Terry Pratchett: Totuuden torvi

Koska pidän Terry Pratchettin kirjoista valtavasti, minulla on ollut tapana lukea hänen Kiekkomaailma-kirjansa sekä englanniksi että suomeksi.

Alkuperäisteosten englanti on sen verran kuvailevaa, ja paikoin tekstissä on ilmeisesti Pratchettin keksimiä sanoja, joten ihan kaikkea en ole ymmärtänyt sanakirjankaan avulla. Siksi on ollut mukava lukea käännös. Vaikka en alkuperäistekstiä täysin ymmärräkään, olen yleensä pitänyt enemmän alkuperäisestä, mikä saattaa tietysti johtua siitä, että suomenkielistä lukiessani jo tiedän, mitä tapahtuu.

Juonen tunteminen ei onneksi paljon haittaa, eikä juoni minulle Pratchetteissä tärkein olekaan. Tärkeintä on satiiri. Pidän monen muun lailla Pratchettin taidosta kertoa täysin uskottavasti omituisesta Discworldistaan niin, että lukija oivaltaa omasta Roundworldistamme jotain. Joskus tajuaa uutta, joskus ei, mutta yleensä huomaa jotain hauskaa.

Totuuden torven satiirin kohde on lehdistö. Kun Kiekkomaailman kääpiöt keksivät painokoneen, ei mene kuin hetki, kun ensimmäinen sanomalehti alkaa ilmestyä, ja tietenkin vielä lyhyemmmän hetken kuluttua ilmestyy ensimmäinen skandaalilehti. Keltaisen lehdistön Kiekkomaailma-version jutut ovat toki enemmän kuin outoja, mutta ihmiset ovat täysin valmiita uskomaan niitä, mikä jatkuvasti hämmästyttää Ankh-Morpok Timesin päätoimittajaa William de Wordea.

Skandaalilehti ei ole ainoa de Worden ongelma. Kirjan varsinaiseen juoneen liittyy vallankaappausyritys, jossa on osallisena de Worden sukua. Kaikki tapahtumat sijoittuvat Ankh-Morpokiin, joten mukana on lähes koko kaupunki vartiostoineen, kiltoineen ja kerjäläisineen.

Jos tämän lukija ei ole koskaan lukenut yhtään Pratchettia, suosittelen ehdottomasti. Tosin yleensä kun olen näitä suositellut, olen kuullut, ettei fantasia kiinnosta. Minusta ei kannata välittää siitä, että kirjat ovat kirjastoissa fantasia- tai nuorten hyllyssä. Fantasiamaailma on vain kehys, jonka sisään Pratchett sijoittaa lempeän ironiset huomionsa nykymaailmastamme.

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka (1973)

Löysin tämän vanhan hyvän dekkarin Kotkan kirjaston kirjojenvaihtokaapista. Joka kerran käydessäni kirjastosta tutkin kaapin hyllyt. Pari kertaa olen jotain löytänytkin, jolloin olen myös luopunut jostain omasta kirjasta. Mitään velvoitetta viedä kirjoja ei tietenkään ole, koska kirjoja saa viedä ja tuoda aivan vapaasti.

Oikeastaan kirja lähti mukaan miestäni varten. Hän on dekkareiden suurkuluttuja, ja tarjoilen silloin tällöin hänelle luettavaksi jotain muutakin kuin Remestä ja Soininvaaraa. Usein kyllä vastaanotto on hieman nuiva: "Ai taas joku naisdekkari." Mieheni pitää enemmän James Bond - kuin Miss Marple -tyylistä.

Eeva Tenhunen on kyllä minun mielestäni suomalaisen dekkarigenren huippunaisia. Harmi, että hän on kirjoittanut vain kahdeksan dekkaria. Tenhusen kirjoissa on Agatha Christien ja Maria Langin tapaista menneen ajan tuntua ja tunnelmaa. Nuku hyvin, Punahilkan lukijakin varmaan ihmettelee, miten ahdasmielistä elämää kaikkine vaiettuinen salaisuuksineen on eletty 70-luvun maalaiskylässä. Eipä silti, tämän viikon Hesareista Pietarsaaren lestadiolaisseurakunnan tapahtumista lukiessa mietin aivan samaa.

Nuku hyvin, Punahilkassa ei esiinny Tenhusen vakiopoliisi Halla vaimoineen. Tämän kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja (!) Ulla Autio, joka tulee kirjan alussa pikkukylään. Oikeastaan hän pakenee menneitä ja tapahtumien edetessä huomaa, että lähes koko K:n yhteiskoulun opettajakunta on tullut kyläpahaseen samasta syystä. Koulun rehtori ja kirkkoherra Tuomas Tarkiainen on nimittäin koonnut henkilökuntaansa erinäisiä eksyneitä lampaita. Henkilöitä on paljon: kirjan alkulehdillä olevassa luettelossa on 18 opettajan nimet. Lisäksi tietysti vielä oppilaita, pari kyläläistä ja poliisi.

Alussa on muuten myös kartta niille meille, jotka haluavat tarkkoja tietoja miljööstä. Kirjan tapahtuma-aika on syyslukukausi eli syksy ja talvi. Lumisen talven kuvaus sopi mainiosti minulle, kun makasin sohvalla lukemassa ja katseeni kirjasta nostaessani näin lumen kuorruttamat pihapuut.

Kirja on oikeastaan Ulla Aution kirjoittama selostus tapahtumista. Näkökulma on siis koko ajan hänen, ja vain hänen ajatuksiaan kuvataan. Kerronta ei kuitenkaan ole mitään tajunnanvirtaa, vaan selkeää kuvausta. Mukana on myös runsaasti dialogia.

Parasta minusta kirjassa on pienen kylän elämän kuvaus. Minusta on aina kiinnostavaa lukea koulumaailmasta, ja vaikka Tenhunen kuvaa minun silmiini "vanhan ajan" koulua, niin monet hahmoista olisivat täysin siirrettävissä nykykouluun. Henkilöhahmot ovat suurimmaksi osaksi eläviä ja todentuntuisia.

Kirjaa lukiessani mietin, miksi minua ei tässä ärsytä vanhanaikaisen maailman kuvaus samalla tavalla kuin jokin aika sitten lukemassani Maria Langissa. Osaksi kyse on ilman muuta Tenhusen tyylistä, joka on luontevaa, ja osaksi varmaan myös siitä, että kyse on Suomesta ja maalaiskylästä. Lisäksi Tenhunen osaa kirjoittaa jännittävästi. Tässä kirjassa jännitystä luo Punahilkka ja susi -teema.

Jännittävin, ja mielestäni paras, Tenhusen dekkareista on kuitenkin Mustat kalat, jota suosittelen niille, jotka eivät Tenhusta vielä ole lukeneet. Sen jälkeen voi sitten ahmia kaikki muut.

Josiane Balasko: Asiakas

Keski-ikäinen nainen ostaa seksiä parikymppiseltä mieheltä. Josiane Balaskon kirjan aihe ei ole tavanomainen eikä kevyt. Kirja sen sijaan on melko kevyttä luettavaa.

Kirjan kansi on kuin kaupallisen alan oppikirjan, mikä lienee tarkoituskin. Kuitenkin kansi ja pokkarimuoto saivat ainakin minut epäilemään kirjan sisältöä. Takakansi antoi toivoa, koska siinä luvattiin, että kirjailija pohtii tässä esikoisteoksessaan "humanistisella otteella naisten yhteiskunnallista asemaa länsimaissa".

Humanistisuus tarkoittaa tässä yhteydessä ilmeisesti kilttiä asennetta kaikkia päähenkilöitä kohtaan ja yhteiskunnallisen aseman pohtiminen muutamaa kohtaa, joissa kritisoitiin kaupallisuutta ja vanhevan naisen asemaa seksi- ja avioliittomarkkinoilla.

Markkinoista tässä nimittäin puhutaan. Kirjassa on kolme päähenkilöä: bisnesnainen Judith, rakennusmies Marco / prostituoitu Patrick ja Marcon vaimo Fanny. He joutuvat tekemisiin toistensa kanssa, kun Marco/Patrickin bisnekset paljastuvat vaimolle. Marco/Patrickin ja Fannyn elämään vaikuttavat Fannyn äiti ja sisar, koska nuoripari joutuu vielä neljän avioliittovuoden jälkeenkin asumaan anopin luona. Fannylla on kampaamo, jonka raha-asiat ovat rempallaan. Tästä syystä Marco alkaa tienata rahaa huorana.

Kirja etenee kronologisesti niin, että kukin päähenkilöistä kertoo vuorollaan tapahtumista. Ensimmäinen konflikti syntyy Patrickin ja Judithin tapaamisista, sillä kokeneena seksipalvelujen ostajana Judith huomaa, ettei Patrick ole ammattilainen. Kirjan tapahtumiin enemmän vaikuttaa konflikti, joka syntyy, kun Fanny saa tietää, miten Marco on hankkinut perheen elannon. Marco nimittäin tekee seksityötä auttaakseen vaimonsa epäonnisia bisneksiä.

Kirjassa olevat painovirheet ja fonttikoon vaihtelut sekä paikoin epätyydyttävä käännös häiritsevät lukemista ja saavat epäilemään, että kirja on tuotu nopeasti markkinoille. Voisihan aihe olla kiinnostava esim. naistenlehtien käsiteltäväksi. Josiane Balasko vieraili ennen joulua Suomessa ja antoi haastattelun tv1:n Stradalle, mutta muuten kirjailijasta tai kirjasta ei ainakaan vielä ole paljon näkynyt mediassa.

Luin Asiakkaan lukupiirimme kirjana. Kirja valikoitui luettavaksi Stradan haastattelun perusteella. Kirja oli kuitenkin koko lukupiirille hienoinen pettymys, vaikka olisi luullut, että keski-ikäinen lukijaporukkamme olisi juuri kirjan kohderyhmää. Kirja todettiin lähes yksimielisesti kevyeksi. Henkilöitä pidettiin paitsi naiivisti käyttäytyvinä myös heikosti esitettyinä. Toiminnan motiivit olivat heikkoja, ja loppuratkaisu liian ennalta arvattava. Eniten kirjassa pidettiin ostos-tv:n maailman kuvauksesta ja Judithin ja hänen sisarensa välien kuvauksesta. Ja tietysti meitä huvitti suuresti kirjassa vilahtanut suomalainen henkilöhahmo.

En suosittele kirjaa vakavasti otettavana naisen aseman tutkielmana tai seksityöläisen elämän eläytyvänä kuvauksena, mutta voisin suositella sitä paikoin huvittavana nykymaailman tarinana.

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)

Leena Lehtolainen goes James Bond. Maria Kallio -dekkareiden jälkeen Lehtolainen tuo tuotantoonsa uuden sankarin.

Päähenkilö henkivartija Hilja Ilveskero on tosiaan sankariainesta. Hän on lapsuudessaan kovia kokenut nainen, joka on valmistunut amerikkalaisesta turvallisuuskoulusta henkivartijaksi. Vaikka miljöönä on lähes koko ajan Suomi, niin kirjan tapahtumat liittyvät eurooppalais-venäläiseen energiapolitiikkaan.

Sivuhenkilöitä on melkoinen joukko, ja osalla on dekkariperinteeseen kuuluva erikoinen nimi, esim. turvallisuuskouluttaja Mike Virtue tai oligarkki Valentin Paskevits. Lehtolaisen tapa kuvata sivuhenkilöitä on hieno. Hän piirtää muutamalla yksityiskohdalla uskottavan kuvan syrjäkylillä asuvasta pariskunnasta tai naapurin eläkeläisrouvasta. Rikollisten ja polisiien kuvaus on ainakin kirjan todellisuudessa uskottavaa.

Totta kai toivoisi, ettei Valentin Paskevitsin tai Boris Vasilievin kaltaisia roistoja tai murhatun liikenaisen Anita Nuutisen kaltaisia tyyppejä ole olemassakaan. Ainakaan Kotkan seudulla. Kirjassa nimittäin käydään pariin otteeseen kotikaupunkini tienoilla, tosin kartanossa, jota ei ole olemassakaan.

Olen ollut Leena Lehtolaisen fani jo kauan ja pidin tästäkin kirjasta. Kerronta on sujuvaa, kieli on hyvää ja seikkailun lisäksi lukija oppii hieman jotain ilveksistäkin. Lisäksi kirjassa on omaa genreään kommentoivaa ironiaa, josta pidän.

Lomadekkarilistalta on nyt toinen luettu. Saattaa olla, että Soininvaara jää lukematta, mutta Röngän ja Remeksen ehdottomasti luen ennen loman loppua.

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö (2008)

Tämä kirja oli vähällä jäädä kesken, mikä on minulle harvinaista. Saatan ottaa kirjan lainaksi ja pyöritellä sitä viikonlopun lukematta, mutta yleensä jos jonkin kirjan aloitan, niin luen sen myös loppuun.

Onneksi kirja parani loppua kohti, joten ihan hukkaan heitettyä aika se parissa ei ollut. Harmittaa kyllä, koska ostin kirjan lahjaksi Siskolleni, joka lainasi sen minulle, vaikka oli jo aloittanut, koska "ei jotenkin päässyt alkua pitemmälle". En ihmettele, mutta harmittelen, että tulin ostaneeksi kirjan, joka ei sitten ollutkaan sellainen hauskan romanttinen kuin oletin.

Kirja on jatko-osa Pieni lankakauppa -kirjalle. Takakannessa tai sivuliepeissä ei missään sanota, että kirja olisi itsenäinen teos, eli siinä mielessä saan syyttää itseäni. Todennäköisesti ensimmäisen osan lukeneet pääsevät heti vauhtiin ja "ilahtuvat kuin kyläilyllä vanhojen ystävien luona", niin kuin takakannen mainosteksti sanoo. Minulle kirjan henkilöt eivät olleet vanhoja tuttuja, joten heidän elämäänsä hyppääminen ei heti onnistunut.

Kirjassa on naisjoukko, jota yhdistää lankakauppa ja sen syöpään kuollut omistaja Georgia. Naiset kokoontuvat säännöllisesti neulontakerhoon, kuten ovat tehneet viiden vuoden ajan Georgian kuoleman jälkeen. Kirja alkaa siitä, että kaupan nykyinen vetäjä on tehnyt siellä remontin ja kutsunut kerholaiset katsomaan lopputulosta. Tästä muutoksesta lähtee pikku hiljaa jokaisen kerhon jäsenen elämänmuutos.

Usean henkilön elämän, vaikka ne kietoutuvatkin yhteen, seuraaminen teki kirjasta hieman sekavan, vaikka tällainen kollektiivipäähenkilö mahdollistaa tietysti sen, että yhdessä teoksessa voidaan käsitellä monenlaisia naisen elämän tilanteita ja käännekohtia: aikuistuminen, ensirakkaus, lapsen saaminen, uran luominen ja erilaiset perhesuhteet. Viihdekirjalle tyypillisesti monia aiheita vain sivutaan.

Käännekohta sekä kerronnassa että lukijan mielenkiinnon säilymisessä on matka Italiaan. Jotenkin myös kieli muuttuu sujuvammaksi, tai sitten siihen tottuu. Kirjan alussa on paikoin omituisia pitkiä lauserakenteita tyyliin "Lukion ensimmäisellä ja toisella luokalla Dakotalla oli niin kova kiire koulukäynnin, isoäideillä vierailujen ja loputtomiin surutyöryhmiin isänsä painostuksesta menemisen takia - vaikka tämä ei koskaan tullutkaan mukaan - että hänestä tuntui kuin kaikki olisivat yrittäneet estää häntä viettämästä aikaa lankakaupassa".

Kirja sopii hyvin kevyeksi lomalukemiseksi. Uskon, että ensimmäisestä osasta pitäneiden mielestä tämäkin kirja on hyvä. Lisäksi vaikuttaa siltä, että jatko-osia on luvassa, sillä tässä kirjassa suunnitellaan kovasti häitä ja neulotaan juhlajakkua, mutta häitä ei päästä vielä viettämään.

Minusta kirjan paras juttu on lopun resepti. Kirjan yksi henkilöistä haaveilee kondiittorin urasta, ja hänen kerrotaan leipovan vähän väliä. Pidän ruoanlaiton kuvauksista ja resepteistä, ja niinpä yllätyin iloisesti, että kirjan lopussa annetaan omenavaahterasiirappimuffinsien ohje.

Nykyään lienee enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että kirjailijoilla on omat nettisivut. Niin on myös Kate Jacobsilla. Myös kirjassa kuvattu lankakauppa Walker & Daughter näyttää olevan olemassa. Sen sivuilla on runsaasti viittauksia kirjaan - ja toinenkin muffinsiresepti.

Ritva Kokkola: Kaupunginjohtajan kuolema (2008)

Kevyttä joululukemista. Tämän joulun dekkariputkeni aloitti Ritva Kokkolan toinen Perämeren rantaan sijoittuva dekkari.

Tälläkin kertaa murhaa tutkivat konstaapelit Laitakari ja Länsmans apunaan edellisestä kirjasta tuttu Laitakarin Pirkko-vaimo. Uusina apulaisina esitellään opetusneuvos Raimo Ruonala ja kirkkoherra Matti Päriharakka.

Murhattu on siis kaupunginjohtaja ja epäiltynä pienoinen joukko: Ella Sarviaho, Vesa Kiviranta, Juhani Ritikka ja Martin Jokisuu. Aivan. Näin monta erikoista sukunimeä menivät ainakin minulla monessa kohtaa sekaisin. Jokainen henkilö kyllä esitellään kiitettävästi.

Tarina etenee sujuvasti, ja tykkäsin kovasti pikkukaupungin ilmapiirin kuvauksesta, vaikka välillä teki mieli hypätä politiikkaan liittyvien pohdintojen yli. Tosin osa niistä oli hauskoja, kuten rikosylikonstaapeli Laitakarin visio lampaidenkasvatuksesta Pohjanmaalla. Varsinaisen murhajutun lisäksi selvitetään koiran katoamista, jota kautta Kokkola pääsee kuvaamaan mediaa ja ns. suurta yleisöä sekä perhe-elämää.

Ei ole helppo analysoida, miksi jokin kirja lähtee heti vetämään mukaansa ja jonkin toisen vain lukee. Tämä kirja ei imaissut mukaansa niin, että olisin valvonut yön lukiessa, mutta kyllä tämä sopii mainiosti luettavaksi leppoisina lomapäivinä.

Pirjo Hassinen: Sano että haluat (2009)

Pirjo Hassinen kertoi romaanistaan Duetossa viime syksynä Petri Pietiläisen haastattelemana. He keskustelivat erityisesti kirjan ruokateemasta. Jotenkin minulle jäi vaikutelma, että kirjassa kerrottaisiin enemmänkin ruoanlaitosta ja ravintolakeittiön toiminnasta. Hassinen kertoi viettäneensä aikaa jyväskyläläisessä fine dining –ravintolassa, jotta pystyisi kuvaamaan keittiötyöskentelyä haluamallaan tavalla.

Kirjassa ravintolalla ja ruoanlaitolla on iso osa, vaikka kuvauksia ei niin paljon olekaan. Kirjan päähenkilöt Jimi ja Essi ovat keittiömestari ja kokki, jotka haaveilevat omasta ravintolasta, ”ruuan bordellista”, jonne ”tullaan jo valmiiksi halukkaana ja niin kovana että tuskin maltetaan valita”.

Kirja kuvaa noin vuoden pituisen ajanjakson kesästä kevääseen. Lukija saa olla varsinkin alussa tarkkana, että pysyy kärryillä. Tarinan minäkertoja on Jimin psykologivaimo Laura, joka tarkkailee ulkopuolisena miestänsä tämän saadessa kuulla, että Essi on kadonnut. Lauran kertomuksen välissä on kuukausien nimillä otsikoituja jaksoja, joissa kerrotaan Essin tarinaa. Nämä jaksot eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja sisältävät lisäksi Essin lapsuus- ja nuoruusmuistoja.

Teos on taitavasti rakennettu ja kun rakenteen tajuaa, alkaa lukeminen olla helpompaa, vaikka ainakin minä olin parin päivän tauon jälkeen taas pihalla. Kirjassa on vetävä tarina, minkä ansiosta kiinnostus pysyy yllä, mutta välillä alan kyllästyä tähän hyppelehtivään kerrontatekniikkaan. Siksi kai olenkin dekkarien suuri ystävä. Suurin osa niistä kulkee alusta loppuun ilman kikkailua.

Jotain dekkarimaista tässä kirjassa kyllä on. Essin katoamiseen liittyvät hänen miesystävänsä Kimmon nuoruuskokemukset, joiden takia Essi tekee eräänlaista salapoliisityötä.

Kirjan pääteema on ihmissuhteet. Essin ja Kimmon erikoinen suhde hiertää Essin ja Jimin välejä. Laura epäilee miestään eikä tiedä, mitä pitäisi ajatella Jimin ja Essin suhteesta. Kaikkien elämään vaikuttaa halu. Kimmo haluaa seksiä, Essi ei. Laura haluaa perheeseen kolmatta lasta, Jimi puolestaan omaa ravintolaa. Lauran ammatin ja hänen kertomiensa potilaskertomusten kautta tilanteita laajennetaan yleisiksi.

En oikein osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Vaikka Laura analysoi lapsitoiveitaan, niin lapsettomana lukijana minä takerruin ehkä liiaksi Lauran lapsiaiheisiin ajatuksiin. Muiden henkilöiden kohtaloihin en samaistunut, vaikka Jimin tuska menetyksen edessä on kerrottu todella vaikuttavasti. Tässä, kuten muissakin Pirjo Hassisen teoksissa, eniten vaikuttaakin kuvaus, ja siksi kyllä suosittelen kirjaa.