Vuoden 2012 kirjat

Kuluvan vuoden helmikuussa lähdin mukaan Facebook-ryhmän 100 kirjaa vuoden aikana -haasteeseen ajatuksella, että eihän tämä ole tavoite eikä mikään. Tiesin lukevani nykyisin noin 50 kirjaa vuodessa, mikä on vähemmän kuin aiemmin, joten määrän tuplaaminen ei tuntunut mahdottomalta.

Niin vain kävi, että aika ei enempään kuin viiteenkymmeneen riittänyt. Äikänopen työhön kuuluu sen verran paljon tekstien lukemista, että jo pelkästään se on este arkipäivien lukuhetkille. Lisäksi kun otin kesäksi ylimääräisen työprojektin, en päässyt kesälläkään niin usein riippumattoon lukemaan - eipä tosin viime kesä mikään superriippumattokesä ollut muutenkaan. Enimmän aikaa taisi kyseinen laitos riippua märkänä.

Olin mukana haasteessa loppuun asti, vaikka tiesin jo kesällä, ettei tavoite täyty. Joulun lähestyessä toivoin yltäväni edes siihen 50 kirjaan. Tänään kun vuotta on enää jäljellä yksi päivä, olen yhden yli 50 lukenut, mikä saa riittää. Ylihuomenna alkaa uusi vuosi ja uusi haaste.

Parasta haasteessa oli se, että pääsi näkemään muiden kirjalistojen karttumista ja sai vinkkejä uudesta luettavasta. Toinen hyvä juttu oli, että nyt minulla on ensimmäisen kerran lapsuuden ahmismisiän jälkeen lista kaikista vuoden aikana lukemistani kirjoista.

Yhteenvetona voisi sanoa, että vuosi 2012 oli historiallisten dekkareiden vuosi. Into niiden lukemiseen alkoi jo viime vuonna, kun sain käsiini C.J. Sansomin Luostarin varjot -kirjan (Kirja muuten katosi, joten koko vuoden kestävän etsinnän päätteeksi ostin sitten kirjastolle uuden kappaleen. Onneksi se oli vielä saatavilla ja vieläpä alessa.) Ennen Sansomin lukemista luin uudelleen Ruusun nimen, minkä jälkeen bongasin joka puolelta muitakin Econ perillisiä: Juha Ruusuvuori, Giulio Leoni, Indrek Hargla ja Ellis Peters. Peters saa kunnian aloittaa tulevan vuoden listan, ja uusi Hargla on jo tilauksessa.

Vuoden 2012 paras lukukokemus on vaikea nimetä, sillä Rajaniemen Kvanttivarkaan veroista ällistyttävää kirjaa ei tänä vuonna sattunut kohdalle. (Uusi Rajaniemi ilmestyy keväällä ja saan sen myöhästyneenä joululahjana.) Kestosuosikkini on toki Practhett, mutta koska tänä vuonna en häneltä lukenut mitään uutta, en voi hänen kirjojaan oikein vuoden kohokohdiksi nimetä. Joululahjaksi saamani Dodger on nimittäin vielä avaamatta, joten siitä saattaa tulla vuoden 2013 paras kirja... Tämän vuoden vaikuttavin lukukokemus on ehkä Margaret Atwoodin Herran tarhurit, josta koko lukupiirimme piti kovasti.

Tässä on vielä koko lista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Mukaan voisi liittää vielä Ylioppilastekstejä 2012 -kirjan, jota olen tutkinut ahkerasti kahdella abikurssilla :)

tammikuu & helmikuu:

1. Juha Ruusuvuori: Kaniikki Lupus

2. Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

3. Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää - Sovinnon kirja

4. Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat - Vuosi elämästä

5. Terry Pratchett: Posti kulkee

6. Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa

7. Pasi Lampela: Kuolemansairauksia

8. Virpi Hämeen-Anttila: Railo

9. Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

<- viihdepläjäys Oscar-gaalaa odotellessa

10. Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

maaliskuu:

11. Jenni Linturi: Isänmaan tähden

12. Hannu Niklander: Suksien surujuhla (runokokoelma)

13. Antti Tuuri: Lauantaina illalla (novelleja)

<- opiskelijoiden kirjoja

huhtikuu:

14. Merete Mazzarella: Fredika Charlotta o.s. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo

15. Joel Haahtela: Traumbach

16. Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri

17. Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

18. Liisa Kaakkuri: Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta

19. Amelie Nothomb: Samuraisyleily

toukokuu:

20. Lionel Shriver: Jonnekin pois

<- lukuvuoden loppu on aina paha lukuharrastuksen kannalta

kesäkuu:

21. Regina Rask: Jouluihminen

22. Saara Kesävuori: Äidin rakkaus

23. Kaari Utrio: Oppinut neiti

24. Giulio Leoni: Mosaiikkimurha

heinäkuu:

25. C.J. Sansom: Musta tuli

26. Kaari Utrio: Iisalmen serkku ja muita kertomuksia

27. Anja Gustafsson: Uranaiset

28. Reijo Mäki: Sheriffi

29. Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

30. Heleena Lönnroth: Raha ratkaisee

31. Margaret Atwood: Herran tarhurit

32. Jaakko Heinimäki: Outo hartauskirja

33. Outi Pakkanen: Julma kuu

elokuu & syyskuu

34. Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

35. Jyrki Heino: Kellari

36. Neil Gaiman: Neverwhere

37. Seppo Jokinen: Hervantalainen

lokakuu

38. Venla Hiidensalo: Mediahuora

39. Liisa Tammio: Sikarikkaat siskot

40. Eoin Colfer: Artemis Fowl - viimeinen vartija

41. Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

42. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

marraskuu

43. Kira Poutanen: Rakkautta borealis

44. Roger Moore: Bond on Bond

45. Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus

joulukuu

46. Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

47. Tuuve Aro: Himokone

48. Candace Bushnell: Sinkkuelämää - Ensimmäinen kesä New Yorkissa

49. Diane Wynne Jones: Noidan veli

50. Ellis Peters: Munkinhuppu

51. Ellis Peters: Pyhän Pietarin markkinat

Saara Kesävuori: Äidin rakkaus (2011)

Tämän kirjan kohdalla harmittaa, että en ole ehtinyt kirjoittaa näitä juttuja sitä mukaa, kun olen kirjan lukenut. Tämän kirjan nimittäin muistan vaikuttaneen, mutta nyt kirjaa selaillessani löydän vain ne kohdat, jotka tuntuivat teennäisiltä.

Äidin rakkaus on ensimmäinen Saara Kesävuorelta lukemani kirja, vaikka kirjan etuliepeessä kerrotaan hänen kirjoittaneen paljon. Kirjan nimen ja sisällön ristiriita näkyy jo kannessa, jonka on suunnitellut Eevaliina Rusanen.

Kannen vaaleanpunainen väri kuvastaa päähenkilön Aulin työtä ja elämää. Auli on hääsuunnittelija, liikemiehen vaimo ja kolmen pojan äiti, joka asuu unelmakodissaan. Alussa vain toinen pojista aiheuttaa hankaluuksia, mutta myöhemmin koko Aulin elämä järkkyy, mikä näkyy kannen valokuvassa.

Kirjan rakenne paljastaa heti alussa, että jotain erityistä on tulossa, sillä ensimmäinen luku on nimetty "Sen jälkeen" ja toinen "Sitä ennen". Pikku hiljaa lukijalle paljastuu, mikä tuo "se" on. Kertoja on ulkopuolinen, mutta näkökulma on vuorotellen Aulin ja hänen poikansa Vilin.

Tiedän olevani ristiriitainen, kun kaipaan viihteellisiin kirjoihin syvällisyyttä ja vakaviin kirjoihin keveyttä. Ehkä siksi nykyinen suosikkigenreni on historiallinen dekkari, jossa kirjailijan on helppo yhdistää fakta ja fiktio sekä käyttää tekstin piristeenä huumoria. Nykyajasta ja varsinkin naisista kertovissa kirjoissa ehkä päähenkilö tulee liian lähelle omaa elämääni, jolloin hahmoissa tuntuu olevan aina liikaa tai liian vähän jotain. Usein se, mikä puuttuu, on realismi - tai kyynisyys.

Äidin rakkaus -kirjassakin tapahtumilla oli sen verran paljon menneisyyden lastia, että tuntui epäuskottavalta, ettei Auli ollut aavistanut mitään. Tosin ymmärrän kyllä, että kirjasta tulee dramaattisempi, kun sen päähenkilö heitetään täysin kylmiltään katastrofin eteen. Toinen asia, joka hieman ärsytti, olivat Aulin ja Vilin pohdinnat taiteesta, mutta toki ne korostivat heidän erilaisuuttaan muuhun perheeseen verrattuna.

En halua paljastaa liikaa kirjan aihetta enkä juonta, joka on taitavasti kiedottu rakenteeseen ja joka antaa kirjalle dekkarimaista imua. Vaikka kirjan henkilöissä on ärsyttäviä piirteitä, Kesävuori saa lukijan kiinnostumaan heistä. Ei olisi tullut mieleenkään keskeyttää tämän lukemista, koska halusin ehdottomasti tietää, miten Aulille käy.

