin kirjassa.

Kirjan joka sivulla on yksi kuva, ja tarina etenee luvusta "Me" lukuun "Matkalla kotiin". Lukujen nimistä voi jo päätellä neiti Pelokkaan kasvun. 

Jos Satrapin kirjan naisten kokemuksiin ei pystynyt samastumaan täysin, niin tämän teoksen tunteet ovat varmaan kaikille olleet joskus tuttuja. Myös miehille. Henkilöhahmoja tunnistaa sekä elävästä elämästä että kirjallisuudesta ja elokuvista: arkinen poikaystävä, uusi ihastus, jyrkkä äiti ja menevä tyttökaveri ovat tuttuja hahmoja.

Kuvissa viehättää tunteiden kuvaus. Mustat läikät ja suttuiset sivut kertovat heti, miltä neiti Pelokkaasta tuntuu. Kun rakkaus kukoistaa, kukoistaa myös kukkatarha hänen päässään ja vartalollaan. Ajatukset, tunteet ja sydämen liikkeet näkyvät hänen sisällään konkreettisesti esimerkiksi perhosina vatsassa.

Molemmat kirjat olivat tutustumisen arvoisia. Suosituksia en tällä kertaa osaa antaa. Molemmat teokset ovat sen verran monimerkityksisiä, että niitä ei lukaise tuosta vain viihteenä, mutta jos on kiinnostusta lukea naisen elämästä, niin vannoutunut romaanienkin ystävä saattaa ihastua näihin.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Ehrström & Calonius -sarja

Nämä kirjat olivat kesän eräs parhaita lukukokemuksia, vaikka olenkin lukenut nämä aiemmin. Tällä kertaa kirjapino tarttui kirjastosta miehelle, joka ei tuntunut löytävän uutta dekkariluettavaa. Sanoin kirjoja nyt riittävän useallekin sadepäivälle.

Kirjailijakaksikko Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat luoneet mainion kuusiosaisen sarjan, jonka tapahtumapaikka ja -aika ovat minusta kirjojen paras anti. Kirjat sijoittuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle Helsinkiin ja sen ympäristöön sekä vähän muuallekin Suomeen. Kaupungin eri osien ja niissä asuvien ihmisten kuvaus on nykylukijalle hyppäys toiseen maailmaan - ei niin kauan sitten.

On mielenkiintoista ja paikoin huvittavaakin lukea ajasta ilman autoja ja nykyajan mukavuuksia. Se kiehtoo, vaikka en tuossa maailmassa haluaisi elää, en ainakaan köyhänä ja kipeänä. Sen verran karmaisevia ovat kirjassa kuvatut Punavuoren hökkelit tai Keski-Suomen torpat nälänhätäaikaan. Kirjan sanasto välittää ajankuvaa, samoin ihmisten puhetapa. Joitakin sanoja oli pakko tarkistaa: Kun suuruksella syödään liikkiötä, niin sehän tarkoittaa, että aamuun sijoittuvalla ruokahetkellä vedellään sianlihaa.

Kirjoissa on dekkariperinteen mukaisesti pääosassa parivaljakko, joka ratkoo rikoksia. Kumpikaan ei ole poliisi, vaan Johannes Calonius on köyhä lakitieteen opiskelija ja opettajatar Matilda Ehrström hänen vakavarainen serkkunsa. Jutut lähtevät liikkeelle siitä, että Johannes on - usein juovuspäissään - joutunut väärään paikkaa. Matildan tehtävänä on pelastaa ensin serkkupoikansa poliisiputkasta ja sitten yhdessä Johanneksen kanssa löytää oikea syyllinen.

Vaikka kirjojen juonet ovat ennalta-arvattavia, tekee historiaan sijoittaminen niistä mielenkiintoisia. Pidän myös siitä, että pääparin toinen osapuoli on nainen. Totta kai "rakas Matilda-serkku" joutuu enimmäkseen istumaan kotona ja rouvien salongeissa Johanneksen toimiessa aktiivisemmin ympäri kaupunkia. Kuitenkin Matildan päättelykyky on monesti lopullisen ratkaisun avain. Tärkeä on myös Matildan hyvä suhde naapuriinsa poliisimestari Fabian Olanderiin.

Molemmat kirjoittajat ovat viihdekirjallisuuden taitajia, mikä näkyy tekstissä. Selkeä dekkariperinteitä noudatteleva juoni, monet sivuhenkilöt ja epäillyt ja lopuksi ratkeava rikos toimivat täysin. Sen, mitä henkilökuvauksen syvyydessä ehkä menettää, saa miljöökuvauksessa takaisin. Kirjojen rakenne on hyvin oivallettu: tarinan kertoo aina vuorotellen Matilda tai Johannes. Näin eri henkilöiden maailma ja ajatustapa havainnollistuvat. Lopullisen sanan saa usein Fabian Olander, Helsingin poliisimestari.

Seuraavassa on lyhyet luonnehdinnat kustakin kirjasta. Kerron vain lyhyesti kirjan aiheen, en loppuratkaisua. En siis spoilaa, vaan annan kiinnostuneiden lukea tarinat itse. Suosittelen näitä ehdottomasti perinteisten dekkareiden ystäville ja vaikka Kaari Utriota lukeneille. Näistä kirjoista saa vähän erilaisen näkökulman 1800-luvun elämään.

Punavuoren keisarinna Punavuoren keisarinna on pahamaineinen rikollinen, joka käyttää hyödykseen vasta avattua rautatieyhteyttä Helsingistä Hämeenlinnaan. Johannes kiertää bordelleja ja Pitkänsillan takaisia hökkeleitä, kun Matilda seurustelee Kaivohuoneella. Kyse on paitsi murhasta, myös Suomen Pankin maineesta rahauudistuksen läpiviejänä.

Jumalan ruoska Eletään vuotta 1868, jolloin maassa on nälänhätä. Johannes ja Matilda matkustavat Keski-Suomeen auttamaan Johanneksen siskoa, Pirttisalmen kappalaisen rouvaa. Kappalainen on kadonnut, ja hänen epäillään vieneen mennessään hätäapuviljat. Henkilöitä on sen verran paljon, että osan kuvaus on varsin tyypittelevää, mutta pääosassa ainakin minulle tässä kirjassa on nälkävuosi ja siitä selviytyminen. Kirjan alkuun pantu henkilölista auttaa onneksi sivuhenkilöiden hahmottamisessa.

Ruumisvaunut Bulevardilla Nyt käy Johanneksen matka Helsingistä Stenforsin ruukkiin. Vuosi on 1869, ja Helsingin Seurahuoneella tehdään puukauppoja - ja yksi ruumis. Uutena henkilönä ilmestyy mainio Theodor Qvist, joka apulaispoliisimestarina harjoittaa nykyaikaista poliisitutkintaa, esimerkiksi mittaa epäiltyjen ruumiinrakenteen.

Murha Monrepoossa 1871 Viipuri oli osa Suomea. Viipuriin matkustaa paitsi Matilda ja Johannes, myös professori Morettin oopperaseurue. Laivamatkalla seurueen yksi jäsenistä ja kassa katoavat. Monrepoon kartanossa järjestetään konsertti matkakassan kartuttamiseksi, joten porukkaa tässä kirjassa jälleen riittää. Tapausta alkaa selvittää paikallinen poliisimestari, mutta tarvitaan toinenkin hirmuteko, ennen kuin juttu selviää.

Kuolema ylioppilastalolla Nyt herää Johannes pahasta paikasta: hänen vierellään makaa kuollut dosentti. Suomalaisuusjuhla saa karmean lopun, ja Johannes on jälleen epäiltynä. Rikosjuttu on monipolvinen, mutta minua huvittaa tässä kirjassa erityisesti akateemisen maailman kuvaus. Yhtenä sivuhenkilönä esitellään Emma Irene Åström, joka suorittaa yksityisesti ylioppilastutkintoa. Kunnon historiallisen kirjan perinteitä noudattaen neiti Emma on todellinen historian henkilö, Suomen ensimmäine nainen ylioppilaana ja maisterina.

Stenvallin tapaus Edellinen kirja päättyy suru-uutiseen: "Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa." Tämä sarjan viimeinen kirja alkaa hautajaismatkalla. Matilda osallistuu hautajaisiin ystäviensä Kaarlo ja Emilie Bergbomin puolesta. Bergbomit ovat suomalaisen teatterin perustajia ja todellisia historian henkilöitä, kuten tietenkin kirjan nimihenkilö Aleksis Stenvall eli Aleksis Kivi, joka oli ehkä kirjoittanut tunnetun tuotantonsa lisäksi monelle kiusallisen paljastuskirjoituksen. Eräs kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista on teatteri, ja Stenvallin käsikirjoitusta etsiessä tulevat tutuiksi myös Katajanokan hökkelit ja Tuusulan talot.

Luin kirjat tänä kesänä siis uudestaan, lähes putkeen. Koska joka kirjassa käsitellään jotain uutta paikkaa tai tilannetta kuten junamatkailu, yliopisto tai teatteri, niin ainakaan minulle ei tullut lukemisen varrella tunnetta, että kirjat toistaisivat itseään. Koska vuodet vierivät, myös henkilöt vanhenevat ja kehittyvätkin. Toivoisin kovin, että Manninen ja Raivio joko jatkaisivat sarjaa tai kehittäisivät uuden sankarin tai sankarittaren.