Regina Rask: Jouluihminen (2011)

Regina Raskin kirjoista en oikein osaa sanoa, mitä lajia ne edustavat. Kirjojen aiheissa olisi ainesta vakavaan käsittelyyn, mutta Raskin tyyli on useimmiten kevyt. Hänen päähenkilönsä eivät ole iältään ja elämänongelmiltaan chick lit -porukkaa, mutta eivät välttämättä paljon syvällisempiä.

Jouluihmisenkin päähenkilön naiivius ja loppuratkaisun helppous asettavat kirjan enempi viihdeosastolle. Pidin kyllä kirjan päähenkilön Eevan tekemisten kuvauksesta. On hauska äimistellä jonkun hulluudelle ja täydellisyyden tavoittelulle. En tunne ketään yhtä paneutunutta jouluihmistä, mutta tunnistan kyllä sisustus-, siivous- ja koristeluvimman naisten- ja sisustulehtien palstoilta.

Jouluhulluuden lisäksi kirjassa käsitellään naisen asemaa työelämässä ja iän merkitystä uran luomisessa. Eevan äiti tuo kuvioon vielä yllätyksen, jonka kautta Rask pääsee pohtimaan ikäkysymystä enemmänkin. Kovin vakavaksi ei käsittely kuitenkaan mene, joten tähän kirjaan voi mainiosti tarttua ennen joulua varoittavana esimerkkinä.

C. J. Sansom: Musta tuli (2004)

Pidin C. J. Sansomin Shardlake-sarjan ensimmäisestä eli Luostarin varjot -kirjasta, joten tämän nappasin saman tien kirjaston hyllystä.

585 sivua historiallista dekkari teki minut onnelliseksi parinakin viikonloppuna. Teoksen päähenkilö lakimies Mathew Shardlake on rujo muodoltaan, mutta terävä päästään. Hän ei tosin ole aivan innoissaan saadessaan tehtäväksi selvittää, mihin on kätketty kreikkalainen tuli, joka voisi vahvistaa kuninkaan neuvonantajan Thomas Cromwellin asemaa.

Kirja kuljettaa lukijaa 1500-luvun Lontoossa eri yhteiskuntaluokkien luona. On poliittista vehkeilyä ja rikollisjoukkioita, ladyja ja prostituoituja sekä murhia ja salailua. Kun tuon kuvauksen jälkeen kirjoittaa, että kirja on hyvää viihdettä, tulee hieman huvittunut olo. Mutta niin se vain on, että vehkeilyt, murhat ja salailut ovat aiheina koukuttavia. Kun niihin vielä yhdistetään omasta elämästä täysin poikkeava miljöö, niin kirja vie mennessään. Suosittelen.

Neil Gaiman: Neverwhere (1996)

Mistähän johtuu, että jätän Gaimanin teokset useimmiten hyllyyn, vaikka aina jonkin niistä luettuani olen pitänyt?

Neverwhere - Maanalainen Lontoo on juuri pitämääni lajia: Kirja yhdistää meidän maailmamme "alapuoliseen Lontooseen" eli fantasiamaailmaan monenlaisinen hahmoineen. Juonessa on dekkarin piirteitä ja tyyli on sopivasti humoristinen.

Päähenkilö Richard Meyhew on salaa väsynyt elämäänsä. Hänet repäistään kuitenkin hieman liian erikoiseen tilanteeseen hänen autettuaan Door-nimistä tyttöä. Laupias samarialais -kohtaus vie hänet maan alle ja kattojen päälle etsimään avainta, taistelemaan Petoa vastaan ja syömään kasvisruokia, koska tarjotut kissanfileet eivät häntä oikein houkuta.

Kirjassa esiintyvät palkkamurhaajaveljekset Croup ja Vandemar, jotka tuovat mieleen Gaimanin ja Pratchettin yhteisteoksen Good Omens. Yhtymäkohtia voi löytää myös Harry Potter -kirjoihin.

Todellinen fantasian ystävä on tämän varmaan jo lukenut, mutta jos joku haluaa uudenlaisen näkökulman Lontooseen ja erityisesti sen metroasemiin, niin tässä on oiva kirja.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (2012)

Nyt tulee pikaesittelyt kirjapinosta, joka pitää palauttaa kirjastoon. Näyttää olevan jokin raja uusimisillakin.

Vera Vala asuu Italiassa, jonne hän sijoittaa Arianna de Bellis -sarjan dekkarinsa. Tämä kirja on niistä ensimmäinen, mutta kirjan takaliepeessä luvataa, että lisää on tulossa.

Kirja sopi mainiosti luettavakseni nyt, kun yritän saada kasaan 100 kirjaa tälle vuodelle. Nopealukuiset viihdekirjat kasvattavat kirjaluetteloa mukavasti.

Arianna de Bellis on suomalais-italialainen leski, joka on perustanut yksityisetsivätoimiston ja liikkuu vaikutusvaltaisissa piireissä. Taustalle on kirjoitettu mysteeri, joka selvinnee seuraavissa osissa. Kuolema sypressin varjossa on viihdyttävä teos seurapiiri-, sukellus- ja ruoanlaittokuvauksineen. Kirjassa ei mässäillä väkivallalla eikä kuvailla oikeuslääketieteellisiä yksityiskohtia. Rikos ratkeaa haastattelemalla ihmisiä ja joutumalla osin itsekin vaaraan.  Kirjaa voisi kuvata aikuisten Neiti Etsiväksi: naispäähenkilöstä huolimatta jokseenkin perinteisiä sukupuolirooleja, sujuvaa sanailua, vaaratilanteita ja onnellinen loppu.

En voi sanoa, etten olisi pitänyt kirjasta, vaikka ei sarjasta suosikkiani tule.  Luultavasti tartun seuraavaankin sarjan kirjaan, jos ja kun kaipaan rentoutumista sohvalla tai riippukeinussa.

Lionel Shriver: Jonnekin pois (2010)

Lionel Shriver on julkaissut ensimmäisen romaaninsa vuonna 1987, ja Jonnekin pois on hänen yhdeksäs teoksensa. Ennen Poikani Kevin -kirjaa en ollut hänestä kuullut mitään, ja koska Poikani Kevinin aihe tuntui liian rankalta, en sitä ole koskaan lukenut, vaikka jokainen opiskelija, joka sen on kurssia varten lukenut, on siitä pitänyt. Sen maineen takia suhtauduin vähän varauksellisesti lukupiirimme valintaan ottaa Jonnekin pois luettavaksi.

Kirjan aihe tuntui kiinnostavalta. Päähenkilö Shepherd Knacker on tehnyt hullun lailla töitä voidaksen viettää loppuelämänsä trooppisella saarella nauttien. Suunnitelmiin tulee iso mutka, kun hänen vaimonsa Glynis sairastuu syöpään ja säästöjä tarvitaan hoitoihin.

Shepherd on nimensä mukaisesti paimen tai kaitsija. Hän huolehtii paitsi vaimostaan myös isästään. Siskon kohdalla menee raja, mutta senkin rajan löytymisessä menee aikansa. Lisäksi Shepherdillä on ystävä nimeltä Jackson, jonka loputtomia yhteiskuntaa arvostelevia saarnoja hän kuuntelee. Jackson tyttären harvinainen sairaus tuo vielä lisää huolehdittavia hänen elämänpiiriinsä.

Shriver kuvaa sairauksia tarkasti. Kirjassa tulevat vastaan erilaiset hoidot ja niiden seuraukset, eikä yksityiskohdissa säästellä. Sairastuneet Glynis ja Jacksonin tytär Flicka kuvataan vahvoiksi persooniksi, joiden kanssa muilla on kestämistä. Glynis on paikoin suorastaan ilkeä, eikä mielestäni ihan kaikki selity katkeruudella.

Shepherd alistuu sekä vaimonsa että muiden hyväksikäytettäväksi, kunnes vihdoin tekee päätöksensä. Shriver osaa kuvata ihmisiä niin, että heidän hahmonsa tulevat lähelle. Esimerkiksi Shepherd herätti minussa paikoin ihailua ja paikoin raivoa. Ihailin hänen omistautumistaan vaimonsa hoitamisessa, mutta välillä mieleni olisi tehnyt tarttua häntä niskasta ja ravistaa. Mieleeni tuli Kluunin kirja Vaimoni kävi lääkärissä, jossa mies kyllä hoiti vaimoaan, mutta jota olisi tehnyt mieli ravistaa vähän muista syistä.

Kirjassa eniten vaikutti jälleen amerikkalaisen yhteiskunnan kovuus. Aihetta on sivuttu monessa lukupiirimme teoksessa alkaen Barbara Ehrenreichin Nälkäpalkalla-teoksesta. En yhtään ihmettele Shepherdin halua muuttaa pois maasta, vaikka toki hänen paratiisinetsinnässään on pakenemisen ja utopian metsästyksen merkkejä. Myös ihmisten asenteet vallitsevaan tilanteeseen herättivät jälleen keskustelua lukupiirissämme. Kirjan henkilöistä vain Jackson kritisoi vakuutusyhtiöiden ylläpitämää systeemiä, mutta lopulta ei hänenkään arvostelukykynsä saa kovin hyviä arvosanoja.

Toki minun olisi pitänyt ymmärtää jo etukäteen, ettei yksi kirja tee kirjailijan kaikista muista kirjoista samanlaisia, mutta silti yllätyin pitäessäni tästä teoksesta. Yksityiskohtainen kuvaus, mielenkiintoiset henkilöt ja yhteiskunnan kritiikki osuivat sekä minuun että lukupiirimme jäseniin. Loppuratkaisua pidettiin yksimielisesti kirjan tapahtumiin nähden turhan kauniina, mutta kyllä sen kirjan henkilöille soi.

 Avain-kustantamon sivulla mainitaan Shriveriltä suomennetun vielä parikin kirjaa, jotka saattavat sopivasti kohdalle osuessaan lähteä kirjastosta mukaan.

Jyrki Heino: Kellari (2012)

Tämä kirja oli löytö kirjaston uutuushyllystä. Sen koko nimi "Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa." viestitti heti, että tästä pitäisin.

Olen kuluneena kesänä lukenut parikin historiaan sijoittuvaa dekkaria ja pitänyt niistä kovasti. Heinon kirja meni saman tien joukon kärkipäähän.

Tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun lopulle, jolloin Ruotsi-Suomea hallitsi kuningas Kustaa IV Aadolfin täysi-ikäisyyttä odotellessa holhoojahallitus. Ajat ilman hallitsijaa tuntuvat olleen otollisia monenlaisille vallankumouksellisille pyrkimyksille, ja mallia antoivat Amerikan ja Ranskan tapahtumat.

Teoksen päähenkilö luutnantti Carl Wennehielm asuu Turussa, jonne hän on muuttanut epäonnistuttuaan työtehtävissä Turussa ja sotaretkellä Amerikassa. Hän on siis maailmanmies, joka haluaa viettää rauhaiseloa ja perehdyttää emännöitsijäänsä ruoanlaiton saloihin ranskalaisten ja ruotsalaisten reseptien malliin.

Rauhallinen elo kuitenkin häiriintyy, kun kaupunginviskaali Appelgren saapuu pyytämään Wennehielmiltä apua murhatutkimuksissa. Tästä käynnistyy seikkailu, jossa tavataan monia kaupunkilaisia porvareista aatelisiin ja valotetaan maan poliittista tilaa.

Schildts & Söderströmin sivuilla kerrotaan biokemian professori Jyrki Heinon harrastaneen aina historiaa, joten teoksen faktojen voi uskoa olevan kunnossa. Kirjan parasta antia on tavallisten turkulaisten elämänmenon kuvaus suurten historian linjojen vaikuttaessa taustalla. Ruoat, juomat, alusastiat ja muut arkielämän yksityiskohdat auttavat eläytymään aikaan 300 vuotta sitten.

Pidän tyylistä, jolla Heino kirjoittaa. Tekstiin on saatu vanhanaikaista tunnelmaa, esim. lukujen alussa on tiivistys sen tapahtumista vanhaan malliin,  sen olematta liian koukeroista tai muuten nykylukijalle hankalaa. Mukana on huumoria, ja tulkintani mukaan myös piikkejä nykymaailman suuntaan.

Mieheni, joka on Remeksen, Baggen, Jokisen & kumppanien ystävä, luki tämän myös ja piti tätä ihan hyvänä, vaikka hän tuskin tarttuu sarjan seuraavaan, jos sellainen ilmestyy. Loppuratkaisun jälkeen nimittäin Wennehielm pääsee jälleen jatkamaan elämäänsä muutamaa uutta ystävää rikkaampana, joten voisi kuvitella, että uusia seikkailuja on tiedossa, mitä ilman muuta toivon. Kellarissa yhdistyvät dekkari ja historiallinen romaani niin, että tuloksena on viihdyttävä lukukokemus.

Merete Mazzarella: Fredika Charlotta o.s. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo

Olen oppitunneilla aina Runebergiä käsitellessäni muistanut sanoa, että myös hänen vaimonsa Fredika Runeberg oli kirjailija. Paljon enemmän ei pikaisella Suomen kirjallisuushistorian kurssilla ehdi sanoa. Tämän kirjan luettuani taidan kertoa Fredikasta vähän enemmän.

Merete Mazzarella lähestyy Runebergin elämää monesta näkökulmasta. Hän esittelee Runebergin osana aikansa kirjallisuutta, pohtii hänen suhdettaan mieheensä ja tämän naisiin sekä analysoi tarkasti hänen tekstejään, joissa hän käsittelee kirjoittamista ja omia kirjoituksiaan.

En yleensä lue elämäkertoja, mutta pidän kirjoista, joissa käsitellään fiktiivisesti tunnetun henkilön elämää. Parhaita tähän lajiin kuuluvia lukukokemuksia ovat olleet Rakel Liehun Helene, Erik Wahlströmin Tanssiva pappi ja Merete Mazzarella Ei kaipuuta ei surua. Vaikka Fredika Charlotta on asiaa alusta loppuun, on tässä samanlaista imua kuin noissa mainitsemissani teoksissa.

Suosittelen tätä kirjaa tietenkin kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, mutta myös niille, joita kiinnostaa naisen aseman kehittyminen historian aikana.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Vasta ottaessani kuvaa tästä kirjasta, tajusin, että kirjan kannessa olevassa kuvassa istuu mies katolla. Olin hahmottanut kyllä kuvassa olevan talon ja harmaan taivaan, mutta mies oli jäänyt jotenkin huomaamatta.

Kannen mies istuu rauhallisena ja katselee jonnekin. Kirjan päähenkilö Antti nousee hänkin katolle, mutta putoaa sieltä. Putoamisen jälkeen Antti ei enää olekaan nykyhetkessä, vaan vuodessa 1941 ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi Saksaan.

Isänmaan tähden rakentuu Antin Saksan-muistoihin, joihin on merkitty päiväkirjamaisesti paikkakunta ja päivämäärä. Antin tie vie Helsingistä Saksan ja Itä-Euroopan kautta takaisin Helsinkiin ja Kätilöopistolle. Antin muistoissa vuorottelevat sodan kamaluudet ja Leila-vaimon kanssa koetut hetket. Tärkeä sivuhenkilö on Erkki, jonka Antti tapaa laivalla matkalla Saksaan. Erkki jakaa Antin kanssa sotakokemukset, mutta ei selviä niistä samalla tavalla kuin Antti näyttää selviävän.

Antin muistojen kanssa kerronnassa vuorottelee Antin serkku Kaarlo, joka elää katkeranoloista elämää leskimiehenä. Kaarlokin on sotaveteraani, joka toivoo saavansa huomiota. Hän on kirjan surullinen hahmo, jonka tarve olla tärkeä on riipaiseva. Paitsi sodasta, Isänmaan tähden kertoo siis myös vanhenemisesta. Kaarlon suuhun on pantu monet vanhuutta koskevat surulliset kommentit.

Sotaan liittyy aina käsitys sankaruudesta. Teos näyttää, miten isänmaan tähden tehty teko voikin muuttua täysin. Antin Saksaan lähtö oli sankarin teko, mutta myöhemmin siitä ei voinut puhua. Vaikka Kaarlon kotimaassa käymä sota on jälkipolvien  silmissä kunniallisempi, ei hänkään koe saavansa ansaitsemaansa arvostusta.

Kaiken kaikkiaan kirja teki minut surulliseksi. En jaksanut pohtia tämän kirjan yhteydessä usein mainittuja asioita eli Suomen historian vaiettua vaihetta tai sitä, että nuori nainen kirjoittaa sodasta. Kaikki sotaa tavalla tai toisella käsittelevät kirjat tuovat eteen niin käsittämättömiä kohtauksia, ettei niiden yhteydessä enää kiinnosta teoretisointi. Kun vielä joka hetki jossain päin maailmaa sota jatkuu, niin edes historiallinen näkökulma ei poista tarinan kauheutta.

Jenni Linturin kirja on ehdottomasti mukana, kun esittelen tulevilla kursseilla sota-aiheista luettavaa. Suosittelen tätä ihan kaikille.

Joel Haahtela: Traumbach

Traumbach on kiehtova kirja. Arvoituksellinen nimi ja kannen nyrjähtäneet kirjaimet saivat minut tarttumaan tähän. Muistin myös pitäneeni Haahtelan Perhostenkerääjästä, vaikka taisinkin valitella kollegalle, että sen kieli on paikoin liian runollista minulle.

Sanakirjasta katsoin, että Traum on uni tai unelma ja Bach on puro tai oja. Kirjassa Traumbach on kuitenkin miehen nimi. Tätä miestä pitäisi kirjan päähenkilön Jochenin haastatella. Onhan hänellä arvostetun sanomalehden henkilökortti hallussaan ja mukanaan muistiinpanovihko, johon hän tekee merkintöjä.

Traumbach ei kuitenkaan ole helposti tavoitettavissa, joten Jochen joutuu tai pääsee tapaamaan muita ihmisiä. Aikaa myös kuluu enemmän kuin alun perin oli suunnitelmissa, mutta kesäisen yön voi hyvin viettää puistonpenkillä tai tapaamansa tytön luona. Kaupunki, jossa Traumbach asuu, on tyhjenemässä, koska ihmiset muuttavat länteen. Tosin kaupungin nimellä, sijainnilla tai tapahtumien ajankohdalla ei ole mitään merkitystä, sillä kirjan tapahtumat liittyvät Jocheniin. Hän kulkee ympäri kaupunkia ja etsii miestä, jota ei löydä. Päivät kuluvat, ja kohta ovat jo hänen aiemmin vierailemansa paikatkin muuttuneet.

Tässä kirjassa on jotain vanhanaikaista, mikä johtuu minusta kirjan kertojasta. Kertoja puhuu me-muodossa ja kommentoi Jochenin liikkeitä ja myös omia kertojan mahdollisuuksiaan. Kertoja ei esimerkiksi pysty selittämään kaikkia Jochenin ajatuksia. Vaikka tapahtumat kuulostavat kafkamaisilta, tunnelma ei kuitenkaan ole ahdistava, sillä kertojan leppoisa sävy tekee siitä rauhallisen. Toki jossain vaiheessa lukemista aloin miettiä, miksei se Traumbach jo löydy.

Haahtelan kirjoja voisi suositella erään äidinkielen oppikirjan tapaan "kokeneille lukijoille", jotka eivät hermostu oudoista käänteistä ja monipolvisista pohdinnoista tai runsaista kielikuvista. Kirja on lyhyt (112 sivua), mutta tällä kertaa lyhyys ei tarkoita helppoutta.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Luin tämän kirjan jo jokin aika sitten. Nyt on pakko kirjoittaa jotain, sillä kirjasto karhuaa kirjaansa ties monennenko kerran. Minulla on tapana palauttaa saman tien ne kirjat (esim. tietokirjat tai puoliksi luetut), joista en aio kirjoittaa mitään, ja jättää sivupöydälle ne, joista haluan kirjoittaa.

Lukiessani tätä Viiniä keittiössä -teosta ajattelin, että tästä kirjoitan. Nyt kun tämä on vuorossa, on harmi huomata, että tästä ei ole jäänyt niin vahvaa muistikuvaa, kuin lukiessa ehkä ajattelin.

Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu paljon. Chloé-niminen nainen lähtee appensa Pierren kanssa perheen maaseutumökille ja viettää siellä joitakin päiviä. Chloén mies on jättänyt hänet, ja hän haluaa viedä tyttärensä pois. Lapset katsovat piirrettyjä tai nukkuvat, kun Chloé ja Pierre juovat viiniä keittiössä ja puhuvat.

Koko kirja on nuoren naisen ja vanhenevan miehen vuoropuhelua. Vain joitakin tapahtumia tyyliin "hän pesi astiat" kerrotaan keskustelun lomassa. Keskustelu liikkuu parisuhteissa. Chloé käsittelee hänet yllättänyttä eroa ja muistelee elämäänsä ennen sitä. Pierre ensin lähinnä kuuntelee, mutta kertoo sitten oman elämäntarinansa, jonka kautta Chloén tilanne peilautuu ja joka tuo kirjaan toisen näkökulman pettämiseen ja jättämiseen.

Teoksen alkuperäinen nimi on Je l'aimais eli Minä rakastin, mikä jälleen siirtää hieman kirjan tarkastelukulmaa verrattuna nimeen Viiniä keittiössä. Kirja oli ilmestyessään vuonna 2002 Ranskan myydyin romaani, mikä ei ihmetytä minua. Gavalda kirjoittaa jotenkin kevyesti, vaikka aihe ei kevyt olekaan. Pidän Gavaldan tyylistä, mutta sisältönsä puolesta tämä kirja ei minua paljonkaan puhutellut. Koska Viiniä keittiössä on lyhyt (132 sivua) ja itse asiassa Gavaldan ensimmäinen romaani, voinen suositella tätä hänen tuotantoonsa tutustuvalle.

Amélie Nothomb: Samuraisyleily

Koska edellisen lukemani Nothombin teoksen nimeä ei ollut suomennettu sananmukaisesti, aloitin tämän kirjan lukemisen alkuperäisnimestä. Samuraisyleily on ranskaksi Ni d'Éve ni d'Adam eli Ei Eeva eikä Aatami. Kirjan loppuessa tulee selväksi, mistä samuraisyleily tulee, mutta koko kirjaa kuvaa alkuperäinen nimi jälleen paremmin.

Samuraisyleilyssä kerrotaan ihastuttava rakkaustarina. Hetken saavat päähenkilöt elää - jos ei ihan paratiisimaisissa tunnelmissa, niin melkein. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, mutta koska päähenkilöt ovat niin nuoria, jopa kirjan loppuratkaisua voi pitää hyvänä.

Kirjassa on sama päähenkilö kuin Nöyrin palvelijanne -kirjassa. Parikymppisenä Japaniin muuttava Amélie haluaa parantaa japanin kielen taitoaan, sillä hän on oppinut sitä lapsuudessaan asuessaan Japanissa. Amélie päättää alkaa antaa ranskan tunteja ja saa yksityisoppilaakseen Rinrin, komean nuorukaisen.

Verrattuna Nöyrin palvelijanne -kirjassa kuvattuihin rankkoihinkin kulttuurien yhteentörmäyksiin tässä kirjassa on kyse enemmänkin kevyistä väärinymmärryksistä. Pääosaan nousee nuorten rakkaustarina, mutta toki taustalla kulkee koko ajan Amélien pohdinta siitä, kuka hän on. Yleissävy on kuitenkin kevyt. Rinri on lempeä, kaikesta innostuva nuori mies, joka ilmeisesti todella rakastaa Amélieta. Amélie ei sen sijaan oikein tiedä, mitä haluaa. Rinri olisi hänelle tie Japanin kansalaiseksi, mutta vaikka hän rakastaa Japania paljon, vielä enemmän hän kuitenkin haluaa kirjoittaa.

Jos kirja ei sijoittuisi Japaniin ja jos siinä ei olisi  eurooppalaista näkökulmaa aasialaiseen kulttuuriin, sitä voisi pitää jopa chick lit -osastoon kuuluvana. Kulttuurien ja ajatusmaailman erilaisuuden kuvaaminen tuo kirjaan kiinnostavuutta. Kovin syvällistä kuvaa Japanista ei Samuraisyleily anna, mutta Nothombin omat kokemukset Japanista varmistavat sen, että faktat ovat kunnossa. Luin samaan aikaan tämän kirjan kanssa Liisa Karvisen Riisiä tiskin alta -kirjaa, jossa on alaotsikkonsa mukaisesti "tarinoita nousevan auringon maasta". Kirjoissa oli joitakin samoja asioita, esimerkiksi Fuji-vuorelle nouseminen.

Verrattuna Nöyrin palvelijanne - ja Vaitelias naapuri -kirjoihin tämä kirja on kevyttä luettavaa ja jättää hyvän mielen, mikä on joskus aivan paikallaan.

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri

Amélie Nothomb kertoo tässä kirjassa erään omituisimmista tarinoista, jonka olen koskaan lukenut.

Kirja alkaa rauhallisesti ja seesteisesti: lapseton eläkkeelle jäänyt pariskunta ostaa maaseudulta talon, johon he ihastuvat. Heidän tarkoituksenaan on viettää siellä loppuelämänsä vain kahdestaan, sillä he ovat olleet symbioottisessa suhteessa jo lapsesta. Émile on entinen latinan ja kreikan opettaja ja Juliette hänen vaimonsa. Uusi pieni talo Mauves-nimisen kylän lähellä ja pariskunnan unelmien täyttymys.

Rauhallinen unelmaelämä kuitenkin häiriytyy, kun viikon kuluttua muutosta saapuu vierailulle naapuri, herra Bernandin. Naapuri ei puhu kuin parin sanan lauseita, mutta istuu joka ilta pariskunnan luona.

Illat sujuvat saman kaavan mukaan: Émile yrittää pitää yllä keskustelua ja herra Bernandin istuu ja näyttää tympeältä. Koko tilanne on absurdi. Pariskunta kokeilee erilaisia taktiikoitaa päästäkseen eroon vaiteliaasta naapuristaan, mutta mikään ei auta. Lopulta Émile ja Juliette päättävät kutsua herran päivällisille vaimoineen tavoitteenaan tutustua tähänkin.

Vaimo on tarinan uskomattomin hahmo. Hänet kuvataan groteskilla tavalla, ja hän käyttäytyy todella oudosti. Pariskunta joutuu miettimään, onko jompikumpi tai jopa molemmat heidän naapureistaan "jälkeenjääneitä". Lisäksi heitä askarruttaa, miksi herra Bernandin kohtelee vaimoaan huonosti.

Sivistynyt pariskunta kohtaa törkeässä naapurissaan ihmisen, joka saa heidän tasaisen elämänsä sekaisin ja tuo mieleen monenlaisia ajatuksia, myös väkivaltaisia. Émile joutuu miettimään, miksi hän käyttäytyy kohteliaasti ja pitääkö hänen jatkaa sivistynyttä seurustelua vai ei. Samalla hänen vaimonsa, "kuusikymmentävuotias tyttönen", ottaa ratkaisevia askeleita, jonka jälkeen tarina etenee vääjäämättä kohti loppuratkaisua, joka oli - pakko sanoa - hieman yllättävä.

Olin lukenut Nothombilta ennen tätä kirjaa teoksen Nöyrin palvelijanne, joka sijoittuu Japaniin. Vaikka miljöö on eri, niin tässä kirjassa on samantapaista mustan huumorin sävytystä kuin Japani-aiheisissa kirjoissa (toinen Japani-aiheinen suomennettu kirja on Samuraisyleily, josta kirjoitan seuraavaksi). Samaan tapaan myös tässä törmäävät erilaiset ihmiset. Émile ja Juliette joutuvat miettimään omaa tapaansa toimia tilanteessa, jossa opitut käyttäytymissäännöt eivät näytä toimivan.

Vaitelias naapuri on kirjalle sopiva nimi, mutta minua jäi vaivaamaan sen alkuperäisnimi Les Catilinaires. Halusin tietää, mitä Nothomb oli halunnut kirjan nimeksi. Les Catilinaires tarkoittaa Ciceron puheita Lucius Sergius Catilinaa vastaan, mikä muuttaa hieman näkökulmaa. Vaiteliaan naapurin sijaan pääosaan nousee Émile, joka hoitaa tilanteita puhumalla ja joka kohtaa Bernandinissa vastustajansa.

Tämän jälkeen minulta on lukematta Nothombilta enää Antikrista. Muita hänen teoksiaan ei ole vielä suomennettu, mutta odotan kyllä, että niin tehdään.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää alkaa siitä, kun Judd Fozmannin ateisti-isä kuolee ja jättää jälkeensä toiveen, että perhe viettäisi juutalaisen perinteen mukaista suruviikkoa. Kirjan nimi ja takakannessa luvattu  tyylilaji "tragedian ja komedia yhdistelmä" saavat saman tien selityksensä,

Kirja etenee kronologisesti, siinä on 50 lukua, joista osa on takaumia Juddin elämään, erityisesti parisuhteeseen ja avioliittoon, ja osa on jaettu eräänlaisiin kohtauksiin. Kohtaukset on "nimetty" kellonajoilla, joten lukija pääsee seuraamaan Juddin elämää seuraavan seitsemän päivän ajan lähes vuorokauden ympäri.

Suruviikko tarkoittaa sitä, että perhe istuu seitsemän päivän ajan välillä kaikki yhdessä, välillä pienemmissä kokoonpanoissa olohuoneessaan ja ottaa vastaan surunvalittelijoita. Ihmiset tuovat mukanaan ruokaa, joten tilaisuudesta muodostuu myös viikon kestävä buffet. Mukana on äiti sekä 3 veljeä ja sisar puolisoineen tai tyttöystävineen. Judd on vastikään eronnut, joten hän saa majapaikakseen kellarin. Perhe siis paitsi istuu yhdessä koko ajan, myös asuu talossa kaikki yhdessä.

Lähtöasetelma on herkullinen: monta ihmistä sullottuna pieneen tilaan tilanteessa, jossa pitää tehdä isoja päätöksiä mm. siitä, kuka jatkaa isän bisnestä. Pinnalle nousevat muistot isästä, lapsuudesta ja sisarusten välisissä suhteissa hiertävät asiat. Mukana sopassa ovat vierailemaan tulevat ystävät ja kylänmiehet, joilla saattaa olla surunvalittelun lisäksi muukin agenda. Esimerkiksi eräs leskimies istuu huomiota herättävän usein lohduttamassa perheen äitiä.

Tropper kirjoittaa hauskasti. Kirja ihan oikeasti sai minut hymyilemään. Huumoria revitään lähinnä sisarusten nuoruusmuistoista ja Juddin erosta. Lisäksi vieraiden sanomisista ja tekemisistä syntyy tilannekomiikkaa. Takakannessa luvataan woodyallenmaista nokkelaa dialogia, ja kerrankin minusta lupaus täyttyy.

Tropper on kirjoittanut myös kirjan Kuinka lähestyä leskimiestä, jonka muistan myös lukeneeni. Siinä oli tämän kirjan lailla päähenkilönä mies, jonka elämässä on kriisi, ja perhe, jonka tapa auttaa päähenkilöä ei aina osu ihan kohdalleen. Näistä kahdesta kirjasta suosittelen tätä Seitsemän sietämätöntä päivää -teosta, sillä muistaakseni Kuinka lähestyä leskimiestä oli melko ennalta-arvattava ja paikoin turhan liioitteleva.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Kovin syvällistä tai edes tarkkaa tekstiä ei tästä kirjasta ole tiedossa, sillä valitettavasti minun piti palauttaa tämä jo kirjastoon, koska kirjasta oli jo varauksia. En yhtään ihmettele, että muutkin halusivat tämän pian luettavakseen, onhan Merete Mazzarella ollut jälleen julkisuudessa tämän kirjan tiimoilta.

Mazzarellan teoksista suurin osa kuvaa hänen omaa elämäänsä ryyditettynä hänen sukunsa tarinoilla ja hänen ajatuksillaan erilaisista aiheista, varsinkin kirjallisuudesta. Novellikokoelma Marraskuu ja romaani Ei kaipuuta, ei surua ovat tietääkseni ainoat kaunokirjalliset teokset.

Pidän Mazzarellan tyylistä. Hän kertoo elämästään ja siihen kuuluvista ihmisistä tyylikkäästi, mutta rehellisen tuntuisesti. Tämänkin kirjan tilanne, jossa Mazzarella matkustaa Suomesta Ruotsiin avomiehen luota aviomiehen luo, voisi olla nolostuttava tai skandaalinkäryinen, mutta hänen kertomanaan niin ei ole. Hän käsittelee rakastumista, suhteen päättymistä ja sen aiheuttamia muutoksia muissakin ihmissuhteissa rauhallisesti analysoiden. Kirjan kuvaamat ihmiset voisivat olla minkä ikäisiä tahansa.

Toki Mazzarella ikä vaikuttaa aiheiden käsittelyyn. Hänellä on perspektiiviä ja sivistystä nähdä asioiden syitä ja seurauksia. Hän tuntee sukunsa historiaa, joten kirjassa on sitä kautta yhtä ihmiselämää pitempi aikajana. Mazzarella seuraa aikaansa, joten tässäkin kirjassa on kommentoitu ajankohtaisia uutisia ja tapahtumia, ja koska hän kirjoittaa elämästään, on luonnollista, että kirja käsittelee vanhemista ja eläkkeellä olemista.

Kirjaa lukiessani mietin, kuinkakohan kauan tämäntyyppisiä teoksia vielä julkaistaan. Jos Mazzarella alkaisi kirjoittaa nyt, niin hän varmaan aloittaisi oman blogin. Blogia hänellä ei tietääkseni ole, ja muistaakseni hän suhtautuu kirjassaankin nettiin varautuneesti, mikä tosin saattaa olla vain terveellistä :)

Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita

"Onko tuo jokin vihje?" kysyi mies, kun näki tämän kirjan sohvapöydällä. Sanoin kirjan olevan novellikokoelma, jossa vaimon - tai miehen - viisaus on jokseenkin suhteellista. Pakko toki oli myöntää, että valitsin kirjan kirjastosta juuri nimen perusteella. Halusin tietää, minkälaisia vaimoja Malkamäki pitää viisaina.

Malkamäen Viikon päivät -romaanin lukeneena tiesin odottaa synkähköjä tarinoita enkä "pettynyt". Tämän kokoelman kymmenen novellia käsittelevät kaikki parisuhteita, joissa jokaisessa on jotain solmukohtia, kuten kokoelman takakansi sanoo.

Novellien henkilögalleria on monipuolinen: esimerkkeinä voi mainita Vihreä valo -novellin naisen, joka on eksyksissä sekä parisuhteessaan että tutkimustyössään, Rinta-novellin naisen, joka kohtaa hyvien ja pahojen päivien ruletin, ja Kengät-novellin miehen, joka löytää itsensä veljensä asunnolta nuoren rempseän naisen kanssa.

Novellit kuvaavat henkilöidensä elämän arkea, joka ei kuitenkaan suju ihan halutusti. Jokainen heistä miettii suhdettaan ja elämäänsä, ja moni tekee tulevaisuuteen vaikuttavan päätöksen. Eivät kuitenkaan kaikki. Siskokset-novellin minä kertoja on vain sisarensa elämän voimaton sivustakatsoja.

Pidin tästä kokoelmasta. Novellit ovat tunnelmaltaan surumielisiä, mutta eivät toivottomia. Osassa lukija jopa yllätettiin. Miehelleni saatoin myös kertoa, ettei niminovelli Viisaan vaimon mieskään oikeastaan yhtään tyhmempi ollut.

Arne Nevanlinna: Marie

Tämä kirja oli lukupiirimme valinta viime syksynä. Kirja päätyi valituksi erään tuttavani suosituksesta. Hän oli ihastunut Nevanlinnan kirjoihin ja suositteli aloittamaan tästä kirjasta. Muut lukupiiriläiset lukivat tämän, mutta minä kuuntelin Marien autossa Seela Sellan lukemana äänikirjana.

Lukupiirin keskustelusta päätellen teos toimii paremmin kuunneltuna, sillä suurin osa lukijoista ei syttynyt kirjalle. Minä taas viehätyin tästä heti alusta lähtien.

Marie Myhrborgh on 100-vuotias leskirouva, joka makaa lähes koko romaanin ajan vuodepotilaana helsinkiläisessa hoitokodissa. Hänen ajatuksensa vievät hänet pois ankeasta todellisuudesta, jossa ainoa ilopilkku on yöhoitaja, jolle Marie antaa nimen Enkeli.

Kirjan ydin ovat muistot. Marie muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Strasbourgissa, avioliittoaan suomenruotsalaisen kirurgin kanssa ja lemmenseikkailujaan tämän veljen kanssa. Taustalla piirtyvät Euroopan historian tapahtumat sadan vuoden ajalta. Marien ranskalaisuus saksalaisella kotiseudulla ja hänen ulkomaalaisuutensa Suomessa vaikuttavat hänen elämäänsä paljon. Tosin Marie tuntuu olevan useinkin täysin tietämätön tapahtumien syistä tai seurauksista.

Marien hahmossa on hilpeää lapsellisuutta, mutta samalla lapsenomaista viisautta. Hän on hyväntahtoinen nainen, joka haluaisi elää onnellista elämää, eikä aina ymmärrä, miksi häntä ei ymmärretä. Hän on ulkopuolinen uudessa kotimaassaan, suvussaan ja jopa avioliitossaan. Kirjan hymyilyttävät kohdat liittyivät avioliittoon: miehen ja vaimon väliset kohtaukset ja Marien suhtautuminen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen olivat paikoin surkuhupaisia.

Muistot lohduttavat Marieta, kun elämässä ei enää ole muuta. Kirja näyttää yhden version siitä, miltä dementoineen ihmisen mieli voisi näyttää. Loppua kohden Marie alkaa menettää muistiaan ja muistot menevät sekaisin. Kirjan luvut on nimetty Marien elämän eri henkilöiden mukaan, mutta luvuissa saatetaan käsitellä tapahtumia useasta eri maasta ja lukuisilta vuosikymmeniltä. Pirstaleinen rakenne kuvaa hienosti Marien pään sisäisiä liikkeitä, mutta ei ole liian hankala lukea.

Marien tarina olisi minusta tarpeeksi kiinnostava sellaisenaan, mutta kirjassa on lisäksi mukana päiväkirja, jossa aluksi nimetön maaseudulta kotoisin oleva nuori nainen kertoo elämästään. Kirjan edetessä selviää, mikä yhteys naisella ja Mariella on, mutta ilman tätä tarinaan kirja olisi uskoakseni ollut yhtä mielenkiintoinen.

Pidin kirjasta todella paljon. Marien henkilö toi mieleeni erään jo kuolleen sukulaiseni, jonka tarinoissa oli samaa vanhan kulttuurin näkökulmaa. Ehkä siksi suhtauduin tähän teokseen tavallista henkilökohtaisemmin.

Olen joskus suunnitellut opiskelijoille kirjaluetteloa, jossa olisi eri ammattialoja kuvaavia kirjoja. Tämä kirja kuuluisi ehdottomasti hoitoalan listalle. Suosittelen tätä ilman muuta myös kaikille niille, jotka ovat yhtään kiinnostuneet mikrohistoriasta. Ja äänikirjana! Seela Sellan ääni ja lukutapa sopii tähän täydellisesti.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, Virpi Hämeen-Anttila: Railo & Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Minulle lukeminen on paitsi elämysten etsintää myös pään sisällä alituiseen nalkuttavan "sekin homma on tekemättä ja nekin esseet lukematta" -äänen hiljentämistä. Jälkimmäiseen tarkoitukseen sopivat hyvin ns. lukuromaanit.

Nämä kirjat edustavat juuri lukuromaania, mikä on ihan pätevä kirjallisuuden laji ja paikallaan erityisesti loma-aikoina.

Katherine Pancolin romaanilta odotin tosin vähän enemmän, vaikka värikäs kansi ja ylitsevuotavat kehut takakannessa kyllä jo antoivat ymmärtää, että viihdettä on tulossa. Jälkeen päin minua erityisesti ihmetytti takakannen El Cultural -lehdestä lainattu mainosteksti, jossa kehutaan, että "Pancol käyttää erilaista kieltä jokaisen henkilön kohdalla ja samalla kokoaa yhteen valtavan määrän kohtauksia ja dialogeja, jotka saavat lukijan kuolemaan nauruun".  Eikö hyvä kirjailija ilman muuta kirjoita eri henkilöille oman äänensä? En sitä paitsi löytänyt kovin erikoista tyylin vaihtelua kirjan keskiluokkaisten henkilöiden puheessa enkä usko, etteikö kirjan suomentanut Marja Luoma olisi osannut suomentaa eri tyylejä. Pikaisen googlettamisen perusteella hän on nimittäin suomentanut sarjakuviakin, joissa puhe sattuu olemaan erityisessä asemassa.

Luin tämän joululomalla, joten en kovin paljon enää muista. Se, että luin kirjan loppuun, tarkoittaa kuitenkin, että Pancol sai minut kiinnostumaan henkilöiden kohtalosta. Tarina onkin dekkarimaisen koukuttava: On kaksi sisarusta, joista toisen mies lähtee Afrikkaan kasvattamaan krokotiilejä ja toinen viettää seurapiirirouvan tylsää elämää. Yksin tyttärineen jätetty sisar kirjoittaa romaanin, jonka hänen siskonsa ottaa nimiinsä. Sitten jännitetään, miten käy krokotiilien kanssa ja milloin totuus kirjan oikeasta kirjoittajasta paljastuu. Lisäksi kirjassa (697 sivua) on lukuisia sivuhenkilöitä ja monia sivujuonia.

Pidin ja en pitänyt tästä kirjasta. Loppuratkaisussa oli deus ex machina -tuntua, ja osa sivujuonista oli makuuni epäuskottavia ja turhan vakavia. Hauskin sivujuonista sen sijaan piti mielenkiinnon yllä loppuun asti. Päähenkilösisarusten äiti oli nainut rikkaan miehen, jota hän kuitenkin halveksi moukkana. Mies on kirjan riemukkain hahmo, ja hänen tempoiluistaan äreän vaimon ja suloisen rakastajattaren välissä lukee mieluusti.

Virpi Hämeen-Anttilan Railossa on päähenkilöinä kaksi veljestä, joiden nimet ovat Tepa ja Tuukka. Tepa-nimi hämäsi minua aluksi, sillä olen tuntenut vain Tepa-nimisiä naisia. Tämän Tepan oikea nimi on Teppo, ja hänellä on vaimo Inka ja lapsi Kukka. Juonen keskiössä on veljesten välirikko, jonka syy on uskottava perintöriitoineen. Riidoista huolimatta Tepa muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan perustamaan perityille maille hotelliyritystä. Naapurissa asuvat Tuukka ja sisar Taina, joiden kanssa Tepan vaimo miehensä estelyistä huolimatta ystävystyy.

Takakansi lupaa mukaansatempaavaa tekstiä eikä petä. Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti, Karjalan murre tuntuu sen verran aidolta, että alkaa jossain kohtaa jo ärsyttää, eikä tässä romaanissa ole paria saksankielistä runositaattia lukuunottamatta hänen aiemmista romaaneistaan tuttuja monia kirjallisuusviittauksia. Pancolin romaanin lailla tämän loppu on hieman taivaasta tupsahtava, mutta toisaalta äkkirysäys onnellisesti tulevaisuutta suunnittelevine pareineen sopii tähän lajiin.

Railo sopi hyvin vaimentamaan hiihtolomaviikon aluksi päässä pyörivät ajatukset, joten vastaavaan viihtymiskäyttöön voin kirjaa hyvin suositella.

Leila Tuuren Aleksandra ja Mikael on jatkoa Piiritanssi-kirjalle. Otin tämän, vaikka muistin, etten ollut ensimmäisestä osasta niin pitänytkään. Nyt tarvitsin jotain kevyttä ja helppoa pitämään minut hereillä maanantain vastaisen yön Oscar-gaalan odotteluaika. Kirja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin hyvä. 1800-luvun jälkipuolen elämä Porissa herää tässä eloon ja henkilöt ovat myös eläviä ja kiinnostavia. Piiritanssin päähenkilöt Aleksandra ja Mikael elävät kolmen lapsensa kanssa varakkaan laivanvarustaja- ja kauppiasperheen elämää. Sivuhenkilöitä on paljon, sillä mukana on perheen palveluskuntaa ja ystäviä ja tuttuja kaupungin seurapiireistä. Kirjan tapahtumat etenevät kronologisesti vuodesta 1852 vuoteen 1872, jolloin aikaan mahtuu nälkävuosia, mikä tuo tarinaan särmää.

Vaikka olen itä-Suomesta kotoisin, ei tämän kirjan länsimurre ärsyttänyt ollenkaan. Murteen käyttö tuo eloa henkilöihin, jotka edustavat erilaisia aikansa kohtaloita. Historiallisissa romaaneissa aina jaksaa ihmetyttää menneiden aikojen käsitys naisista. Myös köyhien kohtalo on hurja. Vaikka nykyään tässä maassa on paljon ihmisiä, joilla on vaikeaa, niin onneksi ei sentään kenenkään tarvitse lähteä maantielle   kerjuusauvan kanssa.

Tämän luettuani nappaan seuraavan osan varmasti mukaani, kunhan se joskus ilmestyy. Mitään ei kirjassa luvata, mutta sellainen tunne minulle jäi, ettei Aleksandra Grönfors ihan vielä jää kammariinsa kuolemaa odottelemaan.

Eoin Colfer: Hiuskarvan varassa

Pitäisi jo oppia, että jos kirjan mainosteksteissä luvataan ratkiriemukkuutta, niin todennäköisesti kritiikin kirjoittajan ja minun huumorintaju ei osu yksiin. Nappasin tämän kuitenkin mukaani uutuushyllystä tutun nimen ja "Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi" -lauseen takia.

Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjat ovat minulle tärkeitä siksi, että ne ovat Harry Pottereiden jälkeen seuraava kirjasarja, josta saatoin jutella sukulaislasten kanssa. Kirjoissa on sitä paitsi mukavaa seikkailuhenkeä. Colferin yritys jatkaa Linnunrata-trilogiaa ei sekään ollut ihan toivoton, joten uskaltauduin aloittamaan hiihtoloman tällä teoksella.

Kannen kuvan kraka kaulassa hymyilevät ammuskelijat eivät aivan vastaa sisältöä, sillä vaikka mainoslauseissa ja takakansitekstissäkin luvataan kevyttä seikkailua, on minusta tässä ihan riittävän tumma pohjavire. Kirjan päähenkilö Dan McEvoy on nimittäin rauhanturvaajaveteraani, joka saa aika ajoin muistumia menneistä tapahtumista Libanonista, eikä se ole minusta ihan niin posketonta kuin takakansi antaa ymmärtää.

Toki kirjassa on tarpeeksi rentoa ja hymyilyttävääkin ainesta. Roistot ovat osin julmia ammattilaisia, mutta osin täysin toheloita. Danin kadonnut lääkäriystävä Zeb, joka muuten kulkee suuren osan kirjan kestosta Danin päässä laukoen kommenttejaan, on epäonnistuvine kauneusleikkauksineen ihan huvittava.

Kirja sijoittuu New Jerseyssä sijaitsevaan pikkukaupunkiin ja ei-niin-hohdokkaaseen kasinoon, jossa Dan on portsarina. Mukana on rikollisia, kasinoemäntiä, Danin yläkerrassa asuva mieleltään järkkynyt nainen ja Irlannista takaumien kautta Danin kanssa keskusteleva tohtori Moriarty. Ilman Moriartyn kaltaisia viittauksia kirjallisuuteen ja viihteeseen tämä kirja olisi ollut tylsempi.

Tästä kirjasta tulivat hieman mieleen Nykäsen Raid-kirjat. Kirjoissa on samaa melko ylivoimainen sankari,  humoristiset sivuhenkilöt ja tarina, jossa liikutaan lähinnä lain ulkopuolella. En kuitenkaan varauksetta suosittele tätä Raidin ystäville, mutta paremman puutteessa uskoisin tämänkin menevän.

Pasi Lampela: Kuolemansairauksia

Kun käynnissä on ÄI2-kurssi, niin käteni tarttuu normaalia innokkaammin novelli- ja runokokoelmiin, joista jälkimmäisiä luen muuten todella harvoin. Tämä Pasi Lampelan pieni kokoelma kiinnitti huomioni, koska sen kansikuva on niin herkkä ja koska sen takakannessa mainittiin sana elämänvalhe.

Olin joitakin vuosia sitten Kotkan kritiikkipäivillä, jossa muistaakseni päivien puheenjohtaja Matti Mäkelä sanoi, että käsite elämänvalhe on nykyään tuntematon. Ibsenin aikaan oli vielä mahdollista, että ihmiset sepittivät itselleen kunniallisen tarinan, joka peitteli menneitä huonoja tekoja ja petoksia, mutta että nykyään ei mitään sellaista enää olisi, jota pitäisi koko elämänsä peitellä.

Lampelan kahdeksasta novellista kaikissa voi kuitenkin sanoa olevan ihmisiä elämänvalheen kurimuksessa. Punainen iltapuku -nimisessä novellissa on suorastaan ibsenmäinen kuvio: kaksi talousasioissa menestynyttä mutta myös petoksia tehnyttä miestä, nainen heidän välillään sekä lapsi, joka ei tiedä totuutta.

Novellit on nimetty pelkistetysti: mainitsemani Punaisen iltapuvun lisäksi kokoelmassa on Poika, Tyttö, Sormus, Päiväkirja, Demonit, Henki ja elämä sekä Vihan päivä. Jokaisen novellin henkilöt ovat tilanteessa, jossa nykyisyyttä varjostaa jokin menneestä. Jokaisella on omat puhumattomat kipunsa. Jokainen myös joutuu muutoksen eteen. Osa joutuu elämää ravistelevaan tilanteeseen tahtomattaan ja osa vasta suunnittelee muutosta.  Osa heistä tekee irtioton, vaikka ei yhtä traagisen kuin viimeisen novellin Vihan päivän poika.

Vihan päivä jää mieleen pitkäksi aikaa, sillä siinä ollaan pommin rakentaneen abiturientin pään sisällä. Tässä novellissa kiteytyy koko kokoelma, vaikka novellin päähenkilö, nimetön poika, onkin muiden novellien päähenkilöitä nuorempi. Hän kertoo jo kauan "nöyristelleensä ja nielleensä paskaa" elämänsä painajaisessa, jonka hän on päättänyt lopettaa. Viittaukset tunnettuun kauppakeskustragediaan ovat ilmeiset, mikä tekee novellista vaikuttavan.

Mietin lukiessani, mitä Lampela haluaa näillä teksteillä sanoa. Onko maailma todella näin synkkä? Eivätkö tuskaa sisällään kantavat ihmiset todellakaan löydä apua? Pessimisti allekirjoittaa tummuuden, mutta optimisti näkee mahdollisuuden siinä, missä nämä henkilöt eivät onnistuneet - toisen ihmisen kohtaamisessa ja oman tien löytämisessä. Jotain viitteitä kohtaamisen mahdollisuudesta annetaan novellissa Päiväkirja, jossa mies ja nainen löytävät toisensa ja sitä kautta muuttavat elämänsä.

Novellien ystävälle ja ihmiselon synkkyyden pohtijalle. Heille tätä voisi suositella.

Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää

Tämä on elämäni ensimmäinen ns. vaalikirjaksi luokiteltavaksi sopiva teos. Tosin kirjaston uutuushyllystä bongasin ensin kirjan nimen ja sitten vasta kirjoittajan. "Anna mun kaikki kestää" -sanonta kuului äitini repertuaariin, joten tuo lause toi mukavasti lapsuuden mieleen. Toki äitinikin käytti lausahdusta samanlaisissa, hieman epätoivoisen huvittuneissa tunnelmissa kuin Pekka Haavisto kommentoidessaan rauhanneuvotteluvaltuuskuntien ruokailujärjestelyjä, joten muistot, jotka mieleen pulpahtivat, eivät välttämättä olleet kaikkein mukavimpia.

Luin kirjan kahdessa osassa. Aluksi luin puolet kirjasta eli vain luvut I ja II, joissa Haavisto kertoo toimistaan rauhan- ja ympäristöneuvottelijana. Tämä oli syy, miksi lainasin kirjan. Kulttuurien kohtaaminen kiinnostaa minua, ja olikin kiinnostavaa lukea äärimmäisistäkin tilanteista, joissa välittävän osapuolen täytyy osata olla provosoitumatta ja asettaa sanansa hyvin - ja kehittää lehmän hermoja. Haavisto näyttää kohtaavan kaikki puhtaalta pöydältä ja arvostavasti. Kirjan alaotsikko "Sovinnon kirja" kuvaa täysin hänen lähestymistapaansa.

Kun vaalitaistelu siirtyi toiselle kierrokselle, päätin lukea kirjasta loputkin. Olen kohdannut Pekka Haaviston lyhyesti ranskan opiskelujeni merkeissä, jolloin minulle jäi hänestä hyvä kuva - niin kuin kaikista muistakin maanmiehistä ja -naisista, joita koululla tapasin. Nyt ajattelin, että voisin antaa Haaviston vakuuttaa minut myös asialla, sillä Niinistöä kannattavaa puhetta olen kuullut niin monelta suunnalta, että hänen puolestaan minulla oli jo tarpeeksi argumentteja.

Anna mun kaikki kestää -kirjan luvut III, IV, V ja VI käsittelevät maailmanpolitiikka, Haaviston lapsuus- ja nuoruusmuistoja, luonto- ja kulttuurikokemuksia ja suomalaisuutta. Onpa loppupuolella jopa teksti nimeltä "Pari riviä isänmaallisuudesta". Aiheista huolimatta Haavisto välttää pateettisuuden, vaikka joissakin teksteissä kyllä oli kirjan alkupään tyylistä poikkeavaa hehkutusta. Hän kirjoittaa sujuvasti ja tarjoilee kivoja tiedonpoikasia mielipidetekstin lomassa.

Esipuheessaan Haavisto kommentoi vaalikirja-asiaa: "Poliitikon elämässä vaaleja tulee ja menee. Koska jotkin vaalit ovat aina tulossa, poliitikon kirjat pannaan helposti omaan, vaalikirjakategoriaan. Toivon, että tmän kirjan ajatukset ja kokemukset kestävät tarkastelua myös vaalien välillä." Vaalikirjalla on tosiaan hieman huono maine, mutta se ei ole ollut syynä vaikkapa siihen, etten ole aiemmin niitä lukenut. Jos kirjassa on jokin kiinnostava aihe, kuten tässä sovittelu- ja ympäristötyö, niin kirja kiinnostaa kenen tahansa kirjoittamana. Tykkään lukea pamflettejakin sopivasta aiheesta, ja tätä kirjoittaessani on yöpöydällä kesken Merete Mazzarellan uusin kirja, jossa hän aivan Haaviston tapaan kertoo omasta elämästään ja ajatuksistaan sekä kommentoi ajankohtaisia asioita.

Kirjastoluokituksessa Haaviston kirja on pantu luokkaan 99.1 eli elämäkerrat, muistelmat (tarkemmin 99.13 yhteiskuntaelämän, kasvatuksen ja maanpuolustuksen edustajat eli poliitikot, presidentit ym.) ja Mazzarellan kirja taas luokkaan 86.22 eli suomenruotsalaisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Molemmista kirjoista minulle tulevat  mieleen blogit. Näitä juttuja voisi hyvin lukea kummankin blogista, joka olisi sekoitus asiaa ja ajankohtaisten tapahtumien kommentointia. Haavisto on bloggaamista kokeillutkin, mutta sai tarpeekseen kommenttien alatyylisyydestä.

Suosittelen tätä kirjaa niille, joita aihe tai kirjoittaja kiinnostaa. Haavisto ei puhu tässä teoksessa vaaleista tai muutenkaan "tee politiikkaa" mitenkään hyökkäävästi, joten uskoisin, että kirja kantaa hänen toiveensa mukaisesti vaalien välilläkin. Riitojen sovittelemiseen voi tästä kirjasta saada ajatuksia, vaikkei kiertäisikään maailmalla rauhaa rakentamassa, vaan yrittäisi ratkoa vaikkapa sisarusten välisiä kiistoja.

Juha Ruusuvuori: Ryöstetty pyhimys & Kaniikki Lupus

Innostuin kovasti, kun löysin kirjastosta nämä kirjat. Historia yhdistettynä seikkailutarinaan  kuulosti lupaavalta. Kirjat olivat hyviä, mutta ennakkotoiveet eivät ihan toteutuneet.

Näissä kirjoissa historian kuvaus sai minut kuitenkin lukemaan kirjat loppuun, sillä kuvattua aikaa harvoin tulee vastaan. Ryöstetyssä pyhimyksessä eletään vuotta 1299, ja Kaniikki Lupus seikkailee vuonna 1354.

Molemmissa kirjoissa eletään siis tanakasti Suomen keskiaikaa, jolloin taudit ja köyhyys tappoivat ihmisiä, rosvoja liikkui sekä rannikon vesillä että maissa ja rikkaalla miehellä oli jopa neljä kirjaa. Maailma on siis täysin erilainen kuin omamme. Kuitenkin ihmisten ahneus ja halu kerätä omaisuutta tai valtaa ovat samoja. Kirkonmiehet eivät ole näissä tarinoissa hallintomiehiä tai kauppiaita kummempia.

Ryöstetyn pyhimyksen päähenkilö on kauppias Nicholas Grisefoth, joka saa tehtäväkseen varastaa Pyhän Henrikin jäännökset Lallin nuolineen päivineen. Kaniikki Olaus Lupus on pian entinen kirkon palvelija, joka janoaa tietoa. Hänellä on edellä mainitsemani neljä kirjaa, mutta saatuaan tiedon papiston piilottelemasta vanhaa jumaluskoa ja sanan mahtia käsittelevästä kirjasta hän on valmis luopumaan omaisuudestaan saadakseen tuon kirjan. Molempien kirjojen päähenkilöillä on apunaan riuskoja miehiä ja noitakeinoja hallitseva nainen, ja molemmat selviytyvät tehtävistään, vaikka heidän vastassaan on joukko juonittelevia pappeja.

Kirjojen paras anti on ajankuva, eikä seikkailuissakaan ole mitään vikaa. Hieman lukemiseni herpaantui vaikkapa kaniikin keskustellessa pappisystäviensä kanssa jostain teologisesta kysymyksestä, vaikka se kuuluikin juoneen.

******

Tästä kirjasta alkaen otan käyttöön tunnisteen "100 / 2012", sillä päätin hetken mielijohteesta osallistua Facebookissa 100 kirjan lukuhaasteeseen. Liityin ryhmään, jossa tavoite on siis lukea 100 kirjaa tänä vuonna. Täydellinen luettelo toivottavasti 100 kirjasta on Facebook-ryhmässä, sillä tänne tuskin ehdin jokaisesta lukemastani kirjasta jotain kirjoittaa. Toki pyrin kirjoittamaan tänne niin monesta kuin ehdin.

Terry Pratchett: Snuff

Syysloman jälkeen oli sen verran kiireistä, että en ehtinyt lukea edes tätä hankintaani, eli se jäi joululoman iloksi. Tosin se ei haitannut, sillä tätä kirjaa halusinkin lukea rauhassa nautiskellen. Pelkään nimittäin, että tämä on viimeinen Kiekkomaailma-sarjan kirja.

Olen oikeastaan jäävi arvioimaan yhtään Pratchettin kirjaa, sillä olen ollut hänen faninsa ensimmäisestä kirjasta alkaen. Vaikka 39 Kiekkomaailma-kirjasta kaikki eivät ole huippuhyviä, niin jokaisen niistä voin ottaa käteeni, kun kaipaan hauskaa ja ajatuksia antavaa tekstiä. Olen pitänyt satiireista koko aikuisen ikäni, ja Pratchettin tapa yhdistää eri kirjallisuudenlajien parodia nykyajan vakavienkin ongelmien käsittelyyn on juuri mieleeni.

Kun takakansiteksti lupaa poliisiromaanien tai -tv-sarjojen kliseiden käsittelyä ja etusivuliepeellä on viittaus Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaan, niin olin myyty heti ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. Pratchettin Kiekkomaailma- eli Discworld-kirjoissahan on yleensä pari meidän Roundworld-maailmastammekin tuttua aihepiiriä, joiden yhteydessä käsitellään monenlaisia kysymyksiä.

Snuff-romaanin päähenkilö on Kiekkomaailman ykköskaupungin Ankh-Morporkin poliisipäällikkö Sam Vimes, jonka hahmossa yhdistyvät monet dekkareiden piirteet. Vimes on entinen juoppo, hän tulee huonosti toimeen ylempiensä kanssa, mutta erittäin hyvin alaistensa kanssa, ja hän on ehdottoman   oikeudenmukainen, vaikka venyttääkin joskus sääntöjä.

Nyt Sam Vimes on kuitenkin joutunut lomalle, ja hän lähtee vaimoineen ja poikineen maalle, joka on hänelle täysin vieras ympäristö. Ei voi kuitenkaan olla englantilaistyylistä maaseutua ilman murhaa. Tässä tapauksessa murhattu on maahinen, joka edustaa Kiekkomaailman lajikirjon alinta kastia. Vimes törmää kuolemaa selvittäessään paikallisten rasistisiin mielipiteisiin eikä ole itsekään aivan varma, miten suhtautua maahisiin. Tämän kirjan yksi teemoista onkin suvaitsemattomuus ja vieraan pelko. Snuff on ainakin toinen Pratchettin peräkkäinen teos, jossa näitä teemoja käsitellään. Edellinen eli Unseen Academicals sijoittuu kaupunkiin ja sen aihepiiri on urheilu, tarkemmin sanottuna jalkapallo.

Terry Pratchett sairastaa Alzheimer-tautia, joten en ole ainoa, joka pelkää, ettei uusia kirjoja enää montaa tule. Siksi tähän kirjaan tarttuessani mietin, olisiko Pratchett ajatellut samaa ja kirjoittanut tähän jonkinlaista yhteenvetoa tai vastaavaa. Voi olla, että vain kuvittelen, mutta minusta tuntui, että tässä kirjassa todella esiintyi todella monta vanhaa tuttua hahmoa. Lancren noitasiskosten lisäksi kirjasta puuttui vain eräs tärkeä hahmo, jota ilman en muista yhtäkään Kiekkomaailma-kirjaa lukeneeni.

Jos Terry Pratchett on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan häneen tutustumisen ensimmäisestä kirjasta ja etenemään sarjassa ilmestymisjärjestyksessä. Sinänsä järjestyksellä ei ole väliä, mutta uskon, että aloittamalla alusta pääsee parhaiten sisään tähän maailmaan